Part 26

Ei! Älä viitsi enää mainita koko paikkaa! tuskaili Lovise Magrete kiusautuneena. En kärsi enää sitä ajatella! Etkö itse sanonut sisarestasi, Hoseasta, että hän on peltotilkkujensa ja lehmiensä orja? Minua tuo tuommoinen inhottaa.

Hoseastako puhut? Hän on tyytyväinen osaansa.

Niinpä niin, tyytyväinen kuin Karel, joka ei tiedä mitään mistään paremmasta.

Äänettömyys.

Olin ymmärtävinäni, että viihdyt täällä ja alat tuntea itsesi kotiutuneeksi. Ethän ole moittinut mitään puolella sanallakaan?

Lovise Magrete vastasi: Enhän toki voinut ruveta valittelemaan ja ruikuttamaan, kun olen täällä vieras. Täällä on kyllä hyvä olla jonkin aikaa, aivan samoin kuin Doppenissa. Mutta ei puhuta nyt enää koko asiasta.

Ei, Edevartia ei todellakaan haluttanut panna toista lujille. Asiat olivat tarpeeksi hullusti muutenkin. Hän oli vihjaillut sinnepäin, että Lovise Magreten olisi pitänyt pyytää matkarahat häneltä eikä Anders Vaadelta, ja nyt tämä olisi voinut ottaa hänen sanoistaan kiinni. Ainoastaan yhdestä seikasta hän muistutti vielä: Etkö kirjoittanut minulle, ettet voinut viihtyä Amerikassa missään?

Niin, en viihtynyt sielläkään. Puhuin kyllä siinä totta. Siksi juuri matkustin paikasta toiseen kokeillakseni. Mutta parempi siellä sentään kuin täällä.

Edestakaisin! Mutta Lovise Magrete piti puolensa.

Seuraavana päivänä ratkaisu viimein tapahtui. Lovise Magrete pyysi ensin Edevartia kauniisti laittautumaan tosissaan valmiiksi matkaan seuraavaksi päiväksi. Oli jo kiire, heidän täytyi lähteä Doppeniin.

Seuraavaksi päiväksi? Nuoransilmukka oli kaulassa. Lovise Magrete oli siis lujasti päättänyt lähteä taaskin maasta pois?

Niin, hänen täytyi päästä lähtemään täältä.

_Täytyi?_

En ole tahtonut puhua siitä aikaisemmin. Ne sanat näyttivät aivan kuin vahingossa luiskahtavan Lovise Magreten huulilta, hän asetti nyt kaikki yhden kortin varaan. Hän uskalsi ryhtyä siihen saadakseen rakastettunsa vakuutetuksi; tuskinpa hän oli tullut ajatelleeksi, että siten joutui lopultakin ratkaisemaan asian ja sai itse vastata seurauksista: Lapset kirjoittavat, että heidän isänsä on löytynyt.

Mitä? huudahti Edevart. Onko — onko hän löytynyt?

Niin lapset kirjoittavat.

Se tepsi. Toden totta, Edevartin mielenkiinto heräsi. Olipa tuo pelkkä epätoivoinen päähänpisto tai silkka totuus, joka tapauksessa Lovise Magretelle oli nyt suotu nautinto nähdä Edevart levottomana.

Se ei voi olla totta! tämä mutisi itsekseen

Niin, kukapa sitä olisi voinut uskoa!

Mutta olethan toki hänestä erossa?

Niin. Olen kyllä, mutta —

Mutta tahdot takaisin hänen luokseen?

Mitä minun on tehtävä? Enhän voi jättää häntä yksin.

Vai sillä tavalla!

Edevart nyökäytti päätään vaipuen mietteisiinsä. Mutta tosiasiassa hän ei masentunut tästä sen pahemmin. Uutinen ei häntä musertanut, päinvastoin tuntui kuin vapautukselta. Nyt oli vihdoinkin päästy tästä ainaisesta epävarmuudesta!

Ymmärrät siis itsekin, ettemme voi enää odottaa.

Edevart ihmetteli: Niin — mutta eikös ollut tarkoitus, että minä tulen mukaan?

Niin — etkö sitten voi tulla?

Mitä — mitä ihmettä sinä oikein ajattelet?

Lovise Magrete alkoi samassa silmänräpäyksessä harkita, miten parhaiten pääsisi peruutumaan. Hän oli niin sukkela ja nopea keksimään, että nytkin oitis alkoi selittää:

Niin, Haakon ei ole oikeastaan tullut takaisin lasten luo, he vain ovat päässeet hänen jäljilleen.

Mutta kun he hänet löytävät ja ottavat kotiinsa — en ymmärrä, aiotko sinä olla yhtaikaa naimisissa kahden miehen kanssa?

Mitä minun pitää tehdä? valitteli Lovise Magrete kyynelten kihotessa silmiin. Mutta minun kyllä täytyy lähteä Amerikkaan, niin he kirjoittavat.

Oliko sekin viime kirjeessä?

Taaskin Lovise Magretella oli heti samassa vastaus valmiina. Edevarthan saattoi vaatia kirjettä nähtäväkseen ja antaa englantia taitavan ystävänsä Augustin tulkita sen. Se ei saanut tapahtua; niinpä hän sanoa sukaisi sukkelasti: Ikävä juttu, että tulin polttaneeksi koko kirjeen. Olisit mielelläsi saanut sen lukea.

Vai poltit sinä sen?

Poltin. Jottei kukaan olisi saanut tietää minun olevan naimisissa. Tein niin etupäässä sinun itsesi vuoksi.

Kumpikin vaipui pitkäksi aikaa mietteisiin. Vaikka koko juttu olisi ollut pelkkä hätävalhe, jonka avulla Lovise Magrete toivoi pääsevänsä eroon hieman kiusallisesta tilanteesta, siitä tuli kuin tulikin ratkaisu. Hän ei voinut peruutua sanoistaan.

Niin, niin, virkkoi Edevart vihdoin. Kaikki on siis lopussa.

Hyvä Luoja, niin on! vastasi Lovise Magrete. Tietysti hän oli nyt lempeä ja surullinen, puhui melkein lakkaamatta ja itkikin hiukkasen, mutta näytti hänkin hyvin jaksavan sen kestää.

Se siis oli lorun loppu! toisti Edevart. Lovise Magrete laski kätensä Edevartin käteen virkkamatta sanaakaan.

Entä Haabjørg? kysäisi tämä.

Etkö luule minun ajatelleen Haabjørgiäkin! Hän on vielä niin pieni, että kai hänen täytyy lähteä minun mukaani. Sinä et kai aio lähteä, vai oletko ajatellut — —?

En! vastasi Edevart lujasti.

Edevart raukkani! lausui Lovise Magrete äskeistäkin hellemmin. Pitääkö meidän kummankin jättää sinut?

Pahasti ainakin siltä näyttää. Soudan teidät huomenna laivaan.

Tulet kai sentään samaa matkaa Doppeniin asti?

Edevart vastasi sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena: Tulen kyllä — jos huolitaan.

Jos huolitaan! Kuinka Edevartilla saattoi olla sydäntä puhua tuolla lailla? Tokihan he olisivat viimeiset yhdessäolon hetket Doppenissa —

<tb>

Edevart ei mennyt lähtijöitä saattamaan Doppeniin asti. Asia joutui aivan viime hetkessä uuteen vaiheeseen. Edevartilla oli raskas, tukala yö, turhaan hän odotti unta ja lepoa. Ei tuntunut enää helpolta tämän naisen menettäminen, sitä paitsi hänen mieltään kirveli, kun hän ei edes voinut tarjota tälle matkarahoja. Hän oli, suoraan sanoen, rutiköyhä mies.

Soudettuaan naiset laiva-asemalle Edevart yritti, tuntiessaan itsensä sairaaksi ja rohkeutensa pettävän, piilottautua toisten katseilta laivan tulohetkellä, mutta se ei onnistunut. Haabjørg, joka ravasi joka paikassa, löysi hänet vihdoin. Edevart istui kokoon lysähtäneenä käsiinsä tuijottaen.

Täälläkö sinä olet! lapsi ihmetteli. Äiti lähetti minut etsimään sinua.

Vai lähetti etsimään... Edevart lähti tytön mukaan.

Lapsi osoitti häntä riemuiten: Löysinpäs hänet, äiti, löysinpäs, hihihi!

Lovise Magrete taisi aavistaa yhtä jos toistakin. Hän oli hyväntahtoinen ja suvaitsevainen ja selitti lapselle, että Edevartilla oli kovin paljon ajattelemista, joten piti antaa hänen olla rauhassa. Tule, Edevart, tänne istumaan!

Miksi Edevart ei saanut olla Lovise Magreten auttajana ja hoivaajana viimeiseen saakka? Häneen koski, koski kovasti, kun täytyi erota. Lovise Magrete ei ollut suotta hänen nuoruudenaikansa ensimmäinen syvä rakkaus. Edevart olisi sillä hetkellä ollut valmis lähtemään hänen mukaansa vaikka Floridaan saakka, jos vain olisi ollut siihen varaa.

Ymmärsikö Lovise Magrete, kuinka toinen kärsi? Herra hänet tiesi. Olet niin kalpea, hän virkkoi pistäen ystävälliseen tapaansa kätensä Edevartin kouraan.

Minä en ole oikein terve.

Näytät ihan sairaalta.

Ottaisinpa mielelläni nyt ryypyn, jos vain saisin.

Etkö voi täältä saada?

En voi. Eikä siitä olisi apuakaan. Lovise Magrete — Lovise Magrete — Lovise Magrete — hän kuiskaili kuin muistoihinsa vaipuneena huojuttaen päätään.

Lovise Magrete itse valahti kalpeaksi joutuen ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän tahtoi auttaa toista, sanoa jonkin osaaottavan sanan: Olet liian heikko lähteäksesi meidän mukaamme, hän virkkoi sitten yhtäkkiä.

Olen vähän huonovointinen, tämä tuli niin äkkiä.

Olet liiaksi rasittunut, sanoi Lovise Magrete laupiaasti. Parempi, että soudat kotiin ja paneudut oikein vuoteeseen.

Hävettää niin — —

Voi ei, ei, älä ajattele niin. Huomisiltanahan jo ollaan Doppenissa.

Silloin Edevartin voimat pettivät. Hän kääntyi poispäin, mutisten: Mutta minä en ole siellä.

Lohduttaakseen Lovise Magrete teeskenteli iloisempaa ja reippaampaa kuin olikaan, lupasi kirjoittaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta koko elämässäni, sen saat uskoa.

Niin, mutta siitä ei ole ollut meille apua. Eroammehan kuitenkin.

Mutta kuulehan nyt, jatkoi Lovise Magrete ikään kuin itsekin olisi lujasti uskonut omat sanansa: En osaa sanoa, voinko tälläkään kertaa viihtyä Amerikassa. Varmaankaan en siellä viihdy, ja silloin tulen taas sinun luoksesi. Olen siitä melkein varma. Tai ehkä sinä tulet minun luokseni? Sehän voi myös olla mahdollista.

Niin, eihän mikään ole mahdotonta, virkkoi Edevart kuin äkkiä rohkaistuneena.

Katsos nyt! Siispä emme nyt eroakaan iäksi. Se vain on muistettava, että minä voin silloin jo olla sinulle liian vanha.

Vai liian vanha! Minähän olen sinua vanhempi. Ei, ei, kyllä minä tiedän. Meidän pitää tavata, ennen kuin ehtii kulua kovin paljon aikaa. Ja toivottavasti pääset nyt onnellisesti kotiin — —

Ei! virkkoi Edevart samassa häpeillen, kyllä minä sittenkin koetan lähteä mukaan.

Lovise Magrete rupesi puhumaan kuin omaan pussiinsa: Ei ei, sitä sinun, Edevart, ei pidä tehdä! Niin olisi vain vaikeampaa meille molemmille. En ehkä itsekään jaksa pysytellä rohkeana koko aikaa.

Jos aiotte laivaan, niin joutuin veneeseen! kuului samassa huuto.

Kuului laivan vihellys. Syntyi yleinen hälinä ja hämminki. Kukin sieppasi matkatavaransa, kiireessä käteltiin vielä viimeisiksi hyvästeiksi, ei ollut aikaa suudelmaan. Mihin Haabjørg oli joutunut? Sitä pyryharakkaa! Haabjørg! huusi äiti. — Täällä minä olen! tämä kuului vastaavan jostakin. Lapsi oli osannut pitää varansa, oli jo veneessä ja mätti parhaillaan vettä mahdottoman suurella äyskärillä. Hattu riippui nauhasta selässä. Sitä tenavaa! Mutta hän sai aikaan yleistä hyväntuulisuutta, kaikkien täytyi väkisinkin hymyillä.

Edevart soutaa nyökkäsi nelihankaansa takaisin kotiin. Nyt ei mies ollut enää paljonkaan arvoinen. Lovise Magrete ei ollut hiiskunut mitään matkarahoista, ja Edevart oli visusti pitänyt suunsa kiinni. Kunnia oli ehkä pelastettu, mutta missään tapauksessa ei muuta. Tässä hän nyt istui soututeljolla. Mitähän August olisi tehnyt hänen sijassaan? Viheltänyt vain ja oikaissut selkänsä suoraksi. Edevart taas tuntui lysähtäneen kokoon taakkansa alle.

Mutta kaikkeen tottuu.

Päivät menivät menojaan, aika kului. Edevart sai Lovise Margretelta kirjeen. Nyt tämä oli lähdössä, mutta aikoi kyllä tulla takaisin. Niin kirjeessä oli. Voi, niin rakas ja niin herttainen kirje; hiukan se kylläkin oli hätäinen ja hiukan epäjohdonmukainen, aivan kuten sen kirjoittajakin. Se siunattu ihminen ei sentään lähtenyt hänen luotaan kuin karkulainen, vaan ajatteli häntä ja olisi järjestänyt kaiken hänen parhaakseen, mutta se ei käynyt päinsä. Mutta kuulehan nyt! Romeo oli taas niin ihastunut Haabjørgiin ja antoi tälle vaikka mitä eikä tahtonut laskea lasta ollenkaan pois, ja lopuksi itse rouva Knoff oli käynyt kysymässä, eikö Haabjørg voisi jäädä Norjaan heidän luokseen, hänellä olisi siellä hyvä olla. Lovise Magrete oli ihmetellyt ja päivitellyt ja ajatellut asiaa; ehkäpä Edevartin vuoksi, tämä ei olisi silloin niin yksin... Mutta luuletko niiden ihmisten sittenkään osoittaneen sen vertaa ihmistapoja, että olisivat pyytäneet minua, lapsen äitiä, käymään sisään? Mitäs arvelet? Sillä jos he kerran aikoivat saada hänet taivutetuksi niin suureen uhraukseen, ei kai moinen kunnia olisi ollut lapsen äidille liikaa. Mutta eipäs! Hänen, Lovise Magreten, olisi vain ollut luovutettava heidän huostaansa lapsensa, oma lihansa ja verensä! Eikä sillä hyvä; sillä jos he nyt olisivat saaneet Haabjørgin kynsiinsä, eivät varmaankaan olisi päästäneet tätä enää pois, ja lapsen vartuttua aikuiseksi Romeo aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan, joten tämä ei olisi koskaan päässyt liikkumaan minnekään eikä katselemaan ympärilleen maailmassa. Ei kiitoksia! Mitäs ajattelet, Edevart, olisiko minun pitänyt suostua siihen? Jätän sen sinun päätettäväksesi. Mutta pelkään pahoin, että jos sinä tulisit ja tahtoisit nähdä häntä, mihin sinulla on suurempi oikeus kuin kenelläkään muulla, niin hehän eivät olisi siihen suostuneet, sillä he ovat niin ylpeitä ja mahtavia, aivan kuin jumalia meidän tavallisten kuolevaisten rinnalla, eivätkä tiedä kasvatuksesta tuon taivaallista, vaikka minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin he saattavat sanoakaan... Täällä Doppenissa on nyt autiota ja ikävää, kun et sinä ole täällä. Toivon sinun päässeen hyvin kotiin, vaikka olitkin kalpea kuin kuolema. Älä ole huolissasi Haabjørgin ja minun puolestani, hyvin päästiin Doppeniin, kun Anders Vaade souti meidät tänne ja auttoi panemaan kaikki kuntoon, mutta Anders Vaadea en muista hetkeäkään, siitä saat olla varma; olisinhan voinut ajatella häntä Amerikassa, kun hän oli minuun rakastunut, mutta koskaan ei ole ollut merkkiäkään sellaisesta minun puoleltani. On totisinta totta, ettei kukaan mies voi saada minua luopumaan sinusta... Kun tulet, löydät täältä kyllä ruokatavaroita, mutta olen korjannut pois kaiken pilaantuvan ja siistinyt joka paikan. En käytä enää niitä sormuksia, ja toisen niistä pistin pöytälaatikkoon, vaikket sinä voikaan sitä käyttää, mutta anna se Paulinelle muistoksi minulta... Huomenna nousemme täällä laivaan. Älä suotta rupea pelkäämään ja valvomaan meidän tähtemme, minä olen jo senkin seitsemät kerrat ollut matkalla ja kulussa yöllä ja päivällä. Hyvästi siksi, ei iäksi, kirjoita sitten taas...

Ei halkaistua sanaa jälleen ihmisten ilmoille sukeltaneesta aviomiehestä.

<tb>

Päivät kuluivat. Edevart alkoi pelätä, että Joakim ehti palata kotiin Kvæ-vuonolta, eikä häntä juuri nyt haluttanut tavata nuorempaa veljeään. Edevart oli kerta kaikkiaan niin kurjassa kunnossa, niin masennuksissaan, että mieluimmin kartteli kaikkia ihmisiä. Pauline oli käynyt kärsimättömäksi ja alkanut tuskitella, kun ei tavaroita ruvennut kuulumaan. Missä ihmeessä ne mahtoivat viipyä? Olihan tavaroita tilattu jos kuinka paljon, niistä oli tehty oikein pitkä luettelo, mutta yhä vieläkään ei laiva-asemalta kuulunut ilmoitusta niiden saapumisesta, niin että minne ne olivat voineet joutua? Edevart sanoi lähtevänsä etelän puoleen ottamaan asiasta selvää, tyhjensi kaupan kassan rippeet taskuunsa ja lähti.

Tietenkään hän ei voinut mennä minnekään muuanne kuin Doppeniin. Hän saattoi syödä sinne jätettyjä ruokatavaroita ja istuskella sitten käsiinsä tuijotellen.

Mutta ei hän heti päässyt niinkään pitkälle. August pysäytti hänet jo laiturilla sanoen heti ensi sanoikseen: Et siis mennytkään Amerikkaan?

En mennyt, vastasi Edevart totuudenmukaisesti. En saanut matkarahoja.

August nyökäytti päätään: Sen arvasinkin.

En saanut Poldenissa mitään kaupaksi, siellä ei ole kenelläkään killinkiäkään. Tietenkin minulla on saatavia, mutta en saa niitä perityksi, ennen kuin ofotilainen maksaa kuivaajille palkat. Samainen ofotilainen lainasi minultakin muutamia talareita.

Mikä nyt neuvoksi? virkkoi August.

Kysyt minulta samaa mitä minä sinulta.

Niin, mutta miksi ihmeessä tulit tänne? Kai sinulla oli jotakin mielessä? Olin täällä laiturilla heidän lähtiessään. _Hän_ matkusti pois.

Jäin niin yksin, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Pistäydyin tapaamaan sinua.

Kunpa päästäisiin täältä pois kumpikin! murahti August vaipuen mietteisiinsä.

Edevart: Minusta ei ole mihinkään lähtijäksi, olen aivan rahaton mies.

August: Onhan sinulla kello ja kultasormus...

Mutta Augustkaan ei tuntunut olevan sen iloisemmalla tuulella. Mutisi vain synkästi itsekseen olleensa tomppeli ja toisten pitäneen häntä narrinaan.

Edevartia tavallaan lohdutti, kun joku toinenkin oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän rupesi tutkailemaan ystävältään kaikkea. Ei hän saanut tietoonsa mitään, mutta aavisti sentään, että koska August oli oleillut samassa paikassa jo vuoden ja erinäisiä päiviä lisäksi, siihen täytyi olla jokin syy. Varmaan hän oli samasta syystä hävittänyt kultasormuksensa. Edevart ei hellittänyt, vaan tiukkasi: Mihin sinun kultasormuksesi on joutunut?

August: Mihinkö joutunut? Itsepähän tiedän, missä se on.

Etkö saa sitä takaisin?

Ei oikein siltä näytä.

Etkö pääse tapaamaan sitä naista?

Tapaan toki, joka päivä. Mitä sinä oikein urkit?

Niin, eipähän se minuun kuulu, myönsi Edevart, mutta kuka hän on?

Sitä minä en sano, vastasi August.

Ka olkoon, minun puolestani.

Sillä hän on liian korkealla oksalla, enkä minä sitä sano. Mutta ihan on kuin itse paholainen olisi mukana pelissä. Nyt on mennyt lopuilleen kaksi vuotta.

Kyllä tunnen tuon!

Mutta tiedä se, Edevart, että jouduin siihen ilman omaa syytäni.

Tuokin on tuttua. Niin minäkin, ihan ilman omaa syytäni.

Eikö mitä, sinä kyllä tiesit, mitä teit, mutta minusta tuntui kuin olisi ollut liina sidottuna silmille, niin etten nähnyt mitään.

Miten niin?

Mitenkö niin? Mistä minä tiesin hänen olevan naimisissa, koska itse ei kerran puhunut siitä mitään? Sen sain tietää vasta myöhemmin, ja silloin oli jo myöhäistä.

Oliko hän naimisissa? Etkö voi sanoa, kuka hän on?

August pudisti päätään: Hän on liian korkealla oksalla.

Edevartille selvisi jotakin. Hän muisti paksun sormuksen, joka oli niin kovin iso, että sitä täytyi pitää keskisormessa, vaikka se oli siihenkin liian väljä. Tiedän, kuka se nainen on!

No sittenpähän sinun ei tarvitse suotta kysellä!

On siinäkin koko kapine naisihmiseksi! Mutta miten jouduit hänen kelkkaansa?

Älä puhu mitään! Minulla oli matkalippu Trondheimiin asti, mutta tänne vain pääsin enkä pitemmälle. Eikö se ollut kuin kohtalon sormi? Lähtiessäni laivasta maihin ja tavatessani sen naisihmisen en tuntenut täällä ristin sielua; hän kysyi, mistäpäin olin, ja kuultuaan sen hänen piti saada tietää, miksi et sinäkin tullut ja kaikkea muuta sentapaista. Ja nyt sitten minun olisi pitänyt sinulle kirjoittaa, että minusta muka oli tullut hänen rakastettunsa — hän itse niin sanoi — niin minun piti tehdä, hän penäsi, ja oli mahdottoman iloinen ja kaunis. Mistä minä olisin osannut arvata hänen olevan naimisissa? — Mutta hänhän sanoi olevansa täällä taloudenhoitajattarena, ja sitten sanoi, että minulla on kaunis kultasormus. Tahdotteko sen? kysyin silloin. Sillä lailla se kävi.

No niin, mutta kuultuasi hänen olevan naimisissa — — —?

Heti, heti! Mutta silloinpa jo olikin myöhäistä, sillä en toki minäkään ole puupölkky enkä kivikään, ja niin pikiydyin häneen siinä paikassa. Olen koko ajan odotellut, että hän antautuisi, mutta ei! Sitten vielä on naimisissa mokoman kuvatuksen kanssa, mies sellainen jänishousu — onko nyt sellaisessa vätyksessä miestä sellaiselle naiselle! Sillä siinä on kerrassaan kaunis naisihminen, tiedätkös, kauneimpia mitä olen kuunaan nähnyt kaikilla matkoillani, niin ettei ole ihme eikä mikään, että olen ollut häneen pikiintynyt, mutta hän vain hymyilee joka kerran. Mutta nyt ovat asiat niin hullusti, etten minä voi olla ilman häntä; sillä jos kerran isken silmäni johonkin naisihmiseen, en ikinä voi häntä jättää. Ei vain ole vielä koskaan ennen tapahtunut, että olisin ollut kaksi kokonaista vuotta rakastunut samaan ihmiseen, mutta sinun on muistettava, että tämä onkin oikein hieno nainen. Koskaan ennen ei minulle ole sattunut tällaista. Ja siitä kultasormuksesta puhuen... asia on niin, että olisin iloinen ja tyytyväinen, jos hän tahtoisi sitä pitää kuolemaansa saakka muistona, sillä on useaan kertaan tahtonut antaa sen takaisin, mutta minä olen aina sanonut jyrkästi että ei!

Vai niin, siispä hän ei ole väkisin pitänyt sitä sormusta?

Eikä ole. Sanon niin vain ollessani häneen suutuksissani. Hän on päinvastoin hyvä ihminen ja hävyttömän kaunis, on antanut minulle aina silloin tällöin monet rasvaiset palat, niin etten voi koskaan unohtaa häntä.

Niinpä niin, tuumi Edevart nyökäyttäen päätään. Ymmärrän kyllä, että olet rakastunut häneen.

Olen kuin olenkin. Nähdessäni hänet aamulla kuljen kuin usvassa puolillepäivin, ja syödessäni illallispuuroani luulen sitä lihaksi. Hitto hänestä selvän ottakoon!

Edevart: Sinun täytyy yrittää päästä hänestä eroon!

Niin, kai minun täytyisi yrittää! Jollei häntä olisi ollut, olisin jo aikoja ollut toisessa päässä jälkiäni. Mitäpä minä täällä? Romeo on kyllä hivenen verran korottanut palkkaani, mutta siitä hyvästäkö minä tänne jäämään? Eivätpä tulleet ne kalat!

Toverukset pohtivat vakavasti asiaa. August keksi lopuksi ajatuksen: Lähdetään! Noustaan ensimmäiseen etelään päin menevään laivaan, se tulee viikon päästä. Eipähän tämä täällä makaileminenkaan enää pyhitä.

Sanoitko etelään? Mitä me sinne?

Parempi etelään kuin pohjoiseen. Mitäs meillä on Poldenissa tekemistä? Mennään etelään niin pitkälti kuin suinkin saadaan matkarahoja kokoon, ja sitten mennään maihin. Minä otan hanurin mukaani.

<tb>

Edevart souti Doppeniin. Hän oli nälissään päästessään perille ja alkoi heti etsiä ruokaa. Leipää ei ollut, mutta vähän korppuja, laivakorppuja, sekä savustettua lihaa, mutta ei voita. Hyvä näinkin.

Oli autiota ja tyhjää. Vuoteet oli siististi laitettu, kaikkialla talossa oli pestyä ja puhdasta, mutta ei ainoaakaan elävää sielua. Seinät olivat vaiti. Jos Edevartilla olisi ollut ryyppy mukanaan, hän olisi varmasti sen ottanut.

Ulkona rakennusten ympärillä kaikki oli vihantaa. Niittytilkut olisi pitänyt aikoja sitten niittää, mutta perunan Karel oli kitkenyt ja mullannut. Lovise Magretella oli ollut sydäntä luopua tästä kaikesta!

Edevart käyskenteli omalla tilallaan myöhään iltaan, asettui lopulta heinälatoon omaan vuoteeseensa. Pimeä sakeni yhä sakeammaksi, kosken kohina kantautui korviin. Hän tunsi olevansa yhä yksin ja hylättynä maan päällä — iso, roteva mies surkutteli itseään ja itkeskeli hiljalleen.

Aamulla hän löysi sormuksen pöydän laatikosta. Häntä ihmetytti, että tämä oli se helmisormus, joka oli saatu Anders Vaadelta, mutta ei se toinen sormus, jonka Lovise Magrete ehkä itse oli ostanut — Edevart ei ollut tullut ottaneeksi asiasta sen tarkempaa selkoa. Herra nähköön, Lovise Magrete oli ihmeellisen hyvä, ehkäpä oli täten koettanut oikein ilahuttaa yksin jäänyttä jättämällä Anders Vaaden lahjan tänne. Sekin ajatus sai Edevartin niin mielenliikutuksen valtaan, että taas kieri kyynel silmään.

Edevart meni etsimään viikatetta sitä kuitenkaan löytämättä. Missään ei näkynyt viikatteen kuvaakaan. Eipähän Haakon Doppen ollut vaivannut itseään sellaisella, ja vaimoparan oli kai täytynyt pyytää naapuria tekemään heidän heinänsä. Niin kai asia oli.

Edevart souti Karelin luo lainaamaan viikatetta ja kovasinta. Hän sai pyytämänsä. Karel sanoi, että olisihan hän voinut lähettää poikansa Doppeniin heinät niittämään, mutta ei tiennyt, oliko hänellä siihen oikeutta. Mutta perunan he olivat kitkeneet ja mullanneet.

Poikasi ottakoot perunat kitkemis- ja multaamispalkastaan, lupasi Edevart.

He rupesivat puhelemaan yhdestä jos toisestakin. Vuodentulosta, joka näytti ylipäänsä koko lupaavalta, kaikista uusista Amerikkaan menijöistä, joiden lähdöstä Karel oli kiukuissaan. Sekään Anders Vaade ei ole koskaan viitsinyt tehdä mitään kunnollista työtä, ihan toista maata mies kuin isänsä, joka itse oli koonnut kaiken, mitä hänellä oli. Mutta Andersin piti vain saada kävellä pitkä takki hartioilla ja olla suurta herraa mielestään. Mutta pahinta asiassa oli se, että se lurjus houkutteli mukaansa ison joukon toisiakin, osaksi nuorta, reipasta väkeä; minun oma lankonikin on joukossa. Entä sitten se Knoffin kaupan Lorensen! Koko aikana Amerikasta tultuaan ei tehnyt mitään muuta kuin haukkui Norjaa sen kuin jaksoi. Miksi ei, senkin hyväkäs, Herran nimessä pysynyt siellä, kun oli kerran sinne päässyt? Mutta saipahan vain puhutuksi monta puolipökerryksiin, se on varmaa, ja yrittäkööt nyt sitten! Kernaasti soisin heille kaikkea hyvää, mutta ei ole yhtään sanottu, tuleeko heistä siellä sen onnellisempia. Elävät siellä paremmin, sitä se Lorensen aina hoki. Miten niin paremmin? kysyin minä silloin. Silloin hänen täytyi avata leukansa ja rupesi selittämään, että siellä muka on rasvaisemmat ruoat. Oletko kuullut mokomaa! Kun ei täällä saa rusinoita ja muuta makeaa mahan täydeltä, niin pillit pussiin vain ja Amerikkaan. No, joutavat mennäkin, senkin yliloikkarit, terve menoa vain!

Edevart, joka itsekin olisi mennyt muiden mukana, jos vain olisi ollut siihen varaa, ei voinut muuta kuin nyökätä aina väliin. Sitten hän sanoi: Johtui mieleeni, että tarvitsen haravaakin; siellä Doppenissa ei ole kerrassaan mitään.

Hän sai haravan.

Nyt Karel teki yhtäkkiä kysymyksen: Vai niin, sinä siis aiot myydä Doppenin, kuten olen kuullut?

Mitä? En minä siihen osaa sanoa mitään, vastasi Edevart ällistyneenä. Kuka niin on sanonut?

Eipä taida ollakaan koko asiassa sen enempää perää. Romeo olisi myynyt sen sinun puolestasi, niin sanoi, ja kyseli, enkö minä olisi halukas ostamaan sitä pojilleni.

Edevart meni vähän oudon näköiseksi. Tässä oli varmasti pukinsorkka mukana! Romeo tietenkin aikoi myydä talon Edevartin velasta! En ole tullut ajatelleeksi sitä niin tarkkaan, virkkoi hän sitten, mutta muistan nyt maininneeni hänelle kerran asiasta. Sillä miehellä on oikein hevosen muisti!

Karel: Hän tarjosi taloa minulle. Mutta koski ei olisi tullut kaupassa mukana.

Niin, ei tietenkään koski — eipä tietenkään. Edevart souti kotiin entistäänkin masentuneempana. Hän oli saanut vakavan varoituksen. Mutta mitäpä hän oikeastaan olisi Doppenilla enää tehnytkään, kun kerran oli jäänyt yksin? Ottakoon Herran nimessä Romeo sen tavaravelasta!

Heti kotiin päästyään hän rupesi niittämään. Hän oli kuohuksissaan ja huhtoi voimiensa takaa; hän oli kerta kaikkiaan poissa tasapainosta. Hiki valui virtanaan. Viikate puri hyvin kasteista heinikkoa ja teki tasaista jälkeä. Kun nyt vain näkisi vielä tunnin ajan, hän saisi koko ensimmäisen saran niitetyksi. Huomenna hän levittää heinät karheelle kuivamaan, kääntelee karheen puoliltapäivin ja panee sen illalla ruoille. Ei hän suinkaan ollut poropeukalo maanviljelyksessä, niinkuin pikkuveli Joakim ehkä luuli, ei, kyllä hän tämän taidon osasi!

Edevart heittäytyi vuoteelleen täyden päivätyön tehneenä miehenä, nukkui pari tuntia ja oli taas jalkeilla.

Päivä rupesi valkenemaan. Siitä lupasi taaskin tulla lämmin poutapäivä, niin että miksi hän ei niittäisi lisää? Kestäisi vielä ehkä seitsemisen tuntia, ennen kuin kaste haihtui, niin että kyllä hän, totta vieköön, näyttää Joakimille! Väsyksissään ja oudoksestaan kankeana edellisen illan raadannasta sekä haukkaamatta palaakaan suuhunsa hän lähti jälleen niittysaroilleen.

Edevart oli kookas, väkevä mies ja tunsi jälleen pystyvänsä ja kelpaavansa johonkin. Viikate lauloi, heinä katkesi sihahtaen sen tieltä, leveä ura jäi jälkeen. Tietenkin oli vähän uskallettua niittää koko niittyä yhteen menoon, kun ei ollut takeita monen päivän poudasta, mutta hän ei hellittänyt.

Ehdittyään valmiiksi Edevart pistäytyi tupaan haukkaamaan aamiaista, laivakorppuja ja palvattua lihaa. Keitti kahviakin ja joi sen siirapilla höystettynä. Kymmenen tienoissa kaste oli haihtunut, hän rupesi levittelemään raskasta luokoa karheelle. Tässä oli parinkymmenen kuorman heinät. Hän oli lopulta niin väsynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja laskeutuessaan istumaan hän samassa vaipui uneen.

Edevart heräsi pää kylmänä ja selvänä — kerrassaan merkillisen selvänä. Yksi ja toinen asia, joka siihen saakka oli vain salaa kytenyt mielessä, kohotti nyt rohkeasti päätään. Hän ei enää pitänyt sitä vääryytenä, että Romeo nyt myi Doppenin. Vanha laina vain tuli maksettavaksi takaisin. Hän oli huiputtanut vanhaa Knoffia kalanostossa Lofooteilla monta vuotta sitten, ja nyt kaikki silloiset kaksikillinkiset palasivat takaisin oikealle omistajalleen.

Sitä myöten asia siis oli selvä.