Part 32

Kuolintapauksesta oli pitkänpuoleinen kirjoitus, joka kävi melkeinpä kaipaavassa sävyssä. Vanha kellojuutalainen oli ollut kautta koko rannikon hyvin tunnettu suuruus, eikä häneltä varmaankaan jäänyt ainoaakaan todellista vihamiestä. Olihan hän paljon kansaa huiputtanut, se oli kyllä totta; hän saattoi aika lailla vetää nenästä tuulihattuja, jotka tulivat hänen luokseen nimitellen häntä Moosekseksi ja ollen olevinaan kellontuntijoita; hän myi myös paljon kelvottoman huonoja kelloja, jotka kävivät päivän, pari ja seisahtivat sitten. Mutta Papst ei ollut niin yksipuolinen kuin näytti, hänessä saattoi huijarin rinnalla olla muutakin. Karmsundissa hän esimerkiksi oli muutamakseen antanut ihan ilmaiseksi kalliin hopeakellon pojalle, jota tuskin oli sitä ennen nähnytkään, ja kun kaikki sitä kovin ihmettelijät, Papst selitti, että poika oli kunnollisten ihmisten lapsia ja että tällä oli hyvä sydän. Myös pohjan puolessa ihmiset tiesivät mainita Papstista samantapaisia piirteitä. Mistä se johtui? Monesti hän petkutti ihmisiä, petkutti oikein hävyttömästi, mutta sitten joskus, odottamatta, osasi olla kuin toinen mies. Miellyttävät, rehelliset kasvot saattoivat äkkiä liikuttaa hänen mieltään, niin ettei hän ollenkaan välittänyt omasta voitostaan. Varsinkin nuorukaisia pyöri aina hänen ympärillään; hän tiesi, miten suuri arvo liivien päällä killuvilla kellonperillä oli nuorella iällä, ja useatkin kerrat Papst oli antanut luottoa pojille, jotka eivät saaneet irti kelloa. Nyt ei tuota kunnianarvoista patriarkkaa siis ollut enää nähtävissä rannikon markkinoilla, hän kuoli Trondheimissa kuun puolivälissä. Hänellä lienee ollut koko lailla omaisuutta, ja tiedettiin hänen kutsuttaneen tunnetun asianajajan sairasvuoteensa ääreen hyvän aikaa ennen kuolemaansa...

Sitten tapahtui, että Pauline tuli kerran illalla tupaan ja sanoi: Postilaatikossa on kirje. Satuin muutoin vain vilkaisemaan siihen, ja silloin näin sen. Se on sinulle! Ja Pauline ojensi kirjeen Joakimille.

Voi Herran terttu sentään, millainen pieni rypytetty tyttölapsen kirje se olikaan! Varmaan se oli ollut laatikossa yön ja päivän. Joakim lehahti polttavan punaiseksi sen saadessaan ja lähti oitis ulos. Aamulla hän oli poissa.

On varmaan lähtenyt pohjan puoleen, tuumi Pauline. Siellä on tyttölapsi, jonka mieli on palanut Amerikkaan, mutta nyt kai on luopunut tuumastaan. Niistä pohjanpuolelaisista monen monet havittelevat Amerikkaan ja säästävät rahoja matkalippuun. Saapa nähdä, saako Joakim matkatuumat lähtemään tyttönsä päästä?

Ei hätää mitään. Joakim lauloi ja hyräili tullessaan takaisin kotiin. Poika näytti päässeen toiveittensa perille...

Mutta kun oli vielä kulunut vähän aikaa, tapahtui sitten kerran odottamattominta kaikesta. Edevart sai postista ison rahakirjeen. Kirje oli trondheimilaiselta asianajajalta, ja siinä oli neljäsataa kruunua, sillä nykyisinhän oli alettu laskea rahat kruunuina ja äyreinä. Siis vanhaa rehellistä rahaa sata talaria, jotka tulla tupsahtivat odottamatta ja äkkiarvaamatta, Papstilta.

Papstilta!

Niin, niin! Joitakin aikoja sitten Edevart olisi siunannut taivasta noista rahoista ja tehnyt niillä matkan Amerikkaan. Silloin hän olisi niitä kipeästi kaivannut, mutta nyt hän suhtautui asiaan tyynemmin eikä juuri sillä hetkellä tiennyt, mihin niitä käyttää. No niin, hän aikoi asettua nauttimaan Poldeniin viisaan lepoa elääkseen siellä ja kerran kuollakseenkin siellä, mitäpä muutakaan!

Mitä hyvää sinä olet Papstille tehnyt? ihmetteli Joakim.

Edevart pudisti päätään vastatessaan: Samaa voisin kysyä sinulta.

He lukivat asianajajan kirjeen. Sitä oli kaksi kokonaista riviä, joissa ilmoitettiin lyhyesti ja asiallisesti:

Kellokauppias Papstin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti lähetetään Teille oheisena neljäsataa kruunua lahjaksi. Pyydetään lähettämään kuitti.

Joakim kirjoitti kiitoskirjeen.

<tb>

Ezra tuli muutamana sunnuntaina kyselemään Edevartia. Tämä ei ollut kotosalla, oli kai kuljeksimassa jossakin metsissä, missä usein harhaili omia aikojaan. Ezra oli ollut kirkolla ja tuonut sieltä Joakimin sanomalehden, mutta hänellä oli mukanaan myös Edevartille kirje, oikein Amerikankirje. He katselivat kirjettä; siinä oli keltainen, nahkeasta paperista tehty kuori. Osoite oli kirjoitettu ohuella, hätäisellä käsialalla, ja kirjeessä oli monta postileimaa.

Huudettiin paikalle Pauline.

Pistetäänkö tuleen? kysyi Joakim.

Toiset katsoivat häneen. Pauline pelästyi ja kuiskasi: Ei! Ei! Emme voi niin tehdä.

Entäs mitäs sinä Ezra, ajattelet?

En osaa sanoa, tuumi Ezra.

Siis tuleen!

Pauline väitti yhä vastaan: Ei! Emme voi niin tehdä.

Joakim sanoi: Mutta minä kyllä voin!

Hän sieppasi kirjeen käteensä ja lähti. Mutta Pauline juoksi hänen jälkeensä ja pysäytti veljensä: Mitäs olisit sanonut, jos minä olisin polttanut sen kirjeen, jonka löysin postilaatikosta?

Joakim mietti hetkisen, pisti sitten sukkelaan kirjeen sisarensa käteen sanoen: No niin, tee niinkuin tahdot.

Pauline olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä Edevartin kasvot tämän tavaillessa kirjettä, mutta isoveli sulkeutui omaan huoneeseensa ja pysytteli siellä kauan näkymättömissä. Hänen tullessaan iltapäiväkahville ei hänestä voinut huomata mitään erikoista, olipahan vain harvapuheinen ja hajamielinen. Sitten lähti taas metsiin kävelemään.

Sillä hetkellä ei ehditty ajatella Edevartia eikä kirjettä sen enempää, sillä Karolus tuli tavallista levottomampana kertomaan olleensa kirkolla ja saaneensa vihdoinkin varmoja tietoja Ane Mariasta. Tämä oli nyt kotimatkalla, tulisi ensimmäisessä vuorolaivassa. Karolus oli neuvoton. Tämä oli vakava asia, ja nyt hän toivoi saavansa oikean kätensä, Joakimin, mukaansa lähtiessään vaimoaan vastaan laiva-asemalle.

Joakim ei tahtonut kieltäytyä. Ylihuomenna siis. Otetaan Edevartin nelihanka.

Mutta onhan minulla vene itsellänikin, huomautti Karolus. Eikö lasketa mieluumminkin minun kahdeksanhankaani talaasta vesille ja lähdetä sillä? Miksi suotta sellaiseen urakkaan?

En osaa sanoa. Ehkä hänellä on paljonkin matkatavaroita.

Se kävi yli Joakimin ymmärryksen. Hän meni äänettömäksi.

Karolus tuumi, että hänen vaimonsa on mukavampi istua kahdeksanhangassa. Ei, miesparka itse oli tullut hupsuksi, oli liiaksi hautonut mielessään vaimonsa kotiintuloa, siksi oli käynyt noin avuttomaksi ja neuvottomaksi.

Otetaan vain nelihanka, tuumi Joakim. Miehet lähtivät soutamaan tiistaiaamuna, ja Karolus oli yhä vielä levoton, mutta nelihanka tuntui sentään olevan aika iso vene sekin. Poldenilainen nainen, Ane Maria, laskeutui siihen reippaasti ja välinpitämättömän näköisenä vaatemytty kainalossa. Hän tervehti kumpaakin kädestä pitäen, ja Karolus hymyili liikuttuneena ja hämillään ja pyysi häntä istumaan peräteljolle. Sitten lähdettiin soutamaan kotiin.

Oli tuo Ane Maria sentään peijakkaan eukko! Tuskin oli lainkaan muuttunut koko aikana, eikö liene vielä ollut sama pukukin kuin vankilaan lähtiessään. Kaunis hän oli ja vakava. Kun Karolus yhä istui tuppisuuna eikä saanut sanotuksi sanaakaan, kysäisi Joakim puheen aluksi: Millainen ilma oli nyt pohjan puolessa?

Kaunis ilma siellä oli, vastasi Ane Maria. Niin, sinäkö se olet, Edevart?

Ei tämä ole Edevart, oikaisi Karolus. Tämä on Joakim.

Joakimko? ihmetteli Ane Maria. Onko sinusta venähtänyt tuollainen iso mies? Niin, niin, aika kuluu.

Oli siinä naisihmistä kerrakseen! Ei itkenyt eikä nauranut, vaan oli aivan kuin ennen lähtöäänkin. Varmaan hänellä oli ollut perillä hyvät olot. Oletpa tainnut vähän lihoa! hän sanoi nyt miehelleen.

Minähän olen kohta kuin syöttösika! liioitteli Karolus muka alakuloisena, vaikkei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että oli ihravatsan alkua kuten muillakin pomomiehillä.

Ane Maria kyseli Poldenin kuulumisia. Miesten oli vähän vaikea vastata, kun heidän täytyi aina laskea päässään, montako vuotta hän oli ollut poissa. Täällä kuivataan nyt kalliokalaa joka vuosi, he kertoivat ensiksikin. Sen tiedän, keskeytti Ane Maria. Sitten on muutamia mennyt naimisiin ja muutamia kuollut — siitäkin oli yksi ja toinen tapaus sattunut ennen hänen lähtöään. Martinus keulamies oli kuollut, Teodor ja Ragna olivat naimisissa. Ja Gabrielsen teki toisen kerran vararikon, mutta Poldeniin olemme saaneet kaupan. Ane Maria innostui: Et suinkaan sinä, Karolus, pidä kauppaa? — En, en minä, vaan Edevart ja Pauiine. — Ajatella! Pikku Pauline, joka oli niin pieni! — Niin, aikaa oli kulunut. Niin, virkkoi Karolus sitten kuin virkistyen, nyt Poldeniin puuhataan postipysäkkiä, sen asian minä ajan päätökseen kunnanvaltuustossa. Eikö meillä voi olla postipysäkki yhtä hyvin kuin sisämaalaisillakin? Ane Mariaa ei se tuntunut huvittavan. Joakim puuttui vuorostaan puheeseen: Ja Augustkin lähti taas. — Mikä ihmeen August? Ahaa, niin tosiaan —

Ane Maria sai selon yhdestä jos toisestakin seikasta, niin että oli pian selvillä Poldenin asioista. Hitonmoinen nainen, kun tuli niin reippaana ja ollenkaan ujostelematta kotiin, vaikka tulikin vankilasta. Ane Mariassa oli aina ollut jotakin yliolkaista ja mistään piittaamatonta. Hän kyllä valtaisi vanhan paikkansa jälleen. Karolus oli joka tapauksessa hyvillään, kun hänen vaimonsa tullessaan ei itkenyt eikä oitis kavahtanut hänen kaulaansa ja pitänyt suurta elämää. Olisi hänellä sentään voinut olla — ihmisten vuoksi — vähän enemmän matkatavaroita, kun kerran tuli niin pitkältä matkalta.

Edevart kävi yhä umpimielisemmäksi. Oli jo syytä pelätä, että hän ehkä joskus lähtee matkoihinsa. Hän pistäytyi uudispaikalla tervehtimässä Hoseaa ja kiikutteli tämän pikku tyttöä käsivarsillaan ja antoi tälle kymmenen kruunun setelin, jolla äidin piti ostaa jotakin lapselle. Hosea löi kahta kämmentään, mutta Edevart huomautti, että siinä oli vain kymmenen kruunua tätä uudenmallista pikkurahaa, niin että siitä tuli ainoastaan kaksi ja puoli talaria. Niin, niin, sinä olet aina ollut niin antelias ja runsaskätinen meitä kaikkia kohtaan, sanoi Hosea. Niistä sanoista Edevart, hupsu, oli kai tullut niin liikuttuneeksi, että oli lähtenyt tiehensä samoilta jalkojensa sijoilta sanomatta edes hyvästiäkään.

Joakim ja Pauline neuvottelevat. He puhuvat kuiskaillen, mutta pelkäävät kuitenkin, että heidän puheensa voitaisiin kuulla.

Ei, kyllä meidän olisi pitänyt polttaa se kirje, sanoo Joakim.

Niin olisi pitänyt, myöntää nyt Paulinekin. Sillä se ei ollut Edevartille ainakaan hyväksi. Ei totisesti ollut. Kunpa saataisiin pidätetyksi häntä sen aikaa, että pahin ehtisi mennä ohi!

Minä olen ajatellut, virkkaa Pauline — tuo viisas, nokkela Pauline — että ehkä saisin lainatuksi hänen rahansa joksikin aikaa. Sepä olisi jotakin!

Voisin pyytää niitä sanomalla syyksi, että täytyy ostaa jouluvarastoja.

Niin. Juuri niin! Siinä oli pelastus! Sillä ei kai Edevart kieltäytyisi lainaamasta, ei hän muutenkaan juuri koskaan kieltänyt... Ja Joakim tunsi sydämensä niin kevenevän, että oikein nauratti. Tämä oli varmasti paras keino, mitä he voivat keksiä. Ja samaan hengenvetoon hän selitti: Hänen itsensä täytyy pikipäin pistäytyä pohjan puolessa, jo ensi yönä, asia on erittäin tärkeä ja kiireellinen... nuottakunnan asioita ja vähän muutakin. Aamulla varhain hän on kotona taas.

Mutta aamulla Edevart olikin poissa! Lienee kuullut, että Pauline aikoi lainata hänen matkarahansa, tai oli muuten sen vaistonnut. Kun ei kotiin tullessaan tavannut veljeään, Joakim juoksi suoraa päätä venetalaille. Nelihanka oli poissa.

Niin, niin. Edevartin tapana oli lähteä sillä tavoin, heittämättä hyvästiä kenellekään.

Surullinen päivä. He saivat käsiinsä Ezran ja ilmoittivat asian vanhalle isälle. He olivat surullisia kuin hautajaisissa. Hosea itki ääneen. Mutta entäpä jos Edevart olikin lähtenyt soutamaan jonnekin asioilleen ja palaisi kohta takaisin?

Häntä ei kuulunut takaisin tulevaksi — ei pitkiin aikoihin.