Part 13

Kaikenlaista hankaluutta ja ennen kaikkea kosolti työtä, kun oli niin vähän miehiä mukana purjehdittaessa aavoilla meren ulapoilla, mutta muuten nopea ja onnekas matka. Jahtiin ei ollut saatu mitään erikoismääräyksiä aluksen omistajalta, ja miesten aikomuksena oli alun perin, Knoffin kauppapaikkaan tultua, selvittää alus siellä ja lähteä sitten tiehensä, mutta purjehdittaessa Fosenlandetin kohdalla kävikin ihmeellisesti: vaikka oli kirkas päivä ja mainio myötätuuli, erehdyttiin väylästä, niin että tuli purjehdituksi hyvän matkaa sen ohi. Teodoria alkoi epäilyttää: etteihän vain hänen laivurinsa ollut tehnyt tätä tahallaan!

Trondheimiin saavuttiin yöllä, ja Edevart sähkötti heti aamulla. Knoff vastasi ihmeissään, onnitteli hyvin onnistuneen matkan johdosta ja antoi määräyksensä kalalastista. Aivan suotta koko kirje! Kauppiaassa Edevart sai tietää, ettei kaljaasia ollut vielä kuulunut. Siinäpä oli tieto, joka kelpasi kuulla, nuoruus ja uhkarohkeus olivat vieneet vanhasta Noremista voiton. Edevart kuuli myös parkkilaiva _Solegladin_ tehneen paluumatkallaan Itämerellä haaksirikon, miehistö oli pelastunut veneisiin ja jo saapunut kotiin, mutta oli menettänyt kaikki.

Edevart lähti oitis etsimään Augustia. Tämä olikin helposti löydettävissä, istui ravintolassa puolihumalassa, köyhänä, vanhentuneena, kehnoissa vaatteissa. Edevartilla oli rahaa taskussa, hän oli laivuri, hän sai erikoisen huoneen itselleen ja toverilleen, ja August rupesi kertomaan onnettomuudestaan: Olen ollut haaksirikossa mukana ennenkin, ja oikein kunnollisessa, aavalla merellä, mutta tällä kertaa pitikin joutua haaksirikkoon Hanhilammikossa! Hän irvisti pilkallisesti Itämerelle. Hän puheli puhelemistaan, verraten hajanaisesti, kesken kaiken jotakin kuvaillessaan hän saattoi poiketa toiseen asiaan, mutta kaikki koski vain tätä tapaturmaa. Mikä nyt neuvoksi, pitääkö ihmisen joutua ihan puille paljaille? Arvaan sinun saaneen kirjeeni, niin että tiedät, miten minun on käynyt. Ei ole pienintäkään toivon tähteä näkyvissä, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan ollut päässyt niin hyvään alkuun kuin minä, muutamia päiviä vain, niin olisin istunut tällä samalla tuolilla rikkaana miehenä. Niin juuri. Ja mitäpä olisin välittänyt oikeasta rehellisestä haaksirikosta, en toki tuon vertaa, olen ollut mukana sellaisessa monesti ennenkin ja aina saanut pelastetuksi kullat ja hopeat, mutta tällä kertaa sain kiittää hyvää onneani, että edes henkiriepu säilyi.

Etkö saanut pelastetuksi mitään?

Mitäpä minä!... Oli viisi suurta laatikollista kaikenlaista tavaraa ja jalokiviä ja silkkiä, en kai voinut pistää niitä taskuun hypätessäni pois laivasta? August pudisti masentuneena päätään, hänen mielensä oli tyyten lamassa. Hän pyysi ruokaa ja syödä ahmaisi, kuten ainakin nälkiintynyt ihminen, kaiken mitä eteensä sai, ja ryyppäsi olutta päälle. Hänen suunsa jauhoi koko ajan kuin mylly: Voinenhan toki syödä vähän, vaikkei siitä olekaan mitään hyötyä. Että sainko mitä pelastetuksi? Kukaan ei saanut mitään pelastetuksi, kapteeni tuli maihin lakittomin päin, kaikki olimme yhtä puhtaita miehiä.

Etkö ehtinyt edes pistää rahoja taskuusi?

Mitä ihmeen rahoja? Ei minulla enää ollut rahoja, olin ostanut kaikella kultaa ja jalokiviä, kymmenen suurta laatikollista —

Äskenhän sanoit viisi.

Sanoinko viisi? Mutta oletko sitten unohtanut, että niitä oli vielä toiset viisi? Ja ne olivat oikein uhalla suuria, ne olivat vain toisessa paikassa laivassa. Ettäs tiedät! Ja yhteen laatikkooni olin kätkenyt kaiken hyvän lisäksi koko joukon seteleitä — ja kaikki meren hyviksi!

Edevart ei kylläkään osannut uskoa kaikkea kuulemaansa, mutta tahtoi osoittaa osanottoaan ja pudisti hänkin surullisena päätään.

Niin, oletko kuullut mokomaa! Mutta tietystikin luulet minun vakuuttaneen kaikki ja saaneen kymmenentuhatta talaria rahaa kouraani heti kun tulin kotiin? Jos sanoisin niin, istuisin tässä tuolilla valehtelemassa niin että korvat heiluvat. Olin pöllö, jätin kaikki vakuuttamatta, olin typerys ja lurjus omaa itseäni kohtaan! Hyi! Augustin täytyi aivan sylkäistä, niin hän halveksi ja haukkui itseään, oli aivan kuin hän olisi kääntynyt selin omaan itseensä ja mennyt tiehensä. — Entä jos olisin vakuuttanut tavarani? Silloin vaikka taivas olisi saanut ratketa päällemme, mutta kotiin tultuani olisi luettu rahat pöytään! Nyt luotin Jumalan onneen, minulla oli laatikoissani kunnollista tavaraa tuhansien arvosta, mutta hänpä lähettikin niskaamme myrskyt ja myllerrykset. Oliko hyvinkin ankara myrsky?

Tyhjiä kanssa! August tuhahti pilkallisesti. Olen ollut mukana paljon pahemmassakin, mutta silloin on toki ollut rehellinen myrsky; mutta mokomassa rapakossa kuin Itämeri ei sellaisesta kannata puhuakaan. Ilmapuntari laski kiivaasti, neula jäi riippumaan kuin kellon osoitin kuuden numeron kohdalle. Se oli hyvä varoitus, aloimme oitis koota purjeita, mutta luuletko meidän saaneen edes siunaaman vertaa aikaa siihen? Oli samanlaista kuin jos olisit pistänyt toisen salaa kuoliaaksi tämän ennättämättä puolustautua. Ettäkö hirmumyrsky? Minä vähät välitän pahaisesta hirmumyrskystä, niin juuri, kun olen suurella valtamerellä ja on lujan laivan kansi jalkojen alla, silloin vähättelen koko hirmumyrskyä. Mutta tämä! Ja kun sekä etu- että isomasto olivat minuutissa menneet helkkariin, niin tunsimme luissamme, että olimme myytyjä miehiä. Sellaisella hirmumyrskyllä on aina sama tapa, se nousee tuossa tuokiossa, tuskin ehdit laskea viiteen tai kymmeneen, ennen kuin se jo on niskassa, se ei kysy, pidätkö siitä vai et, ja samalla tulee silmiä puhkova pimeä. Sellainen se on, eikä siitä koskaan pääse kunnolla selville. Neiti, _give me a trifle more of that meat!_ Neiti ymmärtää englantia. Voinhan syödä vielä hiukkasen, vaikkakin se menee ihan hukkaan, se on totta. Ei näetkös, koko onnettomuus oli se, että laiva oli laho. Siinä ei ollut lastina kovaa tavaraa, ruista vain, eikä ollut sen vertaa karia, mihin olisi saanut puhkaistuksi kupunsa, mutta sittenkin siihen repesi tämän huoneen lattian pituinen aukko. On sekin sikamaista, niin laho laiva, ettei kestä edes ruista, joka on pehmeää kuin — miten sanoisinkaan — kuin untuvahöyty. Vai pelastaa jotakin — en ymmärrä, kuinka voit puhuakaan minkään pelastamisesta. Laiva meni pohjaan kuin kivi, sama kuin jos olisit painanut iänikuisen vanhan ja ravistuneen purtilon veteen. Ei, mitäs siitä olisi tullut, kapteeni ei saanut pelastetuksi edes laivan päiväkirjaakaan. Muuten oikein helkkarin hyvä kapteeni, ja kuuluu saavan uuden laivan. Ei lähtenyt laivasta, ennen kuin seistiin vedessä polvia myöten. Veneisiin! hän sitten komensi, ja olimmehan saaneet veneet kuntoon. Mutta silloinpa yrittikin olla jo liian myöhä, oli hiuskarvan varassa, ettei myrsky riuhtaissut toista venettä venekurjista ja vienyt sitä sen pitkän tien; pysyttelimme mahdollisimman kauan laivassa, lähdimme siitä vasta kun varma kuolema oli silmien edessä, sillä laiva on kerta kaikkiaan laiva, mutta vene ei ole yhtään mitään. Niin, sait kai kirjeeni?

Ei, Edevart ei ollut saanut minkään valtakunnan kirjettä.

Kirjoitin sinulle Fosenlandetiin.

Mutta minä olenkin ollut Lofooteilla ja toin tänne eilen illalla jahdissa kalalastin.

August ei malttanut kuulla, mitä toveri kertoi, hänen oma onnettomuutensa täytti niin kokonaan hänen mielensä. Kaikki laatikot pohjaan! Ja vähällä olin itsekin mennä niiden mukana, sillä en tahtonut tulla veneeseen. Kapteeni oli jo veneessä, mutta minä seisoin yhä vain laivassa ja huusin, luulivat minun tulleen hulluksi, mutta toiset siinä hulluja olivat enkä minä, kun eivät ymmärtäneet, ettei vene ole yhtään mitään. Olen ollut pelastusveneessä ennenkin, meri oli haikaloja sakeanaan, yhdenkin neekerin puraisivat keskeltä poikki. Ihan kahdeksi kappaleeksi. Olen arka veneessä, mutta laivassa en pelkää, sitä älköön kukaan uskokokaan, mutta veneessä pelkään, toisten täytyi raastaa minut väkisin veneeseen. Olisitpa nähnyt, miten neekeri meni keskeltä kahtia; samassa silmänräpäyksessä hamuili vielä minua yläruumiillaan, sillä puoliskollaan, jossa kädet ovat. Mutta tuossa Hanhilammikossahan ei ollut haikaloja, aioit kai sanoa? Ei, sitä en ole väittänytkään, mutta en ole suotta liikkunut maailmalla, tiedän, ettei vene ole yhtään mitään, ja olisimmepa koreasti uponneet kuin tämä olutlasi, jollei ilma olisi asettunut samassa silmänräpäyksessä. Sellaisten hirmumyrskyjen tapa on sellainen, että tuuli asettuu äkkiä ja pimeys ajautuu pois suurina möhkäleinä. Kun ilma valkeni, pelasti meidät jokin virolainen laiva. Tietenkin täytyy sanoa, että se pelasti meidät, mutta emme saaneetkaan pelastetuksi muuta kuin vaivaisen ruumiimme. Niitä oli vähintään kymmenen laatikollista! Ja kaikesta venäjän kielen taidostani, jonka pänttäsin päähäni, osatakseni puhua hyvästi venättä, ja saadakseni tavarat paremmin kaupaksi, siitäkään ei ole enää apua eikä autuutta. Jos päätäni pakottaa, sanon: _Uu menjaa halit galavaa_. Jos tahdon saada koruni kaupaksi, levittelen ne levälleen ja kysyn: _Tshevoo vam ugodno?_ Ja jollei kauppoja synny tai jos joku lurjus ei voi kunnolla maksaa, sanon kohteliaasti: _Prashu pasjetitj menja zaftra!_ Koettelin tuon neidin kanssa, mutta hän ymmärtää vain englantia, niin etten osannut puhella hänen kanssaan. Eikä minulla muuten enää olekaan mitään sanomista. Mutta ajattele, miten häpeällistä: Itämeressä, makeassa vedessä, Kattegat vielä nenän edessä, emme olleet päässeet edes Skageniin asti! Sanoin vain, että olen ollut haaksirikossa ennenkin, se on minulle tuttua, voisin vaikka opettaa toisia tekemään haaksirikon. Mutta siellä! Ei, laiva oli laho; kun mastot oli poikki, se meni pohjaan kuin kivi. Ja nyt istun tässä, eikä ole pojalla mitään muuta kuin mitä näet silmiesi edessä. On kai sinulla kultasormuksesi vielä tallella?

On kyllä, mutta nyt sinä saat sen, August. Sillä nyt sinä tarvitset sitä paremmin kuin minä.

Et suinkaan aio antaa pois kultasormustasi? August oli yrittävinään väittää vastaan, mutta otti sen kuitenkin.

Edevart: Ja nyt mennään hankkimaan vähän vaatetta ylle.

August: Olisi parempi, että olisit ääneti etkä tekisi pilaa miehestä. Onko sinulla muka sitten rahaa?

Enpä ole ilmankaan.

Kumpikin tunsi mielensä liikuttuneeksi, ja Edevart sanoi: Enhän minä tee mitään muuta kuin mitä itse olisit tehnyt minun asemassani.

Minäkö? Älä nyt turhia. En ole koskaan tehnyt hyväksesi tuon vertaa! yritti August väittää vastaan. Mutta onhan oltu toveruksia monina hyvinäkin päivinä, ja jos olisin saanut pelastetuksi kaikki laatikkoni, olisit saanut niistä runsaan osasi, sitä sinun ei tarvitse epäilläkään. Entä missä käärmesormuksesi on? Vai niin, vai sisarellasi. Mutta se oli hänelle liian suuri. Olipa kova onni, etten ottanut hänelle kerrassa kolmea sormusta, joissa oli timantteja ja kalliita kiviä, silloin kun ne vielä olivat käsissäni.

He menivät kaupungille ja hankkivat Augustille kunnolliset vaatteet, sitten he menivät jahtiin. Olipa oikein pirunmoinen onni, että sain itseni kunnollisiin tamineisiin ennen kuin Teodor näki minut. Nyt hän ainakin uskoo, että olen vielä yhtä rikas! August ei malttanut olla pöyhistelemättä Teodorin nähden ja tapailematta liivintaskuaan, ikään kuin hänellä olisi ollut siellä jotakin; sillä yhdellä ainoalla timantilla hän olisi voinut ostaa koko jahdin lasteineen päivineen!

August oli vironnut kuin paarma päivänpaisteessa, hänellä oli jo valmiina sellainen suunnitelma, että hän antaa Trondheimissa hanurikonsertin, sillä hän ehkä saisi kokoon muutamia talareita. Jos hän pistäisi kaupungille sellaisia mainosjulisteita, että hän on venäläinen haaksirikkoinen, niin varmasti hän saisi väkeä kokoon. Mutta silloin Venäjän konsulikin voisi tulla konserttiin ja huomata, että hän onkin norjalainen. August luopui konserttisuunnitelmastaan. Sitten hänen päähänsä pälkähti, että hän hankkii hautomakoneen, jollaisen oli nähnyt Amerikassa, ja ostaa tuhat munaa, jotka haudottaa kananpojiksi ja myy rikkaille kaupunkilaisille. Sanalla sanoen, August alkoi jälleen hautoa uusia suunnitelmia, ja se oli tärkeintä kaikesta. Silloin tällöin hän kyllä karvain mielin muisteli viittä — tai kymmentä — laatikkoaan, montako niitä lopultakin lienee ollut, mutta ei enää yhtä mittaa märehtinyt haaksirikkoaan.

Jahti _Herminen_ lasti purettiin, ja Edevart maleksi miehineen joutilaana kaupungilla. Hän sai Knoffilta kirjeen; siinä oli pitkässä luettelossa tavarat, jotka hänen oli otettava mukaan säästääkseen siten rahdin. Edevart antoi listan asianomaiselle kauppiaalle ja oli sitten taas vapaa ja joutilas mies. Kun jahti oli saatu tyhjäksi, hän puhdisti ja huuhteli sen ylt'yleensä, odotti tavaroita tuleviksi, mutta niitä ei vain kuulunut. Hän kävi tiedustamassa, kauppias keksi kaikenlaisia verukkeita, miehet eivät muka olleet joutaneet toimittaa niitä. — Milloin luulette heidän ehtivän? — Thjaa, saa nähdä!

August oli pistäytynyt sen naisen luona, joka oli saanut häneltä tusinan sikarilaatikoita, mutta jättänyt ne maksamatta. Nytkään tämä ei pystynyt maksamaan niitä, kertoi August Edevartille. En tietenkään voinut mennä hänen luokseen ennen kuin sain nämä uudet vaatteet, ja vaikka nyt todellakin osasin venättä enkä hellittänyt, en sittenkään saanut rahaa nähdäkään. Ei, se nainen tahtoi vain olla minun hempukkani sikarieni palkaksi, sama juttu joka kerran kun tulen, ja hyvä niinkin, mutta enhän voi elää pelkästään sillä. Niinpä menin itse katsomaan hänen hyllyjään, mutta sikarini oli aikoja sitten myyty loppuun, nehän olivat keisarin omia sikareja, niin että voit itse arvata. Olisinhan voinut panna hänet lujille, mutta minkäs teet, kun hän alkaa joka kerta suudella ja itkeä kuin lapsi? Minulla ei ole sydäntä semmoiseen; ja tänään hän sai kultasormuksenikin.

Edevartin silmät suurenivat.

Niin, kyllähän se oli tyhmästi tehty, ja näen sinun olevan minulle suutuksissasi. Mutta minkä sille mahdoin? Ja kyllä tässä kai taas jonakin päivänä jotakin rupeaa valkenemaankin. Varmaan saan työtä teurastajanrenkinä, sillä osaan toki teurastaa ja nylkeä elukan paremmin kuin moni muu. Älä ole huolissasi! Sen taidon opin Australiassa.

Tavaroita ei kuulunut, asiasta ei tullut sen valmiimpaa, ja Edevart meni uudelleen kauppiaan puheille. Kauppias pyyteli anteeksi, hänellä oli juuri nyt työtä eikä hän siis ehtinyt puhumaan, mutta liikkeen muulta henkilökunnalta Edevart kuuli yhtä jos toistakin, mitä hän itse liitti yhteen kokonaisuudeksi: Knoff ei voinut noin vain ilman muuta saada kaikkia noita tavaroita, suurta jauhoerää sekä melkoista määrää siirtomaantavaroita, ei, hän ei voinut saada niitä ilman muuta. Knoffilta oli sähköteitse pyydetty vakuutta, ja tämä oli kehottanut kääntymään sen suuren toiminimen puoleen, joka oli ostanut kalalastin. Hyvä; mutta tuo toiminimi ei tahtonutkaan taata niin suurta tavaramäärää — koko lasti oli jo enemmänkin kuin maksettu Knoffin saamilla suurilla ennakkomaksuilla, olipa suorastaan kyseenalaista, riittäisikö kaljaasinkaan lasti peittämään niitä.

Mitä ihmettä — Edevart sai kuin iskun vasten kasvojaan: Aikoiko Knoffin asema horjua? Se jo kävi yli hänen ymmärryksensä, sitä hän olisi ajatellut kaikkein viimeiseksi. Kuitenkin kaikitenkin Knoff näytti saaneen järjestetyksi lainan, tai miten lienee ollutkaan, joka tapauksessa Edevart sai käskyn hakea tavaraluettelonsa pois ja viedä sen aivan toiselle kauppiaalle. Tämä kumarteli ja pokkuroi ja raapasi jalallaan ja selitti, että Knoff oli täysin vakavarainen! Hän lähetti oitis tavarat alukseen. Kaikki tyynni oli siis kai ollut pelkästään typerää väärinkäsitystä.

Jahti varustautui siis purjehtimaan kotiin, mutta entä August, mikä hänelle nyt neuvoksi? Hänellä oli ollut jahdissa ruoka ja asunto, mutta nyt se ihanuus loppui, eikä August ollut päässyt puuhun ei pitkään.

Jospa edes Intia ei olisi niin kaukana, tuumi Edevart mietteissään. Sillä hän taisi vieläkin uskoa Augustin vanhoja kertomuksia.

Mutta Augustilla ei aluksi ollut niistä harmainta aavistusta, niin että hän kysäisi ihmeissään: Intiako — mitäs sinä siellä?

En minä mitään, mutta entä sinä itse? Sinullahan on siellä tavaraa vaikka minkä verran.

Niin tosiaankin, nyt August jo muisti. Pitänee tästä joskus lähteä niitä katsastamaan. Haaksirikossa menivät avaimetkin, täytyy siis tiirikoida ne laatikot auki. Vähintään kaksitoista avainta! Mitä minun pitikään sanoa: Täällä on hieno herra, joka tahtoo kirjoittaa muistiin kaikki, mitä olen elänyt ja kokenut, hän kirjoittaa sitten kaikki yhteen pötkyyn. Tapasin hänet satamassa laiturilla, puheltiin hyvän aikaa. Mutta enpä ole ennen tavannut mokomaa kirjoitusmiestä, ja olenhan kuitenkin purjehtinut maailman ympäri. Puhunpa kuinka nopeasti hyvänsä, kaiken hän pistää paperille. Hän sanoo, että siitä tulee kokonainen kirja, ja minun naamatauluni kansilehdelle. Kävimme eilen tiedustelemassa kirjanpainajalta, ottaisiko hän painattaakseen sen, ja mies lupasi ajattelevansa asiaa. Tästä lyödään rahaa kuin roskaa, niin kirjailija vakuutteli, ja itse saan käydä myymässä sitä tuhansia kappaleita joka paikassa. Saadaanpa nähdä. Mutta miksipä siitä ei tulisi jotakin, niin kirjoittaja sanoi, koska kerran Gjest Baardsen myi suurta kirjaa, jossa oli kerrottu kaikista varkauksista, mitä hän oli elämänsä päivinä tehnyt? Niin, mitäs arvelet?

Edevart ei ymmärtänyt asiasta tuon taivaallista, kirjoittaminen ei, samoin kuin ei lukeminenkaan, ollut hänen vahvimpia puoliaan, kirjat olivat hänelle vieras maailma, johon hän suhtautui epäillen ja päätään pudistaen. Mutta hän ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, vaan vainusi tässä vaaraa ja neuvoi toveriaan olemaan varuillaan, ettei kertoisi liikoja, siitä voisi koitua onnettomuutta, hän ehkä joutuisi tiiliä lukemaan koko loppuiäkseen.

August melkein suuttui: Häh? Ei nyt sentään sillä tavalla, ei hän ollutkaan kenen tahansa narrattavissa! Ajatus, että hän saisi olla mukana kirjoittamassa tätä kirjaa, tuntui hänestä hyvin houkuttelevalta, se varsinkin kutkutti turhamaisuutta, kun hänen kuvansa tulisi koristamaan kirjan kansilehteä ja leviäisi sen mukana joka paikkaan ympäri maan. Silloin kerrankin saisivat nähdä niin kotona Poldenissa kuin muuallakin, missä hän oli liikkunut, ja kaikki tytöt, jotka olivat vetäneet häntä nenästä, saisivat katkerasti katua uskottomuuttaan — sanalla sanoen, se ei ollut suinkaan vähäinen kunnia hänenlaiselleen miehelle!

Mutta iltaan mennessä August oli sentään ehtinyt ajatella asiaa hiukan tarkemmin ja tullut siihen johtopäätökseen, että hän luopuu koko hommasta. Kuinka helposti se kirjuri saattaisikaan onkia esiin jonkin vaarallisen tapauksen hänen elämästään? Ja tuskin hän olisi saanut sen suustaan, ennen kuin se jo olisi paperilla. Niin, ja sitten kirjaan tulisi vielä hänen kuvansakin, sehän olisi kuin jos kädestä pitäen osoittaisi häntä kaiken maailman poliisien vainukoirille. Suurkiitosta! Ei hän sentään ollut _niin_ hullu!

August ryhtyi jälleen ajattelemaan ja aprikoimaan, laati suunnitelmia hyläten ne jo samassa, koetteli yhtä jos toistakin elinkeinoa päätyäkseen loppujen lopuksi takaisin vanhaan merimiehen ammattiinsa. Hän ei ollut suinkaan neuvoton, älköön Edevart luulkokaan, hänenlaisensa mies saisi pestin laivaan milloin hyvänsä, siitä saat olla huoleti! Mutta pitäisi päästä oikealle merelle eikä Itämerelle, sitä hän varoisi visusti! Voisiko Edevart lainata hänelle muutaman talarin? Sillä hän aikoi lähteä Bergeniin ottamaan merimiehen pestiä.

Muutaman talarinko? Kyllä. Mutta eikö hän voisi ottaa pestiä jo täällä Trondheimissa?

Ehkäpä täälläkin. Mutta ensiksi August aikoi pistäytyä maalle, yrittämässä saada talvikaudeksi työtä jostakin maalaistalosta.

Se oli hänen viimeisin suunnitelmansa.

<tb>

Suuria muutoksia Knoffin kauppapaikalla. Edevart laski mahdottoman suuren kivisen satamalaiturin kylkeen, jossa oli nosturit ja koneet ja rautatiekiskot, kummallakin laiturilla. Yhä vieläkin siellä vilisi miehiä ja hevosia täydessä työn touhussa viimeistelemässä sitä, valtavan suuri nostokurki nosti yhdellä kertaa tusinan jauhosäkkejä jahdista, ja miehet vain nauroivat koko hommalle, niin nopeasti ja vaivattomasti kaikki kävi.

Knoff tuli jahtiin, nyökkäsi Edevartille, mutta hänellä oli, kuten tavallista, senkin seitsemän puuhaa ja hommaa ja hän jakeli käskyjään monille miehilleen: Pistä tuo nuora kiepille! Vieritä pois tästä kaikki tynnyrit, tähän tulee paljon tavaraa jahdista! Hän kääntyi Edevartiin päin kysyen: Tapasitko kaljaasin viime yönä? Etkö? Sitten se ei ole purjehtinut ohi. Ei kai sinulla ole harmainta aavistusta siitä, missä se viipyy? Taitaa olla vielä kuivauspaikoilla.

Ei se ole mahdotontakaan, vastasi Edevart. Siellä meillä pohjan puolessa jäivät kaikki alukset vielä kuivauspaikoille kun minä lähdin matkaan! Edevart oli pakahtua ylpeydestä, hän oli huomaavinaan isännän äänensävystä, ettei vanhan Noremin olisi pitänyt laskea edelleen aloittelijaa, joka oli vasta poikanen.

Sinulle olivat vähän pikkumaisia siellä Trondheimissa. Mutta kyllä minä sen kauppiaan opetin! Olisi saanut sen suuren hankinnan, mutta käyttäytyi sillä tavalla, että käännyin ilman muuta toisen puoleen. Ja hän ei kai ollenkaan harannut vastaan?

Ei toki! vastasi Edevart hymyillen. Kumarteli ja pokkuroi niin, että pelkäsin menevän keskeltä kahtia.

Edevart huomasi oitis, että tämä leikinlasku oli ollut liikaa, Knoff rypisti kulmakarvojaan tokaisten: Montako tavaramyttyä sinulla on?

Kolmekymmentäseitsemän. Ja sitten kaksisataa jauhosäkkiä.

Entä montako miestä?

Kaksi. Kummatkin pohjan puolesta.

Maksa heille palkka käteen ja anna heidän matkustaa kotiinsa. Mutta jos heitä huvittaa katsella, minkälaista suuressa kauppapaikassa oikein on, niin katsokoot kernaasti minun puolestani. Kun olet saanut lastin puretuksi, voit pitää vapaata lopun päivää. Tulet sitten huomisaamuna tekemään tiliä ja tuot samalla kassan.

Ja Knoff meni matkoihinsa.

Tuo nyt taas oli pelkkää kerskailua ja suurentelua kauppiaan puolelta. Edevart oli palannut pitkältä, tärkeältä matkalta. Hän ei olisi tarttunut mihinkään työhön enää tänään, vaikka olisi käskettykin, hän tahtoi käydä näyttämässä itseään tutuille nauttiakseen hieman siitä kunnioituksesta, jota he varmaan tuntisivat häntä kohtaan, kun hän oli laivurina suorittanut moisen miehen työn. Entä rahat? Odottiko Knoff saavansa häneltä paljonkin rahaa? Muutamia kolikoita kyllä, mutta ei niin paljoa, että olisi kannattanut puhua oikein kassasta.

Edevart maksoi Teodorille ja Ezralle heidän palkkansa, nämä tahtoivat kumpikin viipyä seuraavaan aamuun ja nukkuivat yön jahdissa. Edevart purki lastin, jutteli tuttavien kanssa, kävi maissa katselemassa kivilaiturin rakennustyössä puuhailevia muurareita. Ainoastaan toisessa siivessä oli enää vähän viimeistelemistä, muurarit laulaa hoilottivat vivutessaan kivilohkareita, työ ei ollut juuri kummempaa kuin jos olisi laulaen nostanut purjeita mastoon, kaikki kävi reippaasti ja iloisesti. Mutta Edevartilta ei voinut jäädä huomaamatta, että Knoffin vakituisen väen mieli oli lamassa, jokin salainen huoli näytti heitä painostavan. Panimomestari vilkuili arasti ympärilleen sanoessaan: Niin, täällä on sinun lähdettyäsi tapahtunut suuria muutoksia! Mutta samassa hän pudisti harmaata päätään. Joku nuori mies vastasi siihen: Kai se siitä selviää. Panimomestari huomautti: Hätäkös teidän nuorten, jotka aiotte Amerikkaan. Mutta minä olen liian vanha.

Edevart meni tynnyrintekijän asuntoon, ja pian oli tarina käynnissä. Tynnyrintekijällä ei ollut muuta työtä kuin mitä puuhaili jotakin pientä maatilkullaan. Niin, täällä on tapahtunut suuria muutoksia! hänkin sanoi. Herra tietäköön, ovatko kaikki hyväksi. Etkö käy sisään?

Etten vain häiritse sinun työtäsi.

Tynnyrintekijä hymähti: Niin tätäkö suurta maanviljelystä? Kaikkia vielä. Muuta työtä minulla ei olekaan. Tynnyritehdas seisoo.

Seisoo? Mitä ihmettä?

Täällä on moni muukin paikka seisauksissa. Veneveistämökin seisoo, työväki aikoo Amerikkaan. Pian kai leipomokin pannaan seisomaan.

Eihän sentään, minulla on kaksisataa jauhosäkkiä matkassani.

No niin, sitten siellä leivotaan vielä vähän aikaa, mutta sitten se pannaan seisomaan. Ei pelkillä jauhoilla hyvä, tarvitaan rahaa palkkoihin. Kotiopettaja lähti pois.

Tietysti Edevartille siinä selvisi, että Knoff oli joutunut vaikeuksiin. Tämän reipas ilme laivalaiturilla oli ollut pelkkää teeskentelyä. Nyt hänellä on se suuri kivinen satamasiltansa, mutta mitä hän sillä? Tavaton laituri onkin, jossa on kaiken maailman koneet ja laitteet, lastaus ja purkaus käy yhdessä hujauksessa, mutta höyrylaivat eivät käy täällä. Paljonko Edevart luuli laiturin tulleen maksamaan? Tavattomia summia! Ajattelehan vain koko rakennuspuuhaa alusta lähtien, millaiset määrät rahaista rahaa meni joka lauantai palkkoihin! Knoffin liiketoiminta ulottui monelle haaralle, toinen saattoi auttaa toista, jollei jokin niistä kannattanutkaan kaikin ajoin. Mutta syytää rahaista rahaa sillä tavalla koko kesän ajan, sitä Knoffin varat eivät kestäneet, niinkuin saattoi odottaakin.

Mistä hän on saanut niin paljon rahaa irti? Sitä en tiedä. Lieneekö hankkinut lainoja? Tai ottanut kiinnityksen tähän kauppapaikkaansa? Surullista ajatella sitä. Ja kuitenkin sanon samalla: mitä Herran nimessä hän sillä suurella satamalaiturillaan? Pelkkää komeilua ja kopeutta, hän aikoi saada vuorolaivat poikkeamaan täällä, mutta siitä ei tullut mitään.

Eikö siitä tullutkaan mitään?

Ei tullut. Sillä laiva-asemallakin on nyt suuri satamalaituri.

Eihän nyt ihmeitä!

Oli kyllä jo saatu täällä muuraustyöt käyntiin, ennen kuin siellä rupesivat verryttelemään jäseniään. Siellä se ei ollut ihme eikä mikään, oli vanhoja säästöjä, siellä on siihen varaa, ja kaupanpäällisiksi siellä rakennettiin puusta, hirsistä, eikä se tullut paljoakaan maksamaan. Ja saadakseen laitoksensa lujemmaksi ostivat hyvän joukon vanhoja rautatiekiskoja, hylkytavaraa, jotka saivat pelkällä raudan hinnalla. Siellä on ovelaa, viisasta väkeä, eivät rupea lentämään korkeammalle kuin siivet kannattavat, se heidän laiturinsa on jo kauan ollut valmiina, on tuskin kahdeksatta osaa meidän laituristamme, mutta ajaa kyllä saman asian, höyrylaivat käyvät siinä.

Mutta voitko ymmärtää, miksi laiva-asema ei ole täällä vaan siellä? Sillä täällähän sen paikan pitäisi oikeastaan olla?

Ei sitä saada tänne niin kauan kuin vanha johtaja on paikallaan laivayhtiössä... Eivätkä muuten oikein perusta koko Knoffista. Eivät todellakaan pidä hänestä, hän on liian mahtavaa miestä, se tympäisee. Tietysti laiva-aseman olisi oltava täällä, ja kaikki sen tietävätkin: suuri, vilkas kauppapaikka ja vauras asutus kolmella puolen. Mutta turha puhuakaan koko asiasta. Ja niin kauan kuin laivayhtiössä on se vanha johtaja — sitä miestä ei lepytä enkelitkään, Knoff suututti hänet kerran kauan sitten suuressa kokouksessa —

Tynnyrintekijä selitti lopuksi, että hän lähtee ennen pitkää pois. Ei hän omasta halustaan, oli ollut täällä monta pitkää vuotta, täällä hänellä oli asuntonsa ja pikku maatilkkunsa... Mitä minun pitikään sanoa: parikin kertaa ovat olleet Doppenista täällä, kyselivät sinua.

Se mies on ihan hullu. Oliko hän taas humalassa?

Ei täällä ollutkaan kuin vaimo vain. Aikovat yrittää Amerikkaan, kuulemma, olivat pyytäneet Knoffilta matkarahoja tarjoten vakuudeksi pikku tilaansa, mutta Knoffilla on enemmän kuin tarpeeksi hoitamista omissakin asioissaan.

Mutta mitä he sitten minusta...?

Sitä en tiedä.

Edevart lähti tynnyrin tekijän luota syvissä mietteissä: Saapa nähdä, pystyykö Knoff nyt maksamaan mitä hänellä, Edevartilla, on saatavaa? Ajatella, että puheissa Knoffin vaikeuksista oli sittenkin perää, se kovanonnen satamalaituri oli nyt saattamaisillaan miehen perikatoon. Edevart oli antanut Knoffille aatteen, ja vaikkei hän ollut odottanutkaan siitä suoranaista tunnustusta, olisi sentään voinut sillä ylpeillä, mutta nyt hän ei uskaltanut vihjaista puolella sanalla sinnepäinkään, kaikki ihmiset, jotka hän oli saattanut puille paljaille, olisivat olleet oitis hänen niskassaan. Mutta ilkeää se oli joka tapauksessa, kunpa pääsisi pois, kuta pikemmin, sitä parempi.

Edevart tapasi taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin. Tuo ruskeasilmäinen, vilkas tyttö oli tavallaan kuin hänen mielitiettynsä, he olivat kerran, pari olleet hyviä ystäviä, ja nyt hän oli ainoa iloinen ja reipas ihminen koko paikalla, puheli ja hymyili ja ilmaisi lämpimin sanoin ihmetyksensä: että Edevart olikin pystynyt suoriutumaan kaikesta! Että hän oli palannut siltä matkalta hengissä! Ja Knoff itse oli kiittänyt häntä päivällispöydässä viime viikolla. Edevartista ei ollut lainkaan vastenmielistä kuulla moista, ja pistäytyessään vähää myöhemmin leipomossa, hän huusi ääneen vanhalle asuintoverilleen: Oikein, sillä tavalla, antaa huhkia, minä toin sinulle kaksisataa jauhosäkkiä!

Hm, eivät ne kauan kestä, vastasi leipuri synkästi. Miehen palkkaa oli alennettu ja hän pelkäsi jäävänsä kohta työttömäksi. Nyt hän aikoi viikon lopulla pistäytyä Trondheimissa tiedustelemassa uutta työpaikkaa, hitto tässä pysyttelemään hukkuvassa laivassa ja odottelemaan, kunnes se uppoaisi pohjaan!

Minne ikinä Edevart tulikaan, joka paikassa vallitsi sama mielten masennus, lapsetkin, jotka pyörivät hänen ympärillään ja tarrautuivat kiinni vaatteisiin, olivat käyneet ikään kuin hiljaisemmiksi, niin Romeo poikakin, vaikka kotiopettaja oli matkustanut pois eikä hänellä siis ollut läksyjä luettavanaan.

Edevart meni kauppaan. Olet tuonut uusia tavaroita, sanottiin hänelle siellä. Pojille se oli kuin rohkaisua, vaikka heidänkin palkkojaan oli alennettu. Onpa mukavaa, kun taas saa hyllyt ja laatikot täyteen. Mutta vanhin myyjä, Lorensen, joka pystyi näkemään pitemmälle kuin muut, pudisti vain päätään, hänkin oli tuuminut lähteä Amerikkaan, mikäpä muukaan tässä neuvoksi? Edevart kehotti häntä menemään mieluummin kotipuoleensa ja pistämään siellä itse pienen kaupan pystyyn, yrittämään omin nokkinsa, mutta mies ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa: hänellä ei ollut tarpeeksi käteistä, siihen tarvittiin käteistä rahaa!