Part 3

Ei, ei, hulluko sinä olet! huudahti Mattea. Se oli paljasta pilaa. Lopulta Mattea puhui, ikään kuin hän tuskin olisi ollut koko päivänä Nilsin kanssa siinä nurkassa, ja tämä sai Augustin aivan päästään pyörälle ja typerryksiin. Niin, no, eihän hänellä ollut päässään kovin monta silmää, kaksi korkeintaan, mutta niillä hän toki näki! Mutta Mattea hääri hänen ympärillään, puhui hänelle nöyrästi ja sai hänet taas istuutumaan maksaessaan. Kun August puhui uudesta pullosta, joka piti saada mukaan, se annettiin hänelle, ja kun hän kietaisi kätensä tytön vyötäisille ja pyysi pientä hellää ystävyyden osoitusta, hän sai senkin. Sanalla sanoen, Mattea ei olisi voinut olla rakkaampi. Ja tämä näyttikin lohduttavan Augustia.

Mutta hänen noustessaan lähteäkseen näytti kiukku taas saavan hänet valtaansa ja hän vaati tyttöä vannomaan, ettei huoli Nilsistä eikä kenestäkään muusta koko maailmassa —

Kyllä! vastasi tyttö paikalla. Sen vannon, sen saat uskoa.

Niin — sillä jollet niin tee, saat antaa sormuksen takaisin, sanoi August.

Tyttö oli vetävinään sormusta sormestaan ja rupesi itkeä tuhertamaan. Moinen taipuvaisuus teki Augustiin huomattavan hyvän vaikutuksen, ei puuttunut paljoa ettei hän itsekin olisi alkanut kyyneliä vuodattaa, ja hän sanoi: Saat pitää sormuksen toistaiseksi! Eikös se ollut niin, hän kysyi Edevartilta, että hän on nyt luvannut minulle ikipäiviksi uskollisuutta ja rakkautta?

Edevart piti sitä suurena kunniana, että hänkin sai olla mukana leikissä, ja vastasi: Niin juuri, olinhan minä tässä todistajana.

Saat panna pääsi pantiksi siitä, että asia on niin! vastasi Matteakin liikutuksesta itkien. Minä en enää tässä maailmassa katso häneen, en minuuttiakaan!

Sitten saat pitää sormuksen! vastasi August auliisti.

Mutta Edevart näytti kuitenkin pitävän toverinsa kihlausta hiukan epävarmana. Heidän ollessaan lennätintoimistossa hän kysyi hiljaa, eikö ollut parempi jättää sähkösanoman lähettäminen huomiseen? Vai miltä sinusta itsestäsi tuntuu? hän lisäsi, peläten loukkaavansa miestä, joka oli purjehtinut maailman ympäri.

Ei, nyt minä ostan sen veneen! vastasi August jyrkästi. Kuulithan sinä, mitä tyttö lupasi!

Mutta miten minä pääsen kotiin?

Höyrylaivalla, vastasi August. Hän tuhrasi pilalle monta lomaketta, sai sähkösanoman vihdoinkin valmiiksi ja lähetti sen, vastaus maksettu. Hän oli nyt jonkin verran selvinnyt.

Lähdetäänkö nyt sitten veneelle ja rupeaako August levolle, nukkumaan? Ei, tuhatkertaa ei! Hän on vapaa mies, hän on itse aikansa määrääjä, ja hänellä on rahoja taskussaan. Eipä silti, että hän olisi aikonut sirotella rikkauttaan ympärilleenkään ja ostaa hyödyttömiä tavaroita, mutta hän halusi esimerkiksi hankkia mustan verkatakin, jota saattaisi käyttää sulhastakkinaan, ja kauan hän oli kaivannut revolveriakin —

Mikä se on? kysyi Edevart.

Etkö sinä tiedä? Sillä ammutaan. Pistooli.

Eikö pyssy olisi parempi? Mistäpä minä tiedän.

Ei ole. Se ei mahdu taskuun. Olisipahan minulla pöytäveitsen asemesta vain ollut revolveri, niin olisit nähnyt! August selitti vielä, mitä kaikkea muuta hän tarvitsi: Kellonperistä oli kultaus kulunut pois, ulkomailla ei vähäpätöisinkään kapteeni eikä perämies käyttäisi semmoisia — pois ne ja uudet tilalle. Hän tahtoi näyttää Mattealle, mikä hän oli miehiään! Jossakin kaupassa hän oli vielä huomannut hanurin, jossa oli kaksi riviä näppäimiä ja paksut silkkilenkit, vallan erinomaisen pelin, joka häntä miellytti.

Mutta osaatko sinä soittaa? kysyi Edevart.

August vastasi paremmuutensa tietäen: Niin, mitäs luulet?

Edevart ei uskonut, hän epäili. Mutta oli se sentään mies tuo August, jos vielä osaisi soittaakin!

Edevart ei aikonut ostaa niin muhkeita kapineita kuin hänen toverinsa oli luetellut, mutta oli hänkin suunnitellut, mitä hankkisi: monivärisen paidan, jossa oli rinnassa punonnaisia, lakin, jossa kiiltonahkainen lippa. Jos nimittäin kannatti. Kummallekin sisarelle täytyi ostaa hamekangas, pikkusiskojen oli tapana kiittää kädestä, kun saivat jotakin, kainoudesta sanattomina.

Kun Edevart oli illalla mennyt makuulle, tuli Augustkin veneeseen ja ryömi hänkin purjeen alle. Hän oli kuin olikin ostanut sekä hanurin että kultaiset kellonperät, ja Edevartille hän tarjosi sikarin täydestä laatikosta.

Ostitko takin? kysyi Edevart.

August löi huudahtaen polveensa. Se unohtui! Niin, niin, mutta ehtiihän sen vielä huomennakin. Muuten nämä olivat kurjat markkinat siihen verraten, mihin hän oli tottunut, mistään ei voinut saada revolveria.

Aamulla August meni maihin sanoen lähtevänsä ostamaan takkia ja sitten palaavansa takaisin, sillä oli viimeinen markkinapäivä. Hyvä. Edevart odotti, mutta Augustia ei kuulunut. Edevart odotti puoleenpäivään asti, sitten hänkin meni maihin ja lähti kuljeskelemaan paikasta toiseen. Hän pysähtyi kuten tavallisestikin kellojuutalaisen kohdalle.

Mistä sinä olet? kysyi Papst.

Edevart selitti.

Kenen poika olet?

Edevart mainitsi vanhempansa, mutta Papst ei tuntenut heitä. Hän kyseli, mitä poika täällä teki, kuinka vanha hän oli, mikä hänen nimensä oli, aikoiko hän talvella lähteä Lofooteille, ja Edevart vastaili ja selitteli. Kysyttyään kysyttävänsä Papst kääntyi toisten puoleen.

Augustia ei näkynyt missään. Edevart meni Mattean ravintolaan, August oli ollut siellä tänään kahdesti, mutta oli taas lähtenyt tiehensä, oli ollut kovin hienona, ihka uusi musta verkatakki oli hänellä ollut ja kultavitjat, niin tyttö kertoi. Edevart odotti toveriaan ravintolassa hyvän aikaa, mutta lähti sitten jälleen tiehensä.

Kauppiaat olivat nyt touhussa kokoillessaan myymättä jääneitä tavaroitaan ja valmistautuessaan kotimatkalle. He olisivat antaneet Edevartille lukemattomia tavaroita pilahinnasta, kaulaliinan, silat ja pitkävartisen piipun. Tule katsomaan, ennen kuin pakkaan ne kokoon, ole hyvä! Tässä on ensi luokan partaveitsi, sitä näyt tarvitsevan, saat sen millä hinnalla vain tahdot, melkein ilmaiseksi! Edevartin poskiin oli alkanut nousta sakeaan maitohaivenia ja hän osti partaveitsen, mutta punastui samassa ja häpesi kovin.

August tuli illalla veneeseen. Hieno hän kyllä oli, kun oli uusi takki, mutta mieliala oli lamassa, mistä sitten lienee johtunutkaan. Epäilemättä humalan jälkiturtumuksetkin vaikuttivat osaltaan. Edevart kysyi heti, oliko hän saanut vastausta sähkösanomaan? Ei ollut saanut. Olikos hän käynyt kysymässä? Ei ollut tehnyt sitäkään.

Edevart katseli toveriaan. Tämän silmien sini oli ikään kuin haalistunut vetiseksi ja valuvaksi ja kasvot olivat kelmeät. Edevart tunsi, että Augustin oli nyt paras mennä maata.

Jouduin muutamien miesten sakkiin, jotka pelasivat korttia.

Jaha, ja hävisit?

Hävisin, mitä pirun vehkeitä heillä lienee ollut. Mutta en minä paljoa hävinnyt. Mitä minun pitikään sanoa: oletko tänään etsinyt minua?

Olen. Ja kysyin Mattealtakin.

No mitä hän sanoi?

Sanoi sinun olleen kovin hienona. Ei ollut koko maailmassa nähnyt mitään niin hienoa.

Niin, sanoi August siihen, kun minä ostan jotakin, sen pitää aina olla parasta lajia!

He puhuivat kultaperien hinnasta, se oli jymy hinta, ja Edevart halusi nähdä ne vielä kerran. Mutta niitä ei näytetty. Ei, sanoi August, olisinpa hyvilläni, jollen olisi niitä milloinkaan ostanut, sillä nyt ne ovat menneet sen tien!

Menneet? Hävisitkö nekin?

Mutta kello minulla on, sanoi August ja kääntyi pois huulet hieman vavahdellen.

Panisit maata, sanoi Edevart.

August ei ollut nytkään kuulevinaan. Hän oli joutunut sille asteelle, ettei maatapano enää tuntunut hyvältä; hän oli kohmeloinen ja perin masentunut.

Mutta kun Edevart aamulla heräsi, oli uupumus kuitenkin voittanut toverin, tämä istui veneessä tuhdolla täysissä pukimissa, nukkui, harmaana kuin kuollut ruumis.

Laivat ja veneet olivat aamuhämärissä lähteneet satamasta, pieni höyry puhkui rantasillan ääressä ottamassa matkustajia ja tavaralaatikoita. Edevartkin olisi voinut mennä laivaan, mutta päätti itsekseen käydä ensin kiireesti maissa tiedustelemassa sähkösanomaa. Se olikin tullut, hän sai sen haltuunsa ja juoksi viemään sitä veneelle. August istui yhä samalla tuhdolla, oli nyt herännyt ja luki rahojaan.

Tässä on sähkösanoma, sanoi Edevart.

August vastasi: Vai on. Ei siitä ole enää väliä.

Etkö tahdo katsoa, mitä siinä on?

En välitä. Nakkaa mereen.

Sinäpä kummallinen olet! arveli Edevart nöyrästi. Hän loi katseensa pieneen höyryyn sanoen: Eikös tuo ole se laiva, jossa minun piti lähteä kotiin.

August vain huokasi ja istui ajatuksissaan.

Sillä mitä minä täällä sitten enää teen, jatkoi Edevart alkaen kokoilla vähiä kamppeitaan.

Ei ole kiirettä, sanoi August.

Eikö ole kiirettä?

August repäisi auki sähkösanoman ja luki sen tai oli lukevinaan. Sen minä arvasinkin! hän huudahti heti. Karolus voi mielestään pyytää veneestään vaikka kuinka häpeämätöntä hintaa, katsohan vain!

Edevart lukea tankkasi sähkösanoman ymmärtämättä muuta kuin että hinta oli kohtuullinen, uudesta kahdeksanhangasta kaikkine varusteineen. August sanoi: Ei, mieluummin purjehditaan sillä kahden kotiin ja jätetään se hänelle.

Tämähän oli aivan toista eikä suinkaan vastoin Edevartin mieltä, kaukana siitä. August oli taas laskeutunut maan päälle ja tullut järkiinsä.

Päivemmällä hän laskeutui vieläkin alemmaksi, jopa painui lyttyyn: Mattea oli mennyt! Kun molemmat toverukset lähtivät hakemaan vähän lämmintä ruokaa, ravintola olikin tyhjä, keittiössä paljaat seinät jäljellä, hella kylmänä, emäntä poissa, Mattea tiessään.

August puhkesi tyhmistyneenä puhumaan: Mitäh? — onko mokomaa nähty?

Ovat ehkä matkustaneet pois, tuumi Edevart.

August: Matkustaneetko pois? Ei suinkaan. Lähdetään etsimään!

He lähtivät ulos ja rupesivat etsimään, ja Augustilla oli mukanaan hanurikin, hän kun aikoi soittaa Mattealle. Naapureilta he eivät voineet kysyä, naapureita ei enää ollut, melkein kaikki puodit olivat näet tyhjinä. He etsivät koko markkinapaikan tapaamatta enää juuri ristinsielua, sitten he menivät laivalaiturille, ja nyt jo pikku höyrykin oli lähtenyt.

August, petetty nuorukainen, pani tämän niin pahakseen, että häntä täytyi lohduttaa. Hän pysähtyi silloin tällöin, pysytteli ääneti, ei puhunut eikä pukahtanut. Edevart sanoi: Niin, niin, mutta ehkä oli sinulle parasta, näin, en osaa sanoa, mutta hän kun oli semmoinen —

August ei vastannut.

Edevart huudahti äkkiä: Mutta hänhän vei sormuksen!

Mistä se oli kotoisin, tiedätkö sitä? kysyi August synkkänä.

Mistä minä sen tietäisin! Etkö sinä itse tiedä?

Terve menoa vain sormus, se ei vielä olisi koko maailman asia, sanoi August. Mutta hän sai eilen kellonikin.

Edevart oli kuin pilvistä pudonnut: Sinä kait lasket leikkiä!

Augustpa ei laskenut leikkiä, hän ei suinkaan nähnyt tässä mitään naurun aihetta, oli kerrassaan typertynyt. Edevartin oli pidettävä huoli välttämättömimmistä matkaeväistä ja kaiken kaikkiaan olla taas johtajana, toisesta ei ollut mihinkään.

Ja Augustin surkeus yhä yltyi siitä luonnollisesta syystä, että heille alkoi tiukka työ. Hadselvuonon poikki tuuli veti kutakuinkin, mutta siihenpä se jäikin, heidän täytyi raskailla kahdeksanhangan airoilla soutaa kiskoa koko pitkä Raft-salmi. Augustin tämä pani koville, hän veteli niin, että oli likomärkänä ja nakkasi päältään vaatekappaleen toisensa perästä. Ja kun vihdoin oli laitettu illallista, hän vain kävi veneeseen selälleen jaksamatta tehdä muuta.

Eikö sinulla ole sen vertaa, että saisit ryypyn? kysyi Edevart. Olen kuullut sen auttavan.

Mutta August ei ollut juoppo. Humalan jälkeen hän ei voinut kohentaa itseään kuntoon uusilla ryypyillä, päinvastoin, hän ei voinut ajatella sitä keinoa tuntematta inhoa.

Äkkiä August kysyi: Mitäs minä teen kotona?

Edevart vastasi hetken kuluttua: Mitäkö me teemme kotona? Täytyy ensinnäkin toimittaa vene takaisin.

Sinä voit sanoa niin, minä en.

Miten niin?

August nojaa kyynärpäähänsä ja vastaa epätoivoissaan: No minä kerron sinulle: En kykene maksamaan veneen vuokraa.

Edevart istui hyvän aikaa tuppisuuna, mutta August puhui edelleen nolona ja kiihtyneenä: mitä sinä katsot minuun? Asia on, niinkuin minä sanon: minulla ei ole veneen vuokraa.

Edevart uskalsi nyt sanoa: Ja sinä kun aioit ostaa sen!

Niin aioin, vastasi August. Se oli sitä aikaa. Etkö ymmärrä? Silloin olisin voinut sekä ostaa että maksaakin sen.

Sitä en usko, olisi Edevart voinut sanoa, mutta pysyi vaiti. Mitä hänen piti ajatella toveristaan? Hänellä oli epäilyksensä, August kuoma oli heittäytynyt liian isoiseksi: Mitä hän oli kaiken kaikkiaan mahtanut saada nahkakuormastaan? Tuskinpa kovinkaan paljoa, ei vielä rikkauksia, paksun lompakollisen talarin seteleitä vain, mutta sillä ei eletty koko loppuikää kultavitjoin ja sormuksin.

Vieläkö sinulla on rahaa? kysyi August.

Minullako? Mitäs minulla olisi!

Sinun pitää auttaa minua. Saat uuden takkini.

Ei minulla ole niin paljoa, sanoi Edevart.

Hänen rahansa luettiin ja August sanoi: Se riittää. Saat takin!

August jatkoi, taas kevytmielisenä ja runsaskätisenä: Tarvitset sitä paremmin kuin minä.

Hän palaisi nyt kylläkin retkeltään köyhänä ja halpana, ja jos hän jo oli luullut voivansa kotona rehennellä kukkona tunkiolla, ei siitä nyt ainakaan tullut mitään. Siitä huolimatta Augustin hyvä tuuli alkoi vähin palata, hän oli toistaiseksi pelastunut pahimmasta pulasta, kun kykeni maksamaan veneen vuokran, ja kultasormus ja hanuri hänellä vielä oli, eivätkä ne olleet aivan huonoja kapineita, millä tukea arvoaan niin köyhässä kylässä. Augustille alkoi yhtäkkiä ruoka maittaa, ja hän sanoi haluavansa maistaa markkinaeväitä. Niin aina, August reipastui. Tullessaan aamupuoleen Länsivuonolle he saivat loppumatkaksi vetävän tuulenkin ja pääsivät soutamasta.

Mitä sinä kesällä aiot tehdä? kysyi Edevart.

Kyllä minä jotakin keksin, vastasi August reippaasti. Miksi sitä kysyt?

En tiedä, mihin itse ryhtyisin.

August vaipui mietteisiin. Hän oli keulamiehenä, eikä hänellä nyt ollut veneessä mitään tekemistä; näytti siltä kuin hän olisi torkkunut. Mitäkö aion tehdä kesällä? Vai olet sinä huolissasi minun puolestani, Edevart. Älä huoli!

Edevart ei ollut niinkään varma siitä, että koko maailma oli kesällä hänen toverilleen avoinna. Hän oli vaiti.

Äkkiä August rupesi pesemään käsiään meressä, kuivaten ne hyvin tarkkaan housuihinsa, sitten hän kävi käsiksi hanuriin, pisti sormet silkkilenkkeihin ja kajahutti reiman marssin. Edevart ei voinut pidättää huudahdusta: Ihmeellistä aivan, kuinka sinä osaat soittaa!

August sylkäisi mereen ja sanoi: Äläpäs kuuluttele sitä kotona kylälle!

Edevartiin toverin taito teki syvän vaikutuksen. Tämä ei ollut koskaan maininnut osaavansa soittaa, hän oli merkillisempi kuin muut ihmiset, hurjapää ja suuri houkka, mutta viisas mies. Kuka saattoi päästä hänestä perille? Eikö hän ollut menomatkalla käyttäytynyt uskomattoman kurjasti ja pelosta itkenyt raemyrskyn kynsissä? Ja eikö hän ollut tunnustanut monta syntiä ja ilkityötä kiertelevän elämänsä varrelta? Mutta tässä hän nyt istui, sama mies, ja soitti mitä laatuisinta tanssisoittoa tai parasta hääsoittoa ja päälle päätteeksi lauloi englantilaisen laulun, oikein runopukuisen. Hänellä oli suuret lahjat.

Olen minä aikanani soitellut ylhäisille jos alhaisillekin, kehaisi August.

Missä sinä olet oppinut?

August ei ollut kysymystä kuulevinaankaan vaan jatkoi: Kerran soitin kuninkaallekin.

Lasket leikkiä!

Taka-Intian kuninkaalle soitin. Hän oli musta kuin kekäle ja hänellä oli torahampaat ja hänen ympärillään seisoi monta tuhatta miesmurhaajaa, mutta siitä huolimatta me kumpikin, hän ja minä, tulimme hyvin toimeen keskenämme. Soita nyt minulle tanssia, August! sanoi kuningas.

Mikä hänen nimensä oli?

Kaphavaripeilinglog.

Mikä kumma? Sehän vasta nimi oli!

Niin, se oli hänen nimensä, sanoi August ylpeästi. Kaphavaripeilinglog. Siellä vasta olisit nähnyt, oliko hänellä korvissaan renkaita. Ne killuivat olkapäihin saakka ja olivat kootut kaikkien hänen vihollistensa hampaista. Minä lahjoitin hänelle hanurini.

Annoitko pois hanurisi?

August hymyili raukeasti: Joo, mutta sen minä sanon sinulle, Edevart, etten tehnyt sitä ilmaiseksi. Sain monta arkun täyttä.

Edevartin ilme näytti tyhjältä, hän ei käsittänyt: monta arkun täyttä — mitä?

Sitä sinun ei pidä kysyä, sillä en ole niitä miehiä, joka sillä pyrkisi kehumaan. Enkä soisi sitäkään, että levittelet siitä tietoa kylällä. Mutta arkut kyllä odottavat Taka-Intian pääkaupungissa, kunnes käyn ne noutamassa.

Edevart: Siinä jutussa ei sitten ole nimeksikään perää?

Etteikö ole perää? Olenko minä ennen sinulle valehdellut? Uskotko minua, kun näet nämä avaimet? Ja August otti taskustaan ison avainnipun. Siinä oli kahdeksan avainta ja korkkiruuvi.

Edevart mykistyi sanattomaksi. Siitäkään ei August ollut koko aikana virkkanut mitään, että hänellä oli Taka-Intiassa kahdeksan arkkua. Ja ensi kerran Edevart näki avaimetkin. Hän oli voitettu.

III

Tämän köyhän kyläkunnan laita oli niin, että kaikki oli siellä horrostilassa. Ei ollut yritteliäisyyttä, kukaan ei hommannut mitään, ihmiset elivät kädestä kärsään. Pienissä peltotilkuissa kasvoi heinää, perunoita ja ohraa, karja kulki kesällä laitumella, talvella se pidettiin navetassa, tämä oli ainainen, muuttumaton elämän järjestys. Lapset oppivat saman, mitä heidän vanhempansa taisivat, ei vähempää eikä enempää, ja päivät kuluivat, elämä meni menojaan. Soudettuaan talvella Lofooteilla kalassa ja korjattuaan syyspuoleen pienen satonsa miehet olivat tehneet tehtävänsä. Muulla ajalla ei ollut merkitystä. Mihin he olisivat voineet ryhtyä, mitä he saattoivat tehdä? Ohhoh, he olivat niin laiskoja, pohjaltaan tyhjäntoimittajia, vetelehtivät pirtistä pirttiin soittaen suutaan joutilaina, unisina ja nälkiintyneinä. Kirkossa he kävivät uutisia kuulemassa.

Naapurikylissä oli joka kevät saatu pieni varma tulo siitä, että jahdit toivat Lofooteilta lasteittain kaloja, jotka oli kuivattava rantakallioilla. Siitä lähti kauniit killingit jauhoihin ja kahviin, kun lapset ja aikuiset kävivät kallioilla hoitamassa kalaa ja ansaiten vähin jokainen. Tässä kylässä ei ollut tehty mitään kuivaamispaikkojen perkaamiseksi puhtaiksi kanervista ja turpeista, jotta ne olisivat kelvanneet tarkoitukseensa. Se oli niin häpeällistä ja kelvotonta, että kävi aivan yli ymmärryksen, ja August, meripoika, tuli kerran lausuneeksi sanan tästä asiasta: entä jos lähdettäisiin ja kiskottaisiin kallioilta ohut turvepeite pois? Lähdettäisiin joka mies, mitä kylässä oli, niin työ olisi muutamassa päivässä suoritettu. August lupasi lähteä itse mukaan.

Hänelle ei vastattu mitään. Ihmiset kääntyivät poispäin mutisten keskenään ja jatkoivat entistä saamattomuuttaan. Eivät he tahtoneet ottaa oppia Augustista! Karolus, kahdeksanhangan omistaja ja Ane Marian aviomies, ei pitänyt asiaa mahdottomana: mitä muuta naapuripitäjäläisetkään olivat tehneet kuin lähteneet moniaita vuosia takaperin miehissä kalakallioille ja peranneet ne puhtaiksi? Siten he olivat hankkineet itselleen kuivauspaikat ikuisiksi ajoiksi. — Tänä vuonna ainakin on liian myöhäistä, vastattiin. Toinen painava vastaväite oli se, ettei koko kylässä ollut miestä, joka olisi ymmärtänyt kalan kuivaamista ja osannut johtaa työtä, mitäpä siis tarvittiin kuivauspaikkojakaan. August sanoi, että hän osasi kuivata kalaa. — Sinäkö? — Minä olen ollut New Foundlandissa, hän vastasi. — Missähän sinä et olisi ollut! arvelivat toiset.

August ei saanut asiaa alkuun.

Kerran iltapäivällä — kauniina sunnuntai-iltapäivänä heinäkuun alussa, miesten kävellessä ja odotellessa Olavin messun aikaa ruvetakseen heinäntekoon — sinä iltapäivänä tapahtui jotakin: Karoluksen ladosta kajahti äkkiä soittoa. Mitä — soittoa? Olivatko ne ulkomaalaiset posetiivinsoittajat palanneet takaisin? Lapsia juoksi paikalle joka taholta, he näkivät Augustin ja Edevartin istuvan ladossa ja Augustilla oli hanuri, kullattu, värikäs ja silkkilenkkinen kapine. Jaloa soittoa virtasi kaksinkertaisista näppäinriveistä ja kahdesta bassosta, Augustin sormet hyppelivät kuin vimmatut. Nyt juoksivat paikalle aikuisetkin, olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat aikoneet panna maata, mikä kerrankin jäi sikseen. Karolus tuli, tuli täysi huone, kaikki katsoivat ja ihmettelivät. Sitä Augustia, minkälaisista tarpeista se mies olikaan tehty! Kun hän lauloi ja soitti ylen liikuttavan laulun Barcelonan piikasesta, se valtasi kaikkien mielet.

August taukosi hetkeksi ja kuivasi silmiään. Hän taitaa enemmän kuin me! sanoi Karolus. Mistä sinä olet tuon oppinut? hän kysyi. — August ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän pani hanurin koteloonsa, ja suotta oli sitten enää pyytää häntä soittamaan.

Miehistä oli moni ennenkin kuullut hanurin soittoa sekä Lofooteilla että Ruijan kylissä, mutta ei kukaan ollut odottanut Augustilta mitään näin merkillistä. Täällä hän tuli nyt eläneeksi heidän parissaan vuoden päivät eikä ollut maininnut siitä sanaakaan, hän ei siis ollut ihan sellainen jollaiseksi häntä luultiin. Jumala tiesi, eikö lopultakin ollut totta kaikki sekin, mitä hän oli kertonut elämästään, tosia kaikki ne uskomattomat jutut, joita he olivat tähän saakka pitäneet silkkana valheena. Tästä pitäen kaikki katsoivat häneen toisin silmin, pidettiinpä häntä jossakin määrin salaperäisenäkin. Kyläläiset eivät tosin olleet nähneet hänen intialaista avainnippuaan, eivät kylläkään, mutta olivat nähneet hänen hanurinsa kaksinkertaiset näppäinrivit, eikä kukaan tahtonut voida ymmärtää, kuinka häneltä riitti sormia kumpaankin riviin. Mistä hän oli oppinut taitonsa? Ehkä jollakin tavattomalla tavalla, ehkä itse pimeyden ruhtinaalta!

Edevart oli itsekseen ylpeä toveristaan eikä suinkaan koettanut heikentää tämän tekemää vaikutusta. Hän meni Karoluksen luo ja sanoi: Siinä hän nyt istui ja soitti, niinkuin te kaikki näitte. Mutta minä olen hänestä nähnyt ja kuullut suurempiakin asioita. Nyt hän tahtoo, että meidän tulee raivata ja puhdistaa ne kalliot.

Niin aina, sanoi Karolus.

Sinä kai tulet sitten mukaan?

Tulen.

No sitten minä sanon, että työ aloitetaan huomenna.

He puhuttelivat useaa miestä, vieläpä itsepintaista Teodoriakin. Kun Karolus, veneenomistaja, halusi ruveta hommaan, eivät muutkaan voineet kauempaa harata vastaan, ja kun työ saatiin viikon kuluttua valmiiksi, kaikki olivat tyytyväisiä. Heillä oli nyt kuivauspaikat monelle tuhannelle kalalle, kaikkia lasteja varten, mitä kohtuudella voitiin otaksua Poldeniin kerrallaan tulevan.

August sanoi Edevartille: Nyt me molemmat saamme kesäksi hyvää ansiota, älä ole huolissasi!

Talveksi Edevart pestautui Lofooteille, Karoluksen veneeseen ja August lähti mukaan matkustajana. Augustin toimeksi oli annettu uuden kuivauspaikan tarjoaminen kalastaja-aluksille sekä työn johtaminen. Hänellä kun oli kultahampaat ja kultasormus, hän ei ollut tavallinen kalastaja, sitä paitsi hän oli lainannut Edevartilta entisen mustan verkanuttunsa ja näytti nyt varakkaalta mieheltä eikä hän suinkaan ollut huono asiansa ajaja. Hänellä oli onneakin. Kun hän oli viikon päivät soudellut kalastaja-aluksesta toiseen ja puhutellut laivureita, hän sai käsiinsä yhden, joka oli oikea löytö, Hardangerista kotoisin oleva talonpoikaislaivuri. Tämä omisti itse sekä laivan että lastin, hän oli komea mies, musta täysiparta ja rinnassa kultalukolliset hiuskäädyt. Myöhemmin hän osoittautui koko seuramieheksi ja hurmuriksi. Tämän miehen kanssa August alkoi hieroa kauppoja, ja laivuri kysyi häneltä kaikkea. Augustin täytyi tarkkaan selostaa sekä omat asiansa että kuivauspaikka, ja lorun loppuna oli sopimuskirja ja allekirjoitukset. Hardangerilaisella oli mukanaan suuret määrät rinkeleitä, viinatynnyri ja kajuutassa kokonainen laitio täynnä pähkinöitä. Kaikki tämä hyvyys oli kallioilla työtä tekeviä varten. Laivurin nimi oli Skaaro ja hänen jahtinsa _Lokki_.

August viipyi hardangerilaisen aluksessa koko talven ja oli laivurille avullisena kalanostossa ja muissa töissä, mitä milloinkin sattui olemaan, esimerkiksi tarpeen tullen kalanperkaajan sijaisena, sillä August pystyi siihenkin. Sanottavaa palkkaa hän ei tosin saanut, mutta aina sentään ruoan ja asunnon, eikä August näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut vaatia killinkejä jokaisesta työstä, minkä teki, hän oli pikemminkin kuin vieras, joka oli tullut kyläilemään. Valoisina kesäiltoina hän istui pelaamassa korttia laivuri Skaaron kanssa voittaen ja menettäen pähkinöitä, saattoi ottaa ryypynkin seuran vuoksi, mutta ei koskaan suostunut ottamaan sen enempää. Siis vakava ja sopiva kalliokalankuivaaja, hänessä ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Jutellessaan kokemuksistaan vieraissa maissa hän miedonsi mehevimpiä juttujaan, ja laivuri, joka ei tuntenut muuta kuin Hardangerin, Bergenin ja Lofootit, kuunteli halukkaasti. Jonkin aikaa kesärajan [kesäraja, Sumarmaa, on huhtikuun 14. p. Siitä kalastajat laskevat kesävuosipuoliskon alkavan] jälkeen Lofootien-kalastus päättyi ja _Lokki_ oli ottanut lastia viimeistä jalkaa myöten. Edevart tuli alukseen luotsatakseen sen Länsivuonon poikki; siitä hänellä ei tosin ollut luvassa sanottavaa palkkaa, mutta hän sai runsaasti ruokaa. Ihanana kevätyönä auringon paistaessa ja hiljaisen myötäisen vetäessä _Lokki_ ui Poldeniin ja sen kiinnitysköysi vietiin maalle. Yltympäri seisoi mäkirinteillä ihmisiä katselemassa uhkeaa näkyä.

<tb>

Kalanpesu alkoi ryypyn ja rinkelin tarjonnalla koko joukolle. August kierteli pullo kädessä ja Edevart jakeli rinkeleitä. Pesusta maksettiin sangen hyvä palkka, se kun oli raskasta ja likaista työtä, niin ja niin paljon 120 kalalta, "isolta sadalta". Miehet nostivat kalat lastiruumasta, ne ladottiin veneisiin ja soudettiin rantaan; siellä seisoi miehiä ja muutamia naisiakin vedessä polviaan myöten pesemässä kaloja, joista oli poistettava kaikki hyytynyt veri ja musta mahakalvo ja saatava valkoista tavaraa. Pestyt kalat kannettiin pois kahden miehen paareilla ja jaettiin tasaisesti kallioille. August johti Edevart rinnallaan koko hommaa _Lokin_ kannelta käsin. Sieltä he näkivät kaikki, huusivat silloin tällöin, viittoilivat ja antoivat ohjeita veneille. Karolus ansaitsi nyt kahdeksanhangallaan kosolti rahaa, isolla veneellään hän toi maihin ison sadan kerrallaan. Laivuri Skaaro kävi usein maissa katsellen kuivauspaikkoja ja laskien leikkiä kaloja pesevien naisten kanssa. Hänen leikinlaskunsa herätti yleistä mielihyvää.

Muutaman päivän kuluttua koko lasti oli pesty, ja _Lokki_ huosittiin ja huuhdottiin hohtavan puhtaaksi. Kalat lojuivat nyt pitkin kallioita pienissä kasoissa odottaen vain viimeisenkin lumiläikän häviämistä. Ja sitten kuivaaminen alkoi.

Joka aamu miehet saivat aluksi ryypyn, lapset ja naiset rinkelin ja kourallisen pähkinöitä, mutta eivät ryyppyä. Mutta viina oli mietoa, se ei jättänyt suuhun väkevää makua, ryyppy oli vain merkiksi hyvästä suhteesta, ja se oli tapana antaa kaikilla kuivauspaikoilla. Edevart sai pienokaisten joukosta monta ystävää pistämällä heidän kouraansa salavihkaa ylimääräisen rinkelin tai muutaman pähkinän, sitten he ryhtyivät työhön iloisesti ja reippaasti eivätkä väittäneet vastaan. Kun kalat oli saatu hajalle, pidettiin päivällisaika ja tunnin lepo, sitten kalat käännettiin ja niiden annettiin maata selkä ylöspäin muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen ne taas illalla koottiin kasoihin. Kuivauspaikoilla vilisi väkeä.

Kaikki kävi nyt säännöllistä menoaan, ainoina keskeytyksinä juhlapäivät ja silloin tällöin jokin sadepäivä, jolloin kala sai olla kasoissa eikä siihen koskettukaan. Laivuri Skaaro oli jo Lofooteilta palauttanut tarpeettomina kotiin sinne etelästä tuomansa miehet, kalankaitsijan ja tämän apulaisen, koska nämä olisivat jääneet työttömiksi koko pitkäksi kesäksi. Skaaro itse alkoi matkustella ja käydä vieraissa muilla läheisillä kuivauspaikoilla olevien laivurien luona, ja August ja Edevart olivat kahden hänen aluksessaan. Mutta he olivat luotettavia miehiä eivätkä menettäneet päiviään toimettomuudessa. Augustin laittaessa ruoan ja valvoessa kalankuivausta Edevart maalasi jahdin ja kaapi ja öljysi maston ja kokkakoristeen. Kun sateen uhatessa jokin kalaerä oli kiireesti koottava, he lähtivät molemmat maihin ja raatoivat kuin miehet. Palatessaan pikimmältään alukseensa laivuri ei tavannut ketään toimettomana. Hän oli yhä tyytyväisempi molempiin nordlandilaisiinsa; siihen vaikutti kyllä sekin, että August oli lahjoittanut hänelle kultasormuksen. Hardangerilaisen mielestä tämä oli ylenpalttinen lahja, mutta August, joka oli hyvänluontoinen ja runsaskätinen meripoika, ei pitänyt sitä minään. Laivuri Skaaro kehui kuivaajaansa kaikissa naapurikylissä tehden hänet sitten kuuluisaksi ympäristössäkin.

Kerran iltapäivällä laivuri palasi kotiin vieraalta kuivauspaikalta iloisena, mieli kevyenä ja elämäänsä tyytyväisenä. Hän aikoi panna toimeen kutsut parille ystävälleen, laivassa syötäisiin ja maalla tanssittaisiin, Augustia pyydettiin hankkimaan pelimanni. August nyökkäsi hieman hymähtäen. Hänen piti vielä varata suurin lato ja hankkia tanssitettavia. August nyökkäsi taas. Entä ruokaa, tuoretta lihaa, kun merilinnut oli rauhoitettu ja metsästys kielletty? August osoitti karjaa, joka kävi laitumella ylhäällä viidakossa ja sanoi: Tuolla on varaa valita!

Pohjan puolen taloissa ei pidetty vakinaisia paimenia, ja usein niiden karjat kävivät syömässä kuivauspaikan lähistöllä. Lampaat olivat nyt hyvässä lihassa, ja laivuri Skaaro sanoi nuorelle Ane Maria vaimolle, että hän haluaa ostaa pässin tuoreeksi lihaksi, hän kun odottaa vieraita. Ane Maria lupasi puhua Karoluksen kanssa. Seuraavana päivänä hänellä oli tullessaan Karoluksen lupa, ja laivuri pyysi häntä saattamaan itsensä laitumelle ja näyttämään siellä teuraseläimen. He lähtevätkin, mutta Ane Maria viipyi poissa vain vähän aikaa, palasi takaisin yksin, kiihtyneenä ja hengästyneenä ja ryhtyi taas kaloja hoitelemaan. Toiset naiset ja tytöt virnistelivät keskenään, asia näytti huvittavan heitä. Etkö sinä löytänytkään lampaita? he kyselivät. Minne sinä laivurin kadotit? Eihän se vain ahdistellut sinua? — Ane Maria ei vastannut. — Laivuri Skaaro tuli laitumelta vähän myöhemmin ja meni heti laivaansa. Alkoi sitten hautoa toista silmäänsä kylmällä vedellä.