Part 12

Tohtori Blimberin talo on ulkopuolelta yhtä skolastisen ja oppineen näköinen kuin ennen. Ylhäällä on se akkuna, josta Florence usein etsi silmillään kalpeita kasvoja ja jossa kalpeat kasvot kirkastuivat nähdessään hänet, kuihtuneen pikku käden heittäessä hänelle lentosuukkoja, hänen mennessään ohi. Oven avaa sama heikkosilmäinen nuorukainen, ja hänen veltto virnistyksensä, kun hän näkee Tootsin, on kuin ruumiillistunut heikkomielisyys. Heidät opastetaan tohtorin lukuhuoneeseen, missä sokea Homeros ja Minerva ottavat heidät vastaan niinkuin muinoinkin suuren kellon naksahdellessa vakavasti eteisessä ja maapallojen seisoessa yhä entisillä paikoillaan kuin itse maailmaan olisi liikkumaton eikä mikään siinä tottelisi sitä yleistä lakia, että maa vetää puoleensa kaikkea niin kauan kuin se pyörii.

Ja nyt saapuu tohtori Blimber oppineine säärineen, sitten rouva Blimber taivaansinisine myssyineen ja senjälkeen Cornelia hiekanvärinen tukka pikku kiemuroina ja nenällä kiiltävät silmälasit, työskennellen yhä vielä haudankaivajan tavoin kuolleitten kielten haudoilla. Tuossa on pöytä, jolla Paul istui niin hyljättynä ja onnettomana, koulun »uutena poikana», ja tänne asti kuuluu poikien kaukainen läksynluku, vanha elintapa heidän vanhassa huoneessaan vanhojen periaatteitten mukaan.

»Toots», sanoo tohtori Blimber, »minua ilahduttaa kovasti, kun taas näen teidät».

Toots nauraa hihittää vastaukseksi.

»Etenkin kun näen teidät niin hyvässä seurassa», jatkaa tohtori Blimber.

Kasvot tulipunaisina Toots selittää, että hän on tavannut neiti Dombeyn sattumalta ja että he tulivat yhdessä, koska neiti Dombey samoin kuin hänkin halusi nähdä tätä vanhaa paikkaa..

»Varmaankin te haluatte käydä katsomassa nuoria ystäviämme, neiti Dombey», sanoo tohtori Blimber. »Kaikki ovat vielä teidän koulutovereitanne, Toots. Tuskinpa meille on tullut uusia oppilaita pikku pylväistöömme herra Tootsin lähdettyä täältä, kultaseni», sanoo tohtori Blimber Cornelialle.

»Paitsi Bitherstone», vastaa Cornelia.

»Niin, aivan oikein», sanoo tohtori. »Bitherstonea ei herra Toots tunne.»

Melkein vieras hän on Florencellekin, sillä koulusalissa tavatulla Bitherstonella, ei enää pikku Bitherstonella, niinkuin ennen rouva Pipchinin luona, on kova kaulus, kaulahuivi ja taskukello. Mutta joka tapauksessa se on Bitherstone, syntynyt jonkin pahaenteisen bengalilaisen tähden alla ja yltyleensä musteessa. Hänen sanakirjansa on käynyt alituisesta käyttämisestä niin vesitautiseksi, ettei tahdo mitenkään sulkeutua, vaan haukottaa kuin ei tosiaankaan enää sietäisi tuota kiusaa kauemmin. Samoin on sen omistajan Bitherstonen laita, joka elää tohtori Blimberin alituisen painostuksen alla, mutta Bitherstonen haukotuksessa on häijyyttä ja murinaa. Onpa hänen kuultu sanovan, että häntä haluttaisi tavata »Blimber-ukko» Intiassa. Hyvin pian huomaisi tohtori silloin, että muutamat palkatut kulit olivat kuljettaneet hänet sisämaahan ja jättäneet hänet thugien (kuristajien) haltuun; sen hän takaisi.

Briggs jauhaa yhä tiedon myllyssä, samoin Tozer ja Johnson ynnä kaikki muut. Vanhemmat oppilaat panevat melkein kaiken tarmonsa siihen, että koettavat uutterasti unohtaa, mitä ovat nuorempina oppineet. Kaikki ovat yhtä kohteliaita ja yhtä kalpeita kuin ennenkin, ja heidän joukossaan ahertaa yhtä uutterasti kandidaatti Feeder, luisevakätinen ja harjastukkainen, edessään paraikaa Herodotos+ ja takana seinähyllyllä muut välineet.

Näiden vakavien nuorten herrojen keskuudessa herättää suurta huomiota vapautuneen Tootsin käynti. He tuntevat häntä katsellessaan jonkinlaista kunnioittavaa kauhua, niinkuin ainakin henkilön edessä, joka on marssinut Rubiconin poikki ja vannonut olevansa koskaan palaamatta. Hänen pukunsa kuosista, hänen jalokiviensä muodosta kuiskaillaan kämmenten suojassa. Sapekas Bitherstone, joka ei ole Tootsin aikalainen, koettaa pikku pojille teeskennellä ylenkatsetta Tootsia kohtaan ja sanoo toivovansa, että Toots tulisi noin koristettuna Bengaliin, jossa hänen äitinsä on hankkinut hänelle rajahin jalkatyynystä otetun smaragdin. Tulkoonpa vain sinne!

Myöskin Florencen ilmestyminen herättää voimakkaita tunteita, sillä joka nuorukainen rakastuu häneen taas heti, lukuunottamatta äsken mainittua sapekasta Bitherstonea, joka pelkästä vastustushalusta pysyy kylmänä. Tootsissa herää synkkä mustasukkaisuus, ja Briggs on sitä mieltä, ettei hän sittenkään ole niin kovin vanha. Mutta tämän alentavan salaviittauksen iskee Toots pian tyhjäksi sanomalla ääneen Feederille: »Kuinka voitte, Feeder?» ja pyytämällä häntä kanssaan tänään päivälliselle Bedfordiin. Tämän suurtyön tehtyään hän olisi hyvin voinut esittää itsensä vanhana Parrina, jos olisi tahtonut. Ei kukaan olisi sitä epäillyt.

Käsiä pudistellaan ja kumarruksia tehdään, ja jokainen nuori herra toivoo hartaasti voivansa vahingoittaa Tootsia neiti Dombeyn silmissä. Sitten Toots nauraa hihittää vanhalle pulpetilleen, minkä jälkeen Florence ja hän vetäytyvät rouva Blimberin ja Cornelian kanssa pois salista. Tohtori Blimber, joka astuu viimeisenä heidän jäljessään ja sulkee oven, huomauttaa: »Hyvät herrat, nyt ryhdymme taas opintoihimme.» Sillä vain tuota, tuskin mitään muuta, kuulee tohtori meren hokevan eikä ole muuta kuullutkaan koko elämässään.

Sitten Florence pujahtaa yläkertaan vanhaan makuuhuoneeseen rouva Blimberin ja Cornelian kanssa. Toots, joka tuntee, ettei häntä tai ketään muuta tarvita siellä, jää puhelemaan tohtorin kanssa kirjastohuoneen ovelle tai paremminkin kuuntelemaan, mitä tohtori puhuu hänelle, ja ihmettelee itsekseen, kuinka hän on koskaan pitänyt kirjastohuonetta suurena pyhäkkönä ja tohtoria, jolla on ulospäin kaartuvat sääret kuin vanhanaikaisella pianolla, kauheana miehenä. Florence tulee pian alas ja lausuu jäähyväiset. Diogenes, joka on kaiken aikaa säälimättömästi kiusannut likinäköistä nuorukaista, säntää ulos ovesta ja haukkuu iloisen uhmaavasti kallion juurelle asti. Sillä välin katselee Melia tohtorin toisen naispalvelijan kanssa yläkerran akkunasta naureskellen »tuolle Tootsille» ja sanoen neiti Dombeysta: »Mutta tosiaankin, kuinka kovasti hän on veljensä näköinen, kauniimpi vain!»

Toots, joka on nähnyt Florencen silmissä kyyneleitä hänen tullessaan alas makuuhuoneesta, on epätoivoisen onneton ja levoton ja pelkää ensiksi tehneensä väärin ehdottaessaan tätä vierailua. Mutta pian hänen mielensä huojentuu, kun Florence sanoo olevansa hyvin iloinen siitä, että on taas käynyt täällä, ja puhelee hyvin hilpeästi kaikesta heidän kävellessään pitkin merenrantaa. Aaltojen kohina ja tytön suloinen ääni lumoavat Tootsin niin, ettei hänellä ole rahtuakaan vapaata tahtoa jäljellä heidän saapuessaan sen hotellin luo, jossa Dombeyn perhe asuu. Kun Florence ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, ei hän voi päästää sitä irti.

»Neiti Dombey, suokaa anteeksi», virkkaa Toots surullisesti kuiskaten, »mutta jos sallisitte minun —»

Florencen hymyilevä ja mitään aavistamaton ilme saa hänet äkkiä vaikenemaan.

»Jos sallisitte minun — jollette pitäisi sitä julkeana, neiti Dombey, jos minä — ilman pienintäkään rohkaisua teidän puoleltanne — jos nähkääs saisin toivoa», jatkaa sitten Toots.

Florence katsahti häneen kysyvästi.

»Neiti Dombey», sanoo Toots, joka tuntee nyt päässeensä alkuun, »minä olen tosiaankin joutunut niin pitkälle teitä ihaillessani, etten tiedä, miten enää menettelisin. Olen säälittävin ja kurjin olento maailmassa. Jollemme nyt olisi torin nurkassa, lankeisin polvilleni eteenne ja pyytäisin ja rukoilisin teitä — ilman minkäänlaista rohkaisua teidän taholtanne — että antaisitte minun toivoa — että saisin pitää mahdollisena, että te —»

»Oi, olkaa hyvä älkääkä puhuko tuollaista!» huudahtaa Florence, joka on pelästynyt ja onneton. »Oi, lakatkaahan, herra Toots! Älkää sanoko enempää. Olkaa niin hyvä ja kohtelias minua kohtaan, älkää enää puhuko siitä.»

Toots on hirveästi häpeissään ja seisoo suu auki.

»Te olette ollut niin ystävällinen minulle», lisää Florence, »ja minä olen niin kiitollinen teille, minulla on niin paljon syytä pitää teistä, kun olette ollut hyvä ystävä minulle, ja minä pidän teistä niin paljon» — nyt hymyilevät avomieliset kasvot Tootsille kaikkein suloisimmalla ja rehellisimmällä tavallaan — »että olen varma siitä, että aioitte vain sanoa minulle hyvää yötä!»

»Aivan niin, neiti Dombey», vastaa Toots, »minä — minä — juuri sitä minä tarkoitin. Ei se merkitse mitään muuta.»

»Hyvästi!» huutaa Florence.

»Hyvästi, neiti Dombey!» änkyttää Toots. »Toivoakseni ette pane siihen mitään huomiota. Se ei — se ei merkitse mitään, kiitoksia vain. Sillä ei ole vähäisintäkään merkitystä tässä maailmassa.»

Toots-parka palaa hotelliinsa epätoivoisessa tilassa, lukitsee itsensä makuuhuoneeseen, heittäytyy vuoteelleen ja makaa siinä pitkän aikaa, ikäänkuin asia sittenkin olisi perin tärkeä. Mutta kandidaatti Feeder on tulossa päivälliselle, mikä on onneksi Tootsille, sillä kuka tietää, milloinka hän muuten olisi noussut. Tootsin on pakko nousta vastaanottamaan kutsuvieraansa ja esiintyä kelpo isäntänä.

Ja tämän hyveen, vieraanvaraisuuden, hedelmällinen vaikutus (mainitsemattakaan viiniä ja hyvää ruokaa) avaa Tootsin sydämen ja lämmittää hänet puheliaaksi. Hän ei kerro Feederille mitään siitä, mitä torin nurkassa on tapahtunut, mutta kun Feeder kysyy häneltä, »milloinka se julkaistaan», vastaa Toots, »että on olemassa joitakin seikkoja», mikä heti masentaa Feederin intoa jonkin verran. Toots lisää, ettei hän oikein ymmärrä, mitä oikeutta Blimberillä oli huomauttaa hänen tulleen neiti Dombeyn seurassa, ja että jos tohtori sillä tahtoi lausua jonkin solvauksen, sanoisi hän vielä suorat sanat siitä, niin tohtori kuin hän onkin, mutta otaksuttavasti se johtui vain tietämättömyydestä, mitä Feederkään ei epäile.

Mutta Feederiä ei kuitenkaan läheisenä ystävänä pidetä kokonaan syrjässä tästä asiasta. Toots ei vaadi muuta kuin että siitä puhutaan salaperäisesti ja tunteellisesti. Muutamien viinilasien jälkeen hän esittää neiti Dombeyn maljan, huomauttaen: »Feeder, teillä ei ole aavistustakaan niistä tunteista, jotka täyttävät sydämeni tehdessäni tämän ehdotuksen.»

Feeder vastaa: »Oi, kyllä minulla on, rakas Toots. Ne tuottavat teille suurta kunniaa, kelpo veikko.»

Sitten Feeder joutuu ystävällisten tunteittensa valtaan, pudistaa Tootsin kättä ja sanoo, että jos Toots joskus tarvitsee veljeä, hän kyllä tietää mistä uskollinen veli on saatavissa. Ja sitten hän lisää, että jos hän saisi neuvoa, hän suosittelisi Tootsille kitaran- tai ainakin huilunsoiton oppimista, sillä naiset pitävät soitosta, kun heitä kosiskellaan, ja hän on itsekin huomannut, millaista etua siitä voi olla.

Tämä johtaa Feederin tunnustamaan, että hän on iskenyt silmänsä Cornelia Blimberiin. Hän ilmoittaa Tootsille, ettei hän tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä silmälaseja kohtaan ja että jos tohtori todella menettelisi niin kauniisti, että luopuisi hommasta, silloin he olisivat turvatut. Hän sanoo mielipiteensä olevan, että kun mies on ansainnut sievoisen summan liikkeellään, on hänen velvollisuutensa luopua siitä, ja että Cornelia olisi siinä sellaisena apuna, että kuka mies tahansa voisi hänestä ylpeillä. Toots vastaa rupeamalla hurjasti ylistämään neiti Dombeyta ja viittaamalla siihen suuntaan, että hänestä välistä tuntuu siltä kuin olisi parasta ampua kuula ohimoonsa. Feeder sanoo jyrkästi ja pontevasti, että se olisi harkitsematon teko, ja näyttää hänelle, sovittaakseen hänet olemassaolon kanssa, Cornelian valokuvan silmälaseineen.

Niin viettävät nämä hiljaiset sielut iltaansa, ja kun se on väistynyt yön tieltä, lähtee Toots saattamaan Feederiä ja eroaa hänestä tohtori Blimberin ovella. Mutta Feeder menee vain portaille, ja kun Toots on lähtenyt, tulee hän taas alas kävelläkseen yksin rannalla ja pohtiakseen suunnitelmiaan. Feeder kuulee selvästi aaltojen ilmoittavan hänen siinä astellessaan edestakaisin, että tohtori Blimber luopuu liikehommastaan, ja hän tuntee romanttista mielihyvää katsellessaan taloa ulkopuolelta ja ajatellessaan, että tohtori maalauttaa sen ensin ja korjauttaa sitten perinpohjin.

Tootskin astelee edestakaisin sen laatikon ulkopuolella, joka kätkee hänen jalokivensä. Surkuteltavassa mielentilassa eikä oikein turvassa poliisin epäluulolta hän tuijottaa akkunaan, jossa näkee valoa ja joka hänen mielestään ehdottomasti on Florencen akkuna. Mutta se ei ole Florencen, vaan rouva Skewtonin huone, ja sillä välin kun Florence nukkuu toisessa huoneessa suloisesti uneksien keskellä vanhaa ympäristöä ja vanhojen muistojen herätessä eloon, makaa se olento, joka hirveässä todellisuudessa on kärsivällisen pojan paikalla, liittäen tuon vuoteen taas — mutta kuinka eri tavalla! — kuihtumiseen ja kuolemaan, unettomana ja valitellen. Rumana ja riutuneena se viruu vuoteellaan, jossa ei saa ollenkaan lepoa, ja sen vieressä istuu Edith kauhun kuvastuessa hänen kylmässä kauneudessaan — sillä sairaan yhä sammuvat silmät herättävät hänessä kauhua. Ja mitä aallot heille kohisevat yön hiljaisuudessa?

»Edith, mikä tuo kivinen käsivarsi on, joka uhkaa lyödä minua? Etkö näe sitä?»

»En näe mitään, äiti. Se on vain mielikuvitustasi.»

»Vain mielikuvitusta! Kaikki on minun mielikuvitustani. Katsoppas! Onko mahdollista, että sinä et näe sitä?»

»Ei siinä tosiaankaan ole mitään, äiti. Istuisinko minä tässä liikahtamatta, jos täällä olisi jotakin sellaista?»

»Liikahtamatta?» Samalla tuijottaa sairas liikahtamatta tyttäreensä. »Nyt se on poissa — ja miksi sinä istut niin liikahtamatta? Se ei ole pelkkää mielikuvitustani, Edith. Minua ihan värisyttää nähdessäni sinun istuvan vieressäni.»

»Sepä on surullista, äiti.»

»Surullista! Sinä näytät aina surulliselta. Mutta et minun tähteni!»

Samassa hän alkaa itkeä, heittelee päätään pieluksella rauhattomasti puolelta toiselle, valittaa kärsineensä laiminlyöntiä — millainen äiti hän sentään on ollut, niinkuin sekin vanha kelpo olento, jonka he tapasivat, ja kuinka kiittämättömiä tyttäret aina ovat sellaisia äitejä kohtaan. Keskellä sekavaa rupatteluaan hän vaikenee, katsahtaa tyttäreensä, huutaa, että hänen järkensä menee sekaisin, ja kätkee kasvonsa vuodevaatteisiin.

Säälien kumartuu Edith hänen ylitseen ja puhelee hänelle. Sairas vanhus tarttuu lujasti hänen kaulaansa ja virkkaa kauhistuneen näköisenä:

»Edith, mennään pian taas kotiin! Eikö minun sinunkin mielestäsi pitäisi taas pian päästä kotiin?»

»Kyllä, äiti, kyllä.»

»Ja mitä hän sanoi — mikä hänen nimensä taas onkaan — en voi koskaan muistaa nimiä — majuri — mikä se hirveä sana oli, kun matkustimme pois — eihän se ole totta? Edith!» huusi hän ja tuijotti jäykästi, »eihän se minua vaivaa?»

Yön toisensa jälkeen palaa valo akkunassa, ja kuihtunut olento makaa vuoteessaan Edithin istuessa hänen vieressään ja levottomien aaltojen puhellessa heille molemmille. Yökaudet toistavat aallot salaisuuttaan, niin että käyvät lopulta käheiksi, rantahiekka kokoontuu yhä korkeampiin läjiin, merilinnut leijailevat ja liitelevät, tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti jälkeäkään jättämättä, ja valkeat käsivarret viittaavat kaukaista näkymätöntä maata kohti.

Ja yhä katselee vanha sairas nainen nurkkaan, jossa kivinen käsivarsi — osa hautapatsaaseen kuuluvaa hahmoa, niinkuin hän sanoo — on koholla lyödäkseen häntä. Vihdoin se laskeutuu alas, ja sitten makaa vuoteella halvaantunut vanha rouva, joka on koukistunut ja kutistunut ja jonka toinen puoli on tunnoton..

Sellainen on se olento, jota päivä toisensa jälkeen kuljetetaan hitaasti ihmistungoksessa maalattuna ja paikattuna, auringon pilkattavana. Ulkona ollessaan hän etsii silmillään vanhaa kelpo olentoa, joka on ollut niin erinomainen äiti, ja vääristelee suutaan tähystäessään turhaan ihmisten seasta. Sellainen on se olento, joka usein viedään vaunuissa alas merenrantaan ja sijoitetaan sinne lepäämään, mutta johon ei mikään tuuli voi puhaltaa tuoreutta ja jolle valtameren kohinalla ei ole ainoaakaan rauhoittavaa sanaa lausuttavana. Hän makaa kuunnellen sitä tuntikausia, mutta sen puhe on hänelle hämärää ja synkkää, ja hänen kasvoillaan kuvastuu kauhu. Kun hänen silmänsä harhailevat yli sinisen lakeuden, eivät ne näe muuta kuin suuren lohduttoman erämaan maan ja taivaan välillä.

Florencea hän tapaa harvoin ja silloinkin vain nyrpistää suutaan. Edith on aina hänen lähettyvillään ja pitää loitolla Florencea, joka yöllä vuoteessaan värisee ajatellessaan kuolemaa tuollaisessa muodossa, herää usein ja kuuntelee, luullen sen jo tulleen. Edith on sairaan ainoana hoitajana. Parasta onkin, että vain harvat näkevät hänet, ja hänen tyttärensä valvoo yksin hänen vuoteensa vieressä.

Varjojen peittämille kasvoille leviää vielä synkempi varjo, terävät piirteet käyvät vieläkin terävämmiksi, ja hämärä maailma häipyy näkymättömiin paksun hunnun painuessa hänen silmilleen. Peitteellä harhailevat vapisevat kädet liittyvät heikosti yhteen ja siirtyvät tyttäreen päin, ja ääni, joka ei muistuta hänen eikä minkään muun kuolevaisen ääntä, sanoo: »Sillä minä olen imettänyt sinua.»

Edith polvistuu kyynelettömin silmin hänen viereensä, jotta raukea pää tajuaisi paremmin hänen sanansa, ja vastaa:

»Äiti, voitko kuulla minua?»

Sairas koettaa nyökätä vastaukseksi silmät levällään.

»Voitko muistaa häitteni aattoiltaa?»

Äidin pää ei liikahdakaan, mutta jotenkin hän saa ilmaistuksi muistavansa.

»Sanoin sinulle silloin, että annoin anteeksi sinun osasi siinä ja että rukoilin Jumalaa antamaan anteeksi oman osuuteni. Sanoin, että menneisyys sai olla täydellisesti unohdettu. Ja nyt toistan sen vielä. Suutele minua, äiti.»

Edith koskettaa valkeita huulia, ja tuokion verran on kaikki hiljaista. Sitten kohottautuu äiti nuorekkaasti hymyillen, ja Kleopatran luuranko nousee pystympään vuoteessa.

Laskekaa alas ruusunpunaiset verhot! Tuulen ja pilvien keralla lentää vielä jotakin muuta pois. Laskekaa ruusunpunaiset verhot ihan alas!

* * * * *

Tieto tapahtumasta lähetetään Lontooseen Dombeylle. Hän käy tapaamassa Feenix-serkkua, joka ei vielä ole ehtinyt matkustaa Baden-Badeniin ja joka myös on juuri saanut saman uutisen. Feenix-serkun tapainen hyvänluontoinen mies on omansa häihin tai hautajaisiin, ja hänen asemansa suvun jäsenenä tekee itsestään selväksi, että häneltä on kysyttävä neuvoa.

»Dombey», sanoo Feenix-serkku, »totta vie, olen tosiaankin kovin järkytetty siitä, että tällainen tapaus tuo meidät yhteen. Tätiparkani! Hän oli hiton eloisa nainen.»

Dombey vastaa: »Niinpä kyllä.»

»Ja hän esiintyi kerrassaan nuoren näköisenä», lisää Feenix-serkku. »Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, että hääpäivänänne luulin hänen voivan elää vielä parikymmentä vuotta. Sanoinpa sen Brooksien luona eräälle miehelle — pikku Billy Joperille — epäilemättä tunnette hänet — sama mies, joka käyttää lasia silmässään.»

Dombey kumartaa kieltäen. »Jos haluaisitte tehdä joitakin ehdotuksia hautajaisia varten — —» vihjaa hän.

»En tosiaankaan osaa sanoa siihen mitään», vastaa Feenix-serkku ja sivelee leukaansa, mihin hänellä on juuri parahiksi kättä vapaana pitkiltä kalvosimilta. »Maatilani puistossa on hautakammio, mutta pelkään, että se on korjauksen tarpeessa, sillä se on — suoraan sanoen — hiton huonossa kunnossa. Jollen nyt sattuisi olemaan vähän ahtaalla, olisin jo korjauttanut sen, mutta pelkään, että ihmiset tekevät huviretkiä sinne rauta-aidan sisäpuolelle.»

Dombey huomaa selvästi, että se ei kelpaa.

»Kylässä on tavattoman kaunis kirkko», selittää Feenix-serkku miettivästi, »puhtaaseen anglo-normannilaiseen tyyliin rakennettu. Lady Jane Finchbury — joka käyttää kovin kireitä kureliivejä — on maalannut siitä ihastuttavan hyvän luonnoksen — mutta olen kuullut, että se on nyt kokonaan pilattu rappauksella. Ja sitäpaitsi on sinne pitkä matka.»

»Sopisikohan ehkä Brighton?» ehdottaa Dombey.

»Totta vie, Dombey, minun käsitykseni on, että tuskin voimme keksiä parempaa», sanoo Feenix-serkku. »Silloinhan häntä ei tarvitse kuljettaa minnekään ja sehän on hyvin miellyttävä paikka.»

»Ja milloin sopisi?» kysyy Dombey.

»Minä pidän kunnia-asianani», vastaa Feenix-serkku, »hyväksyä minkä päivän tahansa, joka teille sopii parhaiten. Minulle tulee suuri ilo (tietenkin surullista lajia) saattaessani tätiäni — no niin, lyhyesti sanoen, hautaan», lopettaa Feenix-serkku äkkiä, kun ei keksi muuta lausetapaa.

»Sopisiko teidän lähteä täältä ensi maanantaina?» kysyy Dombey.

»Maanantai on minulle erinomaisen sopiva.»

Dombey sopii siis siitä, että hän tulee sinä päivänä noutamaan Feenix-serkkua Brightoniin, ja lausuu heti senjälkeen jäähyväiset. Feenix-serkku saattaa häntä portaille asti ja sanoo erotessa: »Minä olen tosiaankin oikein pahoillani siitä, Dombey, että teillä on niin paljon vaivaa tästä asiasta», mihin Dombey vastaa: »Ei ollenkaan.»

Sovittuna aikana kohtaavat Feenix-serkku ja Dombey toisensa, matkustavat Brightoniin ja edustavat kahden kaikkia rouva Skewton-vainajaa surevia henkilöitä saattaessaan hänen jäännöksensä viimeiseen leposijaan. Suruvaunuissa istuva Feenix-serkku huomaa tiellä lukemattomia tuttavia, mutta ei sopivaisuussyistä kiinnitä heihin muuta huomiota kuin mainitsee ohitse ajettaessa heidän nimensä Dombeylle seuraavaan tapaan: »Tom Johnson, jolla on korkkisääri, Whiten liikkeestä. Mitä, oletko sinäkin täällä, Tommy? Hullaantunut täysiveriseen tammaan. Smalderin tytöt» j.n.e. Hautajaistoimituksen aikana Feenix-serkku on hyvin alakuloinen ja huomauttaa, että tällaiset tilaisuudet saavat miehen tosiaankin ajattelemaan, että hän alkaa käydä vapisevaksi. Hänen silmänsä ovatkin kosteat, kun toimitus päättyy. Mutta pian hän taas toipuu, ja samoin käy muidenkin rouva Skewtonin sukulaisten ja ystävien, joista majuri lakkaamatta puhelee klubissaan, että vainaja ei koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä, kun taas nuori avokaulainen nainen, jolla on niin paljon vaivaa silmäluomistaan, sanoo hiljaa huudahtaen, että rouva Skewton oli varmaankin hirveän vanha ja että hän kuoli kaikenlaisiin kauhistuttaviin vaivoihin, joista on parasta olla puhumatta.

Niin makaa Edithin äiti haudassaan rakkaiden ystäviensä unohtamana, sillä he ovat kuuroja kuulemaan aaltoja, jotka ovat käheitä oman salaisuutensa toistamisesta, ja sokeita näkemään rannalle kasaantunutta törkyä ja valkeita käsivarsia, jotka viittaavat kuunvalossa kaukaiseen näkymättömään maahan. Mutta kaikki on entisellään tuntemattoman valtameren rannalla. Edith seisoo siellä yksinään kuunnellen sen aaltoja. Hänen jalkainsa alla on kosteaa rikkaruohoa, joka peittää hänen koko elämänpolkunsa.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Luottamusta ja onnettomuutta

Robilla ei enää ollut kapteeni Cuttlen ostamaa mustaa nuttua ja merimieslakkia, vaan ruskeasta verasta tehty oikea liveripuku, joka oli niin siisti ja täydellinen kuin taitava räätäli ainakin voi valmistaa, vaikka se oli olevinaan yksinkertainen palvelijan asu. Ulkonaiselta olemukseltaan näin muuttuneena ja sisällisesti välinpitämättömänä kapteenista ja merikadetista, paitsi milloin hän omisti joitakin minuutteja vapaa-ajastaan noiden molempain eroamattomien pilkkaamiseen ja puhalteli messinkistä soittokonettaan — omaatuntoaan — muistellen sitä komeaa tapaa, kuinka oli eronnut heidän seurastaan, hän palveli nyt uutta isäntäänsä Carkeria. Ollen Carkerin talon asukas ja hänen henkilökohtainen palvelijansa hän kiinnitti pyöreät silmänsä peläten ja vapisten valkeisiin hammasriveihin ja tunsi alituisesti, että hänen pitäisi välttämättä avata silmänsä vieläkin suuremmiksi.

Hänen koko olemuksensa ei olisi voinut väristä enemmän kunnioituksesta noita hampaita kohtaan, vaikka hän olisi joutunut jonkin mahtavan noidan palvelukseen ja ne olisivat olleet suurimpana taikavoimana. Poika näki isännässään sellaisen mahtavuuden ja arvovallan edustajan, että hänen koko huomionsa kohdistui siihen ja hänessä heräsi ehdoton alistuvaisuuden ja tottelevaisuuden tunne. Hän ei edes luullut voivansa oikein turvallisesti ajatellakaan isäntäänsä tämän poissa ollessa, jottei taas tuntisi kurkkuunsa tartuttavan niinkuin silloin aamulla, kun hän ensin joutui uuteen palvelukseensa, vaan joka ainoa noista hampaista oli tirkistävinään hänen sisimpäänsä ja olevinaan selvillä hänen kaikista mielikuvistaan. Kun Rob oli vastatusten isäntänsä kanssa, ei hänellä ollut pienintäkään epäilystä siitä, että Carker luki hänen salaisimmatkin ajatuksensa tai että hän saattoi lukea ne, jos viitsisi, ja tämä vaikutelma oli niin täydellinen ja piti häntä niin vallassaan, että hän tuskin uskalsi mitään ajatella. Hänen sielunsa oli niin kokonaan täynnä Carkerin vastustamattoman ylivallan aina kasvavaa vaikutusta ja tietoisuutta siitä, että Carker saattoi teettää hänellä mitä vain halusi, että hän koetti arvailla herransa mielitekoja jonkinlaisessa henkisessä jännityksessä.

Rob ei ehkä itse ollut selvillä siitä — hänen silloisessa mielentilassaan olisi ollut tavattoman rohkea teko kysyä sitä — alistuiko hän täydellisesti tähän vaikutukseen siksi, että silloin tällöin epäili herransa mahdollisesti olevan mestarin eräissä kavalissa taidoissa, joita hän itse oli vain mitättömänä harjoittelijana opiskellut hiojain koulussa. Mutta varmaa on, että Rob ihaili häntä yhtä paljon kuin pelkäsikin. Carker ehkä tunsi paremmin voimansa lähteen, joka ei suinkaan ammentamisesta tyrehtynyt.

Samana iltana, jolloin Rob erosi kapteenin palveluksesta, hän oli myytyään kyyhkysensä, vieläpä kiireissään halvasta hinnasta, lähtenyt suoraa päätä Carkerin kotiin ja esittänyt siellä itsensä uudelle herralleen tulipunaisin kasvoin, jotka näyttivät odottavan kiitosta.

»Mitä, sinä ilkimys!» sanoi Carker katsahtaen pojan kädessä olevaan myttyyn. »Oletko sinä karannut palveluksestasi ja tullut minun luokseni?»

»Oi, suokaa anteeksi, hyvä herra», änkytti Rob, »tehän sanoitte minun viimeksi ollessani täällä —»

»_Minäkö_ sanoin?» vastasi Carker. »Mitä minä sanoin?»

»Suokaa anteeksi, hyvä herra, te ette sanonut mitään», virkkoi Rob, jonka se tapa, kuinka kysymys oli tehty, heti pakotti varovaiseksi, vaikka hän joutuikin ymmälle.

Hänen isäntänsä katsahti häneen näyttäen samalla mahdollisimman suuren osan ikenistään ja etusormellaan uhaten huomautti:

»Näyttää siltä, että sinut lopuksi paha perii, sinä kiertolainen. Tuhosi on ihan varma!»

»Voi, älkäähän sanoko niin!» huudahti Rob säärtensä vavistessa. »En tosiaankaan halua mitään muuta kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja palvella teitä ja suorittaa tarkoin teidän käskynne, herra Carker.»

»Kyllä sinun tosiaan onkin parasta noudattaa tarkoin minun käskyjäni, jos haluat laisinkaan olla tekemisissä minun kanssani», vastasi hänen isäntänsä.

»Niin, sen tiedän, herra Carker», sanoi Rob rukoilevalla ja alistuvalla äänellä. »Olkaa niin hyvä ja koetelkaa minua, hyvä herra! Ja jos tapaatte minut jostakin pahasta tai rikkomasta teidän käskyjänne, niin saatte tappaa minut.»

»Sinä koira!» sanoi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja hymyillen hänelle tyynesti. »Tappaako? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tekisin sinulle, jos koettaisit pettää minua.»

»Niin, herra», vastasi toivoton hioja, »olen varma siitä, että te kohtelisitte minua kauheasti. Enhän minä koetakaan sitä tehdä, en vaikka minulle luvattaisiin palkinnoksi kasa kultarahoja.»

Perinpohjin pettyneenä kiitoksen odottamisessa seisoi nujerrettu Rob katsellen herraansa ja koettaen turhaan olla tuijottamatta häneen niin rauhattomana kuin koira usein esiintyy samanlaisessa tilanteessa.

»Olet siis luopunut aikaisemmasta paikastasi ja tullut pyrkimään minun palvelukseeni, vai mitä?» sanoi Carker.

»Niin, jos tahtoisitte ottaa minut», vastasi Rob, joka oli niin menetellessään vain noudattanut herransa määräyksiä, mutta ei uskaltanut puolustaa itseään sentapaisella viittauksella.

»Hyvä on», sanoi Carker. »Sinähän tunnet minut, poika?»

»Kyllä, hyvä herra», vastasi Rob hypistellen hattuaan samalla kun Carkerin katse piti häntä yhä vallassaan ja hän koetti turhaan päästä siitä vapaaksi.

Carker nyökkäsi. »Ole siis varuillasi!»

Rob ilmaisi nopeilla toinen toistaan seuraavilla pikku kumarruksilla ymmärtävänsä selvästi tämän neuvon ja kumarteli kaiken matkaa perääntyessään ovelle, tuntien suurta huojennusta ajatellessaan pääsevänsä ulos. Silloin hänet pysäytettiin.

»Hei!» huusi Carker kutsuen Robin takaisin. »Sinulla on ollut tapana — suljeppas ovi!»

Rob totteli kuin olisi hänen henkensä riippunut hänen nopeudestaan.

»Sinulla on ollut tapana kuunnella salaa, pitää silmällä, ja niin edespäin.»

»Enhän minä täällä niin tee, hyvä herra», vastasi Rob, »kunniasanallani vakuutan, en tee niin. Tahtoisinpa kuolla, jos tekisin niin, vaikka minulle luvattaisiin mitä, paitsi jos te niin käskette, herra Carker.»

»Parasta onkin, että luovut siitä tavasta. Sitäpaitsi sinä olet tottunut lörpöttelemään ja kielimään», sanoi hänen isäntänsä järkähtämättömän kylmäverisesti. »Varo sitä täällä, sillä muuten sinut hukka perii, lurjus», ja Carker hymyili taas uhaten Robia etusormellaan.

Hiojan hengitys salpaantui hämmennyksestä. Hän koetti vakuuttaa tarkoituksiensa puhtautta, mutta ei voinut muuta kuin tuijottaa hymyilevään herraan alistuvan huumaantuneena, mikä näytti erittäin miellyttävän hymyilevää herraa, sillä hän käski Robin lähteä alakertaan, tarkasteltuaan häntä kotvan aikaa mitään puhumatta, ja antoi hänen ymmärtää ottaneensa hänet nyt palvelukseensa.

Sillä lailla joutui Rob Carkerin taloon, ja hänen kauhunsekainen kunnioituksensa tätä herraa kohtaan voimistui joka hetki hänen palvelusaikanaan.

Oltuaan täällä muutamia kuukausia hän eräänä varhaisena aamuna avasi puutarhan veräjän Dombeylle, joka oli sopimuksen mukaan tullut aamiaiselle hänen isäntänsä luo. Samassa tuli paikalle Carkerkin kiiruhtaen vastaanottamaan arvokasta vierastaan ja lausumaan hänet tervetulleeksi hammasriviensä välkkyessä.

»Uskokaa minua, en ole milloinkaan rohjennut toivoa näkeväni teitä täällä luonani», virkkoi Carker autettuaan Dombeyta astumaan alas hevosen selästä. »Tämä on erikoinen päivä kalenterissani. Teidän kaltaisellenne miehelle, joka saa aina tehdä mitä haluaa, ei mikään päivä voi olla kovin merkillinen, mutta minun tapaiseni ihmisen laita on toisin.»

»Teillä on täällä aistikas asunto, Carker», sanoi Dombey alentuen pysähtymään nurmikolle katsellakseen ympärilleen.

»Olette kovin ystävällinen saneessanne niin», vastasi Carker. »Kiitoksia.»

»Mutta sehän täytyy jokaisen tunnustaa», virkkoi Dombey mahtavan suojelevasti. »Niin pitkälle kuin voin nähdä on tämä hyvin mukava ja hauskasti järjestetty paikka — suorastaan hienon aistikas.»

»Niin tosiaankin, mikäli voitte nähdä», vastasi Carker. »Se rajoitus on tarpeellinen. No niin, olemme puhuneet siitä kylliksi, ja vaikka te vain alentuvaisuudesta kiitätte taloani, en ole teille vähemmän kiitollinen. Suvaitsetteko astua sisään?»

Mentyään sisälle Dombey huomasi tietysti huoneitten erinomaisen järjestelyn ja ne lukuisat mukavuudet, joita siellä näkyi joka suunnalla. Kerskailevan nöyränä Carker otti vastaan tätä koskevan huomautuksen hymyillen ja sanoi ymmärtävänsä hienon tarkoituksen ja antavansa sille arvoa, lisäten, että olihan tämä maja kyllin hyvä hänen asemassaan olevalle henkilölle — ehkä kaikessa vähäpätöisyydessään liiankin hyvä hänen tapaiselleen.