Part 6

August avasi kummankin vuoron perään, oli ymmärtävinään kelloja ja sanoi: Tuo on parempi minun käsittääkseni.

Papst nyökkäsi.

Sen minä paikalla huomasin, sanoi August. Paljollako te tuon kellon myytte? mikä on viimeinen hinta?

Kahdeksan talaria.

Kahdeksan talaria — laskette kai leikkiä? Kahdeksan talaria sopii vielä laivurille, mutta mistäs perämies ottaa kahdeksan talaria!

Siinä kyllä voitte olla oikeassa, myönsi Papst.

Edevart kysyi masentuneena: Entä se toinen kello, onko sekin hyvä kello?

On, oikein hyvä.

Mitäs se maksaa?

Sen voin myydä toista vertaa paremmasta hinnasta, kuudestatoista talarista.

Toverukset aivan tyrmistyivät. August virkkoi ymmällä: Kaksinkertainen hinta mitä yksinkertaisimmasta kellosta, mistä se johtuu?

Papst ojensi hänelle kellon ja sanoi: Katsokaa tuota kelloa, laivuri, vielä kerran ja sanokaa, mitä luulette.

August otti kellon, avasi sen ja katsoi siihen, mutta nyt hän oli käynyt varovammaksi: Ei epäilystäkään, tämä on hyvä kello, näkeehän sen lapsikin. Mutta että maksaisi toista vertaa enemmän kuin se toinen —

Papst mainitsi muutamia asiatietoja. Se johtui kuoren kaiverruksesta, se oli paljon kalliimpaa kaiverrusta, ei koskaan kulunut pois. Kaiverruksesta?

Niin. Ja sitä paitsi tässä on kolme ratasta enemmän kuin toisessa, jos laivuri tahtoo lukea.

August oli joutunut kiinni. Luettuaan hän tiuskaisi loukkaantuneena: Kuule Edevart, oli miten tahansa, mutta Bergenistä hankin sinulle erinomaisen kellon paljon halvemmalla. Siitä voit olla varma! Papst kysyi: Koska lähdette, laivuri? Kun saadaan iltatuuli.

Erottiin siinä. Kukin lähti taholleen. August kysyi kaupungin hienointa hotellia ja meni sinne: — Olisin voinut ottaa sinut mukaan, mutta et ole ostanut vaatteita itsellesi. — Minä menen laivaan päästämään Teodorin vartiosta. —

Edevart ei ollut entisellään, kaukana siitä. Hänellä oli rahaa taskussa, mutta elämänhalua puuttui — monta päivää hän oli ollut surkeana ja rakkauden tuskissa, ruokahalu oli mennyt, kasvot käyneet harmaankalpeiksi, mieli myrtynyt, koko mies lamassa. Hän olisi voinut kirjoittaa sille naiselle, mutta ei ollut saanut osoitetta, sitä paitsi hän ei ollut suinkaan kynämies, nainen oli varmaan paljon etevämpi ja nauraisi hänelle. Voi sitä Fosenlandetin elämystä! Pikku Ragna jäi aivan pois mielestä, nyt hän kyllä olisi voinut nähdä Ragnan vaikka toisen miehen kaulassa, se ei olisi häneen koskenut paljoakaan. Hänet oli kokonaan vallannut toinen, voimakkaampi tunne, se oli tullut kuin myrskynvihuri ja yllättäen. Mitä hänen piti tehdä? Toivosta ei ollut puhettakaan, tie oli pystyssä, hän ei enää milloinkaan pääsisi poikkeamaan sinne vihantaan lahdenpohjukkaan vettä ottamaan. Lovise Magrete Doppen eläisi ja kuolisi omassa tuvassaan ja hän itse eläisi ja kuolisi kaukana tästä, he saattoivat vain muistella toisiaan. Hän olisi voinut salavihkaa pistää sen naisen käteen vähän rahaa...

Kesken näiden mietteiden tallusteli vanha Papst kuin sattumalta laivasillalle ja tuli _Lokkiin_. Hän oli perin mukava ja rauhallinen äijä, Edevart näki häntä mielellään.

Jaaha — täällä minä taidankin tavata vanhan tuttavan, vai? sanoi Papst näyttäen hämmästynyttä naamaa. Täälläkö sinä asut? Tietysti Papst tahtoi nyt myydä hänelle kellon, kuinkas muuten, ja Edevart aivan kuin virkosi ja alkoi hieroa kauppoja. Papst neuvoi; hän tahtoi tietää, paljonko rahaa Edevartilla oli kaikkiaan, ja sitten Papst arveli, että neljä talaria joutaa hyvään kelloon. — Kas tässä saat sen, jota äsken näytin sinulle!

Senkö, joka maksoi kahdeksan talaria?

Sen juuri. Tahdon myydä sinulle hyvän kellon. Olet aina kauniisti tervehtinyt vanhaa Papstia ja saat kellon neljällä. Voi, minulle ei jää siitä yhtään voittoa, vähän häviänkin, mutta teen sen ystävyydestä. Kello on rehellisesti kuuden talarin arvoinen, sen saat uskoa. Nyt sinun täytyy huolellisesti vetää se joka ilta, ettet sitä riko, siinä on hieno koneisto, en soisi sinun tekevän minun kanssani huonoa kauppaa. Vielä me kyllä tapaamme toisemme.

Edevart osti kellon. Hän varmaan oli kovin luottavan näköinen, ja se vaikutti vanhaan kellokauppuriin. Papst tiesi, mitä koreus merkitsee nuorelle pojalle ja lahjoitti Edevartille kaupanpäällisiksi somat kellonperät, joista Edevart iloissaan kiitti puristamalla hänen kättään niin kovasti, että Papst aivan parkaisi.

He heittivät hyvästit. — Mutta älä purista niin kovasti, varoitti Papst, sinussa on liian paljon voimaa! Sen hän arvatenkin sanoi mielistelläkseen nuorta miestä, mutta Herra tiesi, tässä oli ehkä kuitenkin tapahtunut ihmeellisiä asioita: vaeltava juutalainen, joka varmaan oli eläessään nylkenyt tuhansia ostajia, oli ehkä tällä kertaa ollut enemmän kuin rehellinen ja myynyt häviökseen.

August tuli alukseen ja heitti kädestään käärön, ostamiaan merikortteja, hän poltteli sikaria ja röyhisti rintaansa, mutta oli aivan selvä mies, vaikka vähän ylpeä, kun oli syönyt niin hienossa hotellissa ja saanut vasikanpaistia ja ulkomaista makaronia. Tapasin hotellissa toisenkin kapteenin, hän kertoi, ja juteltiin siinä syödessä pitkät jutut. Mitä — oletko ostanut kellon? Annas kun katson!

Saatuaan kuulla kellon kaupasta tarkemmin August kävi oitis epäluuloiseksi ja sanoi: Saatpa nähdä, että se vanha kärttäjä on puijannut sinua. Olisit tarjonnut hänelle kaksi talaria, niin _minä_ olisin tehnyt. Et ole liialla oveluudella pilattu tämän maailman kaupoissa ja metkuissa. Lieneekö kello edes tarkistettu?

Edevart: Sitä en tiedä. Ei hän siitä maininnut mitään.

August: Eipä tietenkään. No niin, nyt saat itse nähdä, en sano sen enempää! Illalla he lähtivät jatkamaan matkaa.

Seuraava paikka, johon poikettiin, oli Aalesund. August tahtoi esiintyä tässäkin kaupungissa hienoissa vaatteissa ja kultasormus sormessaan. He viipyivät siellä muutaman lyhyen hetken lähtien sitten jatkamaan matkaa, mutta täälläkin August osti pari merikorttia, tällä kertaa Ranskan rannikosta.

Nyt näytti kauniista ilmoista tulevan loppu. Saatiin sadetta ja vastatuulta, täytyi käydä luovimaan. Aallokkoa ei ollut sanottavasti, mutta tuuli koveni ja Stadtmerellä heitä odotti tuima purjehdus avomerellä. August kiroili ja komenteli kuin pahus ja rasitti itseään ja miehiään silkkaa ylimielisyyttään. Sekä Edevart että Teodor kysyivät, eikö ollut viisainta kääntyä takaisin. Kääntyäkö takaisin? tiuskaisi August. Mitä tämä on siihen verrattuna, mihin minä olen tottunut! He olivat varmuuden vuoksi kaikki kolme miestä kannella eivätkä ummistaneet silmäänsä. Vasta kun jälleen tultiin vuonoihin ja kapeihin salmiin, joissa oli maata kummallakin puolella, Edevart ja Teodor saivat vuoroon kumpikin nukkua. August oli väsymätön ja valvoi koko ajan.

Vihdoin saavuttiin Florøhön ja käytiin ankkuriin. Oikea sielunvihollisen keksintö tämä sitkeä vastatuuli juuri nyt, kun oltiin niin lähellä matkan määrää!

Florø oli pieni, vilkas, herttainen ja kaunis paikka, mutta August oli tyytymätön, sitä hän varsinkin pelkäsi, että muut pohjoisesta palaavat kalastaja-alukset saisivat hänet kiinni. Paljon aikaa tärväytyi siihen lampaaseen, hän äkäili itsekseen. Kolmantena päivänä August meni maihin ja palasi illalla laivaan hienossa hiprakassa, kaikki näytti hänestä silloin jo valoisammalta. Hän oli laskenut mielessään, että muut laivat olivat jääneet ainakin kaksi viikkoa _Lokista_ jäljemmäksi.

Huomeneksella hän taas lähti maihin. Jonkin ajan kuluttua hän lähetti Edevartille sanan, että tämänkin piti paikalla tulla maihin ja ottaa hanuri mukaan.

Niinpä niin, August oli jälleen joutunut oikeaan ympäristöönsä, majataloon, jossa oli rouva ja tarjoilijatarneiti ja piikatyttöjä ja juomatavaroita. Hän olla rellesti siellä iloisin mielin, meripoika oli taas antanut itselleen rantalomaa. Viimevuotisten markkinoiden tapaukset uusiutuivat, tarjoilijaneidistä tuli hänen rakastettunsa, ja hän osti tälle sormuksen. Neitonen oli Bergenistä, siunatun vilkas, korkeapovinen ja silosilmäinen ihminen. Sitä Augustia, sitä Augustia! Hänellä olisi kesällä ollut jos kuinka hyvä tilaisuus juoda tynnyristä viinaa, mutta hän ei ollut siihen koskenutkaan. August ei ollut juoppo, piti vielä lisäksi olla tunnelmaa ja tyttöjä ja elämää, rantaloma ja merimiehenlystit. Hyvä!

Naiset koettivat kaikin mahdollisin tavoin pitää Augustia hyvällä tuulella, rouva puhutteli kapteeniksi ja tarjosi asunnon maalla niin pitkäksi aikaa kuin hänen laivansa olisi ankkurissa, ja palvelustytöt saivat juomarahoja jo siitäkin, että pistäytyivät hetkiseksi näyttämässä itseään. Edevart joutui suuriin pitoihin. Kun August rupesi soittamaan, neiti valtasi Edevartin väkirynnäköllä ja tanssi valssia hänen kanssaan Augustin hymyillessä hyväntahtoisesti ja yhä yllyttäessä. Se on oikein, annakin aika kierua minun perämiehelleni! Edevart puolestaan ei olisi ollut halukas tällaisiin maailmallisiin, hautoi vain mielessään kipeästi vihlovaa hellää muistoa. Eikä sekään auttanut paljon, että hänellä nyt oli kello ja perät, millä herrastella.

Päivä kului tällä tavalla myöhään. Mutta lopulta ei Augustia enää oikein huvittanut hanurinsoitto, neiti ei ihaillut häntä tarpeeksi, vaan innostui sitä vastoin yhä enemmän juttelemaan ja tanssimaan hänen perämiehensä kanssa, jopa tämä tanssi Edevartin kanssa pimeään käytävään, kietaisi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja sanoi ah! August rypisti silloin kulmiaan kuin eräänlaisen epäluulon vallassa, pisti soittokojeensa laatikkoon eikä suostunut enää soittamaan. Tuokaa meille jotakin, antakaa kahvia! hän huusi antaakseen neidille työtä.

Oli jo kulunut yötä kappaleen matkaa Edevartin lähtiessä laivaan, mutta August ei tahtonut kuulla puhuttavankaan unesta, hän vaati ja sai uuden pullon ja kaikki talon naiset ympärilleen kuuntelemaan hänen seikkailujuttujaan. Aamuyöstä vihdoin toinen toisensa jälkeen tipahti pois ja August päätyi vuoteeseen semmoisenaan. Hän mutisi kovin äreänä ja hautoi mielessään kostotuumia, kun neitiä, hänen henttuaan, ei löytynyt mistään. Kyllä minä hänet opetan!

Kului taas vuorokausi, August oli nyt uuvuksissa ja makasi kuin tukki. Laskiessaan herätessään, paljonko oli haaskannut rahaa, hän tuli järkiinsä eikä sitten maistanut enää tippaakaan väkeviä. Hän oli surkeassa kunnossa. Edevart tuli jahdista ja pyysi häntä lähtemään ulos, hän oli lukenut säätiedotuksen ja arveli, että nyt oli sopiva tuuli. He tutkivat molemmat taivasta, pohtivat asiaa ja pääsivät yksimielisyyteen. August meni taloon, selvitti laskun, viipyi kauan sisällä ja sanoi, tullessaan vihdoinkin takaisin: En ymmärrä, mihin hän on hävinnyt.

Edevart: Minä näin hänet rannassa myöhään yöllä.

Rannassako? Soo-o, vai on hän sen sortin ihmisiä!

Ehkäpä etsi sinua? arveli Edevart.

Ee-i, kyllä hän tiesi, missä minä olin. Huusiko hän sinulle laivaan?

Edevart olisi voinut vastata "huusi kyllä!" Mutta hän säästi toveriaan ja sanoi, että tyttö oli vain ollut vähän kävelemässä ja raitista ilmaa haukkaamassa.

Niin, terve menoa vain! ärähti August.

Edevart: Et siis saa takaisin sormustasi?

Sormustako! mitä vielä! äyskäisi August. Ja sen sanon sinulle, Edevart, että akkaväkeen ei ole luottamista.

He soutivat laivaan ja lähtivät oitis.

August oli kohmelossa ja kovin pahalla päällä, mutta muuta neuvoa hänellä ei ollut kuin purra hammasta ja panna kova kovaa vastaan. Tuli kaunis sää ja tasaisempi tuuli, mutta siitä ei tullut Augustille parannusta, hän valitti ja sanoi, ettei ollut koskaan ollut näin lamassa. Se tuli siitä sherrystä, siltä kuulosti, sitten se muka johtui siitä myrkyllisestä kahvista ja vihdoin niistä parista väkevästä krambambulipullosta, jotka oli täytynyt yöllä juoda naisten kanssa. Sen muka piti tehdä hänelle hyvää! — Edevart oli kuullut, että lasi puhdasta viinaa hyvin pienin erin nautittuna auttaa. Mutta August vain sylkäisi kauas mereen ja väitti, että se vain kääntää mieltä.

Mokoma houkka! Ei hänen hummauksensa johtunut edes liiasta elämänhalusta, hänellä ei ollut mitä kuluttaa, ei ensinkään varaa. Eikä häntä voinut parantaa mikään muu kuin aika.

Edevartin tullessa kerran aamulla kannelle seisoi August ruorissa. Ja nyt oli varmaan paha mennyt hänen nahkoihinsa, sillä hän nyökkäsi toveriaan tulemaan luokseen ja sanoi: Ei nyt olla Bergenin reitillä. Sinä katsot minuun, mutta nyt ei mennäkään Bergeniin, sen saat uskoa. Ollaan jo Bergenin tuolla puolen.

Edevart kysyi epäuskoisena: Mitä sinä oikein puhut?

Tuntuuko se sinusta hullulta? Nyt meidän pitää kerrankin lyödä rahaa ja päästä taipaleelle. Augustin laimean siniset silmät olivat muuttuneet varmoiksi ja teräviksi, hän sanoi aikovansa viedä _Lokin_ Espanjaan ja myydä siellä laivan ja lastin ja tulla rikkaaksi mieheksi. Edevart pääsisi kaupoista osalliseksi, he pysyisivät yhdessä. Älä luulekaan, etten minä muka tunne tietä, enkös ole ostanut merikortteja! Lasketaan ensin Etelä-Norjaan ja sieltä hurautetaan suoraan Pohjanmeren poikki, sitten lasketaan Englannin kanaaliin ja lasketetaan Ranskan rannikkoa Santanderiin ja sitten jo ollaankin Espanjassa. Barcelona on minulle tuttu paikka mutta sinne ei, sen pahempi, päästä, sillä se on toisella puolella. Täytyisi kiertää Välimeren kautta ja matka venyisi toista vertaa pitemmäksi —

Kaikki nämä nimet ja paikat eivät tehonneet Edevartiin lainkaan, hän kysyi vain: "Käynkö minä peräsimeen?"

August ei ollut kuulevinaankaan. Kyllä tiedän, mitä ajattelet, pelkäät, että tätä laivaa ruvetaan kuulustelemaan ja että se tunnetaan. Mutta siihen tiedän neuvon, olen ollut samanlaisessa hommassa kerran ennenkin: poiketaan jo Skotlannin rannikolla johonkin syrjäiseen soppeen ja maalataan se ja annetaan sille uusi nimi. Ei ainoakaan sielu tunne sitä, lähettäkööt sähkösanomia vaikka kuinka paljon.

Tuo puhe on jo pahempaa kuin synti.

Kenelle me mielestäsi teemme vääryyttä? ihmetteli August. Skaaro on kuollut. Mutta sitä paitsi, ei se samainen Skaarokaan ollut suinkaan Herran parhaita, sen minä sanon. Mitä luulet, mitä varten hän tahtoi houkutella Ragnan kajuuttaan? Suotta sinä yrität kääntää kaiken parhain päin, sille, mokomalle sialle, kelpasi niin äiti kuin tytärkin.

Jätetään jo Skaaro rauhaan!

August: Sanon vain mitä sanon. Skaaro on kuollut, ja kun mies on kuollut, ei häneen koske kipeästi se mitä me teemme. Olisi edes ollut naimisissa, mutta ei ollut, siellä pohjoisessa kuulin laivureilta, ettei hänellä ollut perhettä lainkaan, Hardangerista piti tulla muutamia pikkuserkkuja ottamaan laivaa vastaan, niin sanoivat. Onko se sinun mielestäsi oikein ja kohtuullista? Minunko pitäisi antaa laiva pikkuserkuille!

Edevart: Että päähäsi pälkähtääkään seisoa siinä jaarittelemassa tuommoisia!

Niin, sellaista oli pälkähtänyt August kuoman päähän, ei hän näyttänyt laskevan leikkiä. Yrityksensä mahdottomuudesta hän välitti viisi, itse hän aikoi pitää laivuri Skaaron kellon, rahat ja laivan lasteineen, mitäpä ihmeellistä siinä oli! — Kyllä tiedän, mitä ajattelet, hän intti edelleen, mutta se ei merkitse mitään, mutta tuota Teodoria ei huolita mukaan. Hehhe, tuollainen raukka, jolla on vielä kohjukin — ei kiitoksia, juoruaisi vain koko asian kuin vanha akka.

Edevart huokasi väsyneenä koko juttuun, mutta kysyi kuitenkin jotakin sanoakseen: Kahdestaanko sitten purjehdittaisiin jahdilla Espanjaan?

Johan nyt! Jostakin Skotlannin satamasta pestataan uusi mies.

Vai niin, entä missä päästään eroon Teodorista?

Pohjanmerellä. Heitetään mereen!

Hahaha! nauroi Edevart oikein sydämensä pohjasta.

August ei pitänyt tuosta naurusta, olihan hän muka nyt laivuri. Hän tahtoi pitää kiinni käskyvallastaan ja aikoi kai malttaa mielensä, mutta sen sijaan riehaantuikin entistä hillittömämmin ja kävi avomieliseksi kuin viattomuus itse ja sanoi: Ammutaan hänet ensiksi.

Edevart katsoi laivuriinsa tarkkaan ja lausui sitten seuraavat sanat: Sinä olet tullut hulluksi!

Seiso siinä missä olet! karjaisi August yhtäkkiä. Älä vastusta laivan päällikköä, se on kapinaa. Seiso siinä missä olet! Liian myöhä on korjata, mikä jo on tapahtunut, sen voin sinulle sanoa, ollaan jo ohi Bergenistä.

Sitten käännetään takaisin, sanoi Edevart.

Eikä käännetä! vastasi August.

Edevartin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän meni keulaan ja huusi tuimasti: Kannelle, Teodor, valmis kääntämään!

August meni äänettömäksi. Hän seisoi hetkisen paikallaan, ennen kuin taipui, eikä sittenkään lysähtänyt aivan kokoon eikä tyystin menettänyt sisuaan, ei, hän pakotti itsensä lyömään koko asian leikiksi ja sanoi: Hahahah, vai uskoit sinä mitä minä sanoin! Asia on niinkuin minä olen sanonut, sinun pääsi, Edevart, ei ole liialla terävyydellä pilattu. Mutta käännetään nyt.

Teodor nousi kannelle, laiva käännettiin ja purjehdittiin Bergeniin.

August puhui jonkin aikaa suuresta suunnitelmastaan ikään kuin se olisi ollut silkkaa pilaa. Hän kysyi kuitenkin Edevartilta, kuinkahan hänelle, Edevartille, olisi mahtanut käydä oikeassa laivassa, jos olisi kapinoinut! kapteenia vastaan? Hänet olisi ammuttu!

Heidän lojuessaan Vaagenissa, Bergenin satamassa August teki tilin molempien miestensä kanssa ja maksoi heidän palkkansa. Kaikki kuntoon. Hän rupesi taas toveriksi ja kohenteli häviölle jouduttuaan arvoaan antamalla Edevartille hyviä neuvoja: Tottele nyt minua ja pidä varasi täällä Bergenissä, ettet joudu kaikenlaisten saalistajien kynsiin. Miten on asia, vieläkö kellosi käy?

Enpä ole huomannut muutakaan.

Kyllä se sitten pian seisahtuu. Minulla ei ole aikaa lähteä sinun kanssasi, sillä minun täytyy luovuttaa jahti, mutta menehän omin päin johonkin suureen kelloseppään ja sitten toiseen samanlaiseen kuullaksesi, paljonko arvoinen sinun kellosi on ja onko se tarkistettu ja asetettu kronometrin mukaan. Sitten tavataan täällä laivassa ja kootaan kamppeet.

Teodorille ei puhuttu enää sanaakaan.

Edevart käveli kaupungilla, osti joitakin välttämättömiä vaatekappaleita, osti suuria ja pieniä lahjoja kotiin vietäväksi ja muisti käydä kellosepässäkin. Siellä naksutti hänen ympärillään satoja seinäkelloja, kaikki näyttivät eri aikaa. Pöydän ääressä istui kaksi nuorta poikaa hypistellen kullattuja rattaita ja muita kellonosia, toinen nousi katsomaan Edevartin kelloa ja kyseli, mistä hän oli sen ostanut ja paljonko siitä maksanut. Sisähuoneesta tuli vanhempi mies, joka nyt ryhtyi tarkastelemaan kelloa, pisti silmäänsä sarven näköisen esineen ja katsoi. Erittäin hyvä kello, sanoi hän, hieno koneisto! Mistä olet sen ostanut? Papstiltako? kelloseppä kysyi ihmeissään ja kuultuaan hinnankin hän ihmetteli vielä enemmän. Hän asetti sen tiskillä mahonkilaatikossa olevan kellon mukaan ja antoi sen sitten takaisin.

Tuopa on kaunis kello, sanoi Edevart mahonkilaatikossa olevasta.

Se on kronometri, selitti kelloseppä.

Edevart kävi toisessakin suuressa kellosepänliikkeessä. Koko kadunpuoleinen seinä oli lasista. Tiskin ääressä seisoi nuori neiti, hän kutsui katsomaan vanhan harmaapäisen miehen, joka sovitti silmäänsä sarven näköisen kapineen, katseli Edevartin kellon sisustaa, teki samat kysymykset ja ihmetteli vastauksia. Täällä häneltä myös kysyttiin, mistä hän oli ja kuinka oli tullut Bergeniin. Kelloseppä katseli häntä epäillen, ikään kuin olisi epäillyt hänen varastaneen kellon. Lopuksi hän sanoi: Jos on totta, mitä puhut, olet tehnyt hyvät kaupat! Hän otti lasilaatikosta kaksi kirkaskuorista kelloa ja sanoi: Voisin antaa nämä molemmat sinun kellostasi.

En huoli vaihtaa, vastasi Edevart.

Sattui niin onnellisesti, että August oli jo Florøssä hummannut tarpeekseen ja juuri vastikään päässyt jälleen tasapainoon. Bergenissä hän ei tuntenut halua suoda itselleen uudelleen rantalomaa. Luovutettuaan _Lokin_ ja tehtyään selvän hardangerilaisten pikkuserkkujen kanssa hän kärtti oitis lähtemään pohjoiseen. Viivyttelemiseen ei ollut mitään aihetta, kumpikaan hardangerilainen ei ollut sitä lajia miehiä, että heidän kanssaan olisi syntynyt ystävyyttä, olivat tarkkaan nuuskineet kuivaustilit ja tutkineet ja kyselleet kaikenlaisia pikkuasioita, vaikka ken tahansa saattoi nähdä, että tilit olivat oikeat ja kohtuulliset. Mitä heidän esimerkiksi tarvitsi tutkia ja nuuskia Florøn kohdalle pantua suurenlaista menoa purjeiden korjaukseen? Jopa olivat yrittänee levittää purjeet nähdäkseen, mitä niille oli tehty. Mutta semmoisiahan kaikki ne ovat, jotka perivät, eivät mielestään koskaan saa tarpeekseen!

August näytti olevan perusteellisesti kynitty ilmestyessään pohjoiseen lähtevään höyrylaivaan. Ei enää näkynyt kellonperiä liivien päällä, ei ollut paksua lompakkoa eikä toisen miehen rahoja, eipä hänellä ollut matkatavaroitakaan muuta kuin merimiehen säkki. Niin aina. Mutta ei August sentään nytkään ollut niin tyhjä kuin puusta katsoen näytti, hän oli pelastanut merikortit paisuttamalla eväslaukkua vähän pulleammaksi, sitä paitsi hänellä oli säkissään pari vaatekappaletta — joita Skaar ei enää tarvinnut. Hardangerilaiset eivät sentään olleet lopultakaan olleet hyvinkään turhantarkkoja, ihmettelivät näet, että tynnyriin oli jäänyt niin paljon viinaa kokonaisen kesän kulutuksesta, se heihin teki hyvän vaikutuksen, ja he nyökkäsivät hyväksyen useammalle kuin yhdelle epäselvälle erälle, kun August kerran oli semmoinen järjestyksen mies.

Matkalla pohjoiseen oli toveruksilla päivä toisensa näköinen, aika kävi pitkäksi, eivätkä he osanneet muut kuin toivoa kotiin. Augustilla oli jälleen kellonperät rinnan päällä, hän avasi merikortit levälleen ja näytti toi sille matkustajille majakat, karit ja merimerkit.

Vai sait sinä Skaaron kellon? kysyi Edevart.

Eiköhän minun pitänyt se ostaa! vastasi August harmistuneella äänellä.

Edevartissa heräsi epäluulo ja hän tutkaili: Miksi et ole sitä ennen käyttänyt? Ja mitä varten pidit niin kiirettä Bergenistä lähdettäessä?

August kuohahti: Mitä sinä tarkoitat? Eikö siitä olisi koitunut meille kaikille vain turhia kuluja, jos olisi jääty odottamaan seuraavaa laivaa? Saat siitä hyvästä kiittää minua.

Oli miten oli, epäluulo istui kuin istuikin lujassa Edevartin mielessä, ja August huomasi sen hyvin. Toverusten suhde kiristyi, Edevart ei enää arkaillut laskea pientä pilaa siitä suuresta Espanjan merirosvoretkestä, ja se houkutteli Augustin puolustautumaan: Olisipa minulla vain ollut revolveri kädessä, et olisi, hyvä mies, uskaltanut kapinoida laivan päällikköä vastaan. Olisinkin poikennut Trondheimiin ja ostanut revolverin, mutta se vietävän lammas sotki koko asian. Yritin saada revolveria sekä Kristianssundista että Aalesundista, mutta kummassakaan ei ollut.

Edevart: No sittenhän sinä minun ymmärtääkseni olet murhamies.

August vastasi ylimielisesti: Ei ole arvoni mukaista vastata sinulle, olet samanlainen moukka kuin Teodor, et ole ollut kotinurkkia kauempana. Tiedätkö, mitä olisi voitu tehdä? Minäpä sanon sinulle. Espanjasta olisi voitu paikalla ostaa nopeakulkuinen klipperi ja purjehtia sillä Tyynelle merelle, eikä maailma olisi sitten tiennyt meistä yhtään mitään —

August ei näyttänyt saavan sitä mahtumaan toverinsa päähän, ja häneen ilmeisestikin koski kipeästi, kun ei heidän suhteensa enää ollut yhtä hyvä kuin ennen. Höyrylaivan pysähtyessä välillä Trondheimissa August meni yksin maihin, hän oli miettiväinen ja masentunut. Tullessaan laivaan takaisin hän tulikin noutamaan sieltä säkkiään: hän oli pestautunut Riikaan matkalla olevaan parkkilaivaan.

Kun Edevartille selvisi, että tämä oli täyttä totta, se koski häneen kipeästi, ja hän katui, että oli ajanut toverinsa moiseen epätoivon tekoon: Älä tee niin, tule kotiin minun kanssani. On oltu niin paljon yksissä, ethän ruvenne seuranpettäjäksi!

Riikaan vain, se on pieni matka, ei se mitään. Ja parkin nimi on _Soleglad_, jos sinulla on minulle asiaa, osoite Norjan konsulaatti.

He lähtivät maihin kumpikin, mutta asia ei ollut enää autettavissa, August oli uudessa laivassaan kiinni. Hän lahjoitti Edevartille kultasormuksensa ottamatta tämän kieltelyjä kuuleviin korviinsa, sitten hän itse otti Espanjan retken jälleen puheeksi ja pyysi, ettei Edevart kotona hiiskuisi siitä mitään.

En koskaan kerro siitä mitään, vakuutti Edevart.

Et, ethän sinä kerrokaan, myönteli Augustkin, mutta vahvista sanasi kädenlyönnillä!

Edevart ihmetteli: Miksen voisi sitäkin -?

Se on sitten kuin vala Raamatun päällä. Sinä et koskaan pääse siitä, sen verran olen oppinut. Sinusta tulee kadotettu sielu...

Ero Augustista ei Edevartille ollut suinkaan pieni elämys. Hän harkitsi asiaa: Tavallaan hän sai vapaammat kädet, mutta ei hän siitä ollut pelkästään hyvillään. Hänen rinnalleen jäi tyhjä paikka. Näinä kahtena vuotena, jotka hän oli elänyt Augustin kanssa, hän oli oppinut koko joukon, käsitykset olivat avartuneet, kotinurkat eivät enää olleet hänen koko maailmansa, paljon, paljon ihmisiä hän oli nähnyt, laivoja, kaupunkeja, maakuntia. August oli mukava ja huomattava mies — onnellista matkaa hänelle!

Edevart käyskenteli laivassa mieli hieman sekavien tunteiden vallassa. Hän tunsi itsensä surumieliseksi ja yksinäiseksi, Teodor ei tietystikään ollut semmoinen mies, jolle saattoi uskoa mitään.

Jossakin Fosenøn laiturissa Edevart lähti laivasta satamaveneeseen ja lähti maihin.

V

Rakennukset löytyivät samasta vihannasta lahdenpohjukasta kosken kohinasta, ja Lovise Magrete Doppen ja lapset olivat aivan ennallaan, he seisoivat pihalla tuvan seinustalla kiltisti ja hiljaa katsellen kuluneissa vaatteissaan. Nuori nainen hymyili epävarmaa hymyä. Edevartilla oli niin uudet vaatteet, että silmäluomia vavahdutti, Lovise Magrete sanoi jotakin sentapaista kuin: Mitä minä näenkään -!

Edevart laski säkkinsä maahan ja kätteli hämillään. Hyvää päivää! Satuin vain poikkeamaan tänne!

Jonkin verran häntä rohkaisi se, että hän nyt oli hyvissä varoissa, vaatteet ja muut tamineet uudet, muutoin hän tuskin olisikaan saanut sanaa suustaan.

Saanko jälleen nähdä sinut, joka olit niin toimelias ja autoit minua! sanoi vaimo reippaasti ja vapaasti, mutta punastui samalla. Venekyydissäkö tulit? Missä jahti on? Jahti luovutettiin Bergenissä omistajilleen. Ei, näetkös, minä tulin vain ajatelleeksi sitä lammastasi: meiltähän jäi kielekkeelle vievä tie tukkimatta, ajattelin, että se voi mennä sinne uudelleen. Teki mieleni kuulla, kuinka sen laita on.

Nainen löi kahta kämmentään: Tulitko tosiaan ajatelleeksi sitä!

Saadakseen käyntinsä näyttämään vähäpätöiseltä ja merkityksettömältä Edevart selitti, että hänen toverinsa, laivuri, oli eronnut hänestä Trondheimissa lähteäkseen taas merille. Hän itse oli siten jäänyt yksin, hän virkkoi hymyillen, sen vuoksi hänelle hyvin sopi tällainen pieni poikkeus syrjään reitiltä.

No tässä maailmassa! kuiskasi vaimo ihmeissään. Niin, ei ollut epäilystäkään siitä, että uudet vaatteet taskurahat, kello ja kultasormus auttoivat, että ne tekivät Edevartista koko miehen. Hän nyökkäsi lapsille sanoen: Minulla on teille vähän tuliaisia!

Lovise Magrete: Ole hyvä ja käy sisään, vaikkei täällä olekaan tämän kummempaa!

Nuori nainen ei ollut istunut kädet ristissä näinä viikkoina. Hänellä oli paraikaa kuteilla peite, joka oli jo pitkällä, niin, se oli oikea taideteos, sen malli oli monenvärinen ja soma. Tällä minä henkeäni elätän, hän sanoi, itse kehrään langat ja värjään myös. Villat on omista lampaistani.

No kaikkia! virkkoi Edevart ymmärtämättä oikein. Henkeäsi elätät — miten niin?

Lähetän näitä Trondheimiin, sieltä ne kulkeutuvat kaikille tahoille. Niitä on ollut näytteilläkin ja olen saanut kunniakirjan.

Edevart huojutti päätään ihmeissään kuulemastaan. Muuta ei tarvinnut, nainen kävi siitä lapsellisen ylpeäksi:

Onko tämä kangas sinun mielestäsi kaunista? Sano nyt, millaista se on sinusta? Mutta olen minä kutonut monta kauniimpaakin peitettä, tämä on pikemminkin niinkuin jokapäiväiseen käyttöön tämä.

Mistä sinä olet tuon taidon oppinut? kysyi Edevart.

Enpä tiedä. Oppinutko? Vähitellen, mistä aina mitäkin. Äiti opetti kehräämään ja kutomaan jo pienestä pahasta.

Edevart avasi säkkinsä, ja lapset saivat lahjansa. — Katsos vain, samat tavarat, jotka hän oli ostanut Bergenistä ja jotka hänen piti viedä kotiin pikkusiskoilleen. Tyttö sai silkkihuivin ja poika mainion kääntöpääveitsen ja kumpikin aivan liian suuret kengät. He eivät muistaneet kiittääkään, ennen kuin äiti muistutti heitä siitä, niin ihastuksissaan he olivat aarteistaan.

Sinä olet aivan liian hyvä! sanoi äiti.

Annettuaan vieraalle ruokaa ja juomaa vaimo vei tämän ulos ja näytti pienen navetan, jossa hänellä oli lehmä ja kymmenen lammasta, näytti kanakopin, vesitien, joka vei joelle, halkovajan ja kaikki mitä muuta hänellä oli. Kaikki oli siistiä ja somaa. Tuvan räystään alla oli aitta avain suulla. Emäntä avasi sen kuin ainakin oman arvonsa tuntien ja laskien Edevartin sisään. Siellä riippui orsilla monta valmiiksi kudottua peitettä, lisäksi siellä oli jauhoja ja muita ruokatarpeita, pari paitaa ja yksi ainoa pyhähame, vähän villoja, vähän voita, muutamia lampaannahkoja. — Lovise Magrete ei omasta mielestään ollut niinkään niukoissa varoissa koska salli vieraan katsoa kaikkea, näytteli tavaroitaan kuin toiset vanhoja perhehopeitaan. Edevart katseli kaikkea ja näytti tosiaan olevan talon emännän kanssa samaa mieltä siitä, että tavaroita oli paljon, ylellisyydeksi asti. Suurenmoista! hän sanoi vain.

Onnellisia ihmisiä! Onhan sekin jotakin, ettei ole paljon mitään.

Edevart rupesi kaivamaan säkistään työvaatteitaan. Hän aikoi kiivetä vuorelle. Lovise Magrete ehdotti — tehköön tietenkin, miten itse tahtoo, mutta — eikö hän voisi jäädä yöksi? Tuo työ, sen polun tukkiminen, joka vei sille vaaralliselle kallionkielekkeelle, jouti jäädä huomiseksikin, tänään Edevartin oli paras pysyä rauhassa alallaan ja huomennahan oli sunnuntai — tehköön vain miten itse tahtoo, mutta päivä se oli maanantaikin —

Lovise Magrete lasketti sen kaiken yhteen menoon, varmaankin peitelläkseen punastustaan ja hämminkiään. Kyllä, kiitoksia vain, kyllä Edevart saattoi viipyä päivän, jos Lovise Magrete tahtoi. Hänhän saattoi maata heinissä ladossa.