Part 23

Ihmekös se, kun niiden ympärille kasaantuu multaa mätänevistä lehdistä ja oksista! Edevart on kuullut viisaiden ihmisten selittävän sillä tavalla.

Voi olla niinkin. Kas, muurahaispesä on aivan kuollut. Minun aikanani se oli iso.

Edevart selittää taas: Muurahaiset ovat löytäneet sopivamman paikan ja muuttaneet sinne. Välistä voi nähdä suuren joukon muurahaisia metsässä kaukana pesästä. Ne ovat silloin muuttopuuhissa.

Voi olla niin, virkkaa Lovise Magrete ja lähtee jälleen kävelemään. Mutta täällähän ei ole ainoaakaan elukkaa! Täällä aina lampaat juoksivat vastaan, ne tunsivat minut ja kävelivät jäljestä. Mukavia, somia lampaita. Olisivatpa ne nyt täällä!

Edevart: Ei ole mikään ihme saada uusia lampaita entisten tilalle.

Asia niinkuin toinenkin on kovin toisenlaista, vastasi Lovise Magrete. Ja ajatella, ettet ole kertaakaan käynyt koskella! Omalla tilallasi! Kuulostaa siltä, kuin Lovise Magrete tuntisi itsensä hiukan loukkaantuneeksi: Edevart ei ole käynyt katsomassa rahojensa panttia, on pitänyt sitä niin vähäarvoisena! Hän kävelee hetkisen äänetönnä puhjeten sitten sanomaan: Jos olisi minun vallassani, ostaisin sinulta Doppenin takaisin!

Edevart hymyilee: Saathan sinä sen!

Se ei tehnyt asiaa sen paremmaksi. Mutta lopuksi kaikki kuitenkin korjautui: Niinkö vähän välität Doppenista, että olet valmis antamaan sen pois?

Sinulle — kyllä. Ja oltuaan hetkisen varovasti ääneti Edevart rohkenee kysäistä: Etkö luulisi meidän voivan pitää sitä yhdessä?

Lovise Magrete pysähtyy, painaa katseensa maahan ja vastaa hiljaa: Uskon.

Se oli vapauttava sana. Edevart kietaisee käsivartensa Lovise Magreten vartalolle rakastuneena, kiihkeänä, ja suutelee häntä oitis. Nainen käy levottomaksi, katsoo, missä Haabjørg on, kuiskaa: Lapsi voi nähdä!

Olipa nyt joutavaa, ettei saatu olla kahden!

Siihen Lovise Magrete vastaa hymyillen: Sinä olet yhtä hupsu kuin ennenkin!

He huutavat Haabjørgin luokseen loppumatkaksi. Putouksen partaalla kaikki kolme pysähtyvät. Haabjørg jää katsoa tuijottamaan suu auki, sanomatta sanaakaan. Kukaan ei muuten kuulisikaan puhetta. Kosken pauhu peittää kaikki muut äänet kuulumattomiin, lapsi seisoo ihmetyksestä mykistyneenä, jännittyneenä, ruumis hieman etunojassa. Edevart tarttuu varmuuden vuoksi hänen käteensä.

Koski syöksyy ylhäältä kuin suunnattoman suuresta suppilosta, putoaa pystysuoraan alas, murtuu matkallaan kallionkielekkeisiin ja ryöppyää lopuksi syvyyteen kiehuvana, kuohuvana vaahtona. Kuilusta nousee usvaa, sen pohjalla pauhaa, kohisee, jymisee. Tuntuu aivan kuin ukkonen asustaisi kuilun pohjassa ja jyrisisi ja jymisisi siellä pääsemättä koskaan ylös.

Edevart katsahtaa lapseen. Tämän tukka on aivan kostea. Hän aikoo vetää lasta vähän kauemmaksi, mutta tämä ponnistelee vastaan, pyrkii vain yhäkin lähemmäs kuilun reunaa. Edevartin täytyy hellävaroin väkisinkin pidättää häntä.

Lovise Magrete on pistäytynyt metsään. Edevart on pikku tyttönsä kanssa kahden. Hän ei voi hillitä itseään, vaan silittää hiljalleen lapsen tukkaa ikään kuin osoittaakseen sen käyneen kosteaksi. Lapsi ei välitä siitä. Edevart painaa poskensa tämän poskeen kiinni, ja kun tämä on siinä niin mukavasti, hän suutelee sitä. Tyttönen katsahtaa häneen ja käsittää asian niin, että Edevart tahtoo sillä tavalla oikein pyytämällä pyytää häntä tottelemaan ja tulemaan kiltisti pois. Eikä hän enää vastustele.

He poistuvat muutaman askelen päähän, niin että voivat jälleen puhella keskenään. Eikö se ollut kaunista? Edevart kysyy samaa toistamiseen saamatta vastausta. Kosken näkeminen on varmaan ollut lapselle liian suuri ja väkevä elämys. Edevart näkee Lovise Magreten istuvan mättäällä kädet helmassa. Lapsi juoksee äitinsä luo, ja Edevartia alkaa kovin pelottaa. Hän tuntee aivan kuin herpautuvansa ajatellessaan, että lapsi ehkä kertoo, mitä hän teki. Hän huutaa hoihkaisee rohkaistakseen itseään.

Lovise Magrete nyökkää hymyillen: Haabjørg kertoo sinun häntä suudelleen.

Edevart änkyttää arkana ja punastellen:... pyrki niin lähelle kuilun reunaa, että se oli vaarallista, enkä tiennyt, mitä minun oli tehtävä saadakseni...

Se oli oikein hyvä keino. Selitin sen jo hänellekin.

Kotimatkalla Haabjørg on taas ensimmäisenä, aikaihmiset tulevat jäljestä. He puhelevat jokapäiväisistä asioista, kävelevät hitaasti. Lovise Magrete: Eikö sinulla olekin oikein komea koski? — Onpa niinkin, meillä on oikein komea koski. — En tahtoisi katsoa siihen kauan yhteen menoon, se näyttää kumman autiolta. — Mikä näyttää autiolta? — Koski. Se vain pauhaa ja kuohuu, se tuntui niin oudolta ja ahdistavalta, että mieleni teki ihan itkeä ja lähteä pois teidän luotanne.

Moisesta hämärästä lauseesta Edevart ei ymmärrä mitään, joten hän ei vastaa sanaakaan. Ei hän huomaa sitäkään, että Lovise Magrete ottaa maasta metsätähden ja pistää sen hänen napinreikäänsä. Poldenissa ei tehty niin, hän ei ollut tottunut semmoiseen. Mutta sen hän tuntee väkevästi, että tuo toinen tulee aivan hänen viereensä; tämän kasvot ovat melkein kiinni hänen omissaan, hän tuntee tämän hengityksen. Edevartin läpi hulvahtaa tulikuuma laine, hän sulkee Lovise Magreten syleilyynsä kuin ainoan, kalleimman aarteensa. He huohottavat kumpikin raskaasti. Sitten Lovise Magrete käy jälleen levottomaksi, katsoo, ettei vain Haabjørg satu näkemään.

Illan he puuhailevat kotona. Edevart pilkkoo puita, Lovise Magrete laittaa ruokaa, kattaa pöydän, tulee hakemaan häntä syömään, seisoo siinä nuorena ja kauniina ja puhelee kuin rakastetulleen, kuin miehelleen. Suurenmoinen, verraton hetki! He menevät käsi kädessä tupaan.

Ja illallisen syötyään Haabjørgiä rupeaa nukuttamaan päivän kaikkien puuhien ja touhujen jälkeen. Lapsi menee vuoteeseensa. Aikuiset ovat vapaat...

Niin kului muutama päivä.

<tb>

Koitti toisia, samankaltaisia päiviä. Parin viikon aika kului suuren onnen ja suuren rakkauden lumoissa. Edevart kävi noutamassa ruokaa kauppapaikalta maksaen kaiken käteisellä sisarten lähettämillä rahoilla. Ihanaa laiskurinelämää; Edevart ei osannut parempaa toivoakaan. Hän haki käsiinsä Augustin ja souti tämänkin Doppeniin, jotta hyvä toverikin saisi lausua paikasta painavan mielipiteensä. Niin, tuumi August, on niitä nähty huonompiakin, paljonkin huonompia paikkoja. Olen nähnyt ihmisten asuntoina bambumajoja; ne olivat pyöreitä kuin ympyrä ja katonräystäs oli maahan asti, mutta asuipahan niissäkin ihmisiä. Mutta mitä sinä oikein tällä Doppenilla...? Et voi täällä elättää enempää kuin lehmän tai pari, etkä voi tilaa laajentaakaan.

August tervehti Lovise Magretea ja puhui tämän kanssa englantia. Se kävi suurenmoisesti, toinen ei tahtonut olla huonompi toistaan. Kumpikin tunsi hiukan New Yorkia, mutta August — tietysti! — vain muutamia satamakatuja. Haabjørgille tuli hänestä heti kuin ihmeotus, lapsi kun ei ollut koskaan nähnyt semmoisia hampaita, tyttö tahtoi aina vain pysytellä Augustin edessä odottamassa, että tämä aukaisisi suunsa. Äiti lopulta jo suuttui ja selitti: Hän tahtoo vain pyytää sinua mukaansa koskelle. Mitään muuta hän ei tarkoita, ja Edevart ja minä olemme jo ihan väsyksiin asti siellä käyneet. — _Come along!_ sanoi August. — Älä päästä hänen kättään hetkeksikään! huusi Lovise Magrete vielä heidän jälkeensä.

Mutta August ei tehnyt sitä matkaa tyhjän takia, hänen päässään sikisi oitis uusi tuuma: Saisit koskeen kerrassaan mainion myllylaitoksen, vähintään viisi kiviparia, hän selitti Edevartille. Voisit jauhaa siinä kymmenen pitäjän viljat, ja sinusta paisuisi rikas mies!

Minulla on enemmän kuin tarpeeksi tietämistä siinäkin, mitä minulla on kotona Poldenissa.

Edevart oli oikeassa. Kotipuolen asiat olivat viime aikoina alkaneet hiukan huolettaa, sillä hän oli saanut nuoremmalta sisareltaan kirjeen, jossa tämä pyysi häntä kotiin. Pauline ei lähettänyt enää juuri lainkaan rahoja, sillä kauppa kävi vain nimeksi, kun tärkeimmät tavarat olivat lopussa. Miksi ei Edevart hankkinut uusia entisten tilalle? Hosea sisaresta puheen ollen — — — Ezrallahan oli nyt kotinsa uudispaikalla ja lehmät ja viljelykset ja kaikki, eikä hänellä ollut ketään apunaan. Joakim oli kotona möyrimässä maata, mutta isä oli Nordvaagenissa katsastamassa lennätinlinjoja. Pahinta kaikesta oli, että jauhot, kahvi ja tupakka olivat lopussa, sillä silloin ei kukaan enää käynyt ostoksilla heidän kaupassaan, ja kuului sellaisia kuiskeita, että Gabrielsen oli aikeissa ryhtyä jälleen käymään kauppaa, vaimonsa nimissä. Mutta ei suinkaan Edevartin tarkoituksena ollut, että heidän oli pantava telki ovelle? Olisihan ilmeinen häpeä, jos he joutuisivat vararikkoon niin kuin Gabrielsenin oli käynyt...

Edevart siis sai muistutuksen siitä, että hänellä oli puuhia ja hommia kotipuolessaan, joten hänen täytyi keksiä tässä jokin keino. Hän ilmaisi huolensa Augustille, ja tämä kohta miettimään päänsä puhki. — Olisipa minulla vain nyt ne laatikot, jotka menivät ahventen hyviksi meren pohjaan! hän tuumi ruveten heti hautomaan suurenmoisia suunnitelmiaan, mitä kaikkea hän siinä tapauksessa olisi tehnyt.

Edevart pysytteli paremminkin maan pinnalla ja huomautti vain: — Olisit kai voinut käyttää varasi muuhunkin kuin minun auttamiseeni.

Mitäh? August aivan närkästyi. Luuletko sinä, etten minä olisi antanut sinulle vähintään puolta kaikesta? Ikään kuin et itse olisi tehnyt minulle samoin. Ole ääneti, vähintään puolet!

Olisipa hauskaa tietää, suostuisiko Romeo antamaan minulle vielä tavaroita niiden lisäksi, jotka jo olen saanut? tuumi Edevart alakuloisena.

Mitä sitten olet saanut?

Yhtä jos toistakin. Keittiökapineita ja vuodevaatteita tänne Doppeniin. Vaikka mitä, kolme valmista sänkyä —

Aiotko jäädä tänne olemaan?

Sitä en itsekään tiedä. Asia on sillä tavalla, että Lovise Magrete oli Amerikassa ja tuli sieltä takaisin ja tahtoi käydä katsomassa Doppenia.

Otatko hänet?

Niin kai tässä käy.

August sanoa paukautti: Myy koski Romeolle!

Koskiko? Edevart oli ihmeissään.

Hän voi rakennuttaa siihen ison myllylaitoksen. Onkin ihan tomppeli, jollei niin tee.

Ei hän puutu sellaiseen urakkaan.

Eikö hän sitten muka tarvitse myllyä? ihmetteli August vuorostaan. Hän ostaa satatuhatta säkkiä jauhoja, ja hänellä on koko tietäminen, ennen kuin saa ne kaupaksi. Ne on jauhettu höyrymyllyissä, joissa polttoaineena käytetään ulkomailta ostettua kivihiiltä. Kalliita jauhoja. Täällä taas käyttövoima on ihan ilmaista, ei muuta kuin pistää vain tarpeelliset rakennukset pystyyn. Voi laitattaa siihen samalla vaikka sahalaitoksenkin, samantekevää, kunhan vain käyttää putousta johonkin. Olisipa tuollainen koski Kanadassa, niin tahtoisinpa nähdä, eikö sille olisi käyttäjiä!

Edevart pudisti päätään noin suurille suunnitelmille vihjaillen sinnepäin, ettei Romeo ehkä maksaisi koskesta paljoakaan, muutaman vaivaisen talarin vain.

Sinä et vielä tiedä, kun et ole kysynytkään, huomautti August siihen. Mutta tietystikin sinä pääsisit siinä tapauksessa koko homman johtoon, kun kerran asut paikalla. Se ei olisi ollenkaan hullumpaa.

Tämä viimeinen ajatus sai Edevartin höristämään korviaan. Hän oli kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen kaupankäynnistä niinkuin kaikesta muustakin, joten ei tuntunut suinkaan vastenmieliseltä ajatella jotakin uutta toimeentuloa. — Mutta enhän minä osaisi hoitaa myllyä enkä sahaakaan, vaikka pääsisinkin sellaisen johtoon, hän tuumi sitten. Totta puhuen en ole koskaan nähnyt muita myllyjä kuin kahvimyllyjä.

Sen taidon minä opettaisin sinulle viikossa! selitti August mahtavasti. Niin että älä huoli surra!

He puhuivat asiaa pitkin ja poikinkin innostuen lopulta tuumasta kumpikin. Kyllä tuo August oli sentään hitonmoinen mies keksimään neuvon joka paikkaan! Ainoana mutkana matkassa oli, että koski oli vielä myymättä, myllylaitos rakentamatta, siitä ollenkaan puhumattakaan, ettei Edevartia ollut otettu siihen mylläriksi. Kaikki tämä Edevartille selvisi toverin lähdettyä, ja hänen mielensä painui lamaan.

Aamulla hän lähti pyytämään Romeolta luottoa. Lovise Magreten täytyi saada kaupasta yhtä ja toista, niin että hänkin varustautui matkaan. He siis lähtivät kaikki kolmisin. Äiti ja tytär panivat päälleen parasta.

Lovise Magretesta elämä oli pyrkinyt tuntumaan yksinäiseltä ja yksitoikkoiselta. New Yorkin melu ja hälinä kaikui vieläkin korvissa; hän alkoi valitella, ettei Doppenissa ollut elukoitakaan. Edevart huomautti siihen, että se puute oli helposti autettavissa, mutta Lovise Magrete vastasi niinkuin aina ennenkin: Niin, en tiedä, mutta kaikki on kovin toisenlaista kuin ennen.

Soututeljolla istuessaan Edevart tunsi mieleensä hämäränä hiipivän ajatuksen, ettei hänen naistensa ehkä olisi pitänyt panna hattua päähänsä. Sopikohan se oikeastaan? Lapselle ehkä kyllä, mutta äidille, Doppenin emännälle? Tämä ei ollut entisensä näköinen, hattu ei sopinut hänen entisajan kasvoihinsa. Hän oli kaunein avopäin, yllä vain paita ja hame, hänen paljaat jalkansa olivat ihmeen pienet...

August oli vastassa laiturilla sanoen ensi työkseen: Luulen itse ukon tahtovan sinua puheilleen.

Minuako? Mitä hän minusta?

Ettei vain aikone ostaa koskeasi. En tiedä sen varmempaa.

Vai hän! Olisipa ollut edes Romeo!

August: Niinpä niin, mainitsin asiasta ukolle. Olin hyvän aikaa hänen luonaan, selitin koko jutun. Sen ukon kanssa on hyvin mukava olla juttusilla; löi minua lopuksi olalle sanoen: 'Tiedätkös August, minä olen koko ajan ajatellut sitä koskea, jos milloin niinkuin rakennuttaisin myllyn.' Ihan niin sanoi. Saat nyt itse kuulla.

Edevart tapasi toimistossa sekä isän että pojan. Molemmat olivat ystävällisiä. Romeo antoi kättä kysellen kuulumisia. Mutta kumpikaan ei hiiskunut koskesta sanaakaan.

Sen sijaan Romeo tiedusteli: Mitä asiaa sinulla on tänään?

Edevartin täytyi sanoa totuus: Voisiko hän saada velaksi vähän tavaroita, jauhoja ja siirtomaantavaroita, kun kotona oli kaupasta kaikki loppunut?

Romeo sieppasi heti lyijykynän kirjoittaakseen hänen pyytämänsä tavarat muistiin. Heti ensi sanasta hän kirjoitti enemmänkin kuin Edevart oli pyytänyt sanoen välinpitämättömästi: Tämä on isälle ja minulle itselleni suuri ilo! Romeossa ei ollut merkkiäkään vilpistä eikä kieroudesta, hän sanoi heti tarkan hinnan, jonka Edevart havaitsi kohtuulliseksi. Valmis. Edevart pistäytyi sähköttämässä kotiin: Iso tavaralähetys tulossa!

Hän tapasi molemmat naisensa kaupassa. Hyvä onni oli saanut Edevartin hyvälle tuulelle, niin että hän tervehti kaikkia. Me puhumme Amerikasta! selitti Lovise Magrete. — Mikäs siinä, puhukaa pois! kehoitteli Edevart hyväntuulisesti. Lovise Magrete puhui englantia Lorensenin kanssa, nähtävästi keventäen aika raskasta sydäntään. Lorensen oli nostanut hänelle jakkaran tiskin ulkopuolelle, niin että hän saattoi mukavasti istua. Keskustelu muodostui sekä vilkkaaksi että pitkäksi. Edevart kuunteli sitä hetkisen, hymyillen kohteliasta ja hieman pöllömäistä hymyä, mutta kun ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, hän lopuksi meni veneeseen odottamaan.

Lovise Magretea ei vain kuulunut, ei pitkään aikaan. Pikku Haabjørg oli ollut niin viisas, että oli ottanut hatun päästään ja kantoi sitä kädessään heidän tullessaan.

Niin, me puhuimme Amerikasta, kertoi Lovise Magrete astuessaan veneeseen. Lorensen aikoo palata takaisin, ei viihdy enää täällä. Enkä sitä ihmettelekään.

Kuinka niin? Edevartin ääni kuulosti kylmältä.

Kuinkako niin? Hänhän oli ehtinyt tottua siihen maahan ja sen elämään, ja siellä on kaikki aivan toisenlaista. Hän sanoo aikoneensakin vain pistäytyä katsomassa, miltä täällä näyttää.

Vai niin. Entä oletko sinäkin täällä vain "pistäytymässä"?

Minäkö? Lovise Magrete ymmärsi, että hänen oli sovitettava äskeiset sanansa, niin että hän puheli hymyillen: Ei, minuun nähden asia on toinen. Olet tainnut jo kauan odottaa meitä? Voi raukkaa! Sillä miehellä oli paljon kerrottavaa kaikesta, niin että tulimme viipyneeksi pitkään. Ja sinä vain istuit täällä veneessä odottamassa!

Ei se mitään.

No minä koetan pyytää anteeksi, virkkaa Lovise Magrete katsoen Edevartiin veitikkamaisesti.

Kaikki siis hyvin. Mutta tultaessa lahden pohjukkaan ei Lovise Magrete malta, taaskin nähdessään Doppenin silmiensä edessä, olla huudahtamatta: Voi herranen aika, kuinka pientä täällä kaikki onkaan! En olisi uskonut, että kaikki oli näin pientä.

Edevart valahtaa kalpeaksi ja kysyy katkerasti: Joko sinusta kaikki on taas liian pientä?

Lovise Magrete katsoo säikähtäneenä Edevartiin ja alkaa valittaa: Voi enhän minä sitä tarkoittanut... Kuule, Edevart, minä puhun väliin kovin tyhmästi. Onhan se toki aina tarpeeksi suuri minulle, mutta minusta näytti vain, näin veneestä... en tarkoittanut — — ‒

<tb>

Silloin ei ollut hätääkään, kun Lovise Magrete oli lempeä ja hellä. Pahempi vain, että hän tahtoi yhä useammin kauppaan, puhelemaan Amerikasta. Kaupassa hän tapasi myös Anders Vaaden, niin että heitä nyt oli kolme juttutoveria. Anders Vaade, sama mies, jonka Lovise Magrete oli tullessaan tavannut laiturilla, oli samaa mieltä kuin Lorensenkin vanhasta kodistaan, johon oli palannut takaisin. Hän ei täällä viihtynyt, vaan oli käynyt rauhattomaksi ja tyytymättömäksi, toimitti talossaan ainoastaan välttämättömimmät työt, multasi perunan ja pilkkoi puut, mutta vetelehti loput aikansa jouten.

Taaskin Edevartin aivoihin iski hämärä ajatus: Mitä Lovise Magretalla oli tekemistä noiden kahden Amerikasta palanneen miehen kanssa? Mitä ihmeen salaisuuksia nämä tälle uskoivat? Tullessaan kaupasta kotiin Lovise Magrete yhä vain ajatteli asioita, joista nuo herrat olivat puhuneet, oli miettiväisen näköinen, melkeinpä alakuloinen. Hänen täytyi äkisti tempautua irti ajatuksistaan muistaakseen pienet kotoiset askareensa ja sanoa: No mutta, ihanhan unohdan, että meillä on nälkä!

Heidän kolmannen kerran palatessaan kaupasta Edevart ei enää jaksanut ymmärtää muuta kuin että hänen täytyy avoimesti puhua Lovise Magreten kanssa kaikesta. Niinpä hän kysyi: Mikä tuo Anders Vaade on miehiään? Onko hänkin Amerikanaikaisia tuttujasi?

Sekä Amerikanaikaisia että vanhempiakin, näet on kotoisin täältä samasta kylästä ja oli mukana silloin, kun menimme Amerikkaan. Samoin kuin Lorensenkin; oltiin tuttuja siellä koko ajan, tavattiin usein sekä _piknikillä_ että kotonakin. Luulenpa melkein kummankin herran olleen minuun vähän rakastunut, hihhihhii!

Eikö Lovise Magreten puhetapa tuntunut hieman kevyeltä? Oliko tuo entisajan suloista viattomuutta? Edevart häpesi tämän puolesta ja tunsi mielensä kovin raskaaksi. Lovise Magreten katsoessa häneen kuin nähdäkseen, eikö hän ymmärtänyt leikkiä, hänen täytyi hymyillä kysyessään: Vai olivat rakastuneet sinuun; mitäs miehesi siitä sanoi?

Toinen vastasi vältellen: Miehenikö — — —? Kuule Haabjørg, menepä hakemaan sylyksellinen puita äidille! Ja lapsen ehdittyä ovesta ulos hän jatkoi: Mieheni, niin — hävisi luotamme ja joutui kai jonnekin; emme tiedä, miten hänen lopulta kävi, mutta ei häntä kuulunut takaisin.

Yhä tuo sama kevyt sävy, äänessä ei tuntunut säälin eikä lempeyden hiventäkään. Tuo kuulosti aivan toisenlaiselta kuin ennen muinoin, jolloin Lovise Magrete kynsin hampain puolusti miestään. Kuulin, että olet hänestä erossa.

Totta kai olen hänestä erossa. Eihän se olisi kuitenkaan toimittanut enää mitään. Ja kaikkien mielestä minun oli tehtävä niin. Oliko se sinusta pahasti tehty? Eihän toki!

Siltä kuitenkin tuntuu.

Herra varjelkoon, mitä sinä puhut! Sillä jollet sinä olisi hänestä laillisessa erossa, niin miten meidän kävisi! Sinä ja minä kai asetumme elämään ja asumaan Doppeniin! Eikö asia ole niin?

Pikku Haabjørg toi samassa puusylyksen sisään. Äiti käski hänen mennä tupaan kattamaan pöytää.

Lovise Magrete tuumi hyvän tuokion ennen kuin sanoi: Doppeniin, niinkö? Mutta emmehän voi jäädä tännekään iäksi päiväksi, emme ainakaan tällä tavalla, aioin sanoa. Ihmiset voivat ruveta puhumaan. Niin, mitäs tuumit? kysyi Edevart. Entä mitä sinä itse...?

Minä tahdon, että mennään naimisiin. Siinä kaikki. Niin, virkkoi Lovise Magrete hiljaa. Asia on vain niinkin, että minulla on lapsia myös Amerikassa. Et sinä halua lähteä sinne?

Minäkö Amerikkaan! Se pääsi melkein huutona Edevartin huulilta. Sitä toki kaikkein viimeiseksi...

Siinä nyt näet! virkkoi Lovise Magrete.

Mitä minä muka näen? En ymmärrä.

Sanoinpahan vain.

Tahdotko sinä siis lähteä sinne takaisin?

En tiedä itsekään. Väliin kyllä tekee mieleni. Mutta asuisin mielelläni jossakin kaupungissa, Norjassa tai missä vain sinun mielestäsi olisi parempi.

Vai kaupungissa? Edevart ilmaisi nyt ajatuksen, joka oli silloin tällöin palannut hänen mieleensä: Entä jos lähtisit mukaan pohjoiseen, minun kotiini. Mitä siitä ajattelisit?

Ei! Ei toki! Sinunko kotiisi?

Mikäs sinulla olisi siellä ollessa!

Mutta mitä minä siellä...? Minkälaista sinulla on kotona?

Siellä on minun elinkeinonikin. Minulla on siellä kauppa.

Niin, mutta minä tarkoitin asuntoa, huoneita. Onko sinulla siellä kunnollinen asunto?

Nyt Edevart jo melkein säikähti omaa ehdotustaan. Eihän voinut ajatellakaan lähteä Poldeniin Lovise Magreten ja lapsen kera! Siellä oli vielä vaikeampaa kuin täällä, ja ennen kaikkea, hänellä ei ollut siellä oikeastaan asuntoakaan. Hänen täytyi sanoa, niinkuin asia oli, mitään peittelemättä ja salailematta: että hänellä oli pieni kauppa, pieni toimistontapainen ja sen perällä pieni huone. Ei, siellä olisi kurjan ahdasta, vieläkin pahempaa kuin täällä Doppenissa, mutta — —

Siispä sitä ei käy ajatteleminen, tuumi Lovise Magrete pudistaen päätään.

Mutta voinhan minä rakentaa, tuumi Edevart.

Voitpa kylläkin, mutta se vie aikaa.

Eipä ei. Kaikki näytti yhtä mahdottomalta, mikään ei enää tuntunut Lovise Magreten mielestä olevan niinkuin olisi pitänyt olla. Eivät he voineet enää kunnolla olla Doppenissakaan. No missäs sitten? Jossakin muualla, ehkä mieluummin monessa paikassa, aina vähän aikaa paikassaan. Lovise Magretekin oli kuin juureton puu, hänkään ei tuntenut enää olevansa erikoisesti kiintynyt mihinkään paikkaan, vaan saattoi olla kaikkialla kuin kotonaan eikä taas missään oikein kotonaan. Edevart tuumi neuvotonna: En tiedä sitten!

Lovise Magrete käänsi kelkkansa. Häntä alkoi kaduttaa, niin että hän selitti olleensa väärässä. Nyt hän ykskaks muuttui jälleen samaksi herttaiseksi, suloiseksi rakastetuksi, joka hyväili ja lohdutteli Edevartia puhellen: Älä ole huolissasi, kyllä kaikki vielä selviää!

Mutta miten? Pari viikkoa sitten he olivat sopineet niin, että menevät naimisiin ja asuvat Doppenissa. Mutta nyt se ei enää tuntunutkaan varmalta, kaikkea muuta, muutamassa päivässä kaikki oli muuttunut. Talon entinen emäntä oli käynyt niin horjuvaksi ja huikentelevaksi, että sanoi haluavansa kaupunkiin. Mikä ihme saattoi Lovise Magrete Doppenia houkutella kaupunkiin? Ja sitten hän alkoi ykskaks puhua Amerikassa olevista lapsistaan, joita ei ollut sitä ennen muistanut sanallakaan mainita ja jotka jo olivat aikaihmisiä! Hän oli saanut näiltä kirjeen. He kirjoittivat englanniksi kertoen voivansa hyvin ja saaneensa palkankorotusta, niin että heillä oli olo kuin herran kukkarossa. Nuo amerikkalaistuneet nuoret eivät kaipailleet äitiään enempää kuin silloinkaan, kun tämä matkusti heidän luotaan; ja eikös hänellä sitä paitsi ollut lapsi mukanaankin?

Niin, mitä ihmettä oli tehtävä? Side oli katkeamaisillaan.

Ja ihmeellistä, ihmeellistä, mutta Edevart ei tuntenut lysähtävänsä kokoon, ei tuntenut musertuvansa tämän ajatuksen painosta, vaan jaksoi sietää tämänkin kiusallisen epätietoisuuden pystypäin. Kierrellessään maailmalla paikasta toiseen hän oli käynyt kuin rikkinäiseksi, välinpitämättömäksi; hänessä ei ollut enää lujuutta, mikään ei tuntunut enää todella vakavasti henkeen ja vereen saakka. Vaikea arvata, mitä Lovise Magrete voisi lopuksi keksiä, mutta missään tapauksessa ei pahempaa kuin lähteä uudelleen maasta pois. Missään tapauksessa ei pahempaa — —

Edevart meni ulos. Pikku Haabjørg tuli hetken perästä hakemaan häntä ruoalle, mutta hän vain kiitti kauniisti. Oliko hän odottanut, että Lovise Magrete itse tulisi pyytämään, jotta he olisivat menneet sisään käsi kädessä? Mutta Lovise Magretea ei kuulunut. Eipä niin! Moni asia oli toisin kuin ennen.

Edevart oli kuin myyty mies. Oliko hän tahdoton raukka, joka alistui mihin vain? Se ei ollut hänen tapaistaan. Hänen tunne-elämänsä oli tylsynyt, mutta järjenjuoksua ei vaivannut mikään nyt enempää kuin ennenkään. Kävellessään karjapolkua ja painuessaan metsään hän tunsi päänsä kylmäksi ja ajatuksensa selviksi: hän ei voi saada elatustaan pahaisesta Doppenista, ja yhtä mahdotonta on asettua asumaan tänne ja harjoittaa samalla elinkeinoaan Poldenissa. Hänen elämänsä oli umpikujassa, totta totisesti.

Entä Lovise Magrete, oliko hänen laitansa sen paremmin? Edevart oli koko mestari päässälaskussa ja osasi oikein asettaa ilmiöt ja tapahtumat rinnakkain. Hän muisteli Lovise Magretea mielessään siitä päivästä lähtien, jolloin he soutivat Doppeniin, hänelle tämä oli niin hellä ja suloinen. Ja sitten ilta, ensimmäinen, huumaava ilta: Lovise Magrete oli ollut ihana, mutta kaikki oli _ennakolta harkittua_. Miten muutenkaan se saattoi olla, koska se ei kestänyt? Se _oli_ ennakolta harkittua. Hän vain yritti herättää henkiin sen Lovise Magreten, jota Edevart oli rakastanut vuosia sitten. Tämä istui veneessä tuntien olevansa toinen, mutta koetti miellyttää Edevartia yrittämällä kaikin tavoin olla sama kuin ennen. Taivas varjelkoon, kuten hänen ennen oli tapana sanoa, kuinka hän voisi olla tekemättä niin, kun toinen istui siinä soututeljolla noin odottavana ja luottavana. Lovise Magrete ei voi — Herra varjelkoon! — mitenkään pettää Edevartia, odottakoon vain, että päästään maihin! Mutta yritys kävi ylivoimaiseksi. Lovise Magrete-parka! Se kävi ennen pitkää ylivoimaiseksi.

Edevart pyörsi ympäri ja meni suoraan tupaan ruveten uudelleen puhelemaan Lovise Magreten kanssa. Tämä oli vielä kaupunkilaistamineissaan. Mitä meidän on tehtävä? hän kysyi istahtaen penkille. Mitä sinä tuumit?

No mutta kuule, sinä otat kaiken liian raskaasti, vastasi Lovise Magrete. Kuulehan nyt: sinä et varmaankaan pidä siitä, että minä tulen mukaasi kauppaan, enkä aiokaan enää tulla mukaasi.

Vai niin.

Ei. En välitä siitä. Mitäpä minä siellä? Jos ukko Knoff sattuu tulemaan kauppaan, hän ei ole näkevinäänkään; jos rouva Knoff tai neiti sattuu tulemaan vastaan, niin sama asia: ei niin paljoa että nyökäyttäisivät päätään. Ihan kuin he olisivat jumalia eivätkä tavallisia kuolevaisia. Koko kauppapaikan ainoa herrasmies on Lorensen, ja jos asia olisi hänen varassaan, he kyllä pyytäisivät minut sisään. Mutta eipäs! Kaipa pyytäisivät, virkkoi Edevart veltosti. Niin, ehkäpä. Niin, kyllä kai he muuten olisivat pyytäneet meidät sisään ja puhelleet ja pitäneet kuin vierasta ainakin. Olen varma siitä, että kaikki se johtuu vain siitä, että he eivät osaa englantia, mutta eivät tahdo myöntää sitä. En välitä siitä tuon vertaa, mutta olenhan minä paremmissa vaatteissa kuin Julia ja olen nähnyt enemmän maailmaa kuin kaikki Knoffit yhteensä, sillä asuin Amerikassa monessakin paikassa. Pikku Haabjørgilla on niin kauniit vaatteet, ettei Julialla eikä hänen äidilläänkään ollut aavistustakaan sellaisista pikkutyttönä ollessaan. Mutta katsohan nyt minuakin — sekä päältä että alta —

Lovise Magrete kohotti kahdella sormella hamettaan, näyttäen valkean pitsialushameen reunaa.

Muistatko, virkkoi Edevart väliin, kuinka sinulla oli vain tavallinen hame ja paita eikä mitään kaulassasi, kun silloin ensi kerralla tulit tiellä minua vastaan ‒ ‒?

Lovise Magrete katsoi häneen ihmeissään. Kuinka Edevart saattoikaan muistella hänen köyhyyden päiviään ja nöyryyttää häntä tuolla tavalla!

Niin, ei minulla ollut siihen aikaan liikoja vaatteita, hän vastasi loukkaantuneena.

Ei, en minä sillä, tarkoitin vain, että muistatko, kuinka kaunis olit silloin? Se ihan kuin iski minuun — se oli niin omituista — rakastuin sinuun heti siinä paikassa. Näin vaatteidesi alta ruumiisi liikkeet; se oli niin kaunista, että rakastuin silmittömästi. En osaa sanoa, miten oikein tulin takaisin veneeseen ja miten alus hinattiin lahdenpohjukasta.

Et kai sentään tahdo, että minun pitäisi yhä vielä sillä tavoin pukeutua?

Edevart ei vastannut.

Tämä ei näyttänyt Lovise Magreteen ollenkaan tehoavan. Hän torjui oitis luotaan mokoman ajatuksen, joka oli käynyt hänelle vieraaksi. Sanoi sitten: Mutta se on ainakin varmaa, etten enää lähde koko kauppapaikkaan!

Niinpä niin. Mutta mitä meidän sitten on sinun mielestäsi tehtävä, kuuletko? tiukkasi Edevart epätoivoissaan. Tahdotko taas lähteä pois minun luotani?

Lovise Magrete ei teeskennellyt, hän oli todella niin pahoilla mielin, että purskahti itkuun. Mitäpä minä osaan sanoa? En toki pois sinun luotasi. Mutta emme voi elää täälläkään.

Edevart: Minä lähden heti kotiin ja pistän siellä rakennustyöt käyntiin. Tuletko mukaan?

Tulen. Ehkäpä on parasta niin; en tiedä.

Ei siis mitään ratkaisua, ei ainoaakaan lujaa, järkähtämätöntä sanaa. Ei, Lovise Magrete alkoi taaskin puhella, kuinka hyvä ja kiltti Edevart oli ollut hänelle, kuinka kalliina hän tätä oli pitänyt. Kuinka hän voisi olla tekemättä mitään Edevartin vuoksi! Lovise Magrete kävi hermostuneen kiihkeäksi, kavahti hänen kaulaansa, itki ja nauroi yhtaikaa, suuteli häntä ujostelematta intohimoisesti, luvaten olla hänelle illalla oikein hyvä — —

Lovise Magrete ei totta totisesti ollut yhtä ujo ja arka kuin ennen.