Part 24

Vakavasta keskustelusta ei tullut mitään. Lovise Magrete rauhoittui vähitellen, hänen mielenkuohunsa asettui ja hän irrottautui Edevartin syleilystä. Hän alkoi nyt tehdä pilkkaa kangaspuista, jotka yhä vielä olivat tuvassa. Niin, niin, vanha toveri, tässä olet yhä vieläkin; emme voineet ottaa sinua mukaan lähtiessämme emmekä saaneet sinua kaupaksikaan, niin että sait jäädä siihen seistä kököttämään. Eivätkö ne ole hullunkurisen näköiset? hän kysyi sitten Edevartilta.

Ennen kudoit kauniita vuodepeitteitä.

Kyllähän ne kelpasivat täällä kotona... Ei, en voisi kuvitellakaan, että pitäisi ruveta uudestaan istua kököttämään kangaspuiden ääressä ja lyömään kankaaseen kuderihmaa toisensa perästä. On unohtunut koko se taito.

Ja huvikseen Lovise Magrete istahti kangaspuiden istuimelle, nykäisi kerran, pari kaidepuuta ja hymyili sitten säälivästi moisille "lapsellisille vehkeille".

Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen. Edevartin mieleen johtui aika, jolloin tämä näytteli hänelle aittansa aarteita; niitä oli silloin olevinaan niin paljon, että kannatti oikein ylpeillä. Aitassa oli vuodepeitteitä, muutamia lampaannahkoja ja kotikutoinen pyhähame. Puupytyssä oli vähän voita, mutta silloin se ei ollut tuntunut suinkaan vähältä, kaikkea vielä! ja Edevart oli lausunut julki ihmettelynsä sanomalla "suurenmoista"! Päivälliseksi hän sai puuroa ja maitoa. Hän muisti selvään sen päivän.

Oliko nyt laitaa ruveta pilkkaamaan samoja kangaspuita, jotka olivat pitäneet hengissä sekä Lovise Magreten itsensä että molemmat lapset monet vuodet? Tuo jo oli typeryyttä ja joutavaa pöyhkeilyä. Edevartin pisti vihaksi. Hän tuli tarkanneeksi, miten Lovise Magrete nousi kangaspuiden istuimelle. Tämä istuutui siihen molemmat jalat visusti yhdessä, jotta näyttäisi oikein hienolta, vaikka oli juuri vähää ennen luvannut hänelle hehkuvan kuuman illan täynnä välitöntä antaumusta. Lovise Magrete oli oppinut teeskentelyä ja joutavia kujeita. Hänen näyttäessään pitsialushameen helmaa jalat olivat olleet niin tiukasti yhdessä kuin jos ne olisivat olleet pihdeillä puristettu vastakkain. Mutta miten hän ennen aikaan nousi kangaspuiden ääreen? Heilautti ensin toista, sitten toista jalkaa, ohuen hameen painuessa tiukasti lanteiden mukaan. Yläruumis notkahti pari kertaa, ja samassa hän jo istui paikallaan. Terve ja kaunis nuoruus kangaspuiden istuimella.

Edevart neuvotteli Augustin kanssa selittäen joutuneensa pahaan pälkääseen, joka kiusasi häntä ja sai hänen mielensä levottomaksi. Mutta Augustilla itsellään oli liian monta rautaa tulessa. Hän ei voinut lähteä työstään Knoffilta vielä pitkään aikaan. Hänellä oli olevinaan jotakin erikoista hommaa, mutta pääomaa puuttui. Niin, saattoiko Edevart arvata, mitä August hautoi aivoissaan?

Edevart ajatteli ainoastaan omia asioitaan: Näyttää siltä, että tästä on lähdettävä pistäytymään Poldenissa ja rakennettava siellä vähän.

Mutta sitä sinä et kyllä ymmärrä ollenkaan, mitä minä nyt hommailen, selitti August toistamiseen. Katsopas tätä! hän sanoi ottaen taskustaan ruskean kiven.

Edevart ei ollut nykyisin sellaisella tuulella, jolloin ymmärretään leikkiä ja pilantekoa. Hän ei ollut näkevinäänkään koko kiveä, vaan toisti, että hänen on lähdettävä kotiin rakennuspuuhiin.

Vai aiot rakentaa! Onko sinulla siihen varoja? kysäisi August vihdoinkin. Sitten voit kai lainata vähän minullekin, sillä olen nyt niin tiukalla. Sitä Augustia! Hän oli koko peijakas miehekseen. Vähän erikoinen kyllä ja epävakainen, joskus hurjakin, mutta sukkelatuumainen.

Ei toki Edevartilla ollut rahoja lainata. Ei hänellä ollut varoja rakennuttamiseenkaan. Hänellä oli itsellään työ ja tekeminen siinä, miten suoriutuisi kaikesta.

Nostapa tuota kiveä! pyysi August. Ota se käteesi!

Edevart otti kiven käteensä päästäen sen sitten putoamaan. Ja Augustin purskahtaessa nauruun hän mutisi veltosti: Olipa koko painava.

Metallia! selitti August juhlallisesti.

Entä sitten?

Entäkö sitten? Voi olla kultaa tai hopeaa yhtä hyvin kuin jotakin muutakin. Otapa sitten tämä käteesi! Ja August ojensi toisen ruskean värisen kiven.

Edevart: Raskaalta sekin tuntuu. Samaa lajia molemmat.

Niin. Älä yritäkään uskotella, ettei se muka olisi metallia, mitä lajia sitten lieneekään.

Mitä sinä niillä...?

Saat nähdä, jahka se aika tulee. Lähetin niitä laatikollisen Trondeimiin, ja siellä tutkivat niitä yötä päivää ja ilmoittavat sitten, kun ovat päässeet siitä selville. En minä niin vain kävele täällä Knoffin laitureilla kuin mikäkin kaistapää, vaan pistäysin tässä muutamana sunnuntaina tuntureille etsimään metalleja. Enkä tarvinnut siihen paljoakaan aikaa enkä kovinkaan monta vasaraniskua. Että löysinkö metallia? Koko vuori on tätä samaa raskasta lajia. Minä tiedän, mitä puhun.

No sitten se kai kuuluu Romeolle?

Niinkö luulet? Olisin hyvilläni, jos suvaitsisit vaivautua puhumaan vähän järkevämmin. Tunturit ovat vapaana kaikille, mutta minun pitänee hankkia siihen nimismieheltä kiinnitys. Sitten asia kai menee kuninkaaseen asti.

Olisipa edes kultaa! vastasi Edevart välinpitämättömästi. Hän vähät välitti noista kivistä, vaan alkoi taas puhua kotimatkastaan.

August: Älä yritäkään lähteä, ennen kuin minä saan kuulla, mitä näissä kivissä oikein on. Sillä jos niissä on kallisarvoista metallia, annan sinulle kyllä rakennusrahat. Mutta mitä sinä oikein aiot rakentaa? Eikö kauppasi ole tarpeeksi iso ennestään?

Asia on sillä tavalla, etten voi lähteä kotiin — hänen ja lapsen kanssa, kun ei minulla ole huoneita, mihin heidät sijoittaa.

Tietysti näissä kivissä voi olla vain lyijyä ja ties' mitä roskaa, tuumi August mietteissään. Silloin koko vaivannäkö on mennyt aivan hukkaan. Lähetyskin tuli kalliiksi, se laatikko, pahus! painoi niin vietävästi. Jollen olisi saanut sitä lähetetyksi tutun laivamiehen mukana, ne olisivat vielä tänäkin päivänä täällä.

Edevart ei heti ymmärtänyt, vaan ihmetteli: Mutta eihän niiden lähettäminen silloin tullut mitään maksamaan?

Vai ei tullut mitään maksamaan? Ikään kuin minun ei olisi täytynyt antaa miehelle kelloani vaivojen palkaksi.

Annoitko pois kellosi? huudahti Edevart hämmästyneenä.

Älä luule minun siitä välittävän! Jos kivissä kerran on kultaa, minulla on niitä kokonainen vuori, ja silloin voin pistää kellon vaikka jokikisen norjalaisen käteen. Enempää en sano.

Helkkariin kaikki kivet, olivatpa miten ruskeita ja raskaita tahansa! Edevart huomasi toverin itsensä olevan tällä haavaa rahattomana, joten tämä ei kyennyt auttamaan. Hän siis nyökkäsi vain ja lähti tiehensä. Mutta käveltyään kappaleen matkaa hän näytti äkkiä muistavan jotakin ja palasi samoja jälkiään takaisin Augustin luo ja sanoi tälle:

Kuulehan, sinähän sanoit hukanneesi kellosi? Hukanneeniko? Missä? Milloin?

Kerran kalamatkalla. Ja että Magnus oli ottanut sen. Niin — ei, löysin sen. Olin pistänyt sen häntä pelatessani lukon taa.

Siis sinulla ei ollut sitä mukanasi koko kalamatkalla? Ei ollut. Mutta et kai aio mennä kieli pitkällä kertomaan, mitä nyt olen sinulle puhunut? Magnuksestako?

Hiiteen koko Magnus! Eikä kuin siitä, mitä olen löytänyt vuoresta. Älä hiisku siitä sanaakaan! Sillä jos joku pääsee siitä kärylle, silloin kaikki ryntäävät suinpäin lainaamaan minulta rahaa. Tahtovat lainata 5 talaria ja enemmänkin, naisväki varsinkin; he ovat kaikkein pahimpia, heistä ei tahdo päästä eroon pelillä eikä millään. Lainasin kultasormuksenikin yhdelle heistä, mutta luuletko minun saaneen sitä takaisin? Terve menoa vain! Mutta tunnustelehan, eikö näissä kivissä ole pinnassa ikään kuin hiukkasen rasvaa? virkkoi August lopuksi ojentaen kiven taaskin Edevartille.

Siltä tuntuu. Entä sitten? i

Sitten se on oikeaa lajia. Kuta rasvaisemmalta lohkare tuntuu, sitä enemmän siinä on metallia. Olen ollut maailmassa monessakin paikassa, niin että tiedän yhtä jos toistakin. Sitä ei käy kieltäminen.

Sain käsiini magneetin, mutta näitä kiviä se ei vedä puoleensa. Siispä niissä ei ole semmoista kuin rautaa. Mitä sitten luulet niissä voivan olla? Sitä en tiedä. Mutta ei magneetti vedä kultaakaan. Voit koettaa sormukseesi.

No niin. Haasteltiin siinä kivistä pitkin jos poikinkin, mutta Edevart ei enää antanut Augustin puheiden mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Hän kysäisi jo: Uskot siis varmasti löytäneesi vuoresta jotakin?

Uskonko löytäneeni? huudahti August. Voi hyvä ystävä, oletko tullut ihan sokeaksi ja hulluksi? Etkö itse näe? Mutta sen sinulle sanon, että älä hievahda täältä minnekään, ennen kuin minä olen saanut vastauksen Trondheimista. En tahdo kuulla puhuttavankaan siitä, että lähtisit minun luotani tyhjin käsin, muista se! Vai aiot ruveta rakentamaan? No niin, sitten sinun on rakennettava kerrassaan kunnolla eikä mitään joutavanpäiväistä.

Edevart souti takaisin Doppeniin ja alkoi jälleen viettää entistä vetelehtivää elämäänsä. Augustin tapaaminen oli saanut hänet keveämmälle mielelle. Toverin usko ja luottamus noihin merkillisiin kiviin sai Edevartinkin horjumaan, niin että hän ajatteli itsekseen: Herra hänet tiesi, lienee vaikka löytänyt kultaa; ei sitä Augustia tiedä, ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta Edevart oli ennen kaikkea saanut lykkäystä. Tuntui kovin mukavalta ajatella, ettei huomenna tarvinnut lähteä vielä matkaan, sillä olisi ollut kovin vaikea ja perin vaivalloista tehdä ratkaisevaa päätöstä. Niinpä hän ilmoitti Lovise Magretelle, että matka täytyy jättää hiukan tuonnemmaksi, sillä hän odottaa jotakin.

VI

Lovise Magrete oli luvannut sekä itselleen että Edevartille pysyvänsä poissa kauppapaikasta, mutta ei voinut pitää lupaustaan. Ei voinut ajan pitkään sitä pitää. Hän oli kyllä lujasti niin päättänyt, ja hetkiseksi se oli ilahuttanut Edevartin mieltä. Mutta sitten tämä ei enää niin pitänyt sillä väliä, saattoipa suorastaan auttaakin Lovise Magretea peruutumaan päätöksestään. Edevart saattoi sanoa: Tänään on vesillä oikein kaunista, voisit ottaa lapsen mukaasi. Mitäpä se häntä liikutti, vaikka Lovise Magrete saikin hetkisen puhella englantia ja nauttia kaikista iloista, joita kauppapaikassa saattoi olla tarjona! Tämä oli kyllä hyvin mietteissään ja harvapuheinen matkalta palattua, mutta se ei enää kiusannut Edevartia niinkuin ennen. Sillä Lovise Magrete osasi kääntää asian parhain päin. Hän oli alkanut katsella Knoffeja suopeammin silmin siitä lähtien kun Romeo oli kerran pistäytynyt kaupassa ja ruvennut juttelemaan Haabjørgin kanssa. Romeo ei ollut ensinkään pois tieltä, antoi lapselle makeisia ja kyseli, eikö tämä tahtoisi jäädä hänen tytökseen. Kyllä, vastasi Haabjørg oitis, lapsesta oli hirmuisen hauska katsella kaikkea, mitä oli kaupassa; ja sitten talossa oli vielä kyyhkyjä ja kanoja ja lehmiä ja muita elukoita. Äiti kuunteli sävyisästi hymyillen heidän loruiluaan; Haabjørg vastasi nokkelasti ja reippaasti kaikkiin kysymyksiin, ja Romeo nauroi kuin vallaton poikaviikari. Heidän lähtiessään hän kysyi lapselta: Tulet kai pian taas käymään? — Kiitoksia vain, kyllä minä tulen! — Ethän vain narraa? — En narraa, saat nähdä!

Totta tosiaan, tämä käynti ei mennyt Lovise Magretelta hukkaan. Hänen mielestään Romeo oli parempi kuin olisi osannut odottaakaan.

Ei kestänytkään kauan, ennen kuin Haabjørgin mieli alkoi tehdä kylään, ja Edevart myöntyi siihen mielellään. Hän ei ollut päässyt lapseen nähden siihen, mitä oli toivonut, ei rohjennut suudella tätä kertaakaan ja koetti karttaa joutumasta tytön kanssa kahden. Lapsi ei koskaan omia aikojaan kiivennyt hänen syliinsä eikä kietonut käsivarsiaan hänen kaulaansa. Mutta aina lapsi oli sentään salaa ajatuksissa, aina Edevartin sydäntä lähellä. Hän ei voinut kieltää pienokaiselta mitään, toivoipa tämä mitä hyvänsä, ja seuraavalla kerralla he lähtivät kauppapaikkaan kaikin kolmisin.

Romeosta ei aluksi näkynyt sinä päivänä jälkeäkään. He toimittivat pienet ostoksensa. Edevart osti ruokatavaraa, Lovise Magrete puheli Lorensenin kanssa. Lapsi oli hävinnyt johonkin. Äkkiä Haabjørg ilmestyi toimiston ovesta käsi kädessä Romeon kanssa, joka nauroi aivan ääneensä sanoessaan: Hän tuli hakemaan minua! Kun Haabjørg ei vieläkään päästänyt Romeon kädestä irti, tämä selitti, että lapsi oli pyytänyt häntä näyttämään vasikoita.

Äiti lyödä läiskäytti ihmeissään kätensä yhteen huudahtaen: No mutta kaikkia sen lapsen päähän pistääkin!

Mainiota! huudahti Romeo. Hänhän itsekin oli vielä melkein poika. No tule nyt, Haabjørg! Ja kummatkin lähtivät yhdessä vasikoita katsomaan.

He viipyivät poissa hyvän aikaa. Palatessaan he kertoivat nähneensä vaikka mitä elukoita, ja heillä riitti hauskaa juttua vielä kaupassakin. Tahdotko tulla Julian luo? kysäisi Romeo. Lapsi oli heti valmis ja tarttui taas hänen käteensä.

No mutta tuota lasta...! päivitteli äiti taaskin. Meidänhän on lähdettävä kotiin.

Eikö hän voi jäädä tänne?

Kyllä, kiitoksia vain! vastasi lapsi omasta puolestaan saaden kaikkien huulet vetäytymään hymyyn.

Puhuttiin sinne ja tänne. Eihän lapsella ole mukana yövaatteitakaan, selitteli äiti voidakseen osoittaa olevansa selvillä hienoista tavoista. — Yöpukuako? Romeo tuumi, että eiköhän Julialla liene jäljellä jotakin lapsuudenajoiltaan, Romeolla itsellään ei ollut aavistustakaan, että sellaisia käytettiinkään, hahhahhaa! Mutta kai Julialla on nukkeja. — — Sen kuullessaan Haabjørg tarttui yhä lujemmin Romeon käteen eikä tahtonut kuulla lähdöstä puhuttavankaan. — Antaa hänen jäädä! kuiskasi Edevart. Käyn noutamassa hänet huomenna.

Kotimatkalla Lovise Magrete selaili amerikkalaisia aikakauslehtiä. Kumpikin oli hyvillään siitä, että lapsi oli jäänyt Knoffien luo; sitä saattoi pitää suosionosoituksena tämän äitiäkin kohtaan. Ei silti, että olisin sen vaivainen! vakuutteli Lovise Magrete, mutta ei ole haitaksi, vaikka hekin osoittavat hiukan ihmistapoja! Mitä sinä luet? kysäisi Edevart.

... Lorensen antoi näitä terveisiksi Anders Vaadelta. Ja samassa Lovise Magrete jo innoissaan selittämään: Tässä puhutaan Floridasta — se on Amerikassa. En ole käynyt siellä, mutta varmaan siellä on maailman ihanimmat paikat. On oikein vahinko, ettet sinä pysty lukemaan tätä, sillä tässä on kaikkea mahdollista siitä maasta ja sisäjärvistä ja rautateistä ja kaikesta, mitä heidän farmeillaan kasvaa. Katsohan vain näitä kuvia. Oikein värikuvia, omenat punaisia, ikkunat vihreitä, vehnäpellot keltaisia ja luumut sinisiä — — niin, siellä kasvaa vaikka mitä, eikä se maa voi tulla koskaan niin köyhäksi ja kurjaksi kuin tämä. Katsohan tätä kuvaa: Lienee vaikka Anders Vaade itse, joka istuu ison kahden hevosen vetämän koneen satulassa. Näetkö, miten vehnä kaatuu koneen perässä kuin luoko? Sitten hän sitoo vehnän lyhteisiin, ja, Herra nähköön, hänellä taitaa olla erikoinen kone siihenkin työhön.

Mainiot vehkeet! tuumi Edevart. Eikö sinua todellakaan ensinkään haluta tulla sellaiseen maahan?

Halutako — — en ole tullut tuota niin tarkoin ajatelleeksi.

Mutta sinun pitäisi ajatella.

Ehkäpä pitäisi — mutta eikös meidän pitänyt jäädä Doppeniin asumaan? huudahti Edevart ärtyisästi.

Hm. Mutta eikös sinun pitänyt ruveta rakentamaan, ja eikö meidän pitänyt muuttaa sinun kotipuoleesi? Edevart ei vastannut.

Siitä ei kylläkään tule mitään, sen saat nähdä. Kunhan kerron sinulle kaikki, mitä näissä kirjoissa puhutaan, on ihme ja kumma, jollei mielesi rupea tekemään siihen maahan. Anders Vaade tahtoo sinne takaisin, Lorensen samoin, mutta tällä kertaa hän aikoo mennä Kanadaan, koska tahtoo asettua asumaan kaupunkiin. Lähtevät nyt syyspuolella, ja varmasti saavat monta meikäläistä mukaansa. Entä jos mekin lyöttäytyisimme samaan joukkoon? Edevart pudisti päätään. Lupaa kuitenkin ajatella asiaa!

Onhan minulla pieni kauppa ja elinkeinoni täällä kotimaassa, vastasi Edevart.

Lovise Magrete: Sillä ei pitkälle potkita! Siitä tulee vain kitkuttamista päivästä toiseen. Niinkuin nyt tuo naapurimmekin, Karel; ei hänellä ole kovinkaan kehuttavat päivät.

Niin Karelillako? Onpahan vain tullut toimeen ja hyvästi onkin; hänellä on, mitä tarvitsee, pojat ovat isoja, reippaita miehiä, peltoja ja niittyjä kelpaa näyttää toisillekin. En ymmärrä, miten keksitkin juuri hänet. Hän on tyytyväinen osaansa.

Niin, kun ei tiedä paremmasta mitään. Etkö sinä ymmärrä? Onko Karelilla semmoista konetta, jollainen tässä kirjassa on kuvattuna, ja onko hänellä kahta hevosta? Ei, hänellä ei ole sellaisesta aavistustakaan. Totta on, mitä Lorensen sanoi: Niiden mielestä on kyllä täällä kotona hyvä olla, jotka eivät paremmasta tiedä mitään.

Edevart katsoi vastaan jäykästi ja sanoi: Oli kerran sellainenkin aika, jolloin sinusta itsestäsi täällä kotona oli kyllä hyvä olla.

Lovise Magretea hymyilytti. Tuohon oli kovin helppo vastata: Niin, silloin minä en tiennyt mitään mistään muusta!

Ei puhuta enää tästä! mutisi Edevart hiljaa. Sinä olet kovin muuttunut.

Sitä vaikutusta Lovise Magrete oli koettanut torjua alusta alkaen, mutta oliko hän siinä onnistunut? Hän oli kotiin tultua entistäänkin rakastettavampi, riisui oitis pyhävaatteet ja pukeutui arkiasuun, laittoi ruoan ja hiipi aina väliin aivan Edevartin luo ja kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Edevart oli ajatellut, ettei yritä lähennellä häntä illalla. Tietenkään hän ei niin tee, eihän toki! — mutta teki kuitenkin. Eikä Lovise Magrete ollut suinkaan ajatellut, että Edevartin täytyisi tämäkin yö viettää heinäladossa; päinvastoin, hän vihjasi siihen suuntaan, että tuvassa oli tilaa molemmille. Hehän olivat tällä kertaa kahden, ja Lovise Magrete ripusti vielä varmuuden vuoksi hurstit ikkunoihin. Kukapa olisi silloin voinut vastustella!

He saivat kumpikin toisiltaan paljon: rakkautta, lupauksia ja valheita. Lovise Magrete oli Edevartin suuri, ihana, ääretön onni. Ei ollut ketään hänen vertaistaan, jokin tähti oli johdattanut hänet Edevartin tielle. Suuri onni oli kohdannut häntä, hän tunsi sen — ainakin luuli tuntevansa.

Älä lähde pois minun luotani! rukoili Edevart. Rakastan sinua niin, enemmän kuin koskaan ennen! Sisimmässään hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että toinen ottaisi hänen sanansa täydestä. Siten Lovise Magretesta tulisi pyöveli, jos niikseen olisi, ja hänestä, Edevartista, uhri ja marttyyri.

Niin minäkin, vastasi Lovise Magrete valehdellen kilpaa toisen kanssa. En voi koskaan rakastaa ketään toista.

Ja kuitenkin he kumpikin tunsivat itsensä kovin rikkinäisiksi, melkeinpä noloiksi. Kaikki oli toisenlaista kuin ennen, he saattoivat noina hetkinäkin puhella keskenään. Yö oli lämmin, he heittivät liiat vaatteet pois; oli siksi valoisaa, että heidän suudelmansa osuivat oikeaan. Ja jälleen Lovise Magrete saattoi ruveta puhumaan: Olenko sellainen, jollainen toivot minun olevan?

Olet.

Sellainen, jollainen toivot minun olevan?

Niin olet.

Mutta tuli sekin hetki, jolloin heillä ei ollut mitään sanomista, vaan he jäivät äänettömiksi. Pian kuitenkin Lovise Magrete alkoi jälleen puhella, sanan silloin, toisen tällöin, pää painettuna pieluksella Edevartin päätä vasten: Lähteä luotasi, niinkö sanoit? Ei, en tee niin. En lähde, jollet sinä lähde mukaan. Kukaan ei voi pakottaa minua siihen. Entä Haabjørg — enhän toki voine riistää häntä sinulta aivan kokonaan?

Etpä tietenkään.

Mutta etkö voisi lähteä meidän mukaamme, jotta meitä olisi kolme?

En tiedä, vastasi Edevart. Hän ei voinut kieltää mitään tältä toiselta, joka juuri oli ollut hänelle ylen hyvä. Lovise Magrete ei ollut käyttänyt samaa viekkautta, jollaista Edevart oli tullut huomaamaan toisissa naisissa: tämä ei ollut alun alkaen käyttänyt hyväkseen Edevartin lemmenkiihkoa päästäkseen tarkoitustensa perille. Saattoiko Edevart palkita moista pahalla?

Tekeekö mielesi niin kovin takaisin Amerikkaan? hän kysäisi.

Kyllä, ainakin pois täältä, vastasi Lovise Magrete. Ehkä takaisin Amerikkaan, niin on ehkä parasta. Täällä käyn yhä levottomammaksi, tietämättä itsekään miksi. Ja sen jälkeen kuin sain ne amerikkalaiset kirjat — —

Minä ajattelen asiaa, lupasi Edevart.

Voi, Edevart, kuinka kiitollinen sinulle olenkaan! Ja riemusta mieletönnä Lovise Magrete sulki miehen kuumaan syleilyynsä temmaten hänet mukaansa hurmioonsa. Hän puheli pitkin iltaa yhä uudelleen, kuinka hyvä Edevart oli aina ollut ja kuinka hän, Lovise Magrete, tahtoi häntä siitä kiittää. Niin, Herra nähköön, niin hän tahtoi tehdä! Hän lepäsi miehen leveää rintaa vasten kiihottaen tämän yhä uusiin hellyydenosoituksiin ja uusiin lupauksiin. Ennen aamunkoittoa Edevart oli luvannut kaikki, mitä Lovise Magrete pyysi.

<tb>

Edevart istuu veneessä. Hän soutaa noutamaan Haabjørgiä. Sydämensä syvimmässä hän on suutuksissaan itselleen. Hänen viimeöiset lupauksensa olivat anteeksi antamattomia typeryyksiä. Hänkö Amerikkaan! Pitikö hänen antaa kotona Poldenissa aloittamansa yrityksen mennä nurin? Pitäisikö vanhan isän nähdä vielä sekin! Ja ukkoon kun jokainen pieninkin vanhan tuparakennuksen laajennus oli tehnyt niin suurenmoisen vaikutuksen, että tämä oli aina sanonut: Kunpa äiti olisi ollut näkemässä!

Laivasillalla Edevart tapasi Augustin. Tällä ei ollut rohkaisevia uutisia kerrottavana. Trondheimista oli tullut vastaus, jossa selitettiin, että Augustin vuoresta löytämät kivinäytteet oli jo ennenkin tutkittu moneen kertaan ja että vuoressa oli toimitettu porauksia. Paikka oli ollut tunnettu jo monen miespolven ajan. Tulin liian myöhään, valitti August.

Mitä sinä puhutkaan! huudahti Edevart kauhistuksissaan.

August seisoi hetkisen ääneti kuin kovan kohtalon musertamana miehenä, mutta ojentautui sitten suoraksi ponnistaen sielunvoimansa äärimmilleen muistaessaan toverin olevan näkemässä ja kuulemassa. Nyt minä en voi sinua auttaa! hän lausahti lopuksi.

Edevart surkutteli toveriaan oman onnettomuutensa hellyttämällä. Kyllä sinulla pitikin olla kova onni!

Niinpä niin, tuumi August, sinne meni kelloni ja kaikki! Mutta välipä tällä. Terve menoa vain! Miten niin?

Ka, koko vuori oli pelkkää roskaa, ei mitään muuta. Mitä sinä puhutkaan!

Tietystikään en ole upposokea enkä löylynlyömä. _Jotakin_ löytämäni varmasti oli. Ei minua niin vain petetä. Mutta todistuksessa mainitaan vain rikistä ja kiisusta ja muusta roskasta; mikä apu tai autuus niistä sitten lähti! Ja niitäkin on niin vähän ja niin ohuelti, ettei kannata ruveta louhimaan. Oletko kuullut mokomaa? Näytti siltä, että koko tunturi olisi ollut samaa ainetta, mutta sitä onkin vain hiukan siellä täällä, ja sitten vielä viittä, kuutta muuta sorttia niiden seassa. Edevart seisoi masentuneena, sanaa lausumatta. Ei hitto, ei se ollut kultaa! sanoi August lopuksi. Mitä nyt aiot tehdä?

Minäkö? Olen vain menossa taloon hakemaan kotiin pientä amerikkalaistyttöä. Hän oli täällä talossa yötä. Tarkoitin, että miten nyt luulet suoriutuvasi kun on ruvettava rakentamaan?

En minä voi ruveta rakentamaan. En tiedä muuta keinoa kuin lähteä pois koko maasta.

Kunpa minäkin voisin tehdä samoin! En silloin kauan vanhenisi tässä paikassa. Mutta nyt ei auta muu kuin kävele pois vielä jonkin aikaa täällä laiturilla saadaksesi muutaman talarin kokoon.

Oletko ihan auki?

Olenpa kyllä. Mutta on minulla sentään revolveri.

Voin lainata sinulle pari talaria, sanoi Edevart. Sain juuri kotoa.

Älä tee pilkkaa miehestä! Et liene itsekään rahaista rahaa koko mies.

Ja saadaan taas nähdä, jatkoi Edevart puhettaan. Kun kaavin kokoon kaikki, mitä minulla on täällä ja mitä kotona Poldenissa, niin ehkäpä voin sinua auttaa. Lähdetkö mukaan?

Ilmoita vain päivä ja minuutti! vakuutti August.

Edevart soutaa kotiin Haabjørg mukanaan. Tytöllä on ihan pussillisia ruoka-aineita ja makeisia; hän on saanut Julialta nuken, jolla on oikein silkkileninki, ja on luvassa toinen, vielä isompi, mutta hänen on itsensä käytävä se noutamassa. Romeo oli antanut sormuksen, jossa on punainen kivi; sellaisia heillä on kaupassa myytävänä.

Oliko hauskaa? kysyy Edevart.

Oli. Ja minun pitää päästä pian hakemaan sitä toista nukkea.

Mitä sinä niin monella nukella?

Täytyy kai tytöllä olla äiti.

Mitä teitte koko ajan? Leikittekö?

Tyttö vastailee kysymyksiin hieman vastahakoisesti. Hän pysyttelee kuten tavallista ikään kuin loitommalla ja katsoo Edevartiin kuin vieraaseen ja asiaankuulumattomaan. Äkkiä hän purskahtaa nauruun ja sanoo itsestään: Naurattavat niin ne kissanpojat!

Pikku Haabjørg on vielä kokonaan muistojensa vallassa, hymyilee aina väliin ja kotiin tultua näyttelee lahjojaan äidille ja alkaa kertoa pyytämättä kaikesta: Julia oli soittanut, klink, klink, klink; se oli ollut kerrassaan ihmeellistä. He kävivät keittiössä; siellä oli istunut syömässä se sama mies, jolla oli kiiltävät hampaat, tiedäthän. Minä lauloin heille, ja mies puhui englantia, mutta lattialla oli kaksi kissanpoikasta, ja iso kissaäiti hiipi hiljaa niiden jäljessä ja katseli niiden leikkiä. Lupasivat, että saan ottaa niistä toisen mukaani, ne kun olivat niin metkoja.

Oliko huoneissa hyvin hienoa? kysäisi äiti. Oli. Mutta leipomossa kaikki olivat jauhoista aivan valkoisina, ja oli jauhoja nenässäkin ja taikinaa käsissä, hihhihhii! Olisittepas olleet näkemässä! Sitten käytiin katsomassa kanoja ja vietiin niille jotakin, ja sitten käytiin vähän joka paikassa. Ketä oli mukanasi?

Kaikki. Niin, ei kylläkään vanha rouva, sillä hänhän on niin lihava ja istuu aina sisässä, mutta Julia ja Romeo ja se vanha herra, ja vanha herra näytti minulle kultakelloaan ja antoi kuunnella sen tikitystä, ja sitten meni tiehensä. Taloudenhoitajatar näytti ruokahuoneenkin. Siellä oli kaiken maailman vehkeitä hyllyillä ja kaapeissa, ja minä sain kakkuja. Voit uskoa, että siellä oli hirmuisen hauskaa. Käskivätkö he käymään?

Totta kai, koska minun kerran pitää hakea se toinen nukke. Antoiko Julia sinulle yöpaidan?

Antoi kyllä, mutta se oli niin lyhyt, ei paljon parempi kuin mekko.

Vai niin, vai mekko, tuumi Lovise Magrete. Sen saatoin arvatakin! Sellaisia he tavallisesti käyttävät. Kysyivätkös äitiä?

Kyllä. Tai eivät sentään tainneet — ei, en luule heidän kysyneen. Mutta isää kyllä. Kävin taas katsomassa vasikoita, eivätkä ne yrittäneet purra, vaan ainoastaan nuolla kättä.

Eivätkö kysyneet äitiä?

Eivät kysyneet. Mutta minä sanoin, että sinulla on kaksi sormusta ja että toisessa on helmi.

<tb>

Ei. Eivät olleet kyselleet äitiä.

Siinä oli Lovise Magretelle uusi loukkaantumisen aihe. Hänen käydessään seuraavan kerran lapsen mukana Knoffilla talon väki ei paljonkaan välittänyt hänestä itsestään, mutta kaikki pyörivät pikku Haabjørgin ympärillä. Äitiä ei edes pyydetty sisään. Kaikeksi onneksi sattui Anders Vaade olemaan kaupassa käymässä, ja tämä sekä Lorensen pitivät koko ajan Lovise Magretelle seuraa. Siinä jo sovittiin ajasta, milloin lähdetään maasta, sovittiin samalla kaikista yksityiskohdista. Edevart kuunteli valmista, mutta kun puhelu kävi englanniksi, hän ei ymmärtänyt halkaistua sanaa.

Palvelustyttö tuli kysymään "herrasväkien" puolesta eikö pikku Haabjørg saisi tälläkin kertaa jäädä heille yöksi. Äidille ei minkään valtakunnan kutsua! Lovise Magrete katsoi Edevartiin sanoen: En voi ymmärtää miksi he aina ja aina tahtovat pienokaista luokseen. Lorensen kuiskasi hiljaa, viekkaan näköisenä: Romeon keksintöä koko juttu, ja toiset tahtovat olla hänelle mieliksi. — Miksipäs tyttö ei voisi jäädäkin! kuiskasi Edevart. — Niin, en tiedä; mutta tällä kertaa minulla o mukana hänelle yöpaita. — Äiti pisti paperiin käärityn esineen tytön käteen laskien hänet sitten menemään.

Mutta lapsi oli tuskin ehtinyt ulos kaupasta, ennen kuin Lovise Magrete säpsähti ja huudahti. — Juokse sukkelaan tytön jälkeen! hän kuiskasi Edevartille nykäisten tätä takinhihasta. Hae takaisin se käärö, se ei ollutkaan oikea!

Edevart vastasi juoheaan: Vai ei se ollut oikea...?

Ei ollut. Se oli minun omani. Kas tässä hänen! Juokse sukkelaan vaihtamaan!

Lovise Magreten oma...? Edevart ihmetteli juostessaan. Hän oli talossa hyvä tuttu, tunsi paikat, mutta e tavoittanut tyttöä ennen kuin keittiössä.

Kääröt oli vaihdettu käden käänteessä, mutta taloudenhoitajatar Ellingsen, joka oli naimisissa Magnuksen kanssa, puuhaili jotakin keittiössä. Hän tunsi heti Edevartin ja kasvot lehahtivat punaisiksi, mutta hän katso mieheen tyynesti ja pitkään irrottamatta tästä silmiään Edevartin tervehtiessä ja astuessa lähemmäs hän hymyili. Entinen neitsyt Ellingsen oli ennallaan, vaikka olikin joutunut naimisiin ja vaikka hänellä olikin paksu kultasormus keskisormessa. Oli aivan samanlainen kuin ennenkin, hihat kyynärpäihin saakka ylös käärittyinä, käsivarret nuortean pyöreät niinkuin ennenkin. Hän ei ollut ollenkaan muuttunut.

Näkeepä kerran tätäkin miestä! hän huudahti.

Mitäpä minä itseäni näyttelemään, kun sinä kerran olet naimisissa! ivastasi Edevart äreästi.

Entäs sinä? Etkö itsekin ole naimisissa?

En toki, siitä hulluudesta olen vielä säästynyt.

Olen kuitenkin kuullut kerrottavan, että olet taas löytänyt Haakon Doppenin vaimon.

Niin, tavallaan kyllä. Hän tuli Amerikasta ja tahtoi nähdä vanhan kotinsa, enkähän minä voinut ruveta kieltelemäänkään, selitteli Edevart arkaillen.

Niin, niin. Mitäpä se minua liikuttaa.

Kuinkas huristaa?

Kuinkapas tässä... päivä kerrassaan. Entä itse...?

Ei kannata puhua. Taitaa tulla lähtö koko maasta.

Oletko tehnyt jotakin hullua? kysyi nainen tutkivasti.

Olenpa niinkin. Itselleni nimittäin.

Edevart ei voittanut mitään itseään säälivällä huokauksellaan. Jos hän olisi tahtonut esittää asian ikään kuin hänelle olisi tapahtunut vääryys ja että hän siis ansaitsi sääliä, että kohtalo oli vienyt hänet väärään, joten hän siis oli uhri, niin pahasti hän erehtyi. Taloudenhoitajatar Ellingsen vain nauroi hänelle vasten silmiä irvistäen vielä samalla, mikä ärsytti Edevartia.

Mitä sinä naurat?