Part 28

Ei sillä hyvä, että sai arkun kannen auki, yön pimeydessä täytyi vielä hakea oikea sormi, ja se oli inhottavin osa koko urakasta. Tuoreen ruumiin käden ja sormen August olisi silmiä puhkovassa pimeässäkin helposti löytänyt käsikopelolla, mutta tässä oli asia toinen. Arkussa oli vain luita ja vaaterääsyjä, ja kaiken muun hyvän lisäksi ruumis oli pitkällä matkalla kääntynyt arkussa. Mihin kummaan kädet olivat joutuneet? Hän alkoi etsiä ruumiin keskipaikkeilta. Ei mitään.

Tuota etsimistä ja kopeloimista tuntui kestävän kokonaisen iäisyyden. Edevart ei enää jaksanut odottaa, vaan lähti vartiopaikaltaan hautausmaalle. August oli raottanut arkun kantta vain toisesta päästä ja pistänyt lapion kiilaksi arkun ja kannen väliin pitääkseen sen auki. Hänen toinen kätensä haparoi arkun sisällystä.

Edevart kuiskasi hautaan: Kuule! Tule pois, August!

August oikaisihen ja sähähti raivoissaan hampaiden välistä: Pääsetkö pois siitä, pääsetkö matkaasi, tai vieköön sinut paholainen nahkoineen päivineen!

Saat mieluummin myydä minun sormukseni.

Vai myydä sinun sormuksesi! Hohoh, ei muuta mitään! Ja antaa haudankaivajan löytää minun sormukseni ja pitää sen, niinkö häh? Tuki suusi!

Edevartin täytyi palata takaisin, ja August ryhtyi taas arkkua kopeloimaan, Hän huomasi pian, ettei auttanut hapuilla umpimähkään, vaan täytyi aloittaa toisesta päästä ja tutkia koko ruumis tuuma tuumalta. Huh! Inhottavaa työtä! Mitä kaikkea hän saikaan sormiinsa! Enimmäkseen vaaterääsyä, usein luun, silloin tällöin napin, väliin taas jotakin kamalaa, tahmeaa, joka tarttui kuin sitku sormiin. Napit narrasivat useaan kertaan häntä uskomaan, että hän jo oli löytänyt etsimänsä, ne kun olivat pieniä ja pyöreitä kuin sormus. Ruumis oli arkussa täysissä pukimissa, niin että siinä oli sekä takin että housunnapit. Mutta August ei hellittänyt. Saatuaan vihdoin viimein sormuksen käsiinsä hän ei enää malttanut, vaan kuiskasi puoliääneen toverilleen: Jo löysin! Edevart kuuli hänen nyt sovittelevan kantta paikoilleen, naulat kitisivät ja narahtelivat taas.

Tietenkään August ei malttanut siinä enää tehdä tarkkaa työtä. Hän ei löytänyt vanhoja naulanreikiä eikä uskaltanut ruveta takomaan kantta kiinni, vaan painoi sen miten kuten paikoilleen ja liikutti sitä hiljalleen muutaman kerran edestakaisin, jotta naulat edes vähän upposivat puuhun. Sitten Edevart kuuli hänen syytävän mullan takaisin hautaan ja tallaavan aina väliin, jotta olisi mennyt tiukempaan.

Augustilla olikin miltei tärkein työ vielä jäljellä. Jäljet oli saatava hävitetyksi näkymättömiin. Edevart kuuli Augustin huolellisesti siivoavan ja siistivän haudan ympärystä. Lopuksi tämä vielä veti käsillään nurmikosta viimeiset mullanrippeet, sitten vasta asetti turpeet paikoilleen. Siihen hän pani paljon aikaa ja huolta, jottei turpeiden väliin olisi jäänyt pienintäkään rakoa.

Vihdoin viimein August palasi.

Koettelehan! hän kuiskasi.

Edevart koetteli kädellään. Siinä oli sormus.

Edevart virkkoi: Anna lapio ja kirves minulle!

He kävelivät äänettöminä kuin varjot samaa tietä takaisin läpi pappilan metsän. Rupesi satamaan.

Siitä tuli oikea syyssade, jota kesti kolme vuorokautta yhteen menoon. Augustista tämä sattui mainiosti, tämä oli oikein onnenpotkaus. Siunattu sade pitää varmasti ihmiset poissa hautausmaalta, huuhtoo avatun haudan turvepeitteestä viimeisetkin jäljet ja liottaa nurmikkoon varisseet ja tallautuneet multakokkareet, niin että kenenkään on mahdoton huomata mitään. Tämä siunattu sade saa yrityksen onnistumaan, tämä tuli kuin tilauksesta...

Ja sitten toverukset lähtivät taas kulkemaan säkki selässä perunannoston aikoihin lokakuussa, pimeimmän syksyn suussa. Augustia tuntui vetävän etelään päin. Edevartia alkoi epäilyttää, etteihän kaveri vain pyrkinyt takaisin Fosenlandetiin, missä oli iskenyt silmänsä toisen omaan. Edevartia ei koko asia liikuttanut vähääkään, kun August vain ei ampunut sen naisen miestä, niinkuin oli uhannut. Hän sanoi: Uskon sinun saavan piankin säkkisi tyhjäksi, niin että voit ostaa uutta ensimmäisestä kaupungista, joka sattuu tiellesi! August vastasi vain: Älä sinä minua sure!

Heidän tiensä erosivat. He eivät tavanneet toisiaan ennen kuin kesällä Stokmarknesin markkinoilla.

Edevart purjehti nelihangallaan pohjoiseen Kvæ-vuonoon asti ennen kuin ryhtyi kaupantekoon. Hän toivoi hiljaisessa mielessään, että näillä seuduilla oli vielä rahaa kesällisen silliapajan ajoilta.

<tb>

Poldenin kaupan ja Gabrielsenin välillä syntyi kova kilpailu. Jommankumman olisi lopuksi pantava ovensa kiinni. Gabrielsenilla, olivat hyvänä turvana vaimon sukulaiset, jotka takasivat häntä, niin että näytti jo siltä, ettei Pauline jaksaisi pitää puoliaan. Mutta Pauline oli valpas ja varovainen, harkitsi aina, mitä ihmiset kunakin vuodenaikana eniten tarvitsivat, ja järjesti ostonsa sen mukaan. Oikein ajateltu, ettei hän ostanut paloöljyä kesää vasten, jolloin aurinko paistoi yölläkin, eikä tupakkaa talven tullen, jolloin kaikki miehet olivat Lofooteilla. Hän oli viisas ja harkitseva.

Joakim näki kaupan menestyvän hyvin, ja kun hän kerran oli päässyt sen makuun, häneen meni ylpeyden paholainen. Gabrielsen ei saa kehua voittaneensa! Joakim oli varovainen, ei koskaan ostanut enempää kuin minkä voi oitis maksaa. Heitä olikin sattunut kaksi hyvää yhteen. Pauline sisko toi tavaroiden tilauslistan, ja Joakim teki huoleti tilauksensa sen perusteella. Trondheimin kauppiaat saivat tehdä kummin halutti: jolleivät he suostuneet ostajan määräämiin hintoihin ja ehtoihin, kaupat saivat jäädä tekemättä.

Pauline siskosta olikin kehittynyt koko kauppanero. Hän ei ollut niin hyväntahtoinen; ihmiset eivät voineet suurestikaan luottaa hänen armeliaisuuteensa yrittäessään hädissään pyytää velaksi. Pauline ei ollut yhtä hyvänahkainen kuin Edevart tiskin takana seistessään. Edevart antoi kyllä, kun sikseen oli, mutta Pauline osasi katsoa omaa etuaan, punnitsi ja laski tarkkaan kaiken. Jos saatava oli liian kauan maksamatta, hän ilman muuta huomautti velalliselle asiasta. Muutamat ostajat tietenkin suuttuivat semmoisesta, jopa toiset uhkailivat, etteivät ikinä enää astu jalallaankaan hänen kauppaansa. No niin, jonkin aikaa he saattoivat pysyä poissa, mutta kyllä routa pian ajoi porsaat kotiin, mikäpä heille muukaan neuvoksi? Saattoivat kyllä käydä Gabrielsenin kaupassa, mutta tämä oli vielä paljon pahempi, haukkui vielä poldenilaiset pahanpäiväisiksi siitä hyvästä, kun nämä — syyttä suotta! — elättivät kauppaa omassa nurkkajuuressaan. Tahtoivat vain saada hänet kumoon, niin kauppias väitti, eikä hän tahtonut olla mokomien ihmisten kanssa missään tekemisissä, joilla ei milloinkaan ollut rahaa. Pysykööt vain poissa hänen kaupastaan, jos niin haluttaa, olkoot vain niin hyvät; kyllä hän vielä näyttää sille heidän vaivaiselle Poldenin nurkkakaupalleen, kummassa ennen on telki ovella — — —

Gabrielsen ei tahtonut mahtua nahkoihinsa, kun aika kului kulumistaan eikä poldenilaisten sisarusten kauppa vain ottanut mennäkseen nurin. Mutta oliko siinä sitten olevinaan järkeä, että haukkui ostajiaan tuolla tavoin, sitä vaille ettei ajanut ovesta pellolle? Siitä oli seurauksena, että Gabrielsenin kauppa alkoi käydä yhä huonommin. Tämä taas vaikutti itse mieheen; hän kävi niin välinpitämättömäksi, ettei viitsinyt enää käyttää kovaa kaulusta ja ajoi partansakin vain sunnuntaiksi. Mikäs kauppias se sellainen on! Mutta Pauline? Kuinkas hän? Hän oli käynyt niin hienoksi, että käytti kaulassaan valkoista pitsikaulusta, ja sormessa hänellä oli helmisormus. Joka sunnuntai hän kävi kirkossa, ja silloin oli aina rinnassa kultainen medaljonki, jonka oli joskus aikoinaan saanut isoltaveljeltä ja joka tietysti oli maksanut suuret rahat, kuinkas muuten! Eikähän Pauline olisi voinut käydä niin koreana, jollei hänellä olisi ollut siihen varaa. Kyllä noita lennätinlinjan tarkastusmiehen lapsia sentään oli vedellyt oikein helkkarinmoisesti, heillä oli valtaa ja rahaa. Ihmiset puhelivat sellaista, että näillä oli joka sunnuntai päivälliseksi lihaa!

Oli miten oli, Poldenin kauppa pysyi pystyssä, eikä kukaan voinut syyttää Paulinea sellaisesta, että hän olisi itkenyt säälistä, kun eukot kävivät kerjäämässä puolta naulaa kahvia velaksi. Niin hän ei kylläkään tehnyt, mutta oli kaikin puolin rehellinen ja kunnollinen ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän ei kitsastellut paria rusinaa, kun naapurin lapset pistäytyivät kaupassa, ja eikös hän vielä auttanut Martinus keulamiehen perhettä, vaikka olikin joutunut maksamaan loput heidän lehmänsä hinnasta, josta Edevart oli ollut takuussa?

Mutta nyt taisi itse riivaaja mennä Gabrielseniin, sillä hän halusi saada aikaan ratkaisun. Hän pani kaikki yhden kortin varaan ja osti tavaroita joukoittain, kasoittain, vieläpä mitä merkillisimpiä tavaroita, hienompaa jos korkeampaakin, ja raskaitakin tavaroita kuten tahkoja ja amerikkalaismallisia kaakeliuuneja. Niin, Gabrielsen saattoi kyllä ostaa, mutta täytyi hänen kai itsensäkin ymmärtää, ettei hän voinut saada kaikkia noita tavaroita kaupaksi. Tuo oli epätoivoista hommaa tuollainen, hänen piti saada näyttää mahtiaan. Hyvä. Ihmiset ryntäsivät hänen kauppaansa, hän kyni kylästä viimeisetkin killingit, ja Poldenin kauppa oli monta viikkoa tyhjänä. Entä väsyivätkö Pauline ja Joakim taisteluun ja pistivät teljen ovelleen? Ei sinnepäinkään. Mutta Gabrielsenilla kävi kauppa kuin siimaa, hänellä oli tavaroita, joita oman ja naapuripitäjien herrasväetkin ostivat, hänellä oli silkkiä ja samettia, oli naistenhattuja ja kellonvitjoja ja ostokenkiä ja mahdottoman kauniita pöytäliinoja, joissa oli ripsut ja tupsut, ja painettuja kuvia ja vaikka mitä. Mitäpä turhaa tilaamaan moisia tavaroita kaukaa kaupungeista, kun kerran Gabrielsenilta sai kaikkea? Kaiken hyvän lisäksi Gabrielsen oli saanut myös ruokatavaroita ja kaikkia mahdollisia herkkuja, juustoja ja hunajaa ja hedelmiä, joita ei kukaan hieno ihminen voinut olla ostamatta. Oli ainoastaan yksi oikea kauppias, ja se oli Gabrielsen.

Kului kappaleen matkaa talvea. Paulinesta alkoi olo käydä ikäväksi. Hänellä oli yhäkin valkoinen kaulus kaulassaan, mutta ei ollut ketään, kenelle sitä näyttää. Hänen ainoana työnään oli nyt puuhailu kodissa, kaupassa ei käynyt ristinsielua. Joakim toimitteli omia töitään, hoiteli perunoitaan ja ohriaan, sitten pui viljansa ja, kun se aika koitti, lähti Karoluksen venekunnassa Lofooteille. Pauline jäi yksin huolineen ja harmeineen. Kun ostajia ei käynyt, hän ei saanut rahaa, millä ostaa uusia tavaroita, niin että hänen kauppansa näytti sulkeutuvan itsestään.

Silloin tapahtui, että Edevart lähetti hänelle matkoiltaan rahakirjeen, ei kylläkään paljon, muutaman talarin vain, pari kymmenentalarin seteliä, mutta Pauline sai uutta rohkeutta. Voi sitä isoaveljeä! Nyt tahtoi tietenkin ensinnä maksaa paperinsa, jolla oli ottanut rahaa kaupasta; jäi vähän tähteeksikin, jonka Pauline sai käyttää miten halutti. Kyllä isoveli sentään oli mies; kun ryhtyi asiaan, niin aina siitä syntyi jotakin, sellainen hän oli! Epäilemättä Edevart itsekin olisi tarvinnut nuo rahat, ja Pauline oli varma siitä, että Joakim olisi raivostunut koko tarjouksesta ja kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan, mutta Pauline osti niillä uutta tavaraa. Kohta levisikin kylään huhu, että Poldenin kauppaan oli tullut tavaraa, tosin ei niin mahdottomasti kuin Gabrielsenille, mutta oikeita tarpeellisia, välttämättömiä tavaroita, joita ihmiset todella tarvitsivat, muutamia jauhosäkkejä, suurimoita, kahvia, amerikkalaista silavaa. Pauline kirjoitti Edevartille vastauskirjeen kiittäen rahoista ja vakuuttaen, että ne kyllä tulevat takaisin korkoineen. Ajat eivät tosin ole hyvät, Pauline kirjoitti vielä; ihmiset alkavat puhua, että eräälläkin kauppiaalla alkaa olla tiukat paikat, miten lopulta selviytyneekään. Kävi äskettäin täällä Poldenissa puhumassa minun kanssani, mutta enpä huoli siitä huudella. Tule nyt kotiin itse hoitamaan kauppaasi! Sinä olet poissa ja Joakim on poissa, etten voi kysyä neuvoa keneltäkään, vaan kaikki pitää tehdä oman tyhmän pääni mukaan... Ja sitten tapahtui — keskellä helmikuuta, pahimmalla lumikelillä ja kireimmillä pakkasilla — että Ytrepoldenin kirkkomiehet tiesivät kertoa Gabrielsenin kaupan oven olevan taas kiinni, jo toiseen kertaan. Kas, Gabrielsen oli imenyt vaimonsa sukulaisista kaiken, mitä irti sai, he eivät voineet mennä uusiin takauksiin, ja viimeiset ja pahimmat vekselit eräytyivät juuri maksettaviksi. Siinä lorun loppu.

Täytyy sanoa, että Gabrielsen oli selviytyäkseen pannut liikkeelle kaikkensa. Hän oli käynyt pappilassa, lääkärissä ja nimismiehessä pyytämässä nimiä, ei ollut säästänyt lukkari Johnseniakaan, jonka turhamaisuutta moinen pyyntö kyllä hiveli, mutta hänenkin täytyi sentään kieltäytyä niinkuin kaikki muut olivat kieltäytyneet. Loppujen lopuksi Gabrielsen oli tullut Paulinen luo tarjoten hänelle tavaroita polkuhinnalla, kun vain olisi saanut käteismaksun. Mitä ihmeen tavaroita? mietti Pauline mielessään. Niitäköhän se nyt tahkokiviään ja pyöreitä kaakeliuunejaan...? Mutta hän puheli kauppiaan kanssa tyynesti ja hillitysti eikä heti töykeästi hylännyt tämän tarjousta. Gabrielsen mainitsi suuria ja kalliita kapineita, jotka Pauline saisi sillä hinnalla, minkä itse suostui niistä maksamaan. Siihen minulla ei ole varaa, vastasi Pauline. Gabrielsen puhui välttämättömistä tarvetavaroista, elintarvikkeista. Niitä olen juuri itse hankkinut, virkkoi Pauline.

Ei, kauppoja ei syntynyt.

Talvi oli vielä ankarimmillaan ja ihmisillä tiukka aika, mutta sentään päivät pitenivät käyden samalla valoisammiksi. Ja sitten maaliskuussa Joakim tulla tupsahti kotiin Lofooteilta tuoden mukanaan — niin, tuoden todellakin mukanaan rahaa koko Poldenille. Mitä ihmettä? Ofotilainen oli maksanut kesäiset kalankuivausrahat, ja Joakimin piti jakaa ne työssä olleille sen mukaan, minkä verran kukin oli saamassa. Olipa se koko onnenpotkaus! Rahoja herahti lapsille ja aikuisille, melkein jokainen Poldenin tupa pääsi osalliseksi tuosta siunauksesta. Summat eivät kylläkään olleet suuria, mutta entiseen verraten koitti oikein loistava aika, kulta-aika; kauppa sai perimättömät saatavansa, niin että taas oli käyttövaroja. Ofotilainen maksoi vielä Edevartilta ottamansa vanhan lainankin.

Oliko ofotilainen ykskaks muuttunut näin rehelliseksi? Rehellinen mies hän oli aina ollut, hän oli kunnon mies, mutta hänen asiansa eivät olleet luistaneet hyvin. Poika, Nils, joka kävi laukkukauppaa, oli kai pannut hänen rahojaan menemään liiaksikin, tokko lienee ukolla ollut enää paljonkaan jäljellä. Mutta vanha laivuri käsitti, ettei hän voi seuraavana kesänä tulla kalalasteineen Poldeniin, ennen kuin edellisen vuoden asiat on selvitetty, hänen oli siis välttämättömyyden pakostakin oltava rehellinen. Mutta niin hyvään tarpeeseen hänen rahansa nyt poldenilaisille tulivat, että nämä melkein siunasivat laivuria siitä, että tämä oli viivyttänyt maksua, kunnes heidän hätänsä oli suurimmillaan.

Edevart tuli kotiin vasta kun kevät oli muuttumassa kesäksi ja kaikki taas vihantaa ja kaunista. Nelihanka oli ääriään myöten täynnä tavaraa, ja hänellä tuntui olevan rahaista rahaakin sen verran, että hyvin tuli toimeen. Ihme mies saamaan tavaraa kaupaksi! Hän oli ollut matkallaan kaukana Ruijassa asti, myynyt nordlandilaisille kalastajille, kveeneille, lappalaisille ja Norjan tilallisille, saanut kaupatuksi villatakkeja ja öljytamineita ihmisille, joiden ei ennen ollut pälkähtänyt päähänkään ostaa mitään.

Pauline oli iloissaan, toivoi näin saavansa venelastillisen tavaroita omaan kauppaansa. Niitä et voi saada, selitti Edevart, minä vien ne markkinoille.

Se tuuma oli siinnyt ja syntynyt Augustin aivoissa. Hänen täytyi aina saada yrittää jotakin uutta. August oli ilmoittanut Fosenlandetista käsin ostaneensa Knoffeilta tavaroita ja vuokranneensa jo Stokmarknesista myyntikojunkin. Kun August oli huononpuoleinen kynämies, hän oli tälläkin kertaa ilmoittanut aikeensa toverilleen sähkösanomalla neuvoen tätäkin tuomaan nelihangallaan mahdollisimman paljon tavaraa, jotta heidän markkinakojustaan saataisiin parempi kuin useimmista muista. Itse hän aikoi tulla vuorolaivassa kaikki laatikot ja nassakat ja tavaramytyt matkassaan.

August ilmeisesti hautoi mielessään oikein suuryritystä.

Päivänä muutamana Edevart sanoi veljelleen: Meidän olisi selvitettävä asiat, mutta ehkä saan vähän enemmän rahaa, jahka olen ensin ollut siellä markkinoilla.

Joakim oli oitis varuillaan: Mitkä ihmeen asiat?

No, kaikki viimesyksyiset tavarat.

Niistä minä olen jo saanut maksun.

Vai olet saanut maksun. Taisi tipahtaa suoraan taivaasta.

Olen kuin olenkin. Sinähän ostit ne navettatarpeet. Enkä ostanut. Itsehän sinä ne ostit Lofootienosuudellasi.

Odotahan, niin saat kuulla! Pauline! huusi Joakim ovesta.

Senkin apina!

Silloin Joakimin sappi kiehahti, siitä olisi voinut syntyä oikein käsirysy, jos olisi ollut syrjäisiä kuulemassa. Mutta nyt istui vain isävanha tuvassa yrittäen päästä selville siitä, mistä pojat oikein riitelivät. Molemmat tuntuivat olevan oikeassa. Mitä ihmettä te nyt taas? hän kysäisi kummissaan.

Edevart: Tuo Joakim on taas ihan hulluna.

Ei hän minun mielestäni ole niinkään hupsu, tuumi isä. Kumpikin olette saaneet hyviä lahjoja, josta teidän sietää kiittää Jumalaa.

Pauline tuli. Hän mitteli katseillaan ensin toista, sitten toista kysyen lopuksi: Mitäs nyt?

Tuohan tuo Joakim — —

Eikö asia ole niin, keskeytti Joakim, että sain sinulta rahat navettatarpeisiin?

Niin on.

Suotta vain pidät hänen puoltaan! väitti Edevart puolestaan. Olette molemmat samassa juonessa.

Pauline: Mikä ihme siinä on, että aina pitää tulla riita ja rähäkkä, kun teidän on puhuttava asioistanne! Jollei kumpikaan tahdo huolia toisen rahoista, niin antakaa minulle. En minä niitä heitä hukkaan, kyllä minä osaan niitä käyttää.

Joakim mutisi itsekseen:... pöllö, kun luulee olevansa minulle velkaa tavaroista.

Niin olenkin.

Pauline: Mutta taivastentekijä, etkö sinä lähettänyt minulle rahoja pohjan puolesta?

Mitäpä tuosta tuonvertaisesta.

Oli siinä sen verran, mitä olit kauppaan velkaa, ja oikein moninkertaisesti.

Edevart raastoi hurjana tukkaansa: En ymmärrä teidän laskujanne. Luulisin minäkin osaavani laskea kaksi lukua yhteen.

Mutta sitähän sinä et osaakaan! pisti Joakim väliin. Sinä lasket vain, mitä näet silmilläsi, mutta silloin lasku ei ole oikein.

Kuuletkos Pauline tuota poikaa!

Etkös sinä rakennuttanut kauppaa? kysäisi Joakim.

Edevart jäi seisomaan suu selällään. Isä sanoi nurkastaan: Edevartpa hyvinkin sen rakennutti.

Enkös minä saanut nuottaakin sinulta? jatkoi Joakim.

Toinnuttuaan ällistyksestään Edevart pihahti pilkallisesti: Nuottaako? Kaikkia vielä. En minä mokomaa laitosta sanoisi nuotaksi enkä miksikään... tehty miten lienee, ihan päin seiniä, ja vanha ja laho. Knoff oli vähällä upottaa sen meren syvyyteen.

Onpahan kestänyt minun silliparveni.

Vai kestänyt sinun silliparvesi! Hyväkin onni! Makailet vuodesta toiseen tähyilemässä, näkyisikö missä sillinpyrstö vilahtavan, ja syöt eväspussisi tyhjäksi ja köyhdytät itsesi pilalle. Sitten satut saamaan silliparven apajaasi ja luulet nuotan olleen suureksikin siunaukseksi. Kaikkia vielä.

Joakim kivahti tulistuneena: Vai sinä — vai sinä tässä puhumaan toisille vetelehtimisestä vuodesta vuoteen? Missäs sinä silloin olit, kun muut häpesivät? Ikään kuin et itse olisi haihatellut maan äärestä toiseen asettumatta koskaan mihinkään oikein olemaan?

Edevartin ei auttanut jatkaa sitä latua. Hänen täytyi kääntää kelkkansa: Aina sinulla riittää sanomista siitä, etten minä muka tee muuta kuin kuljeksin maailmalla ja vetelehdin milloin missäkin, mutta pitäisikö sitten kaikkien maata iät kaiken täällä Poldenissa ja mädätä paikoilleen niinkuin sinä ja Ezra?

Vai Ezraa tähän — oletko ihan päästäsi pilalla! huudahti Joakim. Tiedätkös, Ezrasta paisuu vielä ajan oloon Poldenin suurimman talon isäntä? Sinä et tiedä sitä, mutta minä tiedän!

Niin, ehkä joskus aikoinaan, kun on ensin raatanut itsensä siinä suuressa talossaan niin loppuun, ettei enää pysty omin voimin liikkumaan omilla maillaan. Mitä — eikö hänen muka pitäisi tehdä työtä? Ja silloin ei Hoseastakaan ole enää mitään jäljellä, hänkin saa raataa kuin orja lehmiensä ja maansa kimpussa, intti Edevart itsepintaisesti. Oikein tekee pahaa häntä nähdä.

Pöllö! Etkö ole huomannut, kuinka iloisia ja tyytyväisiä molemmat ovat uudispaikallaan?

Edevartin mieleen muistui äkkiä jotakin, ja hän sanoa sutkautti: Niin, iloisia ja tyytyväisiä, kun eivät tiedä paremmasta mitään.

Mistä paremmasta muka? Heillä on kyllä kova työ, mutta he sopivat hyvin yhteen eivätkä toivokaan muuta.

Ja vaikka he raataisivat ja rehkisivät miten, niin kaikki menee kädestä kärsään. Siinä koko heidän palkkansa.

Eipä niinkään kaikki siinä. He aloittivat tyhjin käsin, mutta nyt heillä on koti ja kontu, heillä on maata ja kolme lehmää, ja pian heillä on hevonenkin.

Puhu pukille!

Sitä paitsi heillä on lepo ja rauha rinnassaan, mutta sitä ei ole sinulla. He käyvät illalla levolle ja nukkuvat rauhassa yönsä.

Niin kai tekevät, murahti Edevart.

Niin juuri tekevät, mutta et sinä, joka aina hulmuat maailmalla ja luulet olevasi enemmän kuin muut ihmiset. Olenhan itse kuullut, millaista sinun yöleposi on, heittelehdit ja peppuroit vuoteessa, ennen kuin saat unen päästä kiinni. Ja kun sitten vihdoin alat vedellä hirsiä, huudat kesken kaiken jotakin koskestasi ja Augustista ja Amerikasta ja Floridasta ja talostasi. Semmoista sinun yöleposi on. Enpä haluaisi vaihtaa!

Pitkä äänettömyys. Vanha isä sanoi: Edevartilla on paljon ajattelemista. Älä sinä moiti häntä, hänellä on kovin monta rautaa tulessa.

Hitto vieköön, virkkoi Edevart vihdoinkin, minä olen velkaa ne tavarat.

Ei sinua maksa kuunnella.

Edevart: Mutta nyt minä tahdon, että sinä otat koko kaupan omiin nimiisi ja hoidat sitä, miten itsestäsi parhaalta näyttää. Se on vain oikeus ja kohtuus.

Minäkö? Kaupan omiin nimiini? ihmetteli Joakim. Ehei, ei tullut mitään, minusta ei ole kauppiaaksi. Pauline on tähänkin asti hoitanut sen puolen. Minulla on liian paljon kaikkea muuta puuhaa, ensinnäkin on rakennettava navetta.

Isän mielestä kumpikin poika on tavallaan oikeassa, niin että hän nyt puuttuu puheeseen virkkaen: On se kerrassaan ihme, miten paljon Joakim saa maasta irti! Nyt hänen on rakennettava uusi navetta. Olisipa äitinne ollut näkemässä!

Edevart ei päässyt puuhun ei pitkään. Hän otti lompakon taskustaan ja sanoi laskien kaksikymmentäviisi talaria pöydälle: Kas tässä, ota nämä rahat kauppaan ensi aluksi; markkinoiden perästä saat lisää!

En ikinä! huudahti Pauline pelästyneenä. Anna olla!

Hän on pähkähullu! myönsi Joakimkin.

Edevart puri huultaan nyökäten itsekseen. Äkkiä hän keksi jotakin ja sanoa paukautti: No niin, sitten en ymmärrä muuta kuin että tahdotte päästä minusta eroon, jotta saatte pitää kaupan kahdestaan!

Nyt oli Joakimin vuoro jäädä suu auki. Pauline kohotti kätensä kohti taivasta päästäen ne samassa jälleen vaipumaan. Hän aivan mykistyi. Joakimkaan ei sanonut enää sanaakaan, vaan harppasi ovelle, avasi säpin ja työnsi ovea kerran toisensa perästä muistamatta, että se avautui sisäänpäin. Ja kuinka monet tuhannet kerrat hän sentään oli kulkenut samasta ovesta!

Joakimin mentyä Pauline sanoi: Ethän voi tarkoittaa mitä sanot!

Edevart huomasi menneensä liian pitkälle, niin että vastasi hiljaa: Ei, ei, niin on kuin sinä sanot. En enää oikein itsekään tiedä, mitä ajattelen.

Antakaa te Edevartin olla rauhassa, huudahti isä ääneen. Hänellä on niin paljon ajateltavaa.

Muuta ei tarvittu. Nuo isälliset sanat tunkivat suoraan sydämeen. Edevart vavahti, hänen jäykkyytensä suli siihen paikkaan. Hänen täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

Pauline sanoi, ennen kuin lähti tuvasta: Kuule, Edevart, ota pois rahasi! Ethän sinä voi lähteä markkinoille ilman rahaa.

<tb>

Ja tietystikin kaikki oli taas kohta hyvin. Kumpikaan puoli ei ollut tarkoittanut pahaa. Mutta siinä Joakim teki viisaasti — se oli oikein kuin taivaan antama vihjaus -, että sai lähdetyksi tuvasta ennen kuin oli lennättänyt tuolin tai jonkin muun sopivan esineen veljensä päähän.

Edevartin täytyi saada mies avuksi viemään venettä markkinoille. Hän oli joskus tuonnoisena talvena purjehtinut monet pahat matkat Norjan pohjoisrannikolla, mutta ei koskaan näin kovassa lastissa, ja Länsivuono, jonka poikki hänen nyt oli yritettävä, oli joka tapauksessa Länsivuono, siitä hänellä oli kyllä kokemusta. Hän pyysi mukaansa Karolusta, mutta Karolus ei aikonut lähteä koko markkinoille. Eipä silti, että kunnanvaltuuston puheenjohtajalla olisi noihin aikoihin ollut erikoisen paljon puuhaa kunnan asioiden hoidossa, mutta kirkkoherra oli vihjaissut sinnepäin, että hänen vaimonsa Ane Maria ehkä piakkoin pääsee pois vankilasta. Minulla on kerrottavana sinulle, Karolus, iloinen uutinen, niin kirkkoherra oli sanonut menneenä sunnuntaina, en voi sanoa vielä mitään varmaa, mutta joka tapauksessa koettavat saada vaimosi vapaaksi, jotta hän pääsee takaisin luoksesi! Todellakin niin iloinen uutinen, että se ihan salpasi hengityksen; Karolus vaipui syviin mietteisiin eikä koskenut ruokaan tultuaan kirkosta kotiin. Sen perästäkin oli ollut niuhasyöntinen ihan vain paljosta ajattelemisesta, ja kun Edevart pyysi häntä mukaan markkinamatkalle, hän pudisti päätään eikä luvannut lähteä. Mitäpä hän sinne rehkimään, nuo tuollaiset olivat perheettömien miesten hommia. Ota toveriksesi Teodor tai Ezra. Edevart huomautti, että perheellisiä miehiä nämäkin olivat; Karolus myönsi sen todeksi, mutta virkkoi samassa, ettei heillä ollut ristiä kannettavana! Edevart ei ymmärtänyt koko asiasta mitään.

Eikä hän tietystikään saanut Ezraakaan lähtemään mukaan. Edevart ei huolinut edes mainita Ezralle koko asiasta. Tällä oli parastaikaa senkin seitsemät kiireet, oli juuri uusi pieni sarka kuokittavana ennen kuin sai hevosen. Pohjattomasta suosta oli tullut hänelle pohjaton työn ja puuhan lähde.

Teodoria Edevart olisi kaikkein viimeiseksi halunnut mukaansa, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Tämä tuli itse tarjoutumaan veneeseen; hänen oli välttämättä päästävä markkinoille ostamaan yhtä ja toista. Teodor vetelehti kylällä tekemättä mitään, oli harmaan ja ruokkoamattoman näköinen mies. Jos nutusta lähti nappi, hän pisti puutikun tilalle, mutta jalkinevehkeet hänellä olivat hyvät, roimasaappaat, joissa oli punaiset varrensuut, ja hän kerskaili ummet ja lammet viimekesäisillä nuottaosuuksillaan, joilla hän ja muut miehet olivat pelastaneet Poldenin. Hän ei ruvennut turhia suremaan, vaikka toinen tasku oli tyhjä eikä toisessa ollut mitään, mutta kultasormus hänellä oli yhä sormessaan. Pään puolesta hän ei olisi ollut ollenkaan tielletulematon, oli vain niin saamaton ja veltto miehekseen.

Oli siinäkin aviopari! Teodor ja Ragna olivat kumpikin Poldenissa syntyneet ja kasvaneet. Kumpikin oli köyhää väkeä, kummatkin laiskoja, epärehellisiä ja köyhiä, mutta eivät suinkaan typeriä. Oliko heillä hidas ymmärrys ja sitäkin vähän? Ei lainkaan, he olivat aika sukkelia, nokkeliakin tavallaan; Ragna oli koulussa ollut ensimmäinen. He osasivat kyllä hiiviskellä kylällä ovelasti sieppaamassa yhtä ja toista, osasivatpa vielä taitavasti peittää jälkensäkin, ja siihen jo tarvitaan sekä ymmärrystä että kekseliäisyyttä. Heidän hökkelinsä oli kurjan näköinen, niin ettei sinne hevin pistänyt nenäänsä, ja kerran kahdessa vuodessa tuli lapsi lisää, mutta kuitenkaan ei näyttänyt siltä kuin heidän elämänsä olisi muuttunut sen kurjemmaksi. Hekin osasivat hymyillä ja laskea leikkiä, ja Ragnahan vasta hymyilikin kauniimmin kuin kukaan muu somasti kaartuvilla huulillaan. Ei heidän elämänsä ollut kehuttavaa, kaukana siitä, mutta hekään eivät tienneet kaivata parempaa, joten päivät saattoivat kyllä kulua tuottamatta ylivoimaisia ikävyyksiä ja suruja. Heidän elämänsä olisi voinut olla vielä paljon hullummallakin tolalla.

Kun oli päätetty, että Edevart lähtee markkinoille, niin eikös Ragnankin päähän pistänyt pyrkiä mukaan. Mutta mitä sinä otat päällesi? ihmetteli Teodor, et suinkaan voi tuollaisenakaan lähteä? Enpä kylläkään, myönsi Ragna, ja niin hänen täytyi luopua aikeesta. Mutta kumpikin he olivat yhtä kevytmielisiä, yhtä herkkiä noudattamaan päähänpistojaan. Vene ei kantanut enää yhtään henkeä lisää, ja miten lasten kävisi? Mutta hamekankaan tuon sinulle markkinoilta, lupaili Edevart. Kuinka hyvä sinä olet! ihasteli Ragna. Sitten voin taas näyttäytyä ihmisten joukossa ja käydä kirkossakin.

Ragna rukka! Hän oli sentään kovin kärsivällinen köyhyydessään. Hän olisi voinut käyttää kirkkovaatteita arkisin, jos vain olisi syntynyt niin varakkaaksi. Ja sen sijaan että nyt kaikki halveksivat häntä huonona ihmisenä, olisi kirkkoherralle ollut kunniaksi, jos sellainen ihminen olisi istunut kirkonpenkissä saarnaa kuuntelemassa.

Edevart ei voinut koskaan unohtaa, kuinka hän kerran lapsena oli auttanut Ragnaa etsimään lumesta kiiltävää nappia. Siinä oli kruunu, se oli kaunis ja kiiltävä nappi, tytölle oikein aarre. Yhä vieläkin tunsi Edevart mielensä liikuttuvan nähdessään Ragnan, hänen kävi tätä niin sääliksi. Ragnalla oli ihmeellisen sievät kädet, sillä tämähän oli sellainen epäkelpo, joka ei tehnyt niillä juuri mitään. Ja mitäpä hän olisi niillä erikoista tehnytkään? Kurjuus oli kerta kaikkiaan saanut hänet kynsiinsä, ja hän oli käynyt veltoksi nähdessään sen auttamattomasti vain kasvavan kasvamistaan. Teodor saattoi sanoa vaimolleen näinkin: Kun kerran kävit viime yönä Karoluksen perunakuopassa, niin olisit voinut yksin tein ottaa sen verran, että olisivat riittäneet koko viikoksi! Mihin Ragna saattoi vastata: Niinpä kyllä, kumpikin voisimme tehdä paremmin kaiken mitä teemme!

IX