Part 19

Tupaan jääneet alkoivat puhella kylän oloista. Josefine tunsi joka ihmisen ja tiesi jokaisesta kertoa jotakin. Mitä, kysyikö Edevart Ragnasta? Eikö hän siis ollut kuullut...? Kyllä, kyllä Ragna oli naimisissa Teodorin kanssa, ja heillä oli kaksi lasta. Eipä heidän oloaan ja elantoaan käynyt kehuminen; heillä ei ollut kuin pieni tupapahasensa, ei pientäkään maapalaa sen ympärillä eikä elukoita, ei edes vuohiakaan. Mutta jotenkuten olivat elää nyhjänneet päivästä toiseen. — Vanhalle Martinukselle kuului kyllä hyvää, heitä oli enää kolme henkeä. Hullu juttu tosin, että lehmä jäi mahoksi, mutta se oli lihava ja hyvässä ruokossa, niin että hän saa sillä vaihdetuksi hyvän lypsylehmän pappilasta. — Sinä kyselet niinkuin kaikki muutkin ja tahdot varmaan kuulla jotakin Ane Mariasta. Muuta emme ole kuulleet kuin että hän voi hyvin ja on tullut herätykseen. Ei kirjoita kovinkaan usein kotiinsa, mutta ihmiset kertovat pastorin tuontuostakin saavan kirjeitä vankilansaarnaajalta ja että Ane Maria on tullut tavattoman jumaliseksi ja lukee Raamattua ja veisaa koko virsikirjan kannesta kanteen. Mitäkö Karolus siitä sanoo? Siitä voit kysyä Joakimilta, veljeltäsi, sillä hänhän se lukee ja kirjoittaa koko kylän puolesta, niin melkein voi sanoa. Mutta kyllä asia on niin, että Ane Maria tahtoo miestään luokseen, kuuluu kovin ikävöivän, ainakin kirjoittaa niin ja sanoo, että miehen ja vaimon on oltava yhtä. Mutta eihän, Herra nähköön, Karolusta voi pistää vankilaan, eihän hän ole ottanut ketään ihmistä hengiltä!

Edevart: Mitä luulet Ane Marian tahtovan miehestään?

Mitäkö tahtovan miehestään?! Vai vielä siinä irvistelemään...! Ja Josefine itsekin hymyili. Mitäpä muuta kuin tahtoisi ukkonsakin kääntymykseen! Mutta kerronpa sinulle jotakin, mille saat nauraa! Tiedätkö että Hosea, siskosi, tahtoo Ezran miehekseen? No niin, sitäkään et tiedä. He ovat ihan julkikihloissa. Ja kai minä saan ommella häähameen ja sinä saat antaa siihen kankaan!

Niinpä niin, tuumi Edevart, olisi Hosea voinut saada huonommankin miehen kuin Ezra.

No varmasti! Ja poika kun ostaa paukautti Karolukselta peltopalstan ja takamaata. Varmaan aikoo rakentaa sinne. Kunpa sitten olisi onnea!

Ja Josefine nyökkäsi syvämietteisesti.

Mitä sinä tarkoitat?

Ei, en minä sano sen enempää. Mutta asiassa on se mutka, että samaan maapalaan kuuluu se pohjaton rimpikin, johon laivuri Skaaro upposi.

Edevart: Hullu mies, se Ezra, kun menee ostamaan...

Josefine: Ei hän olisi tahtonutkaan ostaa sitä, mutta Karolus ei myynyt peltoa erikseen, vaan suon piti seurata kauppaa. Karolus tahtoi päästä suostaan eroon pelillä millä tahansa, eikä ihmekään, kun se oli johtanut hänen vaimonsa onnettomuuteen.

Tiedätkö, paljonko Ezra maksoi?

En tiedä. Mutta sanovat Karoluksen antaneen sen huokealla.

Olisi voinut yhtä hyvin ostaa minulta. On minullakin tila, Trondheimin puolessa.

Josefine pyöritti päätään: No ei tässä maailmassa! Onko sinulla ihan oma talo?

Edevart pöyhistihen. Eikä olekaan ihan kaikkein pienimpiä, vaikka itse sanon.

<tb>

Talven mittaan toverukset kuljeskelivat verkalleen tavaroineen koko kotipitäjän ja muutamia naapuripitäjiäkin ristiin rastiin. He myivät yhtä ja toista; ostohalu oli kyllä ihmisillä hyvä, mutta rahat vähissä, ja heille täytyi antaa aika paljon velaksi siihen saakka, kunnes miehet tulisivat kotiin Lofooteilta. Jonkin aikaa ihmiset kävivät ahkerasti Ytrepoldenissa, mutta kun kevät alkoi tehdä tuloaan ja jäät lähtivät, toverukset soutivat uivan kauppansa Indrepoldeniin aivan venetalaisiin kiinni ja köyttivät sen rantaan mahdottoman lujaan ankkurilla ja vielä kahdella, kolmella köydellä. Kalastajien palatessa Lofooteilta ei Teodor malttanut olla sanoa sutkauttamatta, kun vene oli noin lujasti köytetty kiinni: Katsokaapas Edevartin kaljaasia, taitaa odottaa myrskyä täällä meidän Atlantilla!

Ja nyt kauppamiehet lähtivät ympäri kyliä karhuamaan saataviaan. He saivatkin niistä perityksi suurimman osan, joten saattoivat sitten taas kävellä mahtavina miehinä takin povi pullollaan, paksu lompakko povitaskussa. Se tuntui Edevartista hyvältä, hän ei valitellutkaan, vaan lähetti etelään rahakirjeen ja tilasi uusia tavaroita entisten tilalle. Häneen näytti menneen erinomainen toimeliaisuuden ja ripeyden henki; mutta saatuaan kaksi suurta laatikollista Trondheimista häntä jo alkoi ihan huolestuttaa, miten selviäisi paljoista tavaroistaan.

Rakenna itsellesi oma kauppa tänne näin ja myy tavarasi siinä! neuvoi August, joka aina keksi uusia ajatuksia.

Älä hupsuttele!

Mitä hupsuttele? Etkö sinä voi yhtä hyvin pitää kauppaa Poldenissa kuin Gabrielsen, joka piti liikettään sellaisen mutkan takana ja meni nurin? Se sinun juuri pitää tehdäkin! Pistä sinä vain kauppa pystyyn!

Edevart vastasi, ettei hän aio ryhtyä mokomaan uhkayritykseen.

Hänen kotinsa alkoi muuttua väen kokoontumispaikaksi. Poldenilaisilla ei ollut liikoja iloja eikä ajanvietteitä valittavana, ainoa oli ollut vanha ofotilainen, joka kuivaili kalalastiaan Vaagenissa, mutta hänkin oli tullut joka vuosi aina uudestaan eikä siis ollut enää uutuus eikä mikään. Muuten päivät menivät tasaista menoaan, mitään merkittävää ei tapahtunut. Joakim muokkasi ja kylvi maataan, Ezra raatoi kuin orja uudispaikallaan ja alkoi laskea kivijalan perustuksia sekä suunnitella talonpaikkaa. Silloin oli mukavampi pistäytyä kauppamiesten puheilla. Olihan Edevartin vanha isä jumalinen ja kovin hiljainen mies, mutta muuten sopuisa ukko, ei näyttänyt panevan pahakseen, vaikka hänen kodissaan oli vieraita. Varsinkin tuli väkeä pyhäpäivisin kirkonmenojen päätyttyä. Silloin monikin naapuri löysi tupaan pohtiakseen kirkonmäellä kuulemiaan uutisia. Kaikki tahtoivat tietää, mitä nämä kauppamiehet tuumivat asioista; nämä olivat toki miehiä, joilta saattoi kysellä uudesta tähdestä, joka hiljakkoin oli löydetty taivaalta, tai Saksan ja Ranskan sodasta. Olihan Edevartilla omaisuutta, rahaa ja tavaraa, hän oli ollut jahdin laivurinakin ja "pantuna paljon päälle". August puolestaan oli matkustanut maailman ympäri. He olivat kumpikin koko miehiä mielestään, August varsinkin. Kun Teodor — sama mies, jolla oli kohju ja joka muuten ei ollut yhtään mitään — yritti ruveta virnistelemään jollekin Augustin jutulle, hänen suunsa tukittiin oitis. Edevart puolusti toveriaan, kehui tätä, kysyi neuvoa kaikkien kuullen herättäen kaikissa kunnioitusta tätä kohtaan. Teodorin oli viisainta pitää suunsa kiinni, suutari pysyköön lestissään!

Edevart salli toverinsa kertoilla elämästään, rohkaisi häntä tekemällä väliin innostuneen kysymyksen ja nyökäten hyväksyvästi, keskeyttämättä edes silloinkaan, kun tämä valehteli niin, että suuret korvat heiluivat. Augustilla riitti kertomista pyhäilloiksi koko kesän ajaksi, maksoi todellakin vaivan olla kuulemassa! Se vain jäi hämäräksi, missä August oli oppinut soittamaan hanuria, eikä hän suinkaan pyrkinyt hajottamaan olemustaan ympäröivää salaperäisyyden sädekehää. Hän kertoi puista, joiden lehdet olivat silkkaa hopeaa, sekä kuinka mannaa satoi taivaasta kuin vettä; laivoista, joissa oli kaksitoista mastoa, sekä ihmisistä, joilla oli vihreä naama ja jotka elivät neljänsadan vuoden vanhoiksi.

Oletko itse nähnyt sellaisia? kysäisi Teodor.

Olenko muka nähnyt — August oli toki nähnyt kummempiakin! Puhuttiinpa mistä maailman maasta tai kuningaskunnasta tahansa, varmasti August ne tiesi ja tunsi. Edevart itse oli pidellyt käsissään avainrengasta, jossa oli kahdeksan avainta, mitkä olivat peräisin Intiasta. Eikö asia ollut niin?

Edevart nyökkäsi.

Niin, ja sinä olet nähnyt minut ihan köyhänä, kun olin ollut haaksirikossa ja menettänyt kaikki, mutta ei kestänyt montakaan päivää, ennen kuin vein kokonaisen varaston helmiä ja jalokiviä Levangerin markkinoille, ja papit ja tuomarit vain kumartelivat. Senhän tiedät, Edevart?

Edevart nyökkäsi.

Teodor: Sitä minä en vain ymmärrä, mistä sinä sait kaikki nuo tavarat!

August pysytteli vaiti salaperäisen näköisenä, mutta joku toinen kuulija ehätti sanomaan: Niin, tietysti sinun pitäisi saada urkituksi se tietoosi, mutta eivätpä tulleet ne kalat! Ja August oli kuin Herran kukkarossa. Hän ei suinkaan suistanut kultaista suutaan, vaan päästi mielikuvituksensa hillitönnä laukkaamaan. Herra nähköön, sitä vasta kelpasi kuulla! Ja Edevart salli ystävänsä viettää riemuvoittojaan.

Mikä sen Intian kuninkaan nimi taas olikaan? kysäisi Edevart. Hän kysyi vain siksi, että poldenilaiset saisivat kuulla eriskummaisen intialaisen nimen.

Mutta August muisteli mielessään: Oliko se Ahab? En oikein muista. Kuinka voisin muistaa kaiken maailman kuninkaat ja kansat, jotka olen nähnyt? Se ei mahdu yhden miehen pääkoppaan. Mutta johdatitpa mieleeni jotakin, mitä tapahtui kirkkaana kuutamoyönä siellä missä Pretoria ja Columbia yhtyvät —

Niin mitkä yhtyvät? kysyi Teodor.

Etkö osaa pitää suutasi supummassa! tiuskaisi joku harmistunut kuuntelija Teodorille.

Kysyin vain, mitkä ne yhtyivät.

Pretoria ja Columbia. Kaksi suurta jokea. Ne ovat kumpikin laajoja kuin oikea meri ja syöksyvät vastakkain kuin olisivat kiukuissaan puskusilla. Pauhu kuuluu penikulmakaupalla sisämaahan, ja ilma on vaahtoa ja kuohua niin sakeana, että sillä paikalla on ikuinen auringonpimennys. Nyt Teodor voisi kysyä, mistä ihmiset siellä saavat valoa. Ja tavallasi oletkin oikeassa. Mutta heillä on ainoastaan kuunpaistetta. Mutta sellaista kuunpaistetta, että se on ihan toisenlaista kuin meidän, niitä ei voi verratakaan keskenään sillä se on kirkasta kuin meillä kirkkain auringonpaiste. — Siellä minä jouduin kävelemään kullassa.

Kullassa? huudahti Edevart itsekin innostuneena.

Niin, hyvä ystävä, ihan puhtaassa kullassa! En aluksi ymmärtänyt sitä, mutta kun tulin katsoneeksi maahan, niin eivätkös saappaani olleet yltyleensä kuin kullatut! Koetin ravistella ja iskeä kantapäätä tantereeseen, mutta kultaus ei vain lähtenyt. Silloin ymmärsin, mitä oli tehtävä. Lähdin niiltä jalkojeni sijoilta kahlaamaan joen yli laivaan, ja heti kun olin laivaan päässyt, ilmoitin asian kapteenille. Mutta kukaan ei olisi uskonut sanojani, jolleivät olisi nähneet minun saappaitani.

August lopetti. Kuulijat odottivat henkeään pidätellen jatkoa. Mutta miten sitten kävi?

Mitenkö kävi? Eipä juuri mitenkään, kapteeni ei, kuten toisetkaan, halunnut lähteä yön selkään mukaani. Seuraavana päivänä lähdimme sinne viivana, mutta silloin kulta oli hävinnyt.

No mutta jopas oli kova onni! tokaisi Teodor härnäillen. Et siis hyötynyt tuon vertaa koko jutusta?

August katsoi jäykästi Teodoriin ja virkkoi: Vai niin sinä luulet!

Niin, mitäs meidän pitäisi luulla? ihmetteli toinen antaen toisen omahyväisen varmuuden vetää itseään nenästä.

Ei nähkääs, en minä sentään ole niin suuri tomppeli kuin te luulette. Kun ei herrojen kelvannut oitis lähteä mukaani, ajattelin asiaa koko yön, ja aamulla neuvoin heidät kaikkiin mahdollisiin muihin paikkoihin, mutta en sinne, missä kultaa todella oli.

Ethän suinkaan! kuului sieltä täältä kuulijoiden parvesta.

Vai en minä muka...? Kulta oli minun, niin että mitäpä hänestä jakamaan kaikkien kanssa. Suurkiitosta vain! Puhukoot muille nuoremmille.

Joku joukosta myönsi Augustin tehneen oikein, he itsekin olisivat tehneet samoin. Mutta väsymätön Teodor ei voinut olla huomauttamatta: Miksi sitten ilmoitit kapteenille asiasta?

August vastasi hyvin vakavasti: Se oli minun velvollisuuteni.

Pitkä äänettömyys. Jokainen oli vaipunut ajatuksiinsa. Sieltä siis August varmaankin aina sai varoja pahimpaan hätäänsä, siinä oli kyllin selitystä siihen, että haaksirikkoutunut merimies saattoi saada timanttivaraston Levangerin markkinoille vietäväksi! Peijakkaan August! Hänellä oli siis tuo varma paikkansa, jossa hän oli astunut kultaläjään; se oli totinen tosi, hän oli tullut ilmaisseeksi salaisuutensa!

Mutta löysitkö itse sen paikan vielä uudelleen?

Ole huoleti!

Niin, niin! Tuhannen tulimmaista tuota Augustia, kyllä hänellä oli päässään muutakin kuin täitä! Mutta kuitenkaan kaikitenkaan hänen kertomuksensa eivät tuntuneet ehdottoman luotettavilta. Olisipa hänellä ollut ne saappaat! Entä mihin ne sinun saappaasi joutuivat? kysäisi joku kuulijoista.

Saappaatko? Ne minä annoin kapteenille. Annapas minulle nuo saappaat, August! hän sanoi minulle englanniksi.

Terveenä pitääksenne! minä vastasin samoin englannin kielellä. Mutta sen päivän perästä minun ei tarvinnut sormellanikaan koskea mihinkään työhön, ja söin joka kerran kapteenin pöydässä.

Jälleen pitkä äänettömyys. August itse oli vaipunut ajatuksiinsa ja istui kädet ristissä. Äkkiä hän ravisti päätään ikään kuin omien muistojensa valtaamana ja virkkoi: Kapteeni myi sitten saappaat Sacramentossa ja sai kokonaisen veneellisen rahaa siitä kullasta, joka oli niissä tallukoissa. Siinä vasta oli saappaat! Kaikki kaupungin kultasepät lyöttäytyivät yhteen ostaakseen ne.

Missä ihmeessä maailman kolkassa tämä tapahtui?

August katsoa muljautti kuulijakuntaansa alta kulmien ja vastasi viekkaasti: Tekisikö mielenne tietää?

Eihän toki, kuka olisi voinut odottaakaan, että hän ilmaisisi salaisuutensa heille. Silloinhan kuka tahansa saattaisi mennä paikalle kaivelemaan hänen kultakasaansa; ainakin Teodor voisi rahanhimossaan lähteä suinpäin matkaan, mokomakin ahmatti!

Mutta oletko käynyt siellä useamminkin vai sen ainoan kerran vain?

August: Kävin minä siellä kerran senkin perästä ja lähden taas, kun tulee pakko. Mutta ottakaa toki huomioon, ettei siihen paikkaan noin vain milloin hyvänsä... Ei sinnepäinkään. Siinä maassa ei asukaan oikeita siivoja kristittyjä, vaan metsät ovat murhamiehiä ja villipetoja sakeanaan, niin että aina on oltava sydän kintaanpeukalossa. Ei tahdo kieli kääntyä kertomaan sitä surkeutta, mutta sellainen on niiden koirankuonolaisten tapa, että iskevät kuin haukka kristityn ihmisen niskaan ja nitistävät hengiltä. Siinä koko temppu! Ja sitten syövät makeihin suihinsa.

Syövät — mitä? Miehenkö?

Ei kuin pataan kiehumaan vain — ja sitten pistävät poskeensa.

Oletko itse ollut näkemässä? kysyi Teodor nousten kävelemään. Hän ei tuntunut enää jaksavan pysytellä paikoillaan.

August: Kun kerran kysyt, niin vastaan, että olenpa niinkin. Mentiin kaverin kanssa laivasta maihin, silloin oltiin parhaillaan helmiä lastaamassa. Palmuja ja viikunoita ja kaiken maailman hedelmiä oli joka puolella ympärillä. Mutta eikös silloin lähätä siihen villejä — heitä oli vähintään kymmenen miestä — ja kaikki tarrasivat kaveriini kiinni. Minuun eivät tohtineet kajota, sillä minulla oli revolveri kädessä. — Mitäs te oikein tahdotte? kysyi kaverini. — Ou-aa! Ou-aa! vastasivat villit, mikä merkitsi sitä paljon että henki pois. — Taidattekin olla roistoja ja ryöväreitä! ärjäisi kaverini, sillä ei hän pelännyt, ja iski lähintä villiä nenään, niin ettei jäänyt kuin reikä jäljelle. Sen näin omin silmin. Mutta minkäpä ylivoimalle mahtoi; ne pakanat rupesivat takomaan häntä kurikoillaan päähän, eikä siitä ollut hitustakaan apua, että hän selitti heidän olevan maantierosvoja ja sikoja. Silloin minä ammuin yhden joukosta. Mutta siitä toiset vähät välittivät, sillä heitä oli niin monta. Kaveri huusi, että lyövät kovasti, hän huusi, että koskee vietävästi. Silloin ammuin toisen villin, mutta nyt he saivat hänet sakilla maahan alleen, enkä uskaltanut enää ampua, sillä olisin voinut satuttaa kaveriin. Hetken perästä hän oli kuollut. Silloinkos ne villit paholaiset hyppimään ja loikkimaan iloissaan, enkä minäkään olisi selvinnyt hengissä, jollen olisi koko ajan kävellyt takaperin revolverinpiippu heihin päin, kunnes pääsin takaisin laivaan. Mutta sitten lähdettiin laivasta mies kuin mies aseet kädessä, kiukkuisina kuin paholaiset ja hyökättiin villien leiriin. Mutta tultiin liian myöhään. Kaveri oli jo lihoina padassa kiehumassa.

Kuulijoita puistatti, ja vanha isä kysyi levottomana: Mutta ammuitko sinä heitä, August? Et suinkaan sinä ampunut heitä kuoliaaksi?

August: Mitäpä semmoisille villeille muutakaan? Ne olivat pakanoita.

Niin kyllä, virkkoi vanhus, mutta olihan heilläkin kuolematon sielu.

... heidän sieluaan tietäköön, en minä ainakaan. Mutta en minä ampunutkaan niitä lurjuksia kuoliaaksi, käsiin vain ja sormiin ja jalkoihin, niin ettei heillä pitänyt olla valittamista.

Sen minä sinusta uskoinkin!

Ja vanhus nyökytti päätään tyytyväisen näköisenä.

Edevart huomasi kyllä toverinsa syöttävän kuulijoilleen paksua pajuköyttä, hän huomasi sekä Teodorin että Ezran, jopa Joakiminkin kuuntelevan hieman epäilevän näköisenä. Hän virkkoi: No kyllä sinä August oletkin ollut monessa liemessä! Kukapa meistä sinun teitäsi tutkimaan!

August pisti kädet niskaansa haukotellen välinpitämättömästi. Hän ei huolinut vastata, ettei siinä ollut mitään kehumista. Hänhän oli tottunut sellaiseen. Ei tuntunut olevan hullummaksi, vaikka väkivallantyöt ja murhat ja verilöylyt väliin keskeyttivätkin arkipäivien yksitoikkoisuuden. Ja pian kai tästä oli taaskin tehtävä pikkuinen matka maailman ympäri ja käytävä katsomassa omaisuutta, jota hänellä oli useassakin paikassa.

III

Ei Poldenissa eikä ympäristössäkään ollut enää näin kesäiseen aikaan rahaa, ja kauppamiesten olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo aikoja sitten, mutta viikko meni toisensa perästä heidän pääsemättä liikkeelle. Heidän oli täällä hyvä olla, he saivat osakseen ystävällisyyttä ja kunnioitusta, oudoilla ja vierailla paikoilla he eivät olisi voineet olla niin mahtavaa miestä. Olihan vanha ofotilainenkin kuivaamassa kalaansa, syksyyn mennessä hänen piti tehdä tili, ja silloin ihmisillä olisi taas rahaa. Tottapahan aika toi neuvon tullessaan.

Mutta August alkoi käydä levottomaksi. Hänestä päivät eivät tarjonneet tarpeeksi vaihtelua. Hän makasi laiskana puolille päivin, kierteli seudulla paikasta toiseen, kävi puhuttelemassa kalankuivaajia saadakseen pienen rupatteluhetken, pistäytyipä katsomassa Ezraakin tämän uudispaikalla ja antamassa hyviä neuvoja rakennusten paikasta ja muustakin.

Oli August nähnyt ihmeempiäkin uudispaikkoja maapallon toisilla nurkilla, se oli varma asia. Tässä oli muuten menetelty aika järkevästi. Ezran oli täytynyt kaivaa oja tuparakennuksen yläpuolelle, muuten olisi tullut vettä perunakuoppaan. Hänen oli myös täytynyt kaivaa tuvan ja pikku navetan nurkkakivet syvälle maan sisään, jottei routa päässyt liikuttelemaan niitä pois paikoiltaan. Ezra oli parastaikaa kaivamassa nurkkakiviä maahan. August sanoi: Navetta tulee liian pieni.

Ezra vastasi, ettei hän kai voi toivoa saavansa sen enempää karjaa.

Mutta et sentään toki aikone kyhätä koirankoppia! Kas näin, tee toista mokomaa suurempi, jotta saat yksin tein navetan neljälle lehmälle.

Ezran täytyi nauraa aivan ääneensä: Mistä ihmeestä minä ottaisin ne neljä lehmää?

August loi katseensa yli uudistilan, ja samassa hänen aivoihinsa näytti iskevän uusi ajatus. August pojan oli täytynytkin monesti pelastua pälkähästä sukkelatuumaisuudellaan, ja nyt hänellä oli jälleen uusi tuuma: Sinun pitää ojittaa tuo pohjaton rimpi!

Ezra katsahti häneen pelästyneenä: Aiotko pitää minua pilkkanasi?

Ei se ollut suinkaan Augustin tarkoitus, hänen tuumansa ei ollut pilantekoa. Kesti hyvän aikaa, ennen kuin hän oli saanut selitetyksi Ezralle, tuolle pikku "alkuasukkaalle", kuinka oikeassa hän oli. Ei silti, että Ezra olisi ottanut kaiken täydestä, kaikkia vielä! Mutta olihan sentään hauskaa kuulla tällaisen laajalti matkustelleen merimiehen selittelyjä.

Mutta loppujen lopuksi — mitä varten olisi pitänyt ruveta semmoiseen urakkaan?

Eikö Ezra ymmärtänyt? Hänellä oli omalla tilallaan iso, mainio suo, jonka saisi tehdyksi pelloksi milloin tahansa vain kuokkimalla sen kunnolleen. Koko suossa ei ollut kivenmukulaakaan, se oli puhdas mutasuo, johon saattoi kylvää heti ensimmäisenä vuonna. Tulehan, niin mennään katsomaan! kehoitteli August.

He lähtivät, harppailivat eteenpäin katajapensaiden ja lehtipuunvesojen välitse. August osoitteli ja viittoili, hän oikein lämpeni, ja silmien haileaan sineen syttyi kirkkaampi loiste. He pysähtyivät vasta kalankuivauskallioiden kohdalle, jonne aina tihkui vettä suosta, näkivät koko suon puuttoman, sileän aukean, ja Ezra sanoi, taas nauraen: Tähän pitäisi saada syvä oja!

Ei se ollut sanottu, tuumi August, suossahan oli yksi ainoa pohjaton paikka. Ezran täytyisi kaivaa ensinnäkin niskaoja koko suon ympäri, sitten syvä kuivatusviemäri suoraan sen halki ja lopuksi muutama pienempi väliviemäri sen poikki kuivatusviemäriin. Tässä oli putousta jos kuinka paljon, tähän syntyisi oikea joki suoraan harjusta mereen. Ajattelepas näkeväsi koko tämä ala lainehtivana peltona ja vihantana niittynä! päätti August kaunopuheisen esityksensä. Tästä saat vähintään kolmen lehmän heinät. Oletko nähnyt ennen tehtävän sellaista? Montakin kertaa ja monessa maassa. Nimittäin kaivettavan ruumiita suosta? August tuntui hetkisen empivän: Ruumiitako kaivettavan suosta? En osaa varmasti sanoa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat?

Sitä vain, että sopiiko minun sinun mielestäsi häiritä sitä ihmistä, joka lepää tuolla suossa? Et suinkaan sitä tarkoittane.

No niin. Loppujen lopuksikaan ei kenenkään muun kuin Augustin itsensä tarvinnut pelätä sitä ruumista, sillä hänhän oli aikoinaan vetänyt laivuri Skaaroa aika tavalla nenästä kalatileissään ja sitten vielä pimittänyt taskukellon ja yhtä ja toista vaatetta. Mutta entä sitten? Eikös hän ollut puolestaan antanut miehelle kultasormusta? August ehti hieman ajatella, rohkaisihen ja sanoi sitten Ezralle: Mitäpä Skaaro sinulle mahtaisi? Eipä kylläkään mitään.

Ja eikös hän aina silloin tällöin huutele täällä suossa kuin pyrkiäkseen sieltä pois? Hänhän pelottelee piloille koko kylän!

Ei ole kuulunut mitään sen koommin kun Ane Maria sai rangaistuksensa.

August sanoi lopuksi: Parempi olisi saada hänet pois suosta ja haudatuksi siunattuun multaan.

Viikkoa myöhemmin Ezralle tapahtui jotakin hirveää. Kirkkomiesten palatessa sunnuntaina kotiinsa kuului suosta huutoa — selvää huutoa. Herra siunatkoon! Se kaikui pitkänä ja raskaana, se kuulosti tulevan kuin maan alta. Harjunselänteelle vuohipaimeneen mennyt tyttö kuuli sen ja ryntäsi suin päin kotiin pyörtyen kynnykselle kuin tikka. Ytrepoldenin kirkkomiehet kuulivat sen myös ja lähtivät juoksemaan kuin henkensä kaupalla, koko kylä joutui kuohuksiin. Ezra juosta läähätti sydän kurkussa kertomaan kuulleensa huutoa uudispaikaltaan. Koko pitkän illan ihmiset pohtivat tätä kammottavaa tapahtumaa. Ei ollut suinkaan pieni asia, että suosta alkoi taas kuulua huutoa ja valitusta, Ezra-parka ei voinut tietenkään tämän perästä olla ja elää uudispaikallaan; entä muut sitten? voiko koko Poldenissa ainoakaan sielu nukkua yhtään yötä rauhassa? Se ei ollut Karoluksen sonnin mylvinää, ei kuikkakaan huutanut kuin yhden ainoan kerran ja oli sitten ääneti, siispä siellä huusi ja valitti sielu, joka ei saanut rauhaa. Kaikki ajattelivat laivuri Skaaroa.

Minun ymmärtääkseni meidän on laskettava se paholaisen suo kuiviin, tuumi August. Vai mitä sinä Karolus arvelet?

Karolus ei ollut suinkaan siihen halukas. Miestä ei kai huvittanut puhua ruumiista ja muistuttaa siten jälleen kaikkien mieleen vaimonsa tihutyötä. Tokkohan uskaltaa ruveta kuollutta häiritsemään! hän tuumi.

August: Jos hänet löydetään ja toimitetaan kunniallisesti kirkkomaahan, hän pääsee siunattuun multaan ja silloin hänestä ei enää kuulu hiiskahdustakaan. Niin minä ainakin uskon.

Joku nyökäytti päätään, oli siis samaa mieltä, mutta toisten mielestä oli uhkarohkeaa lähteä kaivamaan ruumista suosta! Mitä oikeutta heillä oli puuttua Jumalan tekoihin? Asiasta ei tullut sen valmiimpaa. Se koski kyllä koko Poldenin rauhaa ja lepoa, mutta nukkui vähitellen nahkoihinsa. Vain Ezra, jota asia sentään lienee kaikkein lähimmin koskenut, ei voinut iät kaiket kulkea sydän kurkussa. Hänen mielenjärkytyksensä asettui, ja hän rupesi taas uudispaikallaan työskentelemään — noudattaen, merkillistä kyllä siitä lähtien Augustin neuvoja, ja teki toista vertaa suuremman navetan kuin ensin oli aikonut. Mitähän hän sillä oikein mahtoi tarkoittaa?

Mutta nyt kävi vanhalle Martinukselle kovin ikävästi. Ukko oli saanut pappilasta uuden lehmän; sen nimi oli Kaunikki ja se kulki sievästi muun karjan mukana, lypsikin hiukan aamulla, keskipäivällä ja illalla. Kaikki oli siis kuten olla pitikin. Toiset lehmät olivat kyllä sille vihaisia ja pyrkivät aina puskemaan, mutta samaahan jokainen vieras elukka saa aina alussa kokea, niin että kaipa se siitä asettuisi. Mutta sitten Kaunikki upposi pohjattomaan suosilmäkkeeseen. Se oli kovin surkeaa, apu tuli liian myöhään. Elukkaparka oli paikkakunnalla outo, ei ollut oppinut vasikasta pitäen karttamaan pettävää silmäkettä, ehkäpä jokin toinen lehmä oli suorastaan puskenut sen siihen, Herra hänet tiesi. Oli miten oli, se oli ja pysyi poissa. Mutta entä Martinus ja hänen perheensä? Ukko itse alistui nöyränä onnettomuuteen lohduttautuen ajattelemalla, ettei hänellä ollut enää paljonkaan elonpäiviä jäljellä, mutta muut kokoontuivat sentään neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.

Eikö sittenkin kuivata sitä suota? kysyi August.

Ikään kuin Martinus siten saisi lehmänsä elävänä takaisin!

Pitäisikö sitten teidän mielestänne antaa Skaaron maata yhdessä lehmän kanssa?

Mokoma ajatus pöyristytti kyläläisiä, kaikkien mielestä se oli kauheaa, mutta minkäpä siinä mahtoi? Asia pääsi taas nukkumaan nahkoihinsa. Ezra oli siirtynyt Augustin puolelle ja puhui innokkaasti suon, sen hornan silmäkkeen, kuivattamisen puolesta. Mutta Ezrankin puhe kaikui kuuroille korville. Mitäpä muuta hänelle siis neuvoksi kuin jatkaa navetan rakentamista ja tehdä se neljälle lehmälle, koska jo kerran oli asettanut nurkkakivet siltä varalta.

Mutta vihdoin sitten tapahtui sellaista, joka sai mielet kääntymään Augustin suunnitelman puolelle. Sunnuntaina näet kuului iltapuolella jälleen suosta huutoa, tällä kertaa kaksi huutoa peräkkäin.

Nyt ei voitu enää pysyä toimettomina. Jotakin oli tehtävä. Huudot kuuluivat täsmälleen samalla kellonlyömällä kuin edelliselläkin kerralla; ihmiset tulivat kiinnittäneeksi huomionsa siihen, että se oli sama hetki, jolloin laivuri Skaaro suohon upposi. Nyt hän siis huusi pelastusta, kukaan muukaan ei huutaja voinut olla. Että hän tällä kerralla huusi kahdesti, se taas johtui siitä, että hän oli suuressa ahdistuksessa ja sielun tuskassa, kun suohon hänen toverikseen oli tullut lehmä, sieluton elukka.

Vuohia paimentamassa ollut tyttö ryntäsi taas suin päin kotiinsa, kirkkomiehet kuulivat huudot omin korvin. Ezra säntäsi silmät narrillaan kylään ja heittäytyi pitkäkseen maahan selittäen, että hänen täytyy luopua koko uudispaikan raivuusta; eihän kukaan kristitty ihminen voi elää ja asua moisessa hornan loukossa!

Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Karolus puuttui silloin kohta asiaan oikein toden teolla ja lähti pappilaan kysymään neuvoa. Hän otti Joakimin mukaansa siltä varalta, että tulisi jotakin kirjoitettavaksi tai että yleensä tulisi tehtäväksi jotakin monimutkaista ja vaikeaa.

<tb>

Suolla on työssä monta miestä, koko kylän miesväki. On kirkas kesäpäivä, ei siis tarvitse pelätä vaaraa. Miehillä on välttämättömän tärkeä työ tehtävänä. August johtaa kaikkea; hän on pingottanut nuoran viivasuoraan rannasta harjuun, ja nuoraa pitkin kaivetaan ojaa. August itsekin on täydessä työn touhussa, ei suinkaan säästä itseään. Ei hänellä enää näykään sikaria hampaissa eikä punaista huivia vyötäisillä. Hiki valuu virtanaan, miestä näyttää aivan kuin ajamalla ajavan eteenpäin jokin salainen tarve korvata jokin laivuri Skaaro vainajalle tehty kolttonen. Siksi hän on niin innoissaan, niistää nenänsä sormiinsa ja pyyhkii sormet housuihinsa. Kaikki hienous on nyt tiessään.

Miehet eivät puhu työn aikana montakaan sanaa, ja senkin vähän he kuiskaavat hiljalleen, koska ovat näin juhlallisessa toimituksessa.

Kuta lähemmäksi pohjatonta silmäkettä tullaan, sitä varovammin miehet painavat lapiota turpeeseen. Eihän voi tietää, mihin lapio saattaa sattua. Ezra on miehistä ensimmäisenä ja lapioi pois päällimmäisen turvekerroksen, hänen kintereillään tulevat muut pitkänä jonona. Jokainen on aina etumiestään yhtä turvekerrosta syvemmässä; takimmaiset melkein häviävät piiloon ojan pohjalle.

Ezra on jo pääsemässä määränpäähän. Hän latoo suon pinnalle seipäitä ja lautoja, koko suo hyllyy alla hänen seistessään niiden päässä ja pistäessään turvetta lapiolla. Hän silmää kerran taakseen nähdäkseen, onko saatavissa apua jos tarvitaan, minkä jälkeen hän etenee tuon petollisen paikan kohdalle. Hän ei saa lapioonsa muuta kuin liejua; hän sysää petollisen vihreän mättään syrjään, mutta lieju täyttää jo samassa silmänräpäyksessä sen paikan. Hänen lapionpistoistaan ei näy jälkeäkään, sama kuin jos loisi lapiolla sakeaa velliä. Hän menee pohjattoman paikan yli ja tapaa taas lujan maan, jota rupeaa kaivamaan. Päästyään nuoran päähän hän päästää lähimmän miehen tilalleen kiertäen itse miesjonon loppupäähän. Niin August on työn järjestänyt.

Päivän ollessa puolessa näkyy jo leveä, musta ura ujuvan suon poikki, ja iltaan mennessä työ on melkein puolessa. Kaivajat palailevat hiljalleen puhellen kotiinsa. He ovat saaneet kaivetuksi neljä lapionsyvyyttä pohjattomaan silmäkkeeseen asti tapaamatta vieläkään muuta kuin liejua. Vesi juosta solisee iloisesti pitkin suurta ojaa.

Aamunkoitteessa uusi yritys. Silloin tapahtui jotakin.

Jonon etumainen mies huudahti ja hyppäsi ojan pohjasta sen reunalle. Oliko hän tavannut jotakin? — Oli kyllä, jotakin sitkeää, ikään kuin vaatetta. — Teodor, joka oli seuraavana, irvisti ivallisesti, tarjoutuen itse rupeamaan etumaiseksi, hän tahtoi näyttää, mimmoinen mies hän on! Teodor pisti lapiolla pari kertaa, ja näkyviin ilmestyi pyöreähkö esine. Eihän tuo ole sen kummempi kuin puunjuuri! hän sanoi tarttuen siihen kiinni heittääkseen sen pois ojasta. Mutta sepä ei lähtenytkään, ja Teodorin käsi luiskahti siitä irti. Samassa hän tuli pyyhkäisseeksi liejun siitä pois — mutta näkemänsä sai hänet kauhistuneena perääntymään, sillä hän huomasi pidelleensä kourassaan vainajan kättä.

Niin, Teodorin kävi hullusti, hän rupesi voimaan hirveän pahoin, tyhjensi itsensä typö tyhjäksi kumpaakin tietä. Oli koko mies aivan menehtynyt. August tuli paikalle hänen ohitseen.