Part 20

August oli ainoa koko miesjoukosta, joka uskalsi luoda lapiollaan liejun pois ruumiin ympäriltä, jotta se olisi saatu ilmoille. Augustissa oli miestä katsomaan vaikka ruumista silmästä silmään.

Ihmeen hyvin laivuri vainaja olikin säilynyt. Lieju oli estänyt häntä mätänemästä, ruumiista ei tuntunut uhoavan muuta kuin mudan hajua. Vaatteet olivat pysyneet vahingoittumattomina, kultasormus oli sormessa. Käsivarret, jotka olivat levällään, täytyi varovasti painaa yhteen. Toinen saapas oli poissa jalasta. Ruumis lepäsi pohjakalliolla vain kolme syltä maanpinnasta jonkinlaisessa hiidenkirnussa. Hiidenkirnun halkeamasta kumpuili vettä, siinä oli siis lähde.

Miehet saivat hilatuksi ruumiin kovalle maalle, huuhtoivat sen puhtaaksi mudasta ja peittivät sen vaatteella. August valitsi joukosta pari miestä, jotka lähetti kotiin tekemään arkkua.

Nyt siis oli pahin jännitys lauennut, ja muutamat miehet puhelivat siihen suuntaan, että työ olisi lopetettava. Ezra intosi, että sitä on vielä jatkettava, mihin hänellä olikin erikoiset syynsä; hän meni valittamaan hätäänsä Augustille. Mitä kummia? ihmetteli August, työkö lopetettava? Ei puhettakaan, tuo pohjaton silmäke oli kerta kaikkiaan laskettava kuiviin, ettei ainoakaan elävä olento enää voi hukkua siihen!

He siis uurastivat toisenkin päivän iltamyöhään saakka. Silloin heillä oli kaivettuna tavattoman laaja ja syvä viemäri poikki koko suon. Vesi virtasi koskenaan sen pohjalla; melkein koko matkan oli siloista pohjakalliota, ainoastaan hiidenkirnu oli yhä edelleen täynnä vettä ja liejua. Vanhan Martinuksen lehmää ei löytynyt, mutta Skaaron toinen saapas löytyi.

Miesten päättäessä työnsä illalla tuli kysymys siitä, kuka rupeaa yöksi ruumiin vartijaksi. Kukaan ei tahtonut ryhtyä moiseen vaaralliseen hommaan — tai jollei juuri vaaralliseenkaan niin muuten pöyristyttävältä tuntuvaan urakkaan. Ezra lupasi ruveta valvomaan, jos vain saa jonkun toverikseen, ja Teodor, joka oli jälleen kovin miestä mielestään, lupautui valvomaan hänen kanssaan. Teodor varmaan halusi korjata tämänpäiväisen heikkoutensa; hän oli ehtinyt käydä rannassakin perinpohjin peseytymässä ja siistiytymässä.

Oli kesä ja valoisa pohjolan yö. Molemmat valvojat kävelivät edestakaisin yksinäisellä vartiopaikallaan. Ei heitä suinkaan pelottanut, johan nyt! Hyvän hyvyyttään he olivat ryhtyneet koko hommaan, siinä ei ollut mitään synnillistä. Ainoa seikka, josta heitä olisi voinut syyttää, oli kai se, että Ezra oli sisimmässään kovin hyvillään kun näin sai mainion suonsa kuivatuksi — voisiko sitä ehkä sanoa iloiseksi jumalanpeloksi.

He istuivat torkkuen paikoillaan. Aurinko painui harjun taakse, varjot kävivät viileiksi, he napittivat nuttunsa. Viimeinen asia, josta he puhelivat, koski sitä, ettei heillä kummallakaan ollut minkäänlaisia selvittämättömiä asioita laivuri Skaaron kanssa; mitäpä pahaa tämä siis heille...? Ei suinkaan mitään. Mutta ruumis on sentään ruumis eikä laivuri. Niin kyllä, mutta...

Teodor heräsi säpsähtäen. Hän oli kai nähnyt unta?

Mitä nyt? Ezra oli oitis pystyssä.

Ei mitään. Mutta etkö näe, miten se elää?

Mikä muka elää?

Skaaron peitevaate. Täytyy mennä katsomaan.

Niin juuri! vastasi Ezra, mutta viivytteli lähtöään.

Puoliyö oli jo ohi, oli aika sakea hämärä. He tuijottivat henkeään pidätellen. Siellä on jotakin punaista, se on jokin eläin, sanoi Teodor.

Ezra: Saatpa nähdä että se on kettu!

Niin, myönsi Teodorkin. Voi hyvinkin olla kettu, mutta...

Mennään katsomaan! kuiskasi Ezra.

Niin, mennään vain. Mutta... Tuota, jos se on... se itse... itse pah...!

Mitä sinä puhut? Ezra kuiskasi hätäisesti, kylmän väristyksen karmiessa selkäpiitä. Et suinkaan sinä usko, että se itse...?

En osaa mennä mitään vannomaan, vastasi Teodor. Mutta itsekin tiedät, että se, se vanha kehno näet, käy ympäri milloin missäkin hahmossa, etsiskellen, kenet saisi niellä. Mikäpä häntä silloin estäisi rupeamasta vaikka ketuksikin? Olen kuullut siitä ennenkin kerrottavan.

Ezra tuntui empivän: Siitä on jo monta vuotta kun Skaaro upposi suohon, ja koko ajan hänen sielunsa on ollut autuaana — mitäpä asiaa sielunvihollisella olisi juuri nyt hänen kimppuunsa?

Teodor ei vastannut siihen sanaakaan.

Vai mitä sinä ajattelet? tiukkasi Ezra.

Teodor: Mitäkö minä ajattelen! — Mutta ei tuo ole oikea elukka. Ei Skaarokaan ollut suinkaan suoraan katkismuksesta leikattu mies, älä toki luule! Teki se mies toki synnin jos toisenkin elämänsä päivinä, sen minä kyllä tiedän.

Mutta Ezra oli kerta kaikkiaan hurjapää. Hän tavoitti kumpaankin käteensä sopivan kiven ja alkoi hiipiä ruumista kohti.

Menetkö sinä? kuiskasi Teodor, lähtien varovasti, hitaasti hiipimään toisen kintereillä.

Samassa lähti ruumiin äärestä jokin eläin aika kyytiä juoksemaan. Punainen kettu ampui nuolena pimeyteen. Ezra heitti. Pakeneva otus vingahti, mahdollisesti vain säikähti, mutta vingahti sentään, mikä Ezrasta tuntui suurelta helpotukselta.

He menivät ruumiin luo. Vastaan lemahti kauhea mädänneen löyhkä, niin että heidän täytyi pidellä nenäänsä. Teodor oli rohkaissut luontonsa: hän oli nyt varma asiasta. Ruumiinryöstäjä oli ollut vain pahainen maallinen kettu repolainen; jos itse paholainen olisi ollut pelissä, se mies ei olisi lähtenyt pakoon vaan olisi paikalla hävinnyt näkymättömiin tai sitten muuttautunut muurahaiseksi.

Katsopas sitä porsasta, minkälaista siivoa on tehnyt!

Kettu oli repinyt Skaaron takin riekaleiksi päästäkseen ruumiin kimppuun. Kasvoihin ei ollut kajonnut, mutta oli kynsin hampain repinyt ja raastanut vaatteita, niin että napit olivat irtautuneet ja napinreiät ratkenneet, ja taskunkin oli repäissyt rikki. Millainen peto kettu voikaan olla! Toverukset kohensivat kaikessa kiireessä kuolleen pukua ja heittivät peitteen takaisin hänen päälleen. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, etteivät enää anna unelle valtaa.

Olipa sentään koko onnenpotku, että satuinkin heräämään, ennen kuin oli ehtinyt tapahtua enemmänkin vahinkoa.

Teodorin mielestä kuului koko kunnia ruumiin pelastamisesta yksinomaan hänelle.

Seuraavana aamuna tuli vielä muutamia miehiä kaivamistyötä jatkamaan. Toiset jäivät tulematta; olivat kai saaneet tarpeekseen siitä urakasta. He olivat tyytyväisiä, kun oli saatu ruumis pois suosta ja siten estetyksi nuo kovanonnen huudot kuulumasta, sen enempää he eivät enää aikoneet tehdä. Mutta Martinuksen lehmä? kysyi August, eikös sekin olisi hyvä löytää, jotta saisi nylkeä siitä arvokkaan nahan? Ja voisihan vieläkin joku ihminen tai elukka hukkua suohon. — Hän meni ruumiin ääreen ja kohotti peitettä, mutta sen alta löyhähti vastaan niin inhottava löyhkä, että hänen täytyi oitis vetäytyä takaisin. Se oli ruumiinvalvojille vain onneksi. August ei huomannut ruumiissa mitään. Hän lähti suolle, viittoili hiidenkirnusta kaksi väliviemäriä suoraan harjun laitaan, osoitteli, viittoi ja komenteli. Vasemmasta väliviemäristä löytyi Kaunikki, Martinuksen lehmä. Se oli aivan vahingoittumaton; miehet huuhtoivat sen puhtaaksi mudasta ja kävivät nylkemään. Aamupuolella oli ruumisarkku valmis, niin että Skaaro saatiin siihen, ja jo oli aikakin; ruumis ei kestänyt enää nostaakaan, vain vaatteet pitivät sitä enää koossa...

August oli ollut tavattoman touhuisa ja puuhakas. Mutta Edevart, hänen toverinsa, ei viitsinyt vaivautua juuri mihinkään, oleili vain aikojaan, laiskistui päivä päivältä ja hiukan liehitteli hameväkeä. Niinkuin esimerkiksi suon kuivaamiseen ei ollut lainkaan puuttunut. Se oli hyvätyö koko kylälle, mutta ei, hän ei koskenutkaan lapioon, sanoen syyksi ettei hänellä muka ollut työtamineita. Eikä hän liioin — niinkuin itse antoi ymmärtää — suuria välittänyt koko kylän asioista. Mitäpä ne häntä liikuttivat? Tämä oli kyllä kotikylä, sen hän oli valmis myöntämään, mutta nyt tämä ei enää ollut hänen kotipaikkansa, tai ei ainakaan yksin tämä paikka ollut kotipaikka, hänellä oli kotinsa kaikkialla. Jos hänen mieli kuivaamaan soita, niin ensiksi hänen kai oli ruvettava siihen omalla tilallaan Fosenlandetissa. Siellä ei tarvinnut kaivaa raatoja suosta.

August oli antanut Ezran suon kuivaukselle niin voimakkaan alkusysäyksen, että nyt saattoi sanoa jo puolet tuosta tärkeästä työstä olevan tehtynä, kun oli saatu aikaan valtava kuivatusviemärioja sekä kummatkin väliviemärit. Suon pinta jo alkoi hiljalleen laskeutua ja kuivaa. Mutta täytekivien veto salaojiin oli vielä jäljellä, kuukausien, vuosien raadanta edessä.

Mutta alku oli tehty, ja Ezra oli päässyt suon kuivaamisen makuun. August auttoi ja tuki häntä sekä sanoin että teoin. Ezra ja Joakim olivat vuoroin toistensa töissä, kummassakin oli piintyneen maanmöyrijän verta. Tarvitessaan apua vääntämään isoa kiveä lähetti Joakim heti sanan Ezralle, ja Joakim puolestaan teki silloin tällöin päivän verran työtä Ezran suolla. Hitaasti se kyllä kävi, mutta siunaus odotti tulevaisuudessa. Pojat tulivat hyvin toimeen keskenään, kuten sopi odottaakin. Ei ollut enää salaisuus, että heistä piti tulla langokset. Joakimin sisarella Hosealla oli jo kultasormus sormessa, jottei kauppa vain pääsisi purkautumaan.

Mutta nyt August oli ilman työtä, hän rupesi katselemaan ympärilleen ja vainuamaan uutta toimialaa. Hän kehoitteli taaskin Edevartia rakentamaan Poldeniin kaupan — nelihanka oli vieläkin täydessä lastissa venetalaan kyljessä, eikä sitä voinut jättää siihen talveksi jäätymään. Tällä kertaa Edevart myöntyi, hän itsekin oli ehtinyt aprikoida asiaa. Mutta sitten sinun on laitettava se oitis, ennen kuin talvi ehtii tulla; mitä ihmettä sinä oikein vielä odotat? — Hm, tuumi Edevart siihen, ensiksikin pitäisi saada rakennustarpeita. — Siispä tänä päivänä ja tällä hetkellä kirje matkaan, ilmoitat siinä, montako hirttä, lankkua ja lautaa ja mitä mittoja — — —

Kirjeen kirjoitti Joakim.

Ja nyt Edevartkin näytti saaneen takaisin rohkeutensa ja työnhalunsa. Hän oli varhain jalkeilla ja uurasti rakennuksellaan iltamyöhään. Edevart ei ollut suinkaan patapuukko, ja hänen Knoffin suuressa kauppapaikassa näkemänsä ja kokemansa tuli nyt hyvään tarpeeseen. Yhdessä Augustin ja Joakimin kanssa hän muurasi mukiinmenevän kellarin, johon mahtui paloöljytynnyri, pieni nassakka lehtitupakkaa, toinen samanlainen vihreää suopaa ja yhtä, toista muuta kellarissa säilytettävää tavaraa. August huomautti nytkin, että laitos tulee alun perin liian pieni, mutta Edevart tahtoi aloittaa varovasti.

Kun tilatut rakennustarpeet olivat saapuneet, ei kestänyt kauan, ennen kuin ruumisarkuntekijät olivat pistäneet rakennuksen pystyyn. Siitä tuli kauppakamari, joka rakennettiin tuparakennuksen päähän suoraan tämän jatkoksi, ristikkorakennus, joka oli laudoitettu ulkoa ja sisältä, ilman uunia ja ilman mitään joutavia koristuksia. Syksyyn mennessä Edevart sai lunastetuksi kauppakirjan ja alkoi myydä tavaroita kiinteästä myymälästä. Kauppa kävi hyvin, vanha ofotilainen oli saanut kalansa kuivatuksi ja maksanut kuivaajille palkat, niin että ihmisillä oli taas millä ostaa.

Mutta August, mitäs hän? Nyt hän oli taas vapaa ja joutilas ja alkoi käydä levottomammaksi kuin konsanaan, lopulta suorastaan ärtyisäksi ja kiukkuiseksi, niin ettei hänen kanssaan tahtonut tulla toimeen. Mikä sinua vaivaa? ihmetteli Edevart. Augustin täytyi päästä matkaan. Edevart ehdotti, että hän lähtisi pohjoiseen päin tavarasäkkeineen; hän saattaisi kävellä vaikka Tromssaan asti, Edevart toimittaisi hänelle uutta tavaraa sitä mukaa kuin entinen loppui. Mutta August pudisti päätään. Mitä hänellä sitten oli mielessään? Hänen piti päästä pois valjaista. Mitäh? Ei! häntä ei enää haluttanut maleksia tavarasäkki selässä... Edevart ei tahtonut päästää toveriaan menemään, pyysipä tätä liikekumppanikseenkin; kummallekin kuuluisi puolet niin kaupparakennuksesta kuin tavaroistakin. Mutta August ei suostunut siihenkään.

Ei. Augustin täytyi saada vaihtelua, ei häntä vaivannut mikään muu. Hän oli tottunut kuljeksimaan paikasta toiseen, nyt hän oli saanut Poldenista tarpeekseen, ja vanha epävakaisuus sai hänet jälleen valtoihinsa. Tämä olisi käynyt mukavasti, puheli Edevart, olisit mennyt Tromssaan ja palannut taas takaisin, sitten lähtenyt etelän puoleen, oleillut, missä olisi miellyttänyt ja tehnyt kauppoja, sikäli kuin olisit nähnyt mukavaksi! — Niin, ja kulkenut iät kaiket samoja teitä! murahti August siihen. — Miksikäs ei? — Ja tavannut aina uudelleen samat ihmiset ja syöttänyt heille samat jutut ja tallustellut iankaikkisissa seitsemänpenikulmansaappaissa! — Kerran sanoit pitäväsi siitä hommasta. — Sanoinkohan? Mutta nyt minun on päästävä näistä valjaista. — Mutta mitä sinä sitten oikein tahdot? — August ivastasi tavalliseen tapaansa: Älä huoli surra sitä!

Mutta mitään tulevaisuudensuunnitelmia ei hänellä lähtiessään varmastikaan ollut.

<tb>

Aika kuluu, kuinkapa muutenkaan. Kaikki käy kulkuaan, kaikki käy, mutta yksi ja toinen seikka pyrkii menemään — päin mäntyyn. Asia ei voi olla toisinkaan.

Edevart kävi kauppaa Poldenissa. Hän oli rakentanut kauppansa lapsuutensa kodin päätyseinään kiinni päästäkseen kolmella seinällä, mutta vanha tuparakennus tuli siitä toista vertaa pitemmäksi, niin että se levittelihen jo melkein kuin kunnanvaltuuston puheenjohtajan Karoluksen mahtava rakennus. Edevartista ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä, että ihmiset tunsivat kunnioitusta hänen kauppaansa kohtaan. Hän maalautti koko rakennuksen valkoiseksi, niin että se oli kuin pappila, ja muutenkin hänen kotonaan oli nyt kaikki niin hienoa, että oikein pihakin lakaistiin puhtaaksi tavaroiden kääreistä karisseista oljenruupuista. Vanha isä lankesi auttamattomasti salaiseen ylpeyden syntiin, kun hänellä oli niin mainio poika. Hän virkkoi aina väliin: Olisipa äiti ollut näkemässä!

Talvella kaikki oli autiota ja kuollutta. Miehet olivat kaikki Lofooteilla eikä Poldenissa ollut rahaa. Edevart vietti laiskanpäiviä, sen kuin söi ja makasi. Kerrassaan ihana olotila, jota ei voinut pitää tarpeeksi suuressa arvossa. Täällä ei tapahtunut mitään kello yhdeksän jälkeen illalla, ei taloissa eikä ulkonakaan. Kaikki kömpivät silloin vuoteeseensa, ei kenenkään päähänkään pälkähtänyt maata valveilla salaa kuuntelemassa.

Edevart oli yhä edelleen sama hyvänahkainen mies kuin ennenkin. Ankarana talviaikana hän auttoi köyhiä antamalla näille velaksi leiviskän pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia, ja pikku Ragna, joka oli naimisissa Teodorin kanssa, sai vielä valkoista kekosokeria kahvinsa höysteeksi, eikä sitä sokeria mitattu eikä punnittu kovin tarkkaan.

Mutta sinun pitää tulla minun luokseni kahville! sanoi Ragna.

Edevart lupasi tulla vielä samana iltana.

Ei voinut käydä toisinkaan. Rumaa se oli ja pahaa, mutta Edevart kävi Ragnan luona, joka asui isoäidiltä perimässään tuvassa. Hän hiipi sinne pimeinä öinä viipyen perillä pitkät ajat. Kaikki sen tiesivät, koko kylä sen tiesi, mutta Edevartin ei tarvinnut puolustella itseään eikä pyydellä anteeksi keneltäkään, hänellähän oli rahaa ja tavaraa, hän oli rikas. Eikö ollut parempi käydä Edevartin kaupassa ja saada avuksi leiviskä, pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia! Ja Ragnalle itselleen tämä oli pikemminkin vain kunniaksi, että Edevart oli valinnut hänet eikä Beretiä tai Kleivan Josefineä. Niin asia oli.

Entä Edevart itse? Menettelihän se, kaikkihan käy, kun ei ajattele. Hän oli alkanut välittää yhä vähemmän siitä, tekikö hän oikein vai väärin ja mitä hän teki. Pikku Ragna ei ollut sama kuin Lovise Magrete, eihän kukaan ollut tämän veroinen eikä Edevart voinut koskaan unohtaa häntä, mutta terve menoa vain! kuten August olisi sanonut. Ragna oli tässä käden ulottuvilla, hänen suunsa oli kovin sievä hänen hymyillessään. Edevartin sielu oli mennyt rikkinäiseksi, hän ei tuntenut Ragnasta todellista iloa, mutta ei jättänyt tätä rauhaankaan. Lovise Magrete oli tuskin päivääkään poissa hänen ajatuksistaan, mutta tietenkin Edevart oli hänet jättänyt, sillä mitäpä muutakaan hän voi tehdä? Mutta mitä muutakaan hän osasi kuin muistella tuota mennyttä! Lovise Magrete oli tehnyt häneen syvän ja pysyvän vaikutuksen; siitä oli nyt kulunut vuosi, mutta heikoksi ja rikkinäiseksi Lovise Magrete oli jättänyt hänet silloin heidän viimeistä kertaa tavatessaan, jahti _Herminessä_, ja heikko ja rikkinäinen Edevart oli ollut siitä pitäen. Hän olisi etelän puolessa käydessään helposti voinut hankkia Lovise Magreten osoitteen, mutta se oli jäänyt pelkäksi aikomukseksi. Edevartilta puuttui rohkeutta ja yritteliäisyyttä. Nyt hän liikuskeli täällä kotitanhuoilla hautoen mielessään kirjeitä, jotka kaikki jäivät lähettämättä; ne eivät tulleet koskaan paperillekaan. Ilosta ja hauskuudesta hän ei tiennyt mitään, oli unohtanut hymyilemisen taidon, oli kumarahartiainen nuorukainen, jonka ruumis oli lihonut runsaasta ruoasta. August oli kerran sanonut Edevartille: No mutta, sinähän olet ihan kuin ruumis, hautaamista vailla!

Mutta ei Edevart sentään ollut aivan kuollut, ei kokonaan kuollut. Miesten tullessa keväällä kotiin Lofooteilta hän auttoi vanhaa Martinusta hommaamaan uuden lehmän takaamalla häntä. Mutta samaan aikaan Teodor oli suunniltaan ällistyksestä nähdessään, että Ragna oli tulemassa äidiksi.

Missä olet käynyt sen saamassa? hän kysyi synkästi.

Hahhaa! Mistäkö muka olen sen saanut? vastasi Ragna. Täällä kotona.

Kukas on ollut tekijänä?

Silloin Ragnaa nauratti vieläkin enemmän, ja hän toisti Teodorin omat sanat: Sen tekijänäkö! Minä kysyn, kenen se on?

Sinähän puhut kuin keitetystä lampaan päästä. Ikään kuin et olisi käväissyt pääsiäisenä kotona!

Niin kyllä, mutta siitähän on vasta kolme viikkoa. Ja minkänäköinen oletkaan nyt!

Äänettömyys.

Tahdon tietää sen! kiljaisi Teodor hypäten pystyyn.

Mutta Ragna oli ollut kovin näppärä ja sukkela koulussa, ja samanlainen hän oli ollut koko ajan sen jälkeenkin. Hän taisi päässälaskua ja osasi muutenkin pitää puoliaan: Niin no, siinä tapauksessa se on vanhempi. Sinä menit Lofooteille helmikuussa ja nyt on ristinpäivä. Niin että laske vaikka itse!

Ragna sai Teodorin petetyksi. Ragnalla oli kuin ketulla kaksi tietä luolastaan. Teodor ei tiennyt lopulta, mitä uskoa, ja istuutui taaskin. Ja myöhemminkin Ragna puheli asiasta Teodorille pilkaten säälimättä tämän synkkiä epäluuloja. Niin turvalliseksi pikku Ragna tunsi itsensä.

Elämä kulki tasaista latuaan. Kaiken täytyy jotenkin käydä. Ajan pitkään ei Teodorkaan voinut kantaa vihankaunaa mielessään. Kaikki muutkin olivat mielissään, kun Lofootien kalastus oli onnistunut hyvin. Kaikki olivat ansainneet runsaasti, niin että saattoivat jälleen käydä Edevartin kaupassa ja maksaa kaiken rahaisella rahalla. Käydessään maksamassa mitä vaimo oli ottanut kaupasta velaksi, Teodor iloiseksi hämmästyksekseen havaitsi tämän tehneen velkaa varsin vähän ja tulleen hyvin vähällä toimeen talven ajan. Ragna oli kuin olikin kelpo nainen, ei kenenkään pitänyt muuta sanoa!

Ja nyt oli taas muutaman viikon ajan Poldenissa rahaa. Edevart sai uusia tavaroita, ja kauppa kävi oikein hyvin. Hänen täytyi saada toimisto, ei suinkaan mahdottomia laitoksia, vain pieni toimistohuone, jonka kauppaan vievässä ovessa piti olla lasiruutu. Ja kun oikein ajatteli asiaa, hän tarvitsi oman makuuhuoneenkin, silloinhan hän ei vienyt tilaa vanhasta pirtistä, jossa ilmankin oli asumassa enemmän kuin tarpeeksi monta. Edevartin täytyi siis taaskin ryhtyä rakennuspuuhiin. Ja vanha isäukko sanoi toisenkin kerran: Olisipa äitisi ollut näkemässä!

Poldenissa vallitsi kerta kaikkiaan ennen tuntematon vireys ja liike. Koko seutu tuntui vähitellen heräävän ja ikään kuin oikovan jäseniään, yhdessä jos toisessakin päässä ajatukset alkoivat liikkua hiukan nopeammin kuin ennen. Ezra oli siitä hyvänä esimerkkinä. Tuo sukkela nuorukainen teki työtä kuin mies jatkaen suon kuivaamista, niinkuin August oli opettanut. Niin kauan kuin Lofootien matkan osuutta riitti, hän vuokrasi hevosen kivenvetoon. Häntä onnisti hyvin; pian hän jo saattoi latoa täytteen ensimmäisiin kivihautasalaojiin ja luoda mudan kivien peitteeksi. Hänellä oli jo suolla pienoinen kuivattu maatilkku; hän käänsi sen huolellisesti lapiolla, sai sen haratuksi ja lannoitetuksi, kylvi siihen ohraa ikään kuin oman uskonsa koetukseksi. Kolmen viikon perästä siinä oli vihanta laiho. Pohjattomassa suossa siis piili kuin piilikin ihme ja siunaus!

Suolla möyriessään Ezra hautoi päässään tuhansia ajatuksia. Hän käsitti kyllä, että suo vaatii enemmän lantaa kuin hän voi saada kerjätyksi kokoon kylästä. Siis hänellä täytyisi itsellään olla enemmän karjaa. Mutta jos mieli pitää karjaa, vaikka vain yksi ainoa lehmäkin, täytyi olla navetta. Niinpä tietenkin, mutta oliko kaikki sillä tehty? Kukas hoitaisi lehmää talvella hänen itsensä ollessa Lofooteilla kalassa ansaitsemassa killinkejä? Kukapa muu kuin hänen vaimonsa. Hänen vaimonsa, Ezran vaimo — — — Herra siunatkoon, hän itse ei ollut vielä kahtakymmentä! Mutta vaikka sorea Hosea sanoisikin tähän kaikkeen jaa ja amen, niin — missä hän voisi oleskella täällä uudispaikalla? Ei kai häntä navettaankaan lehmän toveriksi! Ezran oli siis aluksi saatava rakennetuksi pieni asuintupa, mutta siinä oli pelottava urakka — ja kaikki vain tuon pahuksen lannan takia! Väliin kaikki tuumat pyrkivät panemaan Ezran pään aivan pyörälle.

Helatorstaina hän harkitsi ja pohti kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja. Hän pani merkille, että Joakim oli viime päivinä keksinyt jotakin merkillistä. Tämä oli levittänyt niitylleen levää, merilevää, tavallista rakkolevää. Peijakkaan Joakim, hänellä mahtoi olla jotakin mielessään noin tehdessään. Hän sitten nuuski ja luki ja ahmi kaiken, mitä vain sai käsiinsä, venekunnan ollessa säänpidossa Lofooteilla. Hän kasasi yhä enemmän oppia ja viisautta päähänsä, eikö jo liene tiennyt enemmän kuin kirkkoherra, joka oli päästänyt hänet ripille. Mutta levitäpäs levää pelloille ja niityille...?

Ezra kysyi Joakimilta.

Niinpä niin. Ja olen haudannut rakkolevää jokikiseen kaurapellon vakoonkin; kylvin sitten siemenen sen päälle.

Onko se lannoitusainetta?

Niin sanovat. Mutta et sinä taida uskoa?

Mistä sinä tiedät tämänkin?

Luin siitä viime talvena. Sen pitäisi olla ikivanha keino, joka on ollut tunnettu tässä maassa jo parin tuhannen vuoden ajan. Tahdoin itsekin koettaa kerran.

Olipa hyvä saada tuokin asia tietoonsa, tuumi Ezra ja rupesi taas ankarasti vaivaamaan päätään. Jos Joakimin koe onnistuisi, silloin Ezran asiat muuttuisivat suuresti. Rakennussuunnitelmat saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes niihin olisi voimia ja varoja. Lehmä sai odottaa ja häät lykätä tuonnemmaksi. Mutta miksi Joakim oli pitänyt asian omina tietoinaan? Ezra kysyi: Kun kerran luit tästä jo talvella, niin miksi et puhunut etkä pukahtanut siitä ennemmin?

En tahtonut narrata sinua yrittämään. Tahdoin odottaa ensin itse nähdäkseni, miten se onnistuisi. Äläkä luulekaan, että pelkkä levä riittää sinun suohosi. Mutta se on hyvä olemassa jatkona.

Vai niin. Siis sillä tavalla. Tämä taas muutti Ezran suunnitelmia. Hän sanoi suoraan: Taisikin olla sitten joutavaa puhetta. Enkä saa mahtumaan päähäni, miten voit mennä levittelemään levää niityllesi. Heinänteossa saat kaiken töryn heinien mukana latoosi!

Ezra lähti tiehensä. Tuhannet ajatukset askarruttivat hänen mieltään. Hän ei ollut tullut hullua hurskaammaksi. Mutta lähiaikoina hän alkoi kaiken varalta rakentaa tupaa, ainoastaan tupaa. Hän sai kylästä miehen avukseen, ja molemmat uurastivat kuin muurahaiset. Rakennus oli saatava kattoon ennen lumen tuloa.

Nyt tapahtui jotakin. Pienoinen, vähäpätöinen seikka, josta oli suuret seuraukset. Edevart sai kirjeen Amerikasta. Kirkkomiehet toivat sen mukanaan postista. Siinä oli kellertävä kuori, lujaa nahan kaltaista paperia, ja siinä oli senkin seitsemät postileimat. Knoff oli käännyttänyt sen Fosenlandetista Poldeniin. Edevart luki kirjeen uudessa konttorissaan, ja saatuaan vihdoinkin tavailluksi sen alusta loppuun hän vei sen makuuhuoneeseensa päänaluksen alle.

Kirje oli jo vanha, se kun oli pitkät ajat maannut etelän puolessa. Edevart ei ollut niitä miehiä, jotka muistavat tai huomaavat antaa osoitteensa. Mutta kaikki kävi sentään, kaikkihan käy miten kuten. Tuossa tuli nyt kirje kaukaisesta Amerikan maasta ja oli kirjoitettu pienin varovaisin sanoin, jotka juuri olivat Lovise Magretelle tavattoman kuvaavia: hän ei ollut unohtanut Edevartia, mutta tahtoi ensin katsastaa, miten oikein rupeaa huristamaan; Amerikassa oli kovin toisenlaista kuin Norjassa, mutta kaikki he olivat terveinä, jotka olivat pysyneet yksissä Haakonin matkustettua länteen päin ja tykkänään lakattua kirjoittamasta. Poika ja tyttö olivat kasvaneet isoiksi, mutta eivät olleet käyneet ripillä, se kun ei ollut täällä tapana. Poika kävi työssä tehtaassa ja ansaitsi hyvästi rahaa, tyttö samoin, hän hoiteli kehruukonetta. Anteeksi jos näissä sanoissa on joukossa tuntemattomia, sillä koko kaupungissa puhutaan pelkkää englantia, eivätkä lapset sano enää norjan sanaakaan. Mutta nuorin, josta puhuin sinulle, on nyt pikku tyttö. Hänen nimensä on Haabjørg; Haakon tahtoi hänelle nimen, joka muistutti hänen omaansa. Itsestäni ei minulla ole paljonkaan kerrottavaa koko tältä pitkältä ajalta, joka nyt on kulunut, paitsi että en viihdy täällä. En ole viihtynyt täällä ollenkaan, mutta lähdin tänne toisen, mieheni, vuoksi, toivoen hänen muuttuvan toisenlaiseksi täällä vieraassa maassa. Kaipaan kovin sinua ja Doppenia, joka oli kotini. Ja nyt sinä asut siellä, kummallista ajatella sitä. Mutta lapset ovat kasvaneet suuriksi, ovat jo aikuisia eivätkä halua lähteä täältä minnekään, mutta pikku Haabjørgin tahtoisin ottaa mukaani tullessani katsomaan sinua ja Doppenia. Mitä ajattelet asiasta, että tiedän ryhtyä toimiin? Mutta ehkä sinulla jo on oma emäntä Doppenissa, siinä tapauksessa minä en tietenkään tule. Satuin vain muistamaan sinua tänä iltahetkenä, ja niin tulin kirjoittaneeksi. Rakkaat terveiset kaikilta, eniten minulta itseltäni.

Lovise Magrete Doppen.

Mitä Edevartin nyt oli tehtävä? Vastattava, vastattava heti paikalla! August olisi varmasti sähköttänyt, hän puhui aina Amerikkaan sähköttämisestä, kun nyt _Great Fastern_ oli vastikään laskenut kaapelin Atlantin poikki. Mutta Edevartille tämä oli merkkitapaus, hän ei voinut sähköttää. Häntä kun ujostutti pyytää Joakimia kirjoittamaan puolestaan, hän itse yritti kyhätä kirjettä kokoon; olihan hän pitänyt kalatiliä, ja itsehän hän teki merkinnät omiin kirjoihinsa! Mutta tämä oli merkillisen erilaista; hän tuhersi monta arkkia pilalle heittäen lopulta kaiken sikseen. Neuvottomuudessaan hän tuli ajatelleeksi pikkusisartaan, ei vanhempaa, vaan Paulinea, joka oli viimeksi koulunsa käynyt ja aika näppärä riipustamaan kirjaimia. Edevart päätti palkita tyttöä runsaasti tämän kirjeen kirjoittamisesta — sekä siitä, että tämä pitäisi kaiken omina tietomaan.

Veli ja sisar ujostelivat kovin toisiaan. Oli häpeällistä näyttää toiselle mielenliikutustaan, ennemmin olisi vajonnut vaikka maan alle. Edevart sai Paulinen suostutetuksi kirjoittamaan, mutta istui sitten koko ajan ylimielisen ja pilkallisen näköisenä antaen tavallaan ymmärtää, että tuo Amerikan maan Lovise Magrete oli hieman kuin hassahtanut, mutta että hän, Edevart, tahtoi kirjoittaa tälle mieliksi tuottaakseen raukalle iloa. Ei hän kuitenkaan tulisi kotiinsa Norjaan. Edevart itse saneli kirjeen, ilmoitti, missä hän asusti, että hän piti kauppaa kotikylässään, mutta ettei ollut käynyt Doppenissa kuin kerran, jolloin oli löytänyt Lovise Magreten sinne jättämän peitteen, josta hän kiitti. Olisi käynyt liian surulliseksi jäädä yksin elämään ja olemaan taloon, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kosken kohinaa ja jossa ei nähnyt...

Lovise Magreteä, ehdotti Pauline.

Lovise Magreteä? Ei! Tai pistäpä vaikka niinkin, se ilahduttaa häntä.

Pauline kirjoitti. Pikku Pauline ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Hän istui ihan viattoman näköisenä, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänellä oli tarkka vainu.

Oli hauska kuulla sinun tulevan takaisin, saneli Edevart edelleen. Käyn panemassa kaikki kuntoon siksi päiväksi, jolloin palaat vanhaan kotiisi takaisin.

Pauline: Etkö tahtoisi sanoa kaipaavasi häntä?

Ei! Ei! Oletko hullu? Näyttäisi siltä, että sinä olisit kirjoittanut sen piloillasi. Mutta olkoon menneeksi. Kirjoita pois niin! Tottahan hän sen verran ymmärtää leikkiä.

Pauline kirjoitti kysyen sitten: Ja sitten loppuun rakkaat terveiset?

Hjaa — niin no, kun kerran olet kirjoittanut kaiken muunkin! vastasi Edevart nakaten niskojaan. Mutta nyt hän — siitä olen varma — töytäilee ympäri kaupunkia näyttelemässä kirjettä. Semmoinen hupsu pyryharakka hän on.

Edevart antoi sisarelleen kirjoituspalkkaa kerrassaan 24 killingin hopealantin kehoittaen tätä olemaan kirjeestä vaiti kuin hauta.

<tb>

Kesä meni menojaan. Joakimin pellot ja maat kasvoivat paremmin kuin koskaan ennen. Ezra huomasi kummakseen, ettei heinien sekaan tullutkaan levää. Taisit haravoida sen pois ennen niittoa? hän tuumi epäillen. Mutta Ezra erehtyi. Levä oli mädännyt paikoilleen, heinän sänki oli aivan ruskeana sen jätteistä. Luoko oli tietenkin haravoitava varovasti ja kevyellä haravalla. Ohrapelto puski sakeaa ja pitkää kortta. Tuota jo kelpaa katsella! tunnusti Ezra peittelemättä.