Part 21

Ei Ezrallakaan ollut suinkaan ollut huono kesä. Hänen suohon raivaamansa pieni ohrapelto oli ytrepoldenilaisten kirkkomiesten vakituisena ja yhä vain suurempana ihmettelyn aiheena. Ja sitten se vasta olisi jonkin näköinen, kun suo olisi saatu kuokituksi! Ezra saattoi raivioidensa lisäksi näyttää rakennuksiaankin: totta tosiaan, tupa oli jo pystyssä, siinä oli ovi ja kolme ikkunaa, ja puolipäivän aikaan nousi piipusta savu Ezran keittäessä kahvia. Ja eikös vain sama Ezra ollut jonkinlaisessa mielettömän suuruudenhulluuden puuskassaan ruvennut yksin tein kyhäämään navettaakin! Poika raatoi kuin orja, oli laihtunut niin, ettei ollut kuin luu ja nahka jäljellä, mutta eipäs vain hellittänyt. Navettaan hän sai ainoastaan pari hirsikerrosta, sitten oli lopetettava. Koko laitos olikin kovin iso, ihan mahdottoman iso, se kun oli aiottu neljälle lehmälle sekä vielä hevoselle — hevoselle! — pikkukarjasta ollenkaan puhumattakaan. Tuo nyt jo oli selvää pöyhkeilyä ja tyhmänylpeyttä; eihän Karoluksellakaan, kunnanvaltuuston puheenjohtajalla, ollut enempää kuin neljä lehmää ja hevonen. Ja tuollaiseen navettarakennukseen menee hirsi poikineen. Sitä Ezra ei ollut tullut ottaneeksi huomioon, hän vain uurasti ja raatoi malttamatta kunnolleen harkita kaikkea. Vaikka itse navetan olisi vielä saanutkin tehdyksi, niin vielähän puuttui mitkä määrät tarveaineita, ennen kuin oli ylinen navetan päällä. Eikä navettaan ollut ajattelemistakaan kattoa ilman ylisiä. Oli siinä tietämistä kerrakseen!

Ezra pistäytyi kerran illalla vanhan Martinus keulamiehen pirttiin. Ukko oli oppimaton, mutta viisas mies, joka oli elänyt pitkän elämänsä tietämättä rahasta enempää kuin tavarastakaan. Hänen luokseen Ezra nyt meni alakuloisena valittamaan, ettei enää sinä vuonna saa uudispaikallaan mitään tehdyksi. Nyt oli jätettävä kaikki sillensä. — Niinpä niin, tuumi vanha Martinus harvakseen, mutta paljon sinä jo oletkin saanut toimeksi, vähässä ajassa. — Enpä niinkään lyhyessä ajassa, nyt on hyvästikin kaksi vuotta siitä kuin sain uudispaikkani ja panin siellä työt alulle. — Mutta sinähän olet vielä nuori poika. Muistan hyvin, kuinka kiipesit jahdin mastoon ja makasit mahallasi mastonnupin päällä; minusta tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Ja nyt olet täysi mies, jolla on oma tupa ja oma kontu ja kaikki. Onko se mielestäsi vähän? — Asia on sillä lailla, vastasi Ezra kuin lauhtuen, että minä olisin ehtinyt rakentaa vielä hyvän aikaa ennen Lofooteille lähtöä, jos vain olisi ollut tarpeita. — Martinus tuumi asiaa: Nyt sinun on ensinnäkin kiitettävä Jumalaa hyvästä terveydestä, kyllä sitten aina neuvo keksitään. Kun minulta meni lehmä, sain siitä hyvän nahan, ja nyt keväällä sain uuden lehmän. En ole vielä maksanut koko sen hintaa, se on totta, mutta jos Herra suo terveyttä, niin maksan loput Lofooteilta tultua. Mutta Edevart oli hyvä mies, kun suostui takuumieheksi; meitä on täällä kotona kolme, jotka kaikki siunaamme häntä siitä.

Niinpä niin, sanoja ja vain sanoja. Kaiken, mitä tuo vanha neropatti puhuu, Ezra olisi itsekin voinut sanoa itselleen. Mutta hän ei tehnyt niin, hänen suonissaan kuohui nuori veri, se ajoi häntä kiihkeästi eteenpäin. Kerran aamulla ani varhain hän lähti tuvastaan oikaisemaan suoraan metsän halki. Hän viipyi kauan poissa, ja viimein palatessaan hän pyyhkieli hikeä valuvaa naamaansa. Hän oli käynyt haastattamassa kauppias Gabrielseniä ja juossut koko matkan mennen tullen. Nuori veri pakotti hänet kiirehtimään. Kauppias Gabrielsen oli joutunut vararikkoon, hänen kaupparakennuksensa tulisivat myytäviksi tai purettaviksi, ja siinä oli monta hyvää ulkohuonerakennusta. Ezra aikoi ostaa niistä jonkin, purkaa sen ja kuljettaa hirret, lankut ja laudat vesitse kotiin Poldeniin uudispaikkansa navetaksi ja ylisiksi. Siinä hänen tuumansa. Mutta eikö Ezra ollut taas toiminut harkitsemattomasti? Ei sinne päinkään. Kyllä hän oli harkinnut asiaa. Hän antoi palttua joutavalle suunsoitolle, ja tuumittuaan ja pohdittuaan asiaa perinpohjin kokonaisen unettoman yön hän aamuvarhaisella hyppäsi vuoteestaan ja ryhtyi heti toimeen.

Kauppias Gabrielsen ei voinut myydä pesästä ainoaakaan rakennusta, vieläpä suuttui pahanpäiväiseksi, kun joku uskalsi tulla katselemaan hänen rakennuksiaan. Mene puhumaan nimismiehelle, niin kyllä saat iloisen lähdön! tiuskaisi arvon kauppamies lopuksi. Vai Poldenin pikioravat minun rakennuksiani nuuskimaan...!

Nimismieheltä Ezra sai kuulla, ettei häntä haluttanut myydä rakennuksia yksitellen paikalta pois vietäväksi, vaan koko kauppapaikka semmoisenaan, kaikkineen päivineen.

Entä kenen luulette sen ostavan? kysyi Ezra. Siihen nimismies ei osannut mitään vastata. Ezra huomautti, ettei koko paikasta ollut kauppapaikaksi. Eihän siellä ollut ainoaakaan taloa lähistöllä. Kaikki asutus oli Poldenissa ja sen ympäristössä, ja siellä piti kauppaa Edevart.

Tuo on kyllä totta, myönteli nimismies kysäisten sitten: Onko sinulla rahaa rakennuksen ostoon? Ei ole vielä, mutta saan kyllä Lofootien matkasta. Siitä et voi olla noin varma, tuumi nimismies myhäillen. Riippuu siitä, millaisella tuulella Herra sattuu olemaan.

Ezra: Riippuu se toki vähän minusta itsestänikin. Jos käy hullusti, voin ruveta vaikka kalanhalkojaksi toisen palvelukseen tai ottaa pestin laivaan. En tule takaisin kukkaro tyhjänä. Sillä jos Lofooteilla näyttää pimeältä, menen yhtä kyytiä Ruijaan saakka.

No niin, tee pois niin, tuumi nimismies siihen. Mutta oletko varma siitä, että elät niin kauan?

Elänkö niin kauan? Ezra vastata paukautti hymyilemättä, arvelematta: Varmasti elän!

Silloin nimismies nauroi oikein rehellisesti ja virkkoi suopeasti: Alanpa todella uskoa, että sinun on saatava ostaa se rakennus! Nimismies ei voinut olla pitämättä tuosta nuoresta poikaviikarista, joka oli niin itsestään varma ja kiihkeän malttamaton, ettei tahtonut pysyä alallaan. Mutta voitko antaa jotakin takeita?

Takeitako? Kuinka paljon hyvänsä! Olihan hänellä oma koti ja kontu; nimismiehen pitäisi tulla katsomaan hänen pohjattomaan suohon tekemäänsä peltoa, kukaan ei ollut nähnyt mokomaa. Ja jos vain lähdette mukaan katsomaan kaikkea, sanoi Ezra lopuksi, niin kuljemme kuivimpia paikkoja, ja lupaan vaikka kantaa teitä pahimmissa liejukoissa!

Silloin nimismies jälleen nauroi oikein sydämensä pohjasta kuvitellessaan mielessään tuota vekaraa, joka ei ollut vielä täysikasvuinenkaan, kantaa retuuttamassa häntä mutasuolla! Etpä tosiaan tunnu jäävän vastauksen velkaan, siltä ainakin kuulostaa! No niin, mitäs aiot maksaa rakennuksesta?

Mitä te itse arvelette oikeudeksi ja kohtuudeksi. Vastaus liikutti nimismiehen mieltä. Hän virkkoi selaillen muutamia papereita: Rakennukset on kaikki arvioitu. Oikeastaan minun kai pitäisi myydä kaikki huutokaupalla ja antaa enimmän tarjoavalle. Mutta en oikein tiedä.

Ezra: Se vie paljon aikaa, tarvitsisin sen välttämättä nyt syksystä.

Näin ennakolta myytäessä ei sopine antaa arviosummaa huokeammalla, mutisi nimismies partaansa. Mutta ehkäpä olen arvioinut talon liian kalliista. Se on kyllä mahdollista. Ehkä ihan liian kalliista, koska voi helposti käydä niinkin, että koko kauppapaikka joutuu hävitettäväksi ja rakennukset purettavaksi... Tätä asiaa sietää vähän ajatella. Minä puhun toisille arviomiehille. Saat sitten sanan...

Kävi kuin kävikin niin, että Ezra sai rakennuksen. Hän lainasi Karoluksen kahdeksanhangan ja kuljetti sillä tarpeet kotiin. Eikä sitten muuta kuin rakennustyöt oitis käyntiin. Hän sai pari naapurin miestä apuun. Kaikki sujui kuin rasvattu.

IV

Edevart sai vieraita. Vanha ofotilainen, kalajahdin laivuri, oli saanut lastinsa kuivatuksi; nyt se olisi ollut saatava ladotuksi alukseen ja maksetuksi työväelle palkka, mutta häntä vähän pelotti, etteivät hänen rahansa kunnolleen riitä. Voisiko Edevart mahdollisesti lainata hänelle muutamia talareita?

Hän sai pyytämänsä.

Miehet rupesivat siinä juttusille. Vanha laivuri oli vähän masennuksissaan, asiat eivät olleet tänä vuonna luistaneet oikein hyvin. Ensimmäisinä kuukausina, kun Lofootien kalastus näytti muodostuvan huonoksi, hän oli pelännyt, ettei saisi täyttä lastia, ja oli silloin ostanut kalliilla. Hänen olisi pitänyt odottaa kuutisen viikkoa, ennen kuin rupesi ostamaan kalaa. Kun hän nyt näki, mitä Aalesundin Rönneberg ja Kristianssundin Nicolai Knutzen maksoivat kalliokalasta, häntä aivan pelotti lähteä purjehtimaan etelään.

Ukko oli juureva, vakava vanha ofotilainen. Edevartin kävi häntä sääli. Onhan teillä lasti ja alus, kestätte kai pienen kolauksen?

En osaa sanoa sitäkään, laivuri vastasi mietteissään. Minulla on poika, joka on kulkenut kauppamatkoilla; hän on tullut minulle kalliiksi, enkä voi käsittää, miksi hänen asiansa oikeastaan ovat sujuneet niin huonosti. Ehkä ei ole ollut tarpeeksi ahkera, mutta monet kerrat olen saanut maksaa hänen puolestaan. Mikä hänen nimensä on? kysyi Edevart. Nils. Hän on muuten luopunut koko kaupankäynnistä ja ruvennut tekemään työtä kotona. Onkin hyvään tarpeeseen.

Edevart ymmärsi, että tässä oli puhe hänen ensimmäisestä apulaisestaan Nilsistä, ja arvasi myös samalla, mistä Mattean hänelle vakuutetussa kirjeessä lähettämät rahat olivat kotoisin. Hän yritti rohkaista vanhaa laivuria: Kaupankäynti oli kerta kaikkiaan sellaista onnenpeliä; paljon varmempaa oli, kun oli alus ja kalalasti. Nyt ei muuta kuin painuu suoraan etelään, niin saa rahat kouraan — isomman tai pienemmän summan, mutta joka tapauksessa rahaista rahaa kouraan.

Laivuri loi katseensa maahan. Hän selitti, ettei tahdo teeskennellä rikkaampaa kuin tosiasiassa onkaan. Hän ei omistanut koko lastia, vaan vain kaksikolmannesta. Voisiko Edevart ryhtyä yksissä tuumin hänen kanssaan kalanostoon ensi talvena?

Edevart pudisti päätään, mutta suunnitelma hiveli hänen turhamaisuuttaan. Kalanosto ja merenkulku kuuluivat välttämättömästi aito nordlandilaiseen kauppatoimintaan, ilman niitä hän ei ollut juuri kamasaksaa parempi. Edevart oli kahden vaiheilla, mutta vastasi: Ei, ei minulla ole siihen tarpeeksi varoja.

Kuulin puhuttavan, että teillä olisi tila etelän puolessa? Se on kyllä totta. No, silloinhan ei mikään estä. Tahdoin vain mainita asiasta.

Mutta samassa Edevart taas ikään kuin tuli tajuihinsa. Ei, ei sitä kannata ajatella. En minä siihen puutu.

Kun ei niin ei, tuumi laivuri. Tulin vain muuten maininneeksi. Ja tästä lainastanne puhuen — lähetän sen teille ensi tilassa, samoin kuin kaiken muunkin...

Tässä taisi hyvä tilaisuus mennä sivu suun, mutta Edevart ei enää empinyt. Vai panttaamaan Doppenin taas — juuri kun saattoi minä päivänä tai hetkenä tahansa pistää pillit pussiin ja lähteä etelään panemaan taloa kuntoon — oliko hän aivan pähkähullu! Doppen vehmaan lahden pohjukassa, jossa koski kohisi kovin kauniisti, rakennusten takana tunturi, missä hän kerran oli pannut henkensä alttiiksi — kun joku tietty oli ollut alhaalla näkemässä.

Mutta päivät ja hetket kasvoivat viikoiksi ja kuukausiksi. Kuollutta, ikävää aikaa. Miehet kaikki Lofooteilla, kaupasta ei kannattanut puhua, ei muuta kuin syö ja makaa! Koko seutu oli kuin kuollut, kotosalla vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Viime talvena hän oli pitänyt aika hauskaa kahvin ja kekosokerin nojalla Ragnan tupasessa, mutta sekin oli kuin menettänyt makunsa. Ei, ei se ollut enää ensinkään samaa, ei siitä enää saanut irti samaa hurjaa iloa! Hänellä ei ollut ketään puhetoverina, seudun mahtaville hän oli liian vähäpätöinen ja taas vähäpätöisille liian mahtava. Amerikasta ei kuulunut vastausta hänen kirjeeseensä. Hän kävi odotuksessaan ärtyisäksi ja kärsimättömäksi; Augustkaan ei osoittanut pienintäkään elonmerkkiä. Edevart tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että olisi voinut vaikka kuolla kupsahtaa kenenkään tietämättä siitä mitään. Hän pistäytyi Lofooteilla vain saadakseen ikävän viikon kulumaan, mutta siitäkään ei ollut apua: kalastus oli kehnoa, alusten isännät valittivat, kalastajat valittivat; Karoluksen venekunnasta oli viime myrskyssä mennyt mies, vanha Martinus. Niin, niin, johan hän olikin osaltaan palvellut aikansa, istua kyyköttänyt veneenkeulassa koko ikänsä, eikä Jumalakaan tahtonut sallia hänen palata takaisin Poldeniin yhtä paljaana miehenä kuin kaikki muut!

Niinpä kyllä. Mutta Edevart oli takuussa hänen lehmänsä hinnasta.

Hän palasi kotiin vielä synkemmällä mielellä kuin oli sieltä lähtenyt. Hän murjotti koko talven yksikseen välittämättä mistään. Tässä maailmassa ei ollut kerta kaikkiaan mitään oikeutta olemassa!

Karolus ja muutamat muut miehet pistäytyivät pääsiäisenä kotona. Niin, Joakim, Teodor ja Ezra — tietysti Ezrakin, jonka mieli paloi katsomaan uudisrakennusta ja mielitiettyä. Kalastus oli jälleen ollut pitkät ajat antoisaa, ofotilainen osti lastin ja oli aikeissa tulla Poldeniin jahteineen kuten edellisinäkin vuosina. Martinus olisi kernaasti joutanut elää, olisi varmasti maksanut loputkin lehmän hinnasta.

Pääsiäisen jälkeen Karolus aikoi oitis lähteä miehineen takaisin Lofooteille. Eikä siinä suotta viivytelty, miehet vain pistäytyivät kirkolla toisenakin pääsiäispäivänä. Mutta samana pääsiäispäivänä kirkkomiehet toivat mukanaan Edevartille kirjeen. Kirjekuori oli keltaista, nahkeaa paperia, ja kirje itse oli raskas, jäykkä ja raskas. Siinä oli valokuva sisässä. Vai ei muka maailmassa ollut oikeutta olemassa?

Edevart lähti oitis kotoa, vaikkei olisi ollutkaan mitään kiirettä. Hän tunnusteli vanhoja merkkejä pitkin rannikkoa etelään päin, mistä hän oli aikoinaan purjehtinut jahdissa, ja nukahti vain hetkisen välillä silloin tällöin. Hän oli jännityksissään kuin nuoruutensa päivinä. Jo höyrylaivassa hän sai kuulla, että laiva-asema oli kuin olikin muutettu Knoffin kauppapaikkaan, missä oli suurenmoinen kivinen satamalaituri. Se ei ollut enää ollut vältettävissä sen jälkeen kun myrsky oli hajottanut vanhan paikan heikon puulaiturin meren hyviksi. Trondheimilainen johtaja olisi kyllä tahtonut, että laivojen olisi pitänyt taaskin ruveta purkamaan lastinsa ja matkustajansa veneisiin, mutta kapteenit olivat tehneet tenän, ja jokin kunnanvaltuuskunta puuttui asiaan oikein toden teolla. Sitä paitsi ilmestyi tuon johtajan puheille nuori poika, Romeo Knoff; tämä tuli jalan syten tapaamaan johtajaa, puhutteli häntä kunnioittavasti ja älykkäästi ja teki tuohon mahtavaan mieheen mitä edullisimman vaikutuksen. Pojassa ei ollut isänsä turhamaisuutta eikä tyhjänpäiväistä kopeutta, visusti hän varoi kertaakaan hymähtämästä johtajan mielipiteille, antoipa niiden päinvastoin vaikuttaa suuresti omiinsa, itsekin lopulta melkein siirtyen niitä kannattamaan. Reilu poika kerrassaan, kuin synnynnäinen välittäjä ja neuvottelija, liikkeenjohtaja ja liikemies. Laivassa puhuttiin: Poika sai laiva-aseman omaan rantaansa, sai kuin saikin, ja hänen olisi pitänyt saada se jo paljon aikaisemmin.

Edevart soi mielellään nuorelle Romeolle tämän voiton.

Laiva laski illalla Knoffin laituriin. Lyhdyt paloivat niin laivassa kuin maallakin. Magnus tuli papereineen laivaa selvittämään. Pohjan puolesta ei ollut paljonkaan purettavaa laiturille, mutta laivaan lastattiin koko joukko tavaraa etelän puolen kaupunkeihin vietäväksi; oli voita, vuotia, villoja, tyhjiä tynnyreitä ja häränruhoja. Kauppapaikka ja koko ympärystienoo olivat virkoamassa kuin uuteen elämään.

Jo laivasta käsin Edevart näki useita vanhoja tuttavia. Hän jäi tuijottamaan sillalla jätkien joukossa liikuskelevaa miestä voimatta irrottaa silmiään hänestä. Mitä ihmettä — Augustko? Totta toisen kerran, August!

No ei tässä maailmassa...! Augustkin oli yhtä hämmästynyt, ja kesti hetkisen, ennen kuin hän sai kultaisen suunsa auki: Mitä hittoa... sinä täällä?

Ja sinä täällä?

Kuten näet.

Magnus tuli luo, nyökkäsi Edevartille ja oli kovin ollakseen komennellessaan äänekkäästi miehiä. Laivan irtautuessa laiturista hän lähti tärkeän näköisenä kiipeämään taloon posti kainalossa.

Senkin marakatti! Augustia pyrki naurattamaan.

Vai niin, et taida oikein välittää tuosta Magnuksesta? Mutta kerrohan ensin, mitä oikein puuhaat täällä.

Mitäkö puuhaan? Satuin tulemaan täällä maihin, ja siitä asti olen täällä ollut. Muistui mieleeni, että olit kertoillut täältä yhtä ja toista; huomasin jo heti laivasta, että tänne oli syntymässä paremmanpuoleinen kauppapaikka, ja niin menin kuin meninkin maihin, vaikka matkalippuni olikin Trondheimiin asti. Terve menoa vain! Siitä on nyt aikaa toista vuotta, hyvän matkaa toista vuotta. Entä mitä sinä täällä...? Niin, tietenkin olet tullut katsastamaan taloasi, josta silloin kerroit? Kaikki tämänpuolelaiset tuntevat sinut, enkä ole kenenkään kuullut puhuvan sinusta muuta kuin hyvää.

Miksi et kirjoittanut? kysäisi Edevart.

Kirjoittanutko? Sitä en tullut tehneeksi. Mutta sain käännetyksi sinulle viime vuonna Amerikankirjeen, minä sen tein. Muuten se kai olisi jäänyt lojumaan tänne vaikka tähän päivään asti, sillä tuo Magnus on sen vietävän lurjus! Mitä siinä muuten oli? Niin kirjeessäkö? Joutavanpäiväisiä asioita. Näin kyllä, että se oli naisihmiseltä, virkkoi August. Mutta varmaan Amerikassa ajat ovat paremmat kuin täällä, niin että aion piipahtaa tästä sinne, kun niin sopii. Mitäpä minä sinulle kirjoittamaan? Ei tämä paikka ole minusta mukava, enkä aio kauankaan enää vanheta täällä, sillä lailla asia on. Olin aikonut sähköttää sinulle ihan näinä päivinä. Jahah, sinä siis tulet katsomaan taloasi? Niinpä niin, siellä on kai yhtä jos toistakin laittamista ja korjaamista näin keväällä. Mutta mitäs minä tänne jäämään? Romeo on reima mies, ja mukaviahan kaikki muutkin talonväet ovat, sekä ukko Knoff että vanha rouva. Mutta tuo Magnus on sen tulen korvennettava lurjus! Ja hiiriäkin pelkää kuin mitäkin! Käydään taloon! Voitko lähteä noin vain?

Toiset miehet tehkööt, mitä vähän on jäljellä, vastasi August huolettomasti. Siitä minä vähät.

August oli tosiaan väsynyt lastaustyöhön, sen kuuli kaikesta. Hän kaipasi taas vaihtelua. Älä murehdi minusta! oli hänen tapana sanoa. Ei, ei hän joutunut hevillä pulaan, hän pystyi työhön jos toiseenkin. Ei ollut kylläkään kirjanoppinut eikä muu maailman viisas, mutta osasi tarttua melkeinpä mihin tahansa, ja kun ei ollut koskaan laiskana, hän kävi täydestä siinä missä toinenkin. Hän oli levoton kuin lintu, kuin taivaan lintu. Uudessa paikassa hän saattoi aina aloittaa alusta.

Hän jutteli edelleen heidän kiivetessään rantatöyrästä: En ole suinkaan tuottanut sinulle häpeää täällä, älä luulekaan. Puhuin ensin Romeon kanssa ja kerroin hänelle kaikki itsestäni, että olin sekä purjehtinut maailman ympäri että ollut jahdin laivurina ja että osasin venättä ja mitä vain. Romeo ei ottanut minua ollenkaan hullummin vastaan, vaan lupasi, että saan jäädä tänne, mutta pyysi kuitenkin käymään toimistossa tervehtimässä hänen isäänsä. Tein työtä käskettyä. Seuraavana aamuna sitten pesin naamani kolmessa vedessä peräkkäin, ja minulla oli kultakello taskussa ja sormessa kultasormus kiivetessäni toimistoon. Ukko tuntui pitävän minusta ja rupesi sävyisästi juttelemaan: Hyvää huomenta, kapteeni! Mutta silloin arvasin Romeon jo puhuneen minusta joten ehätin oikaisemaan pysyäkseni rehellisen miehen kirjoissa: Ei toki sentään niin, olen vain merimies ja kauppias ja osaan monta kieltä ja olen purjehtinut maailman ympäri ja ollut maanviljelijänä Trøndelagenissa — mutta kapteeni en ole. — Sinulla on ollut laiva? kysyi ukko. — Vain jahti, vastasin siihen. — Sehän on sama asia. No, sinäkö tahdot jäädä tänne joksikin aikaa? Hyvä, onhan tässä suurenpuoleinen kauppapaikka ja yhä se vain on laajenemaan päin, niin että tarvitsen juuri sinunlaistasi miestä päällysmieheksi, johtamaan kaikkia lastaus- ja purkaustyötä ja vähin auttamaan kaupassakin, kun milloin on paljon asiakkaita. Niin! että saat jäädä tänne heti tällä puheella. Niin ukko sanoi, ja siitä lähtien olen ollut täällä. Mutta ajatteles, että se Magnus, heittiö, kävi kateelliseksi, kun minut korotettiin sellaiseen arvoon ja kunniaan ja tehtiin hänen ja kaikkien muiden päällysmieheksi, ei ole, mokomakin marakatti, siitä päivin voinut minua kärsiä. Tuollainen pahanpäiväinen puotirotta, joka juoksee hiirtä pakoon! Kyllä minä hänelle vielä näytän, mistä Taavetti olutta osti, pelkään hänen varastaneen kelloni.

No mutta eihän nyt kummia! Miten niin?

Ainakin minusta siltä näyttää.

Entä sormuksesi? Eihän sinulla enää ole sormustakaan.

Mitäs siitä, vastasi August verkkaan ja hiukan kuin nolona. Tiedän kyllä, missä se on. Mutta varmasti hän otti kelloni kun kerran käytiin kalassa.

Kalassa?

Niin, kerran vain huvin vuoksi. Oli kesä parhaillaan, mitä kaunein poutapäivä, ja ihan tyyni. Meidän piti mennä uistelemaan herrasväelle kalakeitto. Mutta parhaillaan uisteltaessa tuli äkkiä tuulenpuuska, ja tiedäthän, ettei minusta ole venemieheksi. Tuuli kiihtyi, rupesi satamaan rakeita, nousi oikea myrskynpuuska. Silloin minua alkoi pelottaa, mutta se tulen korvennettava Magnus ei kuin nauroi minulle vasten silmiä. Oletko kuullut mokomaa? Ja kun heittäydyin veneen pohjalle ja pitelin laidoista kiinni, niin eikös ruvennut syytämään kaiken maailman haukkuma- ja pilkkasanoja niskaani kuin turkin hihasta. Kyllä minä hänelle vielä näytän, sen saa uskoa. Mutta sillä matkalla häivyin kellostani.

Ehkä se luiskahti taskustasi?

Helkkari hänet tietäköön. Mutta kai se silloin olisi löytynyt veneen pohjalta. Mutta ei. Etsin kokasta. Ei sielläkään... Käydään muuten sisään kuulemaan, minne pääset asumaan.

Menen asumaan tynnyrintekijän luo niinkuin aina ennenkin. — Niin no, mene vain tynnyrintekijän luo. Minä puolestani makaan leipurin huoneessa, ja hyvästi tulenkin toimeen sekä hänen että kaikkien muiden kanssa. Mutta se vietävän Magnus! Ajatteles, kun ilkeääkin levittää sellaista huhua, että minä muka olen arka veneessä enkä ole koskaan merillä ollutkaan!

<tb>

Ja taas Edevart pyrki tynnyrintekijän asuntoon. Hän pääsi sinne asumaan, emäntä toivotti tervetulleeksi taloon. Ja hyvä olikin, että tuli vieras, sillä siitä lähtien kuin tynnyritehdas oli taas ollut käynnissä, eukko oli joutunut istumaan yksin kaiket päivät, niin että koko puhetaito jo oli unohtua.

Missä sinun miehesi on?

Kaikkea kysytkin! Missäpä muussa kuin tynnyritehtaassa. Heillä on sen tuhannen kiire, saavat tehdä ylitöitäkin saadakseen valmiiksi Ruijaan tilatun lähetyksen. Kahdeksalta vien ukolle iltasen, tämä nielaisee sen kaikessa kiireessä, eikä sitten kuin työhön taas. Kotiin tulee vasta kymmeneltä. Niin että kyllä täällä nyt on elämää kuin muurahaispesässä.

Edevart sai kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tietoja oloista ja ihmisistä. Vielä tynnyrintekijän eukko sentään tuntui osaavan käyttää kieltään. Romeo oli saanut laiva-aseman omaan rantaansa, hänestä oli paisunut rikas mies; vanhalla rouvalla oli taas palvelustyttö joka sormelle, hän lihoi vuosi vuodelta paksummaksi. Itse ukko Knoff nyt enää vain suotta aikojaan kävelee ja on touhuavinaan, katsoo kelloaan ja kiirehtii taas toisaanne... Tiedät kai, että Magnus on naimisissa? Vai et tiennyt. Sai kuin saikin loppujen lopuksi neitsyt Ellingsenin, vaikka oli siinä montakin mutkaa matkassa, Herra nähköön; neitsyt lienee yhteen aikaan havitellut Romeota. Mutta poikahan oli vielä lapsi, ja Romeon äiti tahtoi saada sen naisen pois talosta. Silloin neitsyt Ellingsen ottaa paukautti Magnuksen, mutta on yhä edelleen täällä taloudenhoitajattarena. Asuvat vierasrakennuksessa.

Onko heillä lapsia?

Eihän toki, vastahan menivät yhteenkin. Mitä sinä kysytkään? Akat väittävät, ettei nuori rouva lapsia saakaan — lieneekö totta vai valhetta.

Mitäs minun pitikään kysyä? Niin, tuota, oletteko kuullut mitään Amerikkaan menneistä?

Muutamat tulivat takaisin, kun täällä Knoffin paikalla alkoi taas uusi työ ja touhu, mutta toiset ovat sillä tiellään. Eivät enää kirjoita kotiin, rahan lähettämisestä ei puhettakaan; eivät ole tainneet oikein menestyä vai lienevätkö kuolleet pois. Mutta Lorensen, vanhin myyjä — muistathan? — tuli takaisin ja on nyt vanhassa paikassaan, kauppa on täynnä tavaraa ja ostajia. Heillä on oikein uusi konttoripäällikkökin, mikä kuvatus lieneekin, miehellä on oikein kengissä soljet ja kultaiset sankalasit nenällä. Sanovat hänen kävelyttävän Julia neitiä iltaisin.

Mitäs Noremille kuuluu?

Eukko irvisti inhoten: Kuoli pois. Kaupungissa lääkärit leikkelivät suuta; ensin ottivat pois koko kielen, sitten kaivoivat vieläkin syvemmälti. Mutta ei olisi tainnut olla apua, vaikka olisivat leikanneet koko pään yksin tein — anteeksi jumalattomat puheeni!

Miten hän itse siitä...?

Kertovat olleen paatunut kuin pakana viimeiseen asti. Ei niin, että olisi vain nauranut ja ivaillut vaaraa ja ollut kovaa poikaa, ei, puiden nyrkkiä ja kiukkuisen näköisenä makasi eikä tahtonut hellittää tästä maailmasta. Kauan sentään kestikin, mutta lopulta sentään kuolema pääsi voitolle. Se sairaus tuli tavattomasti maksamaan, ihmiset hokevat, että vaimon muka oli pakko pantata tila rakennuksineen päivineen. Kuka sitä olisi uskonut, kun mies oli niin rikas ja kasannut niin paljon kokoon! Mutta niin käy: Sinä tyhmä, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut? Kyllä hänen täytyi ymmärtää sen taudin olevan kuolemaksi, mutta hän kiukuissaan huusi ja takoi nyrkillään vuoteen laitaa, kun hänelle tuotiin lientä syötäväksi. Ei hän enää ollut ihminen eikä mikään; ihan puistattaa kun vain ajatteleekin sitä surkeutta.

Tapasin sattumalta vanhan kaverin täällä nyt tänä iltana. Hänen nimensä on August.

Niin, August on joskus käynyt täällä ja puhunut sinustakin. Hänellä on ihan eri komeat suuvehkeet.

Hänellä on kultainen hammastarha.... kummatkin pohjan puolesta samasta pitäjästä. Siinä onkin oikein reima mies, on liikkunut laajalti tässä maailmassa.

Kyllä hän on kertonut matkoistaan vaikka kuinka paljon. Väittävät vain hänen olevan kovin arka vesillä.

Augustko arka vesillä? Eipä hän silloin olisi purjehtinut kaikilla suurilla merillä ja maailman ympäri! Mutta hän on arka pienessä veneessä, joka ui matalassa, melkein veden rajassa. Se johtuu siitä, että hän on ollut niin usein merihädässä ja pelastunut laivaveneeseen haikalojen ja merileijonien ja merikäärmeiden kidasta.

Niin, no, enhän minä muuta kuin mitä olen muilta kuullut, myönteli eukko sävyisästi.

Edevart selitti kiivaasti: Silkkaa valhetta alusta loppuun, mitä olet siitä kuullut. Pistäpäs hänet laivan kannelle, niin saadaan nähdä, onko se mies arkalasta kotoisin! Itse olen ollut hänen kanssaan jahdissa ja nähnyt tuulet jos tuiskutkin.

Kuuluu olevan oikea mestari hanuria soittamaan, parempi kuin kukaan täkäläisistä, vielä parempi kuin Haakon Doppenkaan aikoinaan. Mutta häntä ei saa millään soittamaan. Yhden ainoan kerran saivat.

Vai parempi kuin Haakon! huudahti Edevart kohauttaen halveksivasti hartioitaan. Ei Haakonin huoli yrittääkään rinnalle. Augustin soitto on kuin puhdasta noituutta.

Niin, Haakon Doppen! Niin! tuumi eukko muistoihinsa vaipuneena. Ei kai hänenkään kätkyensä ääressä ollut laulettu... Niin mitä sitten?

Ka, hänen kohtaloaan, koko elämäänsä. Täällä hänen kävi hullusti, Amerikkaan mentyään mies karkasi vaimonsa ja lastensa luota, eikä hänestä ole sen koommin kuulunut mitään.

Eikö häntä ole löytynyt?

Ei koskaan. Pitävät häntä kuolleena. Vaimo on hänestä erossa, niin että voisi vaikka mennä uusiin naimisiin, kenen kanssa vain tahtoo.

Edevart hätkähti: Mistä sinä sen tiedät? Onko hän kirjoittanut?

Amerikasta palanneet sitä kertovat. Anders Vaade puhuu siitä, Lorensen samoin, se on kaikkien tiedossa. Oikeus julisti vaimon vapaaksi miehestään. Sielläpäin tuntuu olevan semmoinen tapa. On Lovise Magretelläkin ollut risti siitä miehestään, se kun istui tiilenpäitä lukemassa ja ties missä. Hänellä on kolme lasta, mutta kaksi vanhempaa ovat jo aikuisia. Hänelle tuntuu kuuluvan vain hyvää.

Edevartia alkoi epäilyttää, että kunhan ei tynnyrintekijän eukko vain hänen mielikseen kertoisi kaikkia noita juttuja. Eukko tiesi hänen asuneen Lovise Magreten luona, tiesi hänen tappelunsa Haakonin kanssa; varmaan hän tiesi senkin, mistä aviopari oli saanut matkarahat. Edevartin täytyi pitää varansa, niin että hän vastasi välinpitämättömästi: Olen tässä aikeissa pistäytyä Doppenissa; olisi oikein hyvä, jos Haakon tai hänen vaimonsa tulisi lunastamaan tilansa takaisin.

Sehän on totta, tunsit heidät hyvin, oli eukko nyt ykskaks muistavinaan. Olinpa minäkin koko kananpää, kun ei ennen johtunut mieleeni. Aiotko myydä tilan?

Vaikkapa myisinkin, jos niikseen on. Olen asettunut sinne kotipuoleen, minulla on siellä oma kauppa.

Vai Doppeniin olet matkalla?

Niin, vähän katsastamaan paikkoja ja kohentelemaan ja korjailemaan, jos vaikka ikkunaruutuja olisi särkynyt. En ole käynyt siellä moneen vuoteen.

<tb>