Part 25
Itkeäkös tässä pitäisi? Ei, jokaisen ihmisen elämä ja oleminen on sellaista, millaiseksi sen itse tahtoo. Niin että älä yritäkään syyttää toisia.
Sitä Edevart ei ollut tehnytkään, joten hän vastasi loukkaantuneena: En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Olenko muka syyttänyt sinua jostakin?
Et kylläkään minua. Mutta annetaan asian olla, tulin muuten vain sanoneeksi.
Nainen oli kumman äreä ja tyly, hieman liian äkkipikainen. Edevart varustautui lähtemään, mutta toinen ei päästänyt häntä pois. Keittiössä liikkui palvelustyttöjä edestakaisin puuhaillen kuka mitäkin. He katsastivat paistinuunia, kattoivat pitkän väenpöydän, pesivät ja huosivat. Taloudenhoitajatar Ellingsen avasi ruokakomeron oven sanoen: Tulehan tänne, niin sanon sinulle jotakin!
Mitä sitten? ihmetteli Edevart, mutta lähti kuin lähtikin jäljestä.
He seisoivat nyt lukitun oven takana kahden. Ei tapahtunut mitään. Mitäkö? virkkoi nainen vihdoinkin. Ei mitään.
Edevart oli ymmällä: Mitä sinä oikein...?
Toisen nenäkkyys oli kuin pois puhallettu. Hän hymyili hämillään ja surullisesti luoden silmänsä maahan: Olisin vain halunnut hetkisen puhella.
Edevart: Minulla ei olisi juuri nyt aikaa. Katsos, minut lähetettiin vain hakemaan tämä käärö pois, niin että pois kai se on vietävä. Odottavat jo minua.
Ketkä?
Matkaseurani.
Naisen kasvoille levisi katkera ilme, hän mutisi puoliääneen: No sitten en tahdo sinua pidätellä. Ajattelin vain, että ehkä olisit istunut täällä hetkisen juttelemassa, juonut vaikka kupin kahvia; olisin hakenut leipääkin.
Kiitoksia vain paljon, mutta —
Edevartia rupesi säälittämään. Hän ei tuntenut enää mielessään vähintäkään kaunaa, vaan tahtoi olla ystävällinen ja tarttui naisen käteen. Onpa sinulla paksu sormus.
Niin on.
Miksi käytät vihkisormustasi keskisormessa?
Se oli niin väljä.
Niin niin, Magnus on toivonut sinulle kaikkea hyvää ja hankkinut sen vuoksi tavallista isomman sormuksenkin.
Siihen toinen ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä Edevartin kourasta ja oli puuhailevinaan jotakin ruokakomeron perällä, avasi kaapin ovea sen verran, että Edevart saattoi nähdä kaapissa olevan jauhoja, vehnäjauhoja. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla siellä tekemistä? Tuo kaikki oli pelkkää neuvottomuutta.
Mutta jopas minä jäänkin tähän koko päiväksi! Edevart huudahti äkkiä kiireesti lähtien saman tien ulos.
Nainen tuli jäljestä. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hän näytti olevan valmis kuristamaan miehen siihen paikkaan. Ovesta mennessään Edevart tunsi naisen käden selässään, tämä kun tyrkkäsi häntä menemään. Lovise Magrete odotteli jo levottomana kuin tulisilla hiilillä.
Viivähdin vähän, virkkoi Edevart.
Lovise Magrete tarkasti heti kääröä ja huoahti sitten helpotuksesta: Hyvä! Tämä on oikea! Lähdetään nyt kotiin. Oletko valmis?
Olen kyllä.
He eivät olleet ostaneet mitään, eikä heillä ollut mitään kannettavaa veneeseen. Pihalla Lovise Magrete äkkiä pysähtyi kysyen: Oletko käynyt leipomossa?
Leipomossako? En.
Sinulla on valkoinen kädenkuva selässä, virkkaa Lovise Magrete pudistellen Edevartin takkia. Missä tapasit Haabjørgin?
Keittiössä.
Valkoinen kädenkuva, hän sanoo uudelleen. Kaikkien viiden sormen jäljet. Ihan selvästi jauhoja, en saa niitä lähtemään.
Edevart sukaisee takin päältään siinä paikassa ja pudistelee ja hieroo ja hankaa. Hän on raivoissaan ja nolona; hänen mieleensä jo iskee ajatus palata niiltä jalkojensa sijoilta takaisin keittiöön kiittämään syyllistä oikein kädestä pitäen, niin että sormet musertuvat leveää sormusta vasten.
Se sinun "neitsyesi" on tainnut riippua kaulassasi! sanoo Lovise Magrete värittömin huulin.
Ei ole ollut kaulassani.
Vanha rakkaus, jahdin ajoilta!
Hahhahhaa! Edevartin täytyy nauraa kesken kaiken.
Vai niin, hän siis oli sittenkin kaulassasi?
Edevart: Olisi paras sinun olla ääneti! Hän sukaisi takin hartioilleen sellaisena kuin se oli, ja sitten he lähtivät.
Olisi sentään voinut ensin pyyhkiä jauhot käsistään! pisteli Lovise Magrete vieläkin.
Edevart puri hammasta vastaamatta mitään. Se hävytön ihminen, se paholaisen sikiö, oli ajatellut kaiken edeltäpäin! Edevart oli äkeissään itselleenkin, kun oli keskellä pihaa ottanut takin päältään ja pudistellut sitä Se noita oli varmaan tirkistellyt ikkunasta ja nähnyt kaikki.
Minun olisi itseni pitänyt käydä se käärö vaihtamasi tuumi Lovise Magrete.
Parasta olisi ollut niin.
Niin, mutta enhän minä voinut mennä sinne. En tahtonut näyttää silmiäni. Heidän ei pidä päästä sanomaa että minä muka tuppaudun heidän keittiöönsä, jotta kutsuisivat minut sisään.
Lovise Magrete kiusasi Edevartia kotimatkalla niin kauan, että tämä lopulta kertoi hänelle kaikki tyynni. Edevart saattoi tehdä niin hyvällä omallatunnolla, turvautumatta kertaakaan valheeseen, hän oli aivan viaton. Lovise Magrete huomasi oitis, että häväistys oli tarkoitettu paljon enemmänkin hänelle itselleen kuin Edevartille, mutta suhtautui asiaan sangen rauhallisesti ja virkkoi, laskien surumielistä leikkiä: Tämän jälkeen en taida enää tohtia laskea sinua käymään yksin kaupassa! Hän koetti hieman hymyilläkin, mutta siitä tuli varsin vaisu ja alakuloinen hymy. Jonkin aikaa asia näytti Lovise Magretea painostavan: hän saattoi yhtäkkiä leimahtaa kuin tuleen, ja silloin hän helli Edevartia puuhaillen ja häärien hänen lähellään kuin ensimmäisinä päivinä. Mutta lopulta sekin puuska meni ohi. Lovise Magrete sai muuta ajattelemista.
Hän kysäisi Edevartilta: Etkö aiokaan lähteä kotiisi panemaan kaikkea kuntoon?
Kyllä lähden, vastasi Edevart.
Mutta meni päiviä, viikkoja vieri, eikä Edevart vieläkään lähtenyt. Hän ei hievahtanut paikaltaan. Kävihän elämä laatuun näinkin; hän sai Pauline siskolta kotoa rahoja sitä mukaa kuin tämä sai myydyksi vastalähetetyt tavarat, joten Edevart saattoi ostaa Knoffilta ruokatavaroita ja elää edelleen.
Jonkin ajan kuluttua Lovise Magrete jälleen uteli: Etkö aio lähteä liikkeelle?
Kyllä lähden.
Jo sinun sietääkin lähteä, sillä ei ole enää liikoja aikoja jäljellä.
Mitä? Onko sinulla jo matkalippu?
Matkalippuko? En ollut aikonut palata takaisin Amerikkaan, olin aikonut jäädä tänne.
Niin minäkin ajattelin, sanoi Edevart synkästi.
Niin, mutta minä en jaksa olla täällä enää kauempaa, ei puhuta siitä. Täytyy siis yrittää takaisin Amerikkaan. Johonkin paikkaan sinne, minne vain, ehkä Länsivaltioihin.
Et siis itsekään ole varma siitä, minne menet.
En tiedä. Ei, teen voitavani, enkä enää ajattele muuta. Sinä vain naurat ja tietysti luulet minun olevan päästäni pilalla, mutta asia on niin, että minulla on lapset siellä.
Täälläpähän sinulla on lapsi, huomautti Edevart siihen.
Äänettömyys.
Onko sinulla itselläsi rahaa matkalippuun? kysäisi Edevart sitten.
Ja toinen vastasi suoraan: On kyllä, sillä Anders Vaade lupasi lainata.
He eivät enää juuri ujostelleet. Vielä pari kuukautta sitten Edevart olisi pitänyt loukkauksena, jos Lovise Magrete olisi ottanut toisilta rahoja lainaksi. Mutta he olivat kumpikin heränneet suloisesta hurmiosta; kumpikin tunsi itsensä kumman rikkinäiseksi, kummankaan taholta ei ollut täydellistä antaumusta. Lovise Magrete oli siihen saakka — varmastikin hienotunteisuudesta Edevartia kohtaan — pitänyt sormuksensa piilossa, mutta nyt hän ykskaks pisti ne sormiinsa. Ne olivat kyllä kauniit, miksi hän ei siis käyttäisi niitä! Edevart huomasi ne kyllä, mutta ei sanonut mitään. Hänestä se ei enää tuntunut juuri miltään. Hän ei tiennyt, mistä sormukset olivat kotoisin, eikä kysellytkään. Ja sattuessaan kerran taas muistamaan jauhoiset sormenjäljet Edevartin takissa Lovise Magrete vain nauroi sydämellisesti mokomalle ilveilylle ja kysyi, eikö Edevartin tehnyt mieli käydä hakemassa uusia. — Mikäpäs siinä; kerran kun Anders Vaade ilmestyy kauppaan, minä pistäydyn keittiöön, niin saatte olla kahden. — Niin, Anders Vaade ei ole ollenkaan hullumpi mieheksi, älä luulekaan! virkkoi Lovise Magrete puolustellen tätä. Oli varmasti aikoinaan, hänkin, hiukan minuun rakastunut, tämä helmisormuskin on häneltä saatu — kerran jouluna Amerikassa. —
Edevart vastasi: Lienen minäkin saanut jotakin neitsyt Ellingseniltä.
Ei. He eivät enää suotta ujostelleet toisiaan. Heidän sydämellisen rakkautensa satu oli lopussa, heillä ei ollut edessäpäin ainoaakaan varmaa kiinnekohtaa. Heistä oli tullut rakkaudessakin maankiertäjiä.
Nyt on enää kaksi viikkoa aikaa, sanoi Lovise Magrete.
Mihin sitten?
Lähdemme kahden viikon perästä. Laittaudu valmiiksi!
Mutta jos sinä lähtisit minun mukaani kotiin katselemaan, miltä siellä näyttää? kysäisi Edevart kuin koetteeksi. Ehkäpä hyvinkin tahtoisit jäädä sinne olemaan.
Ethän ole rakentanut...?
Rakentanut ja rakentanut — oletko sinä Lovise Magrete sitten tottunut mahdottoman leveihin tiloihin?
En suinkaan, virkkoi toinen nöyrästi. En ole, Herra nähköön. Itse vain puhuit siitä, siksi tulin sanoneeksi.
Edevart: Varmasti rakennutankin vielä. Se vie aikansa, mutta varmasti rakennutan. Tehdään pieni sievä tupa meille kolmelle. Lähdetäänkö katsomaan sen uuden tuvan paikkaa?
Kyllä minä tulen sinun mukaasi.
Asia oli ratkaistu. Mutta Lovise Magrete itse lykkäsi lähtöä tuonnemmaksi. Tuntui siltä kuin hän ei olisi osannut paljoakaan odottaa matkan tuottamasta vaihtelusta, vaan olisi tahtonut olla ennen kaikkea varma siitä, että ehtii takaisin, ennen kuin ne kaksi viikkoa ovat kuluneet, joiden kuluttua Amerikanmenijöiden oli määrä lähteä. Edevartkin oli kahden vaiheilla, hän pelkäsi samoin kuin Lovise Magretekin, että heidän matkansa olisi aivan turha. Ja mitä hän sanoisi poldenilaisille tulla tupsahtaessaan sinne naisen ja lapsen seurassa? Entä mitä ihmiset sanoisivat siitä?
Yks'kaikki —
Haabjørgiä kävi sääli. Tyttö oli nyt saanut Julia Knoffin kummankin nuken, hänen oli määrä mennä sinne vielä kolmaskin kerta yöksi ja saada kissanpoikanen. Mutta nyt kissanpoikanen jäi saamatta. Edevartin täytyi luvata lapselle kissanpoikasia kokonainen katras heidän tultuaan Poldeniin.
He panivat ovet lukkoon ja soutivat matkoihinsa. Doppen oli jälleen kuollut paikka. Ketään ei ollut saattamassa, ainoastaan kosken kohina seurasi lähtijöitä kappaleen matkaa lahdelle. He soutivat lähinaapurin Karelin kautta ja sopivat niin, että tämä pistäytyy silloin tällöin paikkaa katsastamassa.
<tb>
He saapuivat Poldeniin venekyydissä. Edevart ei ollut kovinkaan reippaalla mielellä. Tällä kertaa hänellä ei ollut matkassaan kalastaja-alusta, eipä edes kauppatavaroita täyteen lastattua nelihankaakaan, vain pari uppo-outoa ihmistä. Mitähän isä ja sisar sanovat? Entä Joakim, mitähän varsinkin Joakim sanoisi?
Liukuessaan Poldenin vuonon pohjaan he näkivät väkeä työssä kuivauskallioilla. Ihmiset tuijottivat heihin uteliaina ja ihmeissään. Edevart koetti kyyristyä kokoon soututeljollaan. Kas vain, ofotilainen näkyi tänäkin vuonna olevan Poldenissa kuivaamassa kalaansa. Ukko ei ollut maksanut Edevartilta edellisenä vuonna lainaamiaan talareita, ei kai ollut kyennyt lähettämään, Nils poika oli tainnut tulla maksamaan aika paljon. Mutta laivuri oli kaapinut kokoon kaiken, mitä suinkin oli saanut, voidakseen tänäkin vuonna ostaa kalaa.
He nousivat maihin venetalaiden luona ja lähtivät kiipeämään kylään. Edevart kantoi tavaroita. Mihin he suuntaisivat askelensa?
Mutta kaikki sujui sentään hyvin, ei lainkaan hullummin. Lovise Magretea oli matka virkistänyt. Se tarjosi vaihtelua ja uusia oloja, ei tarvinnut päivät päästään polkea samoja jälkiään Doppenissa. Hän oli kaunis ja sävyisä, niin että voitti piankin Paulinen puolelleen. Haabjørg suoriutui mainiosti heti ensi hetkestä alkaen. Kohta tultuaan hän sai omakseen kaupan kissan pentuineen päivineen, ja lisäksi hänestä ja isästä tuli pian hyvät ystävät, hän kun kertoili ukolle Amerikasta. Joakim ei ollut kotona.
Kaikki kävi tosiaan paremmin kuin olisi osannut odottaakaan. Jo se seikka, että rakennukset oli maalattu valkoisiksi, vaikutti Lovise Magreteen virkistävästi, niin että hän puhkesi puhumaan: Mutta Edevart, sinullahan on iso rakennus kotitalona! Kiviportaatkin ja kaikki!
Kaikkea muuta kuin iso, tuumi Edevart, mutta sen nojin on vain tultu toimeen. Hän näytti hieman nolona ja aivan kuin häpeillen seuralaiselleen kaupan, sen muutamat harvat hyllyt ja kaapit, sitten pikku toimistonsa ja siunatuksi lopuksi vieläkin pienemmän huoneensa. Kaikki oli hyvässä kunnossa, mutta naurettavan pientä! Edevart kysäisi: Voitko tulla toimeen tässä huoneessa?
Totta kai, vastasi Lovise Magrete. Mikäpä siinä!
Edevart: Tietystikin vain näin aluksi. Rakennan sitten lisää.
Entä mihin Haabjørg pannaan nukkumaan?
Sitä täytyy ajatella. Enkäpä Paulinen kanssa? Heistä on jo tullut hyvät ystävät.
Miksi ei. Mutta entä sinä itse? Aiotko jäädä taivasalle?
Minäkö? Älä suotta huolehdi minusta. Aina minä johonkin...
He kävivät katsomassa talon kaikki laitokset. Heidän pistäytyessään piskuiseen navettaan Lovise Magrete veti sen hajua sieraimiinsa huudahtaen: Voi kuinka tutulta tämä tuntuu! Kun lehmät tulevat illalla kotiin, minun pitää päästä lypsämään.
Edevart tarkasti kaupan ja Pauline ilmoitti, mitkä tavarat olivat taas lopussa. Kaipa saadaan uusia tilalle, hän tuumi rauhallisesti. Mutta missä Hosea on?
Hoseako? Hänhän on Ezran kanssa. Et arvaakaan, että he ykskaks menivät kesällä naimisiin! kertoi Paulin hymyillen. Poika oli, kuin olisi henki ollut kysymyksessä hihhihhii, enkä edes tohtinut kirjoittaa sinulle asiasta. Eipä silti, kyllä he voivat hyvin. Se Ezra on oikein aikamies, koko kesän on möyrinyt suollaan, ja kaikki kasvaa siellä ihan silmissä. Heillä on jo kaksi lehmää... Mitä minun pitikään kysyä: Onko tämä nainen sama, jolle yhdessä kirjoitettiin Amerikkaan?
Sama on.
Onko hän ollut naimisissa?
On. Mies katosi teille tietämättömille.
Sanoit, että hän oli hiukan niinkuin päästään paleltunut. Mutta en minä ole huomannut mitään sellaista.
Se on varmaan mennyt ohi. Ja viis minä koko asiasta Mutta missä Joakim on?
Kvæ-vuonolla. Hänen pisti päähän koettaa vielä kerran onneaan nuotalla... vain sellainen pikkuyritys isompien töiden lomassa. Mutta kuuluu sentään saaneen silliparven apajaansa.
Mainiota! mutisi Edevart itsekseen. Sillä Joakimilla on kerta kaikkiaan onni matkassaan.
Hän tarvitsisikin nyt vähän onnea, virkkoi Pauline, poika on näet navetan rakennuspuuhissa. Eikö entinen sitten ole tarpeeksi iso? Ei ole enää. Sillä meille on hankittu uusi lehmä entisten lisäksi. Et voi uskoa, kuinka hyviä satoja hän on saanut sen perästä kun rupesi kokeilemaan merilevällä.
Ihmeellistä! mutisi Edevart taas. Ketä hänellä on nuottakunnassaan?
En tiedä muista, mutta ainakin Ezra ja Karolus ja Teodor...
Illalla Lovise Magrete lypsi lehmät, mutta jälkeenpäin hän hymyili kyynelten läpi katsellessaan käsiään, jotka oudosta työstä olivat käyneet helliksi. Niin kului ensimmäinen päivä.
Mutta sen jälkeen tuli uusia päiviä, eivätkä ne tuoneet mukanaan pelkkää hauskuutta. Pauline puhui Edevartille vakavasti osoittaen tärkeimpien tavaroiden olevan jälleen lopussa, niin että ihmiset saivat tehdä turhia matkoja heidän kaupalleen. Kas nämä olivat viime aikoina yhä enemmän tottuneet siihen, että saivat kaikki tavaransa samasta paikasta. He eivät tyytyneet enää pelkkään kahviin, suurimoihin ja siirappiin, vaan kyselivät myös akseleita, jotka ennen tehtiin sepän pajassa, ja veneisiin tarvittavia köysiä, jotka sitä ennen oli tuotettu Bergenistä. Nyt oli Ollin päivän aika, ja Nordlandissa olisivat tarvinneet viikatteita heinäntekoon — meidän täytyy hankkia sellaisia tavaroita. Tietysti, myönsi Edevart.
Sitten konttorikirjat. Sisar näytti ne veljelleen. Hän oli merkinnyt varoiksi ainoastaan sen, mikä oli varmaa rahaa sinä päivänä, jona ofotilainen sai kalansa kuivatuksi ja maksoi kuivaajille tilin. Ja kaupasta kertyneet käteiset Pauline oli lähettänyt Edevartille.
Äänettömyys. Edevart ei ottanut vielä siitä masentuakseen, mutta silloin Paulinen täytyi ilmaista koko totuus.
Hän ei voinut sitä enää kauempaa salata: Gabrielsen oli uudestaan ryhtynyt pitämään kauppaa!
Vai niin, tuumi Edevart. Vai aikoo hän yrittää uudelleen?
Niin aikoo, ja tällä kertaa vaimonsa nimissä. Tuttavat menivät takuuseen. He aikovatkin käydä kauppaa oikein suurellisesti, kuten olen kuullut, eikä meillä kohta käy enää ristinsielua.
Edevart istui puoleksi avatun laatikon laidalla kuunnellen valmista. Odotettuaan hetkisen turhaan vastausta Pauline kysäisi: Mitä meidän on tehtävä?
Hankittava uusia tavaroita.
Olisi ollut kovin hyvä, jos olisi saatu uusia.
Mitä tarkoitat? ihmetteli Edevart muka kovin kummastuen. Kirjoitat vain pitkän luettelon kaiken maailman tavaroista, mitä haluat tänne kauppaan, sitten ei muuta kuin annat luettelosi minulle!
No sitten! ihasteli sisar silmät loistaen. Tuo isoveli oli sentään aina isoveli!
Edevart jatkoi silmää räpäyttämättä: Hohhoh, Pauline, kaikkea sinun päähäsi pälkähtääkin! Vai luulit sinä minua tyhjäksi mieheksi! Kyllä minä aina pystyn vastaamaan enemmän kuin itse jaksat tavaroita kirjoittaakaan! Minulla on talo etelän puolessa, rakennukset täydessä kunnossa, samoin monta sänkyä, joissa on täydet vuodevaatteet. Sitten vielä maanviljelystä ja rannalla talaassa vene.
Edevart ei todellakaan tuntenut itseään alakuloiseksi. Olisiko voinutkaan käydä paremmin kuin oli käynyt: Lovise Magrete oli ihastunut uuteen olinpaikkaansa ja ihmisiin ja elukoihin, eikä ainoakaan sielu koko Poldenissa ollut nyrpistänyt nenäänsä sen vuoksi, että Edevart oli tullut kylään kahden uppo-oudon naisihmisen seurassa. Mitäpä siis suotta suremaan! Hänen mielensä kävi jälleen kevyemmäksi, hän aivan kuin muuttui vilkkaammaksi.
Hän pistäytyi molempien naistensa kanssa katsomassa Hoseaa, sisartaan, joka oli naimisissa Ezran kanssa, heidän uudispaikallaan. Sinne ei ollut vielä oikeaa tietä, ainoastaan kapea polku yli soiden ja tunturien. Edevartin täytyi pahimmilla paikoilla kantaa sekä äitiä että tytärtä, mutta sikäli kuin hän tunsi Ezran oikein, sinne kyllä tulisi tiekin ennen pitkää.
He näkivät jo kaukaa yksinäisen naisihmisen työssä pellolla. Hosea, Herra siunatkoon, multaa perunaa viimeistä kertaa pitääkseen sen oikein kunnossa. Nähdessään vieraat hän kiireen vilkkaa kapaisee pirttiin sukaisten vähän lisää vaatetta terveen ja reippaan ruumiinsa verhoksi.
Lovise Magrete virkkoi alakuloisesti: Aivan niinkuin minäkin sain yksin rehkiä Doppenissa perunapellolla! Mutta hän ei antautunut muistojen valtaan, vaan löi kahta kämmentään: kuinka täällä kaikki oli uutta ja valkoista, pirtissä kaksi ikkunaa ja sen päässä kamari, yleensä kaikki kuten uudistaloissa on tapana. Hän saattoi nähdä ikkunoista pitkän matkan päähän, yli vihreiden sarkojen ja suon, aina rantaan saakka, missä ihmiset olivat työssä kalakallioilla, ja vieläkin kauemmaksi, yli Polden-vuonon toisen rannan harjanteille asti. Kaunis, viehättävä näköala.
Edevart: Vai karkasit sinä kotoa ja menit naimisiin? Luuletko sen miehen antaneen minulle enää siunaaman rauhaa! vastasi Hosea hymyillen.
He kävivät katsomassa navettaa, jossa oli pilttuut vielä kahdelle uudelle lehmälle, olipa tallikin vastaisen varalta. Kaiken kaikkiaan huomasi ulkohuonerakennuksiin kiinnitetyn aivan erikoista huomiota. Riihessä oli puimapermanto, ja Doppenin pikku heinälato oli kuin pahainen aitta tämän rinnalla, niin iso tämä oli.
Peijakkaan Ezra! Mutta varmaan hän oli kovasti velassa taloihin, siitä ei voinut olla epäilystäkään, hän kun oli sellainen uskalikko kaikissa hommissaan. Hosea oli tyytyväinen, hänen oli hyvä olla, niin hän kertoi. Ezra uurasti kuin muurahainen ja oli aina hyvällä tuulella. Maksoi todella vaivan nähdä hänet möyrimässä suolla, kuinka hän tokesi veden aina vähäksi aikaa ja taas päästi sen virtaamaan. Hahhahhaa, aina kun päästää ison patouman juoksemaan hän huutaa minut katsomaan. Hän on niin hyvä!
Eikö hänellä ole ketään apuna työssä?
On joskus; Joakim käy väliin auttamassa häntä, mutta Joakimilla on paljon työtä omissakin maissaan. Ja pellonmuokkauksessa tulemme toimeen kahden, lisäsi Hosea ylpeästi. Ezra irrottaa turpeet ja minä hakkaan ne kuokalla hienoksi. Hän on tyytyväinen, kun teemme kauniita vakoja ja tyytyväinen olen itsekin, sillä silloin jää oikein kaunis, musta juova jälkeen. Se on hauskaa työtä! Ja kun ilta on kulunut myöhäiseksi, palataan tuvalle. Ehkä teidän tekisi mielenne käydä katsomassa meidän suopeltoja?
Edevart oli menettänyt lopunkin halunsa maanviljelykseen. Sisaren rupattelu alkoi kyllästyttää, niin että hän vastasi: Ei, enpä luule.
Niin, eipä kai, myönteli Hoseakin.
Edevart viittasi seuralaisiinsa selittäen: Nämä molemmat ovat olleet Amerikassa ja nähneet siellä paljon ihmeempiä asioita, hevosia ja koneita ja kaikkia.
Niinpä niin, tuumi Hosea. Voisimmehan mekin kyntää hevosella, mutta täytyy odottaa, kunnes itse saamme hevosen. Ei ole varaa lainata. Mutta hyvä näinkin, meillä on jo kaksi lehmää.
Hosea oli ylpeä puolestaan — niinkuin Lovise Magrete monta vuotta sitten näytellessään lampaannahkojaan ja vuodepeitteitään. Siitä oli monta, monta vuotta —
He saivat maitoa ja vohveleita, mutta kieltäytyivät kiittäen kahvista.
Kotimatkalla Lovise Magrete oli jälleen hyvä ja lempeä, oikein tyytyväinen näkemäänsä. Ja Edevart käsitti asian niin, että hänen rakastettunsa halusi jäädä Poldeniin ja asettua sinne kaikessa rauhassa asumaan, sillä niin tyytyväinen tämä oli.
VII
Edevart oli saanut pitkän luettelon tavaroista, jotka olivat kaupasta loppuneet, mutta hänellä oli paperi toistaiseksi taskussaan. Mutta ei hän turhista huolinut; Lovise Magrete viihtyi yhä edelleen hyvin, ja Edevart rupesi käymään naapureissakin, jottei häntä soimattaisi ylpeäksi tuttuja kohtaan. Edevartin ei enää tarvinnut pelätä kiusallisia kyselyjä eikä utelemisia, keitä nuo vieraat naiset olivat. Leski tyttärineen, joilta hän oli ostanut talonsa etelän puolesta; nämä olivat tulleet Amerikasta asti katsomaan vanhaa kotiaan, niin ettei kai hän voinut ruveta ajamaan heitä poiskaan!
Edevart lyöttäytyi kyläläisten seuraan puhellen heidän kanssaan pitkät rupeamat. Oikeastaan hän ei suurestikaan välittänyt moisesta, mutta maassa maan tavalla. Lovise Magrete ei lähtenyt mukaan, Edevartin mielestä tämä oli liian hieno siihen. Hänellähän oli kaupunkilaisvaatteet, ja hiukset olivat käherretyt raudoilla kiharaan, eikä se ollut tapana Poldenissa. Mutta yksi ja toinen naapurineukko pistäytyi katsomassa Lovise Magretea, ja kun hän oli ystävällinen ja puhelias ja jutteli mielellään Amerikasta, kylän naiset rupesivat pitämään tuosta leskestä. Hänhän oli kulkenut ympäri maailmaa ja osasi antaa heille neuvoja monissa asioissa.
Edevart lähti uudestaan käymään Hosean luona. Hän pelkäsi loukanneensa tätä, kun ei ollut halunnut katsella uudispaikan viljelyksiä. Pikku Hosea rukka, joka vielä muutamia vuosia sitten oli niin pieni ja aina kiitti häntä hennolla lapsenkätösellään, raatoi nyt suolla ja pellolla raskaassa työssä, mutta hymyili silti yhtä iloisesti. Sellaista siis oli osaansa tyytyminen täällä elämässä! Edevart meni tällä kertaa sisarensa luo yksin, ja hänellä oli mukanaan tälle tuomisiksi muutama kyynärä hyvää kangasta. Ja Hosea, joka ei ollut liioilla vaatteilla hemmoteltu, kiitti onnellisena veljeään tervetulleesta lahjasta. Sinä olet yhä sama kuin aina ennenkin, hän sanoi liikuttuneena.
He kiipesivät rinnettä ylös katsomaan perunamaata, laskeutuivat suolle, joka muodosti yhden ainoan laajan, useiden isojen ja pienten ojien halkoman aukean ja jonka muutamissa neliöissä jo ohra aaltoili. Edevart oli, sisarelleen mieliksi, olevinaan vieläkin enemmän ihmeissään kuin tosiasiassa olikaan, ja teki hullunkurisia kysymyksiä saadakseen tämän hymyilemään.
Mutta kuulehan, saatko nyt olla täällä rauhassa? Hosea huomasi veljen tarkoituksen ja vastasi: En pelkää mitään.
Suosta ei enää kuulu huutoa?
Ei kuulu, hymyili Hosea veitikkamaisesti. Eivät ole enää kuolleet kummitelleet.
Olitpa sentään aika rohkea, kun lähditkin emännäksi taloon näin kauas muiden ihmisten ilmoilta.
Sitä en toki muista ajatellakaan. Päivällä on niin paljon työtä, ja illalla laskeudun levolle luottaen Jumalan suojelukseen.
Enpä tiedä, olisinko minä halukas tekemään samoin, tuumi Edevart vakavasti.
Ja minkä vuoksi? Sen vainajanko tähden? Sehän on jo kirkkomaassa.
Niin, en tahdo säikytellä, mutta joskus yöllä voi taas kuulua huutoa.
Eikä kuulu! Hosea vakuutti hymyillen. Sillä eihän se huutaja laivuri ollut!
Edevart hätkähti ja tiukkasi: Kukas sitten? Mutta Hosean pidättäessä nauruaan saadakseen vastatuksi asia äkkiä selvisi Edevartille, ja hän huudahti: Ahaa! nyt ymmärrän!
Niin, oletko kuullut mokomaa poikaa! Mutta August sen neuvoi!
Se tulen vietävä August! Vai hänen neuvoaan tämäkin...?
Ezran auttamiseksi. Ezran piti näet saada suoviljelyksensä hyvään alkuun, ja silloin koko kylän miehet kaivoivat Skaaron ruumiin ja Martinuksen lehmän suosta. Kas tässä on juuri se suuri kuivatusviemäri, jonka he silloin kaivoivat.
Edevartia nauratti: Siis toinen hyväkäs makasi täällä suossa ja huusi ja kiljui sunnuntaisin kuin hukkuva! Enpä ole kuullut hullunkurisempaa juttua!
Hosea: Mutta hyvä Edevart, älä veikkonen hiisku sanaakaan koko asiasta!
Ole huoleti. Miten itse sait sen tietää?
Kas asia oli sillä tavalla, etten minä luvannut tulla Ezralle, asumaan tänne kaiken maailman kauhujen ja huutavien kummitusten joukkoon koko iäkseni, ja silloin poika kertoi koko jutun.
Nauroiko edes?
Kyllä! Nauroi niin, että suutaan vain piteli kertoessaan. Teki mieleni tarttua häntä tukasta kiinni, niin minua ensin suututti, sillä hänhän pelästytti meidät kaikki puolikuoliaiksi. Mutta hän ei suvainnut minun olevan pahalla päällä, vaan puheli niin mukavasti, että itsenikin täytyi lopuksi vetää suuta nauruun. Ja olihan, totta vieköön, oikein ja kohtuullista, että ruumis pääsi siunattuun multaan, niin että se koitui siunaukseksi meille kaikille. Mutta katsohan näitä ohrapeltoja!
No jo on!
Nuo niittypalstat alkavat jo vähin käydä huolekseni, jatkoi Hosea sitten. Joutuisi nyt mies kotiin niittämään! Eikös olekin niissä heinä kuin turkkia? Kahden lehmän heinät! Mitä minun pitikään kysyä: Aiotko mennä naimisiin hänen kanssaan?
En osaa sanoa. Mitäs itse sanoisit siitä?
Kerrassaan kaunis ihminen, eikä kuulemma liian ylpeä lypsääkseen lehmiäkään. Niin minusta tuntuu.
Niin no, voihan niinkin hullusti käydä.
<tb>
Edevartin oli käytävä postitoimistossa, ja Lovise Magrete istui "toimistossa" kirjoittamassa kirjettä Amerikkaan lapsilleen. Hän oli melkein yhtä huono kirjoittamaan kuin Edevartkin; tuo muuten sukkela ja taitava ihminen oli auttamattoman huono kynän käyttäjä, kirjoitti kömpelösti ja teki paljon virheitä. Mutta kieltään kumpikin osasi käyttää, olipa Lovise Magrete siinä vielä miestä etevämpi, niin että Edevartin ei toisinaan auttanut muuta kuin pysyä vaiti.
Niin, Edevart oli lähdössä postitoimistoon. Hän tahtoi uskotella ihmisille tosiaankin lähettävänsä trondheimilaiselle kauppiaalle laajan tavaroiden tilausluettelon. Mutta ennen lähtöään hänellä oli puhuttavaa Lovise Magretelle. Kunhan tämä vain oli saanut kirjeen valmiiksi, Edevart aikoi rohkaista mielensä. Edevart oli ajatellut tätä jo kauan. Mitäpä siinä oli pelkäämistä?
Tuota... olen ajatellut muuatta asiaa, virkkoi Edevart aluksi. Miten tulit puhuneeksi Anders Vaadelle matkarahoista?
Lovise Magrete näytti menevän hieman omituisen näköiseksi ja soperteli: Muuten vain sattui tulemaan puhe.
Olisit puhunut minulle.
Sinulle...?
Niin juuri, minulle. Mutta nyt kai on sama näinkin, vai mitä? Aiot kai jäädä tänne, joten et matkarahoja tarvitse?
Lovise Magrete ei vastannut.
Vai mitä ajattelet? kysyi Edevart äkkiä katsoen häneen. Ja Edevartin kasvoista saattoi toinen lukea, että äänettömyys alkoi tuntua tästä kiusalliselta.
En tiedä, mutisi Lovise Magrete. Anna minun ajatella asiaa. Jos me nyt jäämme tänne, ei asiaa voi enää koskaan muuttaa, vaan meidän on pysyttävä täällä elämän loppuun asti.
Entäpä sitten?
Mutta lapset ovat Amerikassa ja kaikki...
Taas sama vanha virsi, edestakaisin, samaa horjuvaisuutta puoleen ja toiseen. Mutta nytkin Lovise Magrete oli sävyisä ja mukautuvainen, avasi kirjeen liittäen siihen jälkikirjoituksen, jossa sanoi olevansa kovin epävarma asiasta. Edestakaisin — ja loppujen lopuksi hän muistutti Edevartia tämän kerran muuanna tiettynä yönä antamasta lupauksesta, että lähtee mukaan Amerikkaan. Siihen Edevart ei voinut sanoa mitään.
Postista tullessaan Edevart toi Lovise Magretelle kaksi kirjettä. Toinen oli Lorensenilta, ja siinä puhuttiin matkasta, niin hän selitti. Toinen taas oli Amerikasta, lapsilta. Lovise Magrete luki molemmat kirjeet jääden istumaan ääneti ajatuksissaan.
Siitä hetkestä lähtien ei enää ainoakaan asia koko Poldenissa pystynyt Lovise Magretea kiinnostamaan, ei hän huolinut enää ruveta lypsämään. Hän vain koetti saada Edevartia taivutetuksi lähtemään mukaan Amerikkaan, ja Edevart oli suostuvinaan — ja antoi päivien mennä menojaan.
Heidän kesken ei koskaan syntynyt oikeaa riitaa, vaan he puhelivat Amerikasta verkkaiseen tapaansa:
Oliko Norjassa olo käynyt noin sietämättömäksi ihmiselle, joka on vain Doppenista kotoisin?
Oli kyllä. Sillä se ihminen, joka oli kotoisin Doppenista, oli päässyt näkemään parempaakin. Amerikka oli niin suuri, jollei jossakin paikassa tuntunut miellyttävältä, ei mikään estänyt muuttamasta toisaanne. Hän ei ollut vielä käynyt Floridassa, ja luettuaan niistä kirjoista — — —
Mutta eikö lapsilla ollut vakituinen asuinpaikkansa New Yorkissa? Eikö Lovise Magrete siis tahtonut asua yksissä heidän kanssaan?
Jonkin aikaa ehkä — kyllä, tietenkin, tokihan hän tahtoi käydä tervehtimässä lapsia ja asua New Yorkissa — jonkin aikaa. Lapset olivat muuten jo täysikasvuisia, eivät kaivanneet äitinsä apua, ja hän oli jo kerran asunut kaksi vuotta New Yorkissa, silloin alussa.
Lähtikö Lovise Magrete sitten pois kotoaan?
Lähdin kyllä. Muutin toiseen kaupunkiin. Oliko se sitten ihmeellistä?
Eipä kylläkään, vastasi Edevart, samanlainen maankiertäjä hänkin. Mutta sehän sopi mainiosti, Edevart tuumi sitten, voivathan he muutella täällä kotimaassakin, vaikkapa nyt Poldenista takaisin Doppeniin.