Part 30

Tulen heti takaisin! vakuutti August vielä ovessa. Mutta ei häntä kuulunut takaisin. Edevart seisoi lopunkin päivää myöhään iltaan saakka kojussaan käyden kauppaa monien ihmisten kanssa. Ei hän voinut olla Augustille harmissaan, sillä totta puhuen hänen oli kiittäminen juuri eilistä tanssi-iltaa, Augustin hanurinsoittoa ja Mattean vihjauksia siitä, että väkeä virtasi hänen kojulleen. Edevart oli myynyt enemmän kuin koskaan ennen, oli saanut menemään kalliit kankaat ja villatavarat, jotka muuten olisi täytynyt viedä takaisin kotiin. Päivä oli ollut aivan odottamattoman satoisa, ja Edevart valitsi Ragnalle oikein hienon hamekankaan ennen kuin pisti kojun lukkoon.

Edevart käveli tavalliseen tapaansa katuja pureskellen vehnäpulliaan. Hän tapasi Teodorin sekä yhden viimeöisen tanssijan, Henrik Stenin, jotka seisoivat keskenään juttelemassa. Teodor sanoi: Huomenna minä rupean myymään Papstin kelloja. — Vai niin? ihmetteli Edevart. — Ukko itse pyysi. — Edevart käveli edelleen päätyen lopulta telttojen ja karusellin kohdalle. Sirkusteltan takana August parhaillaan halaili lyhyttukkaista eläintenkesyttäjien seurueeseen kuuluvaa naista, samaa, joka aina tuli näyttämölle ratsastussaappaat jalassa karhu toisella ja susi toisella kupeellaan. Tämän kanssa August oli nyt hankkiutunut tutuksi ja huusi kuin torjuen huomattuaan Edevartin: Tulen heti paikalla! Edevart hymähti ja meni menojaan...

Aamusella vanha Papst tulla köpitti Edevartin kauppakojuun tuoden samalla hänen kellonsa takaisin. Nyt se on puhdistettu ja hyvässä kunnossa, ukko toimitti.

Edevart vilkaisi kelloon, kuunteli sen tikitystä ja sanoi sitten: Miten minusta oikein näyttääkään, mutta ettekö ole puhdistanut sitä ulkoakin päin.

Tottahan toki, tietenkin Papst oli puhdistanut vähän kellon ulkoasuakin. Hän alkoi puhua Augustista: Ei siinä miehessä ole kestävyyttä alkuunkaan. Hyvä myymään kyllä, se on totta, mutta oli jälkihumalassa ja liian suuri suunsoittaja. Tunsin hänet heti, kun tuli luokseni, oli sinun kapteeninasi silloin aikoinaan Kristianssundissa; sama kultahampainen mies. Ei, hänen ei kelvannut ruveta enää toiseksi päiväksi kauppaamaan kelloja. Mutta sainhan sijaan veljesi, ehkäpä hän on vakavampi.

Minun veljenikö? Ei minulla ole veljeä täällä markkinoilla.

Mutta — kyllä hän sanoi olevansa sinun veljesi — Teodor —

E-hei, ei hän ole minun veljeni. Sanoiko hän sellaisia?

Hän tuli luokseni eilen illalla ja selitti olevansa sinun veljesi. Ja sitten hän tarjoutui myymään kellojani. Etkö tunne häntä?

Totta kai tunnen. Mutta hän ei ole veljeni, emme ole vähääkään sukua toisillemme. Se nyt vielä puuttuisi!

Annoin hänelle tänä aamuna yksitoista kelloa, mutisi Papst hiipien ovelle. Ukko alkoi käydä levottomaksi, pudisti partaista päätään ja rupesi sitten taas puhumaan: Niin näetkös, Edevart, aloin itsekin vähän epäillä — tuota, miten sanoisin — ei hän ollut ollenkaan sinun näköisesi eikä tapaisesikaan. Sen vuoksi tahdoin itse pistäytyä kuulemassa. Luuletko, että hän voi mennä sen pitkän tien ja viedä kellot mennessään?

Eikö mitä. Hän tuli tänne minun veneessäni, ei hän pääse mihinkään muuten kuin minun matkassani.

Äänettömyys. Papst mietti hetkisen sanoen sitten: Mutta minähän voin koetella häntä, vai mitä luulet?

Totta kai. Ei hän sentään niin hullu liene, että rupeaa varastamaan yhtätoista kelloa...

August oli taaskin koko päivän omilla teillään. Edevart jouti hoitaa kojua ja käydä kauppaa. Hän asetti kankaita ja muita tavaroita aivan ovenpieleen ja pisti niihin hintaliput. Se oli viisas teko. Ihmiset pysähtyivät katsomaan hintoja, tunnustelivat tavaroita, kömpivät sitten peremmäksi ja — syntyi kaupat. Edevartin lompakko alkoi jo olla seteleitä pullollaan, ja huominenkin oli vielä myyntipäivä, viimeinen markkinapäivä.

Illalla tavatessaan Teodorin hän pani tämän lujille: Oletko sanonut olevasi minun veljeni?

Minäkö? ihmetteli Teodor antamatta narrata itseään ansaan.

Olet sanonut Papstille, että olet muka minun veljeni.

Sen se kirottu möhömaha valehteli! Ahaa! nyt ymmärrän, virkkoi Teodor sitten. Sanoin, että oltiin molemmat samanpaikkakuntalaisia, ihan kuin veljet, siksi vanhat ja hyvät tutut.

Edevart mietti hetkisen. Hyvä selitys, kerrassaan totuudenmukaiselta tuntuva selitys. Vanha juutalainen oli muukalainen ja pysyi sellaisena; ehkäpä oli käsittänyt Teodorin sanat hieman väärin.

Oletko saanut kelloja kaupaksi?

Olen myynyt kahdeksan ja menen nyt tekemään hänelle tiliä. Kaksi kelloa on vielä jäljellä ja sitten omani. Olenkin pitkät ajat havitellut kelloa...

Paria tuntia myöhemmin, kun ilta jo oli kulunut varsin myöhäiseksi ja oli tullut melkein pimeä, Edevart aikoi palata takaisin kojuunsa ja paneutua levolle. Mutta silloin hän sai kokea jotakin erikoista. Ykskaks hän näki kadulla vähän matkaa edellään miehen, joka kai oli tullut jostakin lähitalosta. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, eikä Edevart välittänyt siitä sen enempää, mutta kun mies pisti juoksuksi, asia alkoi hänestä tuntua hiukan oudolta. Hänen mieleensä juolahti, että mies ehkä oli August, joka taas oli sotkeutunut johonkin hulluun kepposeen, ja niin hän lähti juoksemaan perästä. Miksi mies juoksi? Ilta oli tyyni ja rauhallinen, eikä Edevart voinut huomata kenenkään ajavan häntä takaa. Hän huusi kerran Augustia saamatta kuitenkaan vastausta. Mies ei pysähtynyt, vaan hävisi kadunkulmassa näkymättömiin. Edevart juoksi jäljestä. Hän näki lähellä puoliavoimen oven. Se näytti hiljaa liikkuvan ja nyt painuvan hitaasti kiinni. Liekö tuuli sitä liikuttanut, mutta yhtä hyvin oli joku voinut juuri siitä mennä sisään. Edevart juoksi taloon, meni ovesta sisään ja joutui pimeään käytävään. August! hän huusi saamatta taaskaan vastausta. Edevart haparoi eteenpäin käsikopelolla, kunnes tuli seinä vastaan. Seinäviertä hapuillessaan hän tapasi ylöspäin vievät portaat. Mutta ennen kuin hän ehti lähteä portaita ylös kiipeämään, käytävän ulko-ovi avautui taas ja mies näkyi livahtavan ulos. Edevart jäljestä. Hän näki selvään, ettei mies ollut August, mutta tunsi hänet sentään. Tämä oli eilisissä tanssiaisissa mukana ollut seppä, ja Edevart tahtoi häneltä vähän kysellä.

Mitä ihmettä sinä täällä juoksentelet? Edevart siis hymyillen kysyi pysäyttäen toisen.

Hän sai vastaukseksi: Entä mitä sinä teet täällä? Olenko tehnyt sinulle mitään?

Edevartin täytyi selittää: hän oli luullut seppää Augustiksi, toverikseen, jonka arveli joutuneen kiikkiin, joten hänkin aikoi puuttua leikkiin; tämä oli siis selvä erehdys —

No siliäkin sitten tiehesi! mutisi mies aikoen lähteä juoksemaan. Hän pälyili ympärilleen ja näytti olevan kovin levoton ja jännityksissään.

Mihin sinä oikein...? kysäisi Edevart.

Senkö täytistä se sinuun kuuluu? Korjaa luusi ja äkkiä!

Mutta sitä miehen ei olisi pitänyt sanoa. Tuommoisessa äänilajissa annettua käskyä Edevart ei totellut, päinvastoin hyppäsi suoraan toisen eteen. Mitä hittoa -! sähähti seppä ja iskeä paukautti.

Tappelussa ei kumpikaan päässyt ratkaisevasti voitolle, mutta Edevart oli tottunut olemaan tappelussa sekä voitonpuolella että alakynnessä, niin että piti hyvin puolensa. Pahinta asiassa oli, että seppä iskeä paukutteli avaimella. Mies oli väkevä kuin karhu, joten Edevart ei saanut häntä kaatumaan pelottavalla jalkakammellaankaan. Senkin puotirotta! hän kuuli sepän kähisevän. — Vai avaimilla sinä...! kiljaisi Edevart vastaan, piru vieköön sinut luineen nahkoineen! Ja samassa hän potkaisi tappelutoveriaan, sattuipa mihin kohtaan tahansa. Potku ei osunut kovinkaan arkaan paikkaan, ja kun Edevart yritti potkaista toisen kerran, seppä sai salamannopeasti siepatuksi jalasta kiinni ja nykäisi hänet maahan pitkälleen.

Kömpiessään jaloilleen Edevart näki sepän juoksevan pakoon jo pitkän matkan päässä. Edevart ei lähtenyt heti ajamaan häntä takaa, sillä samassa avautui ikkuna, ja miesääni kuului kysyvän: Loukkasitko itsesi pahastikin?

En.

Sinulla on verta naamassasi.

... löi avaimella.

Miksi se mies juoksi tiehensä?

Sitä en tiedä.

Seppä oli jo häviämäisillään näkyvistä, eikä Edevart huolinut lähteä ajamaan häntä takaa. Mitäpä häntä liikutti, vaikka mies juosta pyyhkikin pitkin katua! Edevart palasi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, jäsenet jäykkinä ja velttoina. Hän tapasi taas Teodorin, joka seisoi yhdessä vanhan Papstin kanssa, ja Papst piteli tätä hihasta kiinni. Ukko oli aivan haltioissaan.

No viimeinkin näkee rehellisen ihmisen! huudahti vanha kellojuutalainen. Edevart hoi, tule tänne! Minun kimppuuni hyökättiin, yrittivät ryöstää ja tappaa minut, ja tässä on niistä rosvoista toinen.

Edevart katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, kysyi lopulta Teodorilta: Olitko sinä Papstin kimpussa?

Minäkö? ihmetteli Teodor kovin viattoman näköisenä. En toki enempää kuin sinäkään.

Kyllä hän oli mukana! väitti Papst tiukasti. Oli toinenkin mies, mutta hän pääsi livistämään tiehensä. Olin juuri paneutunut makuulle, kun huoneeseen tulee mies; tunnen hänet, hänellä on mustat kasvot, musta parta, musta leuka, hirveän näköinen; Papst tuntee kaikki — hän on seppä. Mitä hän tahtoo? Ostaa kellon. — Ei, ei, olen jo makuulla, huomenna sitten! — Eipähän kuin juuri tänä iltana, nyt heti, sillä hänen on oitis lähdettävä matkaan. Aloin pelätä, aavistin kaiken. Käytävässäkin oli joku, heitä oli kaksi samassa juonessa. Se musta mies on rupeavinaan kauppoihin minun kanssani, ja kun pistän rahat lompakkoon, silloin sieppaa koko lompakon ja livistää tiehensä. Sellaista syntiä ja pahuutta, ja vanhalle Papstille vielä! Makaan avuttomana, hän voi heittäytyä kimppuuni ja kuristaa kuoliaaksi. Minua pelotti hirveästi, en uskaltanut huutaa. Se oli hirmuista! Hän aikoi kuristaa minut! Rahat tänne, lompakko! Taoin kädelläni sänkyä merkiksi, että teen niinkuin hän tahtoo sekä näyttääkseni, kuinka minua pelotti. Sitten kuulen jonkun tulevan käytävästä — se oli tämä mies tässä!

Minäkö? huudahti Teodor taaskin. Näittekö minut?

Ole ääneti! — Sen miehen piti välttämättä saada ostaa kello. Silloin olin jo niin suunniltani, että sanoin: Jos olet tullut ryöstämään rahojani, ne ovat lippaassa! — Eipähän kuin päänalusen alla! sanoi se toinen käytävästä. Eikö teitä muka siis ollut kaksi?

Minä vain tulin... alkoi Teodor selittää.

Niin, ja näit, että pistin lompakon lopuksi päänalusen alle. Ole vaiti!

Minähän tulin paljon aikaisemmin kuin seppä ja lähdin kohta, kun olin saanut tilini tehdyksi. Enkö tehnytkin selvää kaikesta?

Hän muka vain tahtoi ostaa kellon. Minä pelkäsin henkeni puolesta ja rukoilin ja vapisin sängyssä. Lippaassa, sanoin vieläkin, lippaassa! Se mies sanoi: Avain tänne! Päänalusen alla! sanoi taas se toinen käytävästä. Se oli kamala hetki, pahempi kuin kuolema, kaksi murhamiestä! Silloin se mies kai kuuli jotakin, koska rupesi äkkiä kuulostamaan ja pälyilemään arkana ympärilleen. Sukkelaan! sanoi se toinen käytävästä, ja silloin tämä lähtikin ulos ovesta. Ja sinä, hyvä naapuri, sinä olit mukana, se on ihan varma!

Teodor: Jo tuli maailman pisin valhe! Näittekö muka minut, sanokaapas! Kävin tilittämässä kahdeksan kelloa, jotka olin myynyt, ja enkö tilittänyt niitä ihan rehellisesti? Tekisipä mieleni tietää, mitä teillä voi olla valittamista.

Tilittämässä ja tilittämässä! jahkaili Papst. Olit samassa juonessa sepän kanssa!

Kuinka voin olla hänen kanssaan samassa juonessa, kun seppä tuli vasta paljon myöhemmin.

Edevart: Mistäs tiedät, että seppä tuli vasta paljon myöhemmin?

Jaa, jaa! sanoi Papstkin, mistäs sen tiedät?

Mistäkö sen tiedän?... Teodorin nokkelaan päähän tuntui välähtävän sukkela tuuma: Tapasin sepän vasta tuolla kadulla tullessani luotanne tilittämästä kellojanne. Lienee vaikka ollut tulossa sinne teidän, Papstin luo. En tiedä siitä mitään.

Miksi pysähdyit juuri tähän? Olitko Papstin luona toistamiseen?

Enkä ollut; ilman vain kävelin omia aikojani.

Minä sieppasin vaatteet ylleni ja juoksin kadulle, niin silloin tämä mies oli tässä näin. Kyllä hän oli samassa juonessa, tietysti hän nyt tuli katsomaan, miten työ sujui. Auta minua, Edevart!

Mitäpä Edevart saattoi tehdä? Kaiken kaikkiaan ei ollut tapahtunut mitään, Papst ei ollut menettänyt killinkiäkään, oli vain säikähtänyt pahanpäiväisesti. Mutta kertomus oli varmasti totta: seppä oli juossut karkuun, Edevart itse oli yhdyttänyt tämän ja tapellut hänen kanssaan. Niin, itse toiminnan hetkenä seppää olikin ruvennut jänistämään, niin että hänen piti päästä pois koko paikalta. Mies ei ollut ammattivaras; ehkä tämä oli vasta ensimmäinen yritys. Stomarknesin markkinoilla ei ollutkaan suurvarkaita, pahaisia aloittelijoita, ihan oppipoikia vain, jotka säikähtivät vähimmästäkin ja painuivat oitis käpälämäkeen. August tiesi kertoa oikeista varkaista ja rosvoista; varmasti häntä vielä tänä iltana naurattaa saadessaan kuulla sepän paosta!

Mutta käytävässä ollut mies teki asian vakavammaksi. Käytävästä hiljaisella äänellä puhutut sanat ilmaisivat, että varkaalla oli ollut apuri. Poliisi voisi ehkä saada miehen kiinni, mutta kuka täällä oli poliisi? Tässä rauhallisessa pikku kauppalassa oli joka mies oma poliisinsa; niin oli ollut aina ennenkin, ja kaikki oli sujunut hyvin. Oliko käytävässä ollut mies Teodor? Ei Teodorkaan ollut oikea, täysinoppinut varas, vaan luihu näpistelijä; hän saattoi kyllä kiven takaa kurkistella kun toinen teki työn. Edevart ei luottanut Teodoriin. Mutta toiselta puolen — saattoiko uskoa niin kömpelösti suunniteltua ryöstöyritystä? Kaiken kaikkiaan, eihän tässä ollut tapahtunut yhtään mitään, ei varkautta, saati sitten murhaa. Papst vain oli pelästynyt pahanpäiväiseksi.

Edevartin seistessä mietteissään Teodor virkkoi ikään kuin mielistellen: Mutta minkä näköinen sinä olet! Oletko loukannut itsesi?

Edevart: Olit juuri puheissa miehen kanssa?

Niin olin, vastasi Teodor, se oli Henrik Sten.

Olisiko hän voinut olla käytävässä?

Teodor huudahti oitis: Sinäpä sen sanoit! Saatpa nähdä, että se oli juuri Henrik Sten! Sillä hän ja seppä ovat aina olleet hyvät kaverit. No, mitäs nyt sanotte? hän ilkkui voitonriemuisena Papstille.

Papst vastata tokaisi: Ei puhettakaan! Minä menen vaikka valalle — — —

Mutta Teodor tuntui käyvän yhä rohkeammaksi. Hän heristi muutaman kerran nyrkkiään Papstin nenän edessä uhkaillen samalla, että Papst joutuu vielä löyhästä suustaan oikeuteen.

Sinä olit mukana! Papst toisteli järkähtämättä ja paikaltaan hievahtamatta.

En välitä teidän puheistanne! selitti Teodor ylpeästi ja meni tiehensä.

Papst ja Edevart jäivät kahden kesken. Edevart halusi lohduttaa ukkoa: No kaikenlaisia roistoja pitää ollakin, kun eivät anna vanhalle miehelle yörauhaakaan!

Papst pudisti päätään: Niin, niin, se oli se seppä. Hän aikoi kuristaa minut. Kamala hetki!

Ajattelinkin jo, että jotakin mahtoi olla hullusti. Itsekin satuin juuri vastakkain saman sepän kanssa.

Mitä? Täällä kadullako? Samanko rosvon kanssa? Siinä nyt näet, semmoinen mustanaamainen mies, murhamies. Löitkö hänet edes tajuttomaksi?

En lyönyt, hän sai minut maahan.

Mennään ilmoittamaan poliisille!

Olipa hyvä, että lompakkonne oli arkussa, tuumi Edevart.

Niin — hm, tuota...

Eihän se mies olisi jaksanut raahata sitä raskasta rautarumilusta mukanaan.

Eipä kylläkään. Mutta kuulehan, Edevart, kuiskasi Papst hiljaa: ei lompakko ollutkaan arkussa! Eikö se ollut arkussa?

Ei ollut. Päänalusen alla, niin sanoi se käytävässä piilotellut mies, Mutta vedinpä häntä nenästä: pistin sen vuoteen jalkapohjiin, vuodevaatteiden alle pohjimmaiseksi. Niin tein. Kun se lurjus tuli tilittämään rahojaan ja minä sain muutaman talarin, pistin lompakon päänalusen alle, jotta hänkin näkisi, mutta hänellä ei ollut sellainen silmänkatsanto kuin rehellisellä miehellä. Heti kun mies oli ovesta ulkona, sujautin lompakon vuoteen jalkapäähän. Vedin häntä nenästä; kyllä Papst tietää, mitä kukin on miehiään. Mutta hirmuista se kuitenkin oli, ajattele: kaksi murhamiestä!

Papst alkoi vähitellen rauhoittua, ja Edevart teki lähtöä.

Olipa ikävää, että hän sai kaataneeksi sinut katuun, pahoitteli Papst. Taisit loukata itseäsi?

Kyllä vähän, mutta otinpa minäkin veren hänestä. Papst innostui kuin pahainen pojannulikka: Älähän? Sanoitko, että otit veret hänestä?

Hän löi avaimella, mutta minä tarjosin kivestä, pisti Edevart vähän omiaan. Mainiota! Sinähän olet oikein suurtappelija, Edevart! Olihan mukava ilahuttaa vanhaa miestä noin vähällä, joten Edevart pani edelleen omiaan: Kyllä annoin hänelle, että muistaa huomennakin, sen saatte uskoa. Iskin kivellä käsivarteen, niin että eikö liene mennyt poikki.

Käsivarren iskit poikki! riemuitsi Papst ihastuksissaan. Vai löit poikki hänen toisen hirmuisen käsivartensa! Huusiko se roisto edes?

Kyllä parkui, että ihan hirvitti!

No niin! Kas sillä tavalla! Tätä minä en unohda, Edevart, minä siunaan sinua tästä! Miten hän huusi? Valittiko?

Ei valittanut; se koski varmaan hirveän kipeästi, koska mylvi kuin tapettava sonni.

Kuin tapettava sonni — kiitos, kiitos, sinä maksoit minun velkani! Kukaan muu kuin sinä ei ole puolustanut minun henkeäni. Mitäpä vanhan Papstin henki on muille? Ei yhtään mitään! Katsos tänne, Edevart, jatkoi Papst hamuillen taskujaan, minulla on sinulle jotakin annettavaa. Tässä on oma kellosi, saat sen takaisin.

Edevart jäi katsomaan suu auki.

Olin sittenkin tullut sen vaihtaneeksi ja antanut sinulle väärän tilalle. En huomannut sitä ennemmin. Suo anteeksi vanhalle miehelle. Mutta tässä se nyt on. Minä olen rehellinen mies ja vaihdan sen takaisin. Annahan se toinen tänne —

Edevart lähti kotiin päin. Hän ei uskonut Teodoria, ei alunkaan. Eikä Papstin katumustakaan.

<tb>

Edevart näki kojunsa oven olevan selällään. Lukko oli rikottu — mitä ihmettä oli tapahtunut? Hän meni kiireesti sisään ja näki jotakin — tai jonkun — siinä nurkassa, jossa itse tavallisesti nukkui yönsä. Näytti olevan käppyrässä makaava ihminen — August, kukapas muukaan. Tietysti ihan tukkihumalassa! tuumi Edevart.

Mutta August alkoi sopertaa heikosti kuin kuoleva: Pistivät puukolla... toivat tänne, täytyi murtaa ovi.

Mitä? Mitä sinä puhut? Millä muka pistivät?

Puukolla. Ovat parhaillaan hakemassa lääkäriä.

August ei jaksanut puhua paljonkaan, verta vuoti muka kaiken aikaa, niin hän itse ainakin vakuutteli. Hän sai sentään muutamin sanoin selitetyksi, että sirkuksessa oli joku hullu mies häntä puukottanut. August oli aivan masennuksissaan, kaikki hurjuus ja huimuus olivat kuin pois puhalletut. Varmasti hän nyt kuolee, tunsi olevansa yltä päältä veressä.

Missä sinun haavasi on? Vai rinnassa. No niin, annahan minun se sitoa!

Ei, ei, ne toiset jo sitoivat. Painan koko ajan sidettä, mutta siitä ei ole apua, tunnen selvään, kuinka verta aina vain tihkuu läpi. Kyllä minä nyt kuolen! Kuule, Edevart, nyt minä saan palkkani siitä, mitä silloin tehtiin. Oltiin ihan hulluina, ja se tyttökin kuoli, raukka.

Kenestä sinä oikein puhut?

Siitä neekeritytöstä. Tulimme hänet tappaneeksi. Meitä oli neljä miestä, eihän se raukka semmoista kestänyt; viimeinen meistä taisi vielä pitää liian kauan kättään hänen suullaan.

Olittepa oikein tulen korvennettavan sikoja ja roistoja! Niin oltiin, huokasi August.

Äänettömyys. August haukkoi henkeään sanoen sitten: Kunpa joku panisi kätensä minun pääni päälle!

Edevart: Kätesi sinun pääsi...?

Niin, siunaisi... Pappi.

Tekisikö mielesi pappia?

En ymmärrä. Kun pääsin ripille ja seisoin alttarin ääressä, niin pappi laski kätensä pääni päälle ja siunasi — vai mitä lienee tehnyt.

Taas äänettömyys. Edevart kysäisi: Vai menivät noutamaan lääkäriä?

Niin menivät, mutta tiedän kyllä, ettei se auta. Tunnen veren vuotavan koko ajan. Et taitaisi löytää pappia?

En kai löydä.

Mutta jos oikein koettaisit?

Edevart mietti hetkisen. Taisi ajatella, että oli yöaika.

August puheli sävyisästi ja houkutellen: Ei sinun, Edevart, tarvitsisi tehdä sitä ilmaiseksi. Kun minä olen kuollut, ota kultahampaat suustani.

Mitä sinä puhutkaan!

Niin kuin sanon, otat hohtimet ja väännät niillä kultahampaat irti. Ne maksavat rahaa!

Sitä en ikinä tee!

Pelkäät kai minun tulevan kummittelemaan? Älä huoli, en minä niitä enää tarvitse; en tule vaatimaan niitä takaisin. Aivan sama asia kuin Skaaron kultasormus; yhtä autuaana hänkin voi nukkua ilman kultasormusta! Ota pois, Edevart, minun hampaani, ei minulla ole muutakaan sinulle annettavaa. Eivätkä nekään ole mitään, ei niillä olisi maksua tarpeeksi siitäkään, että löytäisit minulle papin; ehkäpä hampaissa hyvinkin on ihan huonoa kultaa, kissankultaa —

Joku kuului käyvän ovessa. Lääkäri ja kaksi muuta miestä. Missä hän on? kuului lääkäri sanovan. Eikö tänne saa tulta? Tuokaa hänet lähemmäksi ovea!

August painaa hädissään haavaansa, niin että lääkärin täytyy väkisin vetää hänen kätensä pois. No niin, verta paidassa ja rinnassa, mutta nyt näkyy vuotavan enää aivan vähän, ei siis mitään vakavaa. Lääkäri kysyy, menikö puukko syväänkin? Kyllä meni syvään, vakuutteli August. Miten syvään? Sitä August ei osaa sanoa. Hengittäkääpä vähän! käskee lääkäri. August tekee työtä käskettyä. Lääkäri pistää koettimen haavaan, mitatakseen sen syvyyttä. August puree hammasta, koskee kauheasti. Ei haava ole syvä, sanoo lääkäri, mutta August hymyilee katkerasti väittäen kivun tuntuvan selässä asti. Niin kyllä, myöntää lääkäri, mutta olet maannut vedossa tuolla nurkassa.

Haava puhdistetaan spriihin kastetulla vanutukolla. August ei voi olla valittamatta kun haavaa kirveltää. Hänet sidotaan kunnolleen, kannetaan takaisin nurkkaan ja asetetaan mukavasti hyllyiltä kaikessa kiireessä siepattujen kangaspakkojen varaan. Maksaessaan lääkärille Edevart kysyy: Onko se vaarallista? — Eikö mitä, hän saa vastaukseksi. Ei lainkaan vaarallista. Haavan pitää vain saada rauhassa parantua.

Saadessaan kuulla mitä lääkäri sanoi August vain hymyili katkerasti. Parina ensimmäisenä vuorokautena hän ei tehnyt muuta kuin hymyili katkerasti, mutta myöhemmin, kun haavaa rupesi kutkuamaan ja huomatessaan sen rupeavan menemään umpeen hän reipastui ja rupesi kertomaan, miten kaikki oli tapahtunut. Eikä hän säästänyt sanojaan ivaillessaan miestä, joka on pistävinään puukolla eikä osaa tehdä sitä sen paremmin. Olisipahan tämä tapahtunut jossakin toisessa maassa!

Tietysti oli taaskin jutussa mukana naisihminen, itse eläintenkesyttäjätär, jonka ystäväksi August oli päässyt. Viimeiset päivät miekkonen oli uskollisesti pysytellyt sirkuksen tienoilla, ja annettuaan näytteen mestarillisesta hanurinsoitostaan hän oli lupautunut esittämään sirkuksessa taidettaan, joka tunti yhden "numeron". Nainen oli siitä ollut hänelle kovin ystävällinen, sallinut suudellakin. Augustin piti soittaa kaikkein mahtavinta marssiaan juuri kun hän tuli sisään ja sitten keskeyttää soittonsa kesken tahdin, niin että syntyi kuolonhiljaisuus juuri kun kesyttäjätär ehti hirmuisine petoineen keskelle näyttämöä. Se temppu oli lähtöisin Augustin omista aivoista, oli sen oppinut suuressa maailmassa liikkuessaan. Kaikki oli järjestyksessä, sirkustirehtööri oli luvannut Augustille kaksi talaria iltapäivästä. Sitten hän oli kirjoittanut komeat julisteet Augustin esiintymisestä ja ripustanut ne teltan ovelle riippumaan.

No hyvä. August soitti, ja hänen tanssi-iltana saavuttamansa maine houkutteli sirkukseen uutta yleisöä tunti tunnilta. Tuo hänen keksintönsä, että äkkiä lopetti soiton kesken tahtia ihan kuin itse äkkiä kauheasti pelästyneenä, pani kylmät väreet karsimaan katsojien selkäpiitä, tirehtööri sykerteli käsiään ja kaunotar oli ihastuksissaan. Niin, kaikki sujui niin hyvin, ettei paremmasta apua. Mutta sitten sattui pikku harmi: Kolmannen näytöksen aikana tuli nuori mies, eläintenhoitaja, sanomaan Augustille suoraan, että pitäköön kyntensä erossa siitä naisesta! — Ohoh! vastasi August vain ja näytti toiselle hieman kultahampaitaan. — Nuorukainen selitti, että se nainen oli hänen vakituisensa. — Sitähän minä en ikinä usko, sanoi August puolestaan, se on vasta pitkä valhe! Tästä elukoidenhoitaja kimmastui ja alkoi kiroilla ja vannoa, että Augustin käy vielä ohraisesti — kunniani kautta! — Niin minkä kautta? kysäisi August härnäillen. — Kunniani kautta! — Vai on sinulla sellainenkin! oli August sanonut nauraen, niin että kaikki kulta varmasti näkyi. Ei, kuulehan, pidä pienempää suuta: vertaisillesi voit puhua tuolla tavalla — mene matkaasi!

Ja mies oli lähtenyt.

Nyt August soitti viimeistä kertaa sinä iltana, ja hän soitti kuin olisi henki ollut kysymyksessä. Hän tahtoi voittaa itsensä ja kajautti itsensä Napoleonin marssin, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Sitten hän lopetti taas kesken tahdin niinkuin ennenkin. Mutta kun nainen oli näyttänyt kaikki temppunsa karhun ja suden kanssa, tulikin odottamaton lisäys: August soitti marssin loppuun tämän poistuessa näyttämöltä. Se oli ylimääräistä, sitä ei kukaan ollut osannut odottaa. Katsojat taputtivat käsiään huutaen naista esiin; tämä tulikin ja kiitti useita kertoja, ja August soitti. Lopuksi hän painoi hanurin aivan kasaan ja lähti. Nyt hänen piti saada palkkansa.

August tuli näyttämön taakse. Nainen oli siellä odottamassa ja kavahti liikuttuneena kaulaan, oli ihan silkkaa hellyyttä ja rakkautta. Mutta silloin eläintenhoitaja syöksyi Augustin kimppuun, iski puukolla ja oli samassa tiessään.

Nyt syntyi aika hämminki. August lysähti kasaan, oli saanut tarpeekseen, mutta kuuli kuitenkin huudettavan ja touhuttavan ympärillään. Sirkustirehtööri itse ryntäsi paikalle, sitten tuli mies, jolla oli kultanauha lakissa, poliisi. Mutta tästä ei ollut suurtakaan apua, sillä hän sai kohta hevosenlantaa silmiinsä, niin että hänen täytyi juosta lääkäriin pelastaakseen näkönsä.

Kuka sitä heitti? tiedusteli Edevart. Toinen eläinten hoitajako?

Ei, ei siellä ollut kuin yksi sellainen. Tiedätkös, tuumi August, luulen melkein, Herra paratkoon, että kunhan heittäjä ei vain olisi ollut se nainen; tahtoi tietenkin pelastaa miekkosensa. Hyi semmoista naista!

Entä mitäs sitten tapahtui?

Siitä en tiedä paljonkaan, mutta kyllä joku katsojista tuli apuun ja kantoi minut tänne. Kävivät hakemassa lääkärinkin... ystävällistä väkeä, en tuntenut... Niin, niin, ihan hyvin olisin voinut päästä hengestäni siinä paikassa. Nyt sinä saat käydä hakemassa talarini sirkuksesta, itselläni ei ole killinkiäkään.

Ettei vain sirkus liene matkustanut eilen pois samalla kuin kaikki muutkin! vastasi Edevart. Minä käyn katsomassa.

August huusi vielä Edevartin jälkeen: Ota samalla minun kelloni siltä naiselta! Hän sai sen lainaksi.

Edevart kiiruhti matkaan, mutta tuli kohta takaisin. Tietysti sirkus oli mennyt menojaan. Edevart pudisti toverilleen pahan kerran päätä: Sen tien annoit mennä kellosi, joka oli ihan uusi!

August tuntui itsekin tuumivan, että helkkarin ikävä juttu, mutta minkäpä sille mahtoi? Tyttö oli pahassa pulassa, kun ei ollut kelloa, niin ettei tiennyt, milloin hänen aina piti tulla näyttämölle. Saattoiko August siis olla sellainen kitupiikki, että kielsi häneltä kellon? Ei siitä muuten tullut suurtakaan vahinkoa, sillä kello kävi huonosti, seisahtui tuon tuostakin.

Teodorkin tuumi siihen: Niin, pirun huonoja kelloja jouduttiinkin myymään: Minunkin seisoo, käy vain kun ravistelen sitä. Ja kaksi päivää piti ahertaa saadakseni mokoman kapineen!

<tb>

Kauppiaat ja markkinakansa poissa, markkinapaikka autiona ja tyhjänä, hiljaisuus ja äänettömyys kaikkialla. Edevart ja Teodor viipyivät vielä odottaen Augustin toipumista, mutta sitten määrättiin päivä, jolloin heidän oli lähdettävä kotimatkalle.

August alkoi olla jo jalkeilla ja jaksoi mainiosti, mutta häntä nolostutti kovin, kun oli ensimmäisenä iltana tullut ilmaisseeksi Edevartille kaikki salaisuutensa. Sen vuoksi hän väsymättä pilkkasi puukkojunkkaria: Mies oli kovin kömpelö, niin että olisi saanut hävetä; ihan kuin peukalo keskellä kämmentä! August oli suorastaan katkera; hän oli tottunut näkemään puukonpistoja, joista oli seurauksena varma kuolema. Mutta tämä oli vain ihmisten narraamista; uskottelee kai tappaneensa miehen! Kunpa hän saisi sen lurjuksen vielä käsiinsä...!

X

Joakim oli navetan laajennuspuuhissa. Siihen piti tulla kaksi pilttuuta lisää, mutta ei enempää, ei kolmea pilttuuta eikä tallia hevoselle. August havaitsi oitis hyväksi puuttua asiaan sekä ehdottaa omaa karsinaa kahdelle vasikalle, mutta sitäpä ei otettu kuuleviin korviinkaan. August ei siitä loukkaantunut, hän oli sellaiseen tottunut, mutta Joakim oli tehnyt sen mahdollisimman hävyttömällä tavalla ja kysynyt lopuksi, eikö siihen pitäisi tehdä oma koppinsa vielä kanarialinnuillekin. Augustin täytyi heti päästä mukaan auttamaan, hän oli saanut päähänsä, että kyllä pystyy siihen työhön, ei muistanut varoa haavaansakaan. Mutta häntä ei työhön huolittu, ja tällä kertaa se jo loukkasi häntä, varsinkin kun Joakim otti avukseen vieraan kirvesmiehen.

Mutta kun August ei voinut pysyä toimetonna, hän teki postilaatikon. Hän maalasi sen veripunaiseksi ja sai Joakimin piirustamaan siihen "Posti", ja sitten hän naulasi sen kaupan seinään ja oli miestä mielestään. Ihmiset ihmettelivät, mitä hän teki postilaatikolla, kun ei ollut postipysäkkiäkään, mutta August tuumi, että kun kerran Australiassa oli aina maakauppojen seinässä postilaatikko, niin miksi ei silloin täälläkin? Poldenilaiset saattoivat panna lofootien- ja rakkauskirjeensä tähän laatikkoon, niin saivat ne varmasti menemään kerran viikossa kirkkomiesten mukana. Ja sitä paitsi, August vielä vakuutteli, piankin olisi postipysäkki tarpeen täällä Poldenissa, sillä tämähän oli iso paikkakunta!