Part 15

»Kun läksin eilen illalla myöhään rakkaan nuoren emäntäni luota, ei hän ollut vielä mennyt vuoteeseen», pitkitti Susan hätääntymättä, »ja minä tiedän miksi, sillä te olitte sairas, herra Dombey, eikä hän tietänyt kuinka sairas, ja se teki hänet kerrassaan onnettomaksi. Vaikken olekaan riikinkukko, on minulla silmät päässäni, ja niin minä jäin sitten vielä hetkiseksi valveille omassa huoneessani, kun ajattelin, että hän voisi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tarvita minua. Silloin näin hänen hiipivän alakertaan tälle ovelle kuin olisi rikos käydä katsomassa omaa isäänsä ja sitten hiipivän taas takaisin ja palaavan suureen saliin, itkien niin, että tuskin jaksoin sitä kuulla. Enkä minä enää voi kuulla sitä», virkkoi Susan Nipper pyyhkien mustia silmiään ja luoden ne pelottomasti Dombeyn raivostuneisiin kasvoihin. »En kuullut sitä ensimmäistä kertaa, en läheskään ensimmäistä kertaa herra Dombey. Te ette tunne omaa tytärtänne ettekä tiedä, mitä teette. Sen minä sanon muutamille ja kaikille!» huusi Susan Nipper vihansa vieläkin kuohahtaessa, »ja se on synti ja häpeä!»

»Mitä hullua!» kuului rouva Pipchinin ääni samalla kun perulaisten kaivosten uhrin musta puolisilkkipuku leijaili huoneeseen. »Mitä tämä on?»

Susan loi rouva Pipchiniin katseen, jonka oli nimenomaan keksinyt nähdessään hänet ensimmäisen kerran, ja jätti vastaamisen Dombeyn tehtäväksi.

»Mitäkö tämä on?» toisti Dombey melkein vaahdoten vihasta. »Mitä tämä on, rouva Pipchin? Teillä on tosiaankin syytä kysyä, sillä te olette tämän talouden ylihoitaja, ja teidän velvollisuutenne on pitää se järjestyksessä. Tunnetteko tätä naista?»

»En tiedä hänestä paljonkaan hyvää, herra Dombey», vaakkui rouva Pipchin. »Kuinka tämä letukka uskaltaa tulla tänne?

Ulos täältä!»

Mutta taipumaton Nipper vilkaisi vain toisen kerran rouva Pipchiniin ja pysyi paikallaan.

»Sanotteko sitä minun talouteni hoitamiseksi, hyvä rouva», virkkoi Dombey, »että annatte tuollaiselle henkilölle tilaisuuden tulla tänne puhelemaan minun kanssani! Herrasmies — omassa talossaan — omassa huoneessaan — ei ole turvassa palvelijan hävyttömyyksiltä!»

»Valitan sitä sydämeni pohjasta, herra Dombey», vastasi rouva Pipchin, jonka kovat harmaat silmät kiiluivat kostonhimosta, »mikään ei voi olla sopimattomampaa, mikään ei niin mene yli kaikkien rajojen ja yli ymmärryksen, mutta minun täytyy mielipahakseni sanoa, että tätä nuorta naista on mahdoton pitää kurissa. Neiti Dombey on pilannut hänet, eikä kukaan ole hänestä vastuussa. Hän tietää sen itse parhaiten», jatkoi hän terävästi ja pudisti päätään Susan Nipperille.

»Häpeä, letukka! Ulos täältä!»

»Jos huomaatte minun palveluksessani olevan ihmisiä, joita ei voi pitää kurissa», sanoi Dombey kääntyen jälleen tuleen päin, »niin luulisin teidän tietävän, mitä niille on tehtävä. Tiedätte kai, minkävuoksi olette täällä. Toimittakaa hänet pois!»

»Herra Dombey, minä tiedän, mitä on tehtävä», vastasi rouva Pipchin terävästi, »ja tietysti teenkin sen. Susan Nipper, tästä päivästä kuukauden päähän lähdette talosta», sanoi hän sähisten.

»Tosiaanko!» huudahti Susan ylpeästi.

»Niin», vastasi rouva Pipchin, »eikä siinä ole mitään nauramista, heilakka. Tahtoisinpa tietää, mitä naurun syytä siinä on. Heti ulos täältä!»

»Voitte luottaa siihen, että lähden heti», sanoi suulas Nipper. »Olen palvellut tässä talossa nuorta emäntääni kaksitoista vuotta, mutta en jää tunniksikaan sen jälkeen kun olen saanut erokäskyn Pipchin-nimiseltä henkilöltä, uskokaa minua, rouva P.!»

»Hyvä on päästä eroon tuollaisesta hylystä!» sanoi raivostunut vanha rouva. »Pois täältä, tai käsken kantaa teidät ulos!»

»Minun lohdutukseni on», virkkoi Susan katsahtaen taakseen Dombeyhin, »että olen tänä päivänä puhunut palasen totuutta, joka olisi pitänyt kertoa jo kauan ennen ja jota ei voi mainita liian usein eikä liian selvästi ja jota eivät kaikki maailman Pipchinit yhteensä — toivoakseni ei heitä ole kovin paljon (tässä huudahti rouva Pipchin terävästi: »Ulos täältä!» ja neiti Nipper loi häneen samanlaisen katseen kuin aikaisemminkin) — voi tehdä sanomattomaksi, vaikka toitottaisivat irtisanomisia kokonaisen vuoden aloittaen kello kymmenen aamupäivällä eivätkä lopettaisi ennen puoliyötä ja kuolisivat uupumuksesta, mikä olisi oikea riemujuhla!»

Samassa neiti Nipper peräytyi vihollisensa edellä huoneesta ja asteli hyvin ylpeästi yläkertaan omaan huoneeseensa vimmastuneen rouva Pipchinin joutuessa tukehduttavan katkeruuden valtaan. Siellä hän istuutui arkkujensa väliin ja alkoi itkeä.

Tästä hellästä mielentilasta hänet kuitenkin pian tempaisi hyvin terveellisellä ja virkistävällä tavalla oven ulkopuolelta kuuluva rouva Pipchinin ääni.

»Ottaako julkeanaamainen hulttio vastaan erokäskyn vai ei!» huusi hurjistunut Pipchin.

Neiti Nipper vastasi sisäpuolelta, että henkilö, johon mokoma mainesana soveltui, ei asunut tässä paikassa taloa mutta että hänen nimensä oli Pipchin ja että hänet tapaisi taloudenhoitajattaren huoneessa.

»Hävytön letukka!» tiuskasi rouva Pipchin tempoen oven lukkoa. »Ulos heti paikalla! Kapineet kokoon! Kuinka tuollainen ihminen uskaltaa puhua noin naiselle, joka on nähnyt parempia päiviä?»

Siihen vastasi neiti Nipper linnoituksestaan, että hän sääli noita parempia päiviä, joiden oli täytynyt nähdä rouva Pipchin ja että hän puolestaan piti vuoden huonoimpia päiviä sopivina mainitulle rouvalle. Muuta vikaa niissä ei ollut kuin että ne olivat hänelle liian hyviä.

»Mutta teidän ei tarvitse ollenkaan vaivautua metelöimään ovellani», jatkoi Susan, »eikä saastuttamaan avaimenreikääni silmällänne. Minä panen kokoon tavarani ja lähden, siitä voitte vaikka mennä valalle.»

Leskirouva ilmaisi vilpittömän tyytyväisyytensä tämän uutisen johdosta ja lausuttuaan muutamia yleisiä arvosteluja nuorten letukoiden rodusta semmoisenaan ja heidän virheistään etenkin silloin, kun neiti Dombey on pilannut heidät, poistui laskemaan Nipperin palkan valmiiksi. Sitten Susan ryhtyi järjestelemään arkkujaan voidakseen kohta lähteä arvokkaalla tavalla. Kaiken aikaa hän nyyhkytti rajusti ajatellessaan Florencea.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Florence tuli hänen luokseen, sillä pian levisi talossa uutinen, että Susan Nipperillä oli ollut riita rouva Pipchinin kanssa, että he olivat kumpikin vedonneet herra Dombeyhin, että herra Dombeyn huoneessa oli ollut sellainen kohtaus, jollaista ei koko talossa ollut ennen nähty ja että Susan lähtisi pois. Tämän sekavan huhun viimeisen osan huomasi Florence hänen huoneeseensa astuessaan oikeaksi, sillä Susan oli lukinnut viimeisen arkkunsa ja istui sen kannella hattu päässä.

»Susan!» huudahti Florence. »Jätätkö sinä minut! Sinä!»

»Floy-neiti», vastasi Susan nyyhkyttäen, »älkää taivaan tähden puhuko minulle sanaakaan, sillä muuten häpäisen itseni tuollaisten Pi-i-ipchinien nähden enkä soisi mistään hinnasta heidän näkevän, että itken!»

»Susan, tyttö kulta, vanha ystäväni! Mitä minä teen ilman sinua! Raskitko lähteä noin pois?»

»E-e-ei, rakas neiti Floy-kulta, en tosiaankaan raskisi», nyyhkytti Susan. »Mutta sitä ei voi auttaa, minä olen tehnyt velvollisuuteni, se on varmaa. Se ei ole minun syyni. Minä mukaannun kaikkeen. En voi jäädä kuukauden loppuun, sillä silloin minun olisi mahdoton erota teistä, neiti kulta, ja senhän täytyy joka tapauksessa niin käydä. Älkää puhuko minulle, Floy-neiti, sillä vaikka olen jokseenkin vahva, en kuitenkaan ole mikään marmorinen ovenpilari, oma rakas neitini.»

»Mitä se oikein on? Miksi sinä lähdet?» kysyi Florence, sillä Susan pudisti päätänsä. »Etkö kerro sitä minulle?»

»E-e-en, rakas neiti», vastasi Susan. »Älkää kysykö minulta, sillä minä en saa kertoa, ja mitä tehnettekin, älkää lausuko ainoaakaan hyvää sanaa minun puolestani pidättääksenne minua, sillä niin ei saa käydä, ja te vain vahingoittaisitte itseänne, ja siunatkoon Jumala teitä, ainokaiseni, ja antakaa minulle anteeksi kaikki se paha, mitä olen teille tehnyt, ja kaikki se pahantuulisuus, jota olette minussa huomannut näinä monina vuosina!»

Susan sulki emäntänsä syliinsä esitettyään tämän pyynnön, joka lähti hänen sydämensä sisimmästä.

»Rakas neiti, moni voi vielä palvella teitä ja olla iloinen saadessaan palvella teitä ja palvella teitä hyvin ja uskollisesti», jatkoi Susan, »mutta ei voi olla ketään, joka samalla rakastaisi teitä puoleksikaan niin kuin minä, se on lohdutukseni. Hy-yvästi, suloinen Floy-neiti!»

»Minne sinä sitten lähdet, Susan?» kysyi hänen itkevä emäntänsä.

»Minulla on veli maalla — vuokraaja Essexissä», vastasi murtunut Nipper. »Hänellä on oikein paljon le-ehmiä ja si-iikoja, ja minä matkustan sinne posti vaunuilla ja jä-ään hänen luokseen, ja älkää te vain huolehtiko minusta, sillä minulla on rahaa säästöpankissa, rakas neiti, eikä minun tarvitse ihan heti ottaa toista paikkaa. Sitä en voisikaan, en voisi, oma rakas emäntäni!»

Susanin valtasi taas uusi tuskanpuuska, jonka onneksi keskeytti alakerrasta kuuluva rouva Pipchinin ääni. Silloin Susan kuivasi punaiset ja turvonneet silmänsä ja teki haikean ponnistuksen koettaen huutaa reippaasti Towlinsonille, että piti hakea ajuri ja kantaa arkut alas.

Florence oli kalpea, levoton ja surullinen, mutta häntä pidätti hyödyttömästä väliintulosta tässäkin se pelko, että hän voisi sillä lisätä epäsopua isänsä ja Edithin välillä, jonka jälkimäisen jäykkä, loukkaantunut ilme oli äsken varoittanut häntä. Toisaalta hän pelkäsi jo jollakin lailla tietämättään joutuneensa syypääksi monivuotisen palvelijansa ja ystävänsä erottamiseen. Niinpä he yhdessä menivät alakertaan Edithin pukuhuoneeseen, jossa Susan tahtoi suorittaa lähtöniiauksensa.

»No niin, ajuri on tullut, ja tuossa ovat arkut. Ja nyt nopeasti pois!» virkkoi rouva Pipchin, joka ilmestyi heti hänen perässään. »Suokaa anteeksi, rouva, mutta herra Dombeyn käskyt ovat ehdottomat.»

Edith, joka istui kamarineitonsa puettavana — hän oli lähdössä päivälliskutsuille — säilytti ylpeän ilmeensä eikä kiinnittänyt rouva Pipchiniin mitään huomiota.

»Tässä on palkkanne», jatkoi rouva Pipchin, joka järjestelmäänsä noudattaen ja muistaen kaivoksiaan oli tottunut marssittamaan palvelijoita niinkuin oli marssittanut nuoria brightonilaisia ruoka vieraitaan, pikku Bitherstonen alituiseksi kiusaksi, »ja mitä pikemmin käännätte selkänne tälle talolle, sitä parempi».

Susanilla ei ollut kyllin rohkeutta edes luoda rouva Pipchiniin sellaista katsetta, jonka tämä oikeuden mukaan olisi ansainnut. Hän siis niiasi rouva Dombeylle (joka taivutti päätään sanaakaan virkkamatta ja jonka silmät karttoivat kaikkia muita paitsi Florencea) ja syleili eronhetkellä nuorta emäntäänsä, joka vuorostaan syleili häntä jäähyväisiksi. Tässä pulmallisessa tilanteessa Susan-paran kasvoilla seurasivat toinen toistaan mitä eriskummaisimmat ilmeet, jollaisia ei usein voi nähdä, sillä hänen tunteensa olivat peräti voimakkaat, ja samalla hän koetti päättävästi tukehduttaa nyyhkytyksensä, jottei rouva Pipchin saisi niitä riemukseen kuulla.

»Pyydän anteeksi, neiti», virkkoi Towlinson Florencelle seisoessaan oven ulkopuolella laatikkojen ja arkkujen keskellä, »mutta vierashuoneessa on herra Toots, joka lähettää teille terveisiä ja kysyy, kuinka Diogenes ja herra voivat».

Nopeasti kuin ajatus pujahti Florence ulos ja juoksi alakertaan, jossa Toots kaikkein upeimmissa vaatteissaan läähätti kovasti, sillä hän oli niin epävarma ja levoton odotellessaan Florencea.

»Ah, kuinka voitte, neiti Dombey?» kysyi Toots. »Jumala varjelkoon!»

Tämän viimeisen huomautuksen syynä oli Tootsin suuri osanotto hänen nähdessään Florencen kasvoilla tuskaa. Se sai hänet äkkiä keskeyttämään hihityskohtauksen ja jäykistymään epätoivon kuvaksi.

»Hyvä herra Toots», virkkoi Florence, »te olette niin ystävällinen minua kohtaan ja niin rehellinen, että saan varmaankin pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».

»Neiti Dombey», vastasi Toots, »jospa vain mainitsisitte yhdenkin, niin antaisitte — antaisitte minulle ruokahaluni takaisin. Se on kadonnut minulta aikoja sitten», lisäsi hän jonkun verran haaveellisesti.

»Susan, joka on vanha ystävättäreni, suorastaan vanhin», sanoi Florence, »lähtee täältä pois äkkiä ja ihan yksin, tyttöparka. Hän matkustaa kotiinsa maalle, jonne on jonkin verran matkaa. Saisinko pyytää teitä huolehtimaan hänestä, kunnes hän on postivaunuissa?»

»Neiti Dombey», vastasi Toots, »te tuotatte minulle tosiaankin suuren kunnian ja olette kovin ystävällinen. Tämä luottamuksenne osoitus sen kelvottoman tavan jälkeen, joka ilmeni käytöksessäni Brightonissa —»

»Niin», virkkoi Florence nopeasti, »ei — älkää ajatelko sitä. Tahtoisitteko sitten olla ystävällinen ja — ja mennä ja ottaa hänet vastaan, kun hän tulee ulos? Tuhansia kiitoksia! Se on minulle suuri helpotus. Hänestä ei ulkonaisesti huomaa, kuinka onneton hän on. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen teitä kohtaan! Olen varma siitä, että te olette hyvä ystäväni!» Ja Florence kiitteli häntä vakavasti yhä uudelleen. Toots, joka myöskin oli hyvin vakava, kiiruhti pois — mutta takaperin, jottei menettäisi vilahdustakaan hänestä.

Florencella ei ollut rohkeutta lähteä ulos, kun hän näki Susan-paran käytävässä rouva Pipchinin hoputtaessa häntä ja Diogeneen hypellessä hänen ympärillään kauhistuttaen rouva Pipchiniä hirveästi nykimällä hänen puolisilkkistä pukuaan, ja ulvoen levottomana kuullessaan hänen äänensä — sillä kelpo taloudenhoitajatar herätti sen rinnassa rajatonta vastenmielisyyttä. Mutta hän näki Susanin kättelevän kaikkia palvelijoita ja kääntyvän sitten vielä kerran katsomaan vanhaa kotiaan ja Diogeneen hyppivän ajoneuvojen takana aikoen seurata niitä, sillä sitä oli mahdoton saada tajuamaan, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä matkalle lähteneen kanssa. Sitten suljettiin ovi, ja hälinä loppui. Florencen kyyneleet juoksivat vuolaina, kun hänen oli täytynyt erota vanhasta ystävästä, jota ei kukaan voinut korvata. Ei kukaan, ei kukaan.

Uskollinen Toots kertoi Susan Nipperille luottamustoimestaan, ja silloin Susan itki entistä enemmän.

»Kunniasanallani vakuutan», virkkoi Toots nousten ajoneuvoihin hänen viereensä, »että tunnen osanottoa teitä kohtaan. Tuskin voitte itse ymmärtää tunteitanne paremmin kuin minä ne aavistan. En voi käsittää mitään kauheampaa kuin on eroaminen neiti Dombeysta.»

Susan heittäytyi taas kokonaan surunsa valtaan. Tosiaankin oli liikuttavaa katsella häntä.

»Kuulkaahan», sanoi sitten Toots, »älkää tehkö niin. Oikeastaan tarkoitan sentään: tehkää niin.»

»Kuinka niin, herra Toots?» kysyi Susan itkien.

»Tulkaa kotiini syömään päivällistä kanssani, ennenkuin lähdette matkalle», vastasi Toots. »Minun keittäjättäreni on oikein kelpo nainen — verrattoman äidillinen olento — ja hänestä on hauskaa viihdyttää teitä. Hänen poikansa», jatkoi Toots kuin lisäsuositukseksi, »kasvatettiin sinitakkisten koulussa ja lensi sitten ilmaan ruutitehtaan mukana».

Susan otti tämän ystävällisen tarjouksen vastaan, ja Toots vei hänet asuntoonsa. Siellä heidät otti vastaan äsken mainittu naishenkilö, joka täydellisesti vahvisti isäntänsä kuvauksen oikeaksi. Niinikään oli siellä saapuvilla Kukonpoika, joka nähdessään ajoneuvoissa naisen ensi hetkellä luuli, että Dombey oli hänen vanhan kehoituksensa mukaan nujerrettu ja sitten neiti Dombey ryöstetty. Tämä herrasmies herätti muuten neiti Nipperissä tavatonta hämmästystä, sillä sittenkun hänet oli eräässä ottelussa voittanut Leivosenpoika, olivat hänen kasvonsa niin surkeassa tilassa, että niitä tuskin olisi iljennyt seurassa näyttää. Kukonpoika itse pani onnettomuutensa sen seikan syyksi, että hän oli heti ottelun alussa antanut yllättää itsensä petollisella keinolla. Mutta suuren tappelun virallisesta kuvauksesta päättäen oli toinen alusta pitäen ollut voiton puolella. Kukonpoikaa oli koputeltu ja tyrkitty ja mukiloitu ja löylytetty ja nöyryytetty, niin että hänen oli vihdoin täytynyt mukautua ja lopettaa.

Syötyään hyvän aterian ja saatuaan osakseen runsaasti vieraanvaraisuutta Susan lähti postitaloon toisilla vaunuilla, Tootsin istuessa hänen rinnallaan niinkuin ennenkin. Ajurinistuimella kyykötti Kukonpoika, joka siveellisellä painavuudellaan ja luonteensa sankarillisuudella antoi pikku seurueelle jonkinmoisen arvokkuuden leiman, mutta ulkonaisesti tuskin oli sille koristukseksi lukuisien laastarilappujensa tähden. Sillä hän oli salaa vannonut olevansa koskaan eroamatta Tootsista (joka muuten yhtä salaa halusi päästä hänestä irti) paitsi sillä ehdolla, että tämä hyväntahtoisesti perustaisi hänelle kapakan. Ja koska hänen koko kunnianhimonsa suuntautui sille taholle ja hän halusi mahdollisimman pian juoda itsensä kuoliaaksi, piti hän velvollisuutenaan tehdä itsensä sietämättömäksi seuratoveriksi.

Iltavaunut, johon Susanin oli määrä joutua, olivat juuri lähdössä. Kun Toots oli auttanut hänet sisälle, viipyi hän vielä epävarmana akkunan luona, kunnes ajuri nousi istuimelleen. Sitten hän seisoi vaunujen portailla, työnsi akkunasta sisään kasvonsa, jotka lampun valossa näyttivät huolestuneilta ja hämmästyneiltä, ja virkkoi äkkiä:

»Kuulkaahan, Susan! Neiti Dombey, tehän tiedätte —»

»Kyllä, herra Toots.»

»Luuletteko, että hän voisi — ymmärrättehän?»

»Suokaa anteeksi, herra Toots», sanoi Susan, »mutta minä en kuule».

»Luuletteko, että hänet voisi saada, tehän tiedätte — ei tietysti ihan heti, mutta aikaa myöten — pitkän ajan kuluessa — rakastamaan minua, nähkääs!» virkkoi Toots-parka.

»Ei, ei!» huudahti Susan pudistaen päätään. »Voin kyllä sanoa, ettei koskaan. Ei — koskaan!»

»Kiitoksia», vastasi Toots. »Eihän sillä ole väliä. Hyvää yötä. Ei ole väliä, kiitoksia!»

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Uskollinen välittäjä

Edith lähti sinä päivänä yksin ulos ja palasi varhain kotiin. Vain muutamia minuutteja yli kymmenen vierivät hänen vaununsa pitkin sitä katua, jonka varrella hän asui.

Hänen kasvoillaan oli sama väkinäisen rauhallisuuden ilme, joka niillä oli ollut hänen pukeutumishetkestään saakka. Kukkaseppele kiersi samaa kylmää, rauhallista otsaa. Mutta olisi ollut parempi, jos hän olisi kiihkein käsin repinyt kukat ja lehdet kappaleiksi tai jos hänen humisevat ja takovat aivonsa olisivat tehneet ne muodottomiksi jännittyneessä lepopaikan tavoittelussa sensijaan että ne nyt koristivat noin kivettynyttä tyyneyttä. Niin kova, niin luoksepääsemätön, niin taipumaton hän oli, ettei olisi voinut luulla minkään voivan pehmittää sellaisen naisen luontoa, vaan kaiken olevan vain omansa sitä koventamaan.

Saavuttuaan ulko-ovelle hän astui maahan vaunuista. Silloin tuli joku äänettömästi eteisestä ja seisoen avopäin tarjosi hänelle käsivartensa. Kun palvelija työnnettiin syrjään, ei Edithillä ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua käsivarteen. Samalla hän tunsi, kenen se oli.

»Kuinka potilaanne voi, herra Carker?» kysyi hän huuli ivallisesti rypyssä.

»Paremmin», vastasi Carker. »Hän voi mikein hyvin. Olen jo toivottanut hänelle hyvää yötä.»

Edith taivutti päätänsä ja aikoi mennä yläkertaan, kun Carker seurasi häntä ja jääden portaiden juurelle seisomaan virkkoi:

»Madame, pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen.» Edith seisahtui ja katsoi taakseen. »Tämä on sopimaton aika, hyvä herra, ja minä olen väsynyt. Onko asianne kiireellinen?»

»Se on hyvin kiireellinen», vastasi Carker. »Kun olen onneksi kohdannut teidät, sallikaa minun uudistaa pyyntöni.»

Edith katsahti hetkiseksi alas hänen välkkyvään suuhunsa, ja Carker katsahti ylös Edithiin, joka seisoi hänen yläpuolellaan komeassa puvussaan, ja jälleen hän ajatteli, kuinka kaunis Edith todella oli.

»Missä neiti Dombey on?» kysyi Edith palvelijalta kovalla äänellä.

»Arkihuoneessa, armollinen rouva.»

»Näyttäkää tietä sinne!» Sitten Edith katsahti taas portaiden juurella odottavaan Carkeriin ja ilmaisi hänelle vähäisellä päänliikkeellä, että hän sai vapaasti seurata. Itse hän astui edellä.

»Suokaa anteeksi, rouva Dombey!» virkkoi kohtelias ja ketterä Carker, joka oli silmänräpäyksessä hänen rinnallaan. »Saanko pyytää, ettei neiti Dombey olisi läsnä keskustelumme aikana?»

Edith loi silmänsä hänen kasvoihinsa nopeasti, täysin maltillisesti ja rauhallisesti.

»Tahtoisin säästää neiti Dombeyta», jatkoi Carker matalalla äänellä. »En soisi hänen kuulevan, mitä minulla on sanottavana. Tahtoisin ainakin jättää teidän ratkaistavaksenne, onko hänen saatava tietää se vai eikö. Se on velvollisuuteni teitä kohtaan. Se on pyhä velvollisuuteni. Aikaisemman keskustelumme perusteella olisi luonnotonta, jos menettelisin toisin.»

Hitaasti Edith käänsi silmänsä hänestä. Sitten hän huusi palvelijalle: »Johonkin toiseen huoneeseen.» Palvelija meni edellä vierashuoneeseen ja sytytti siellä kaikessa kiireessä lamput. Sitten hän jätti heidät. Hänen ollessaan saapuvilla ei lausuttu sanaakaan. Edith istuutui tulen ääreen nojatuoliin. Carker, hattu kädessä ja katse mattoon luotuna, seisoi jonkun matkan päässä hänestä.

»Ennenkuin kuuntelen teitä, pyydän teitä kuuntelemaan minua», virkkoi Edith kohta kun palvelija oli sulkenut oven takanaan.

»Kun rouva Dombey puhuttelee minua», vastasi Carker, »vaikka moittisikin minua syyttömästi, on se minulle suosionosoitus, jota pidän siksi suuressa arvossa, että alistun sellaiseen toivomukseen halukkaasti, vaikken olisikaan hänen nöyrä palvelijansa kaikissa suhteissa».

»Jos teillä on minulle jotakin asiaa siltä mieheltä, jonka luota juuri tulette, herra Carker» — tämä kohotti katseensa kuin aikoisi näytellä hämmästynyttä, mutta Edith katsoi häntä silmiin ja esti sen, jos se todella oli hänen aikomuksensa — »niin älkää koettako ilmoittaa sitä minulle, sillä minä en tahdo sitä kuulla. Tuskin minun tarvitsee kysyä, oletteko tullut siinä tarkoituksessa. Olen jo jonkun aikaa odottanut teitä.»

»Onnettomuudekseni olen täällä juuri siinä tarkoituksessa», vastasi Carker, »ja kokonaan vasten tahtoani. Sallikaa minun sanoa, että käynnilläni on vielä toinenkin tarkoitus.»

»Edellisestä ei enää tarvitse puhua», vastasi Edith. »Mutta jos palaatte siihen, niin...»

»Voiko rouva Dombey uskoa», virkkoi Carker tullen lähemmäksi, »että kajoisin siihen hänen kieltonsa jälkeen? Onko mahdollista, että rouva Dombey ei ota ollenkaan huomioon onnetonta asemaani, vaan on päättänyt pitää minua erottamattomana isännästäni ja tehdä minulle siten suuren ja tahallisen vääryyden?»

»Hyvä herra», vastasi Edith suunnaten tummat silmänsä suoraan häneen ja puhuen yhä kiihkeämmin, niin että hänen ylpeät sieraimensa laajenivat, hänen rintansa kohoili ja hänen kaulalleen kierretty hieno valkoinen untuvakoriste häilähteli verhotessaan yhtä valkeita olkapäitä. »Miksi te tulette luokseni tuolla lailla ja puhutte minulle rakkaudesta ja velvollisuudesta miestäni kohtaan ja teeskentelette luulevanne minun olevan onnellisessa avioliitossa ja kunnioittavan häntä? Kuinka te uskallatte niin loukata minua, kun tiedätte — minä tiedän sen paremmin, hyvä herra, olen nähnyt sen teidän jokaisessa katseessanne ja kuullut sen joka sanastanne — että rakkauden sijasta on meidän välillämme vain vastenmielisyyttä ja vihaa ja että tuskin halveksin häntä enemmän kuin itseäni senvuoksi, että olen hänen omansa. Vääryyttä! Jos olisin oikeudenmukainen sen tuskan vuoksi, jonka olette tuottanut minulle, jos tahtoisin kostaa minulle tekemänne loukkauksen oikeudenmukaisella tavalla, pitäisi minun surmata teidät!»

Edith oli kysynyt Carkerilta, miksi hän oli näin menetellyt. Jollei ylpeys ja viha ja itsenöyryytys — sillä se johti häntä, niin lujasti kuin hän tuijottikin Carkeriin — olisi sokaissut häntä, olisi hän voinut nähdä vastauksen Carkerin kasvoista: juuri tähän purkaukseen hänet olikin houkuteltu.

Edith ei nähnyt sitä eikä välittänytkään siitä, näkyikö sitä vai eikö. Hän näki vain ne loukkaukset ja taistelut, joihin hänen oli täytynyt ja vielä täytyisi alistua, ja kiemurteli niiden tuskasta. Istuessaan siinä katsellen enemmän omaa kurjuuttaan kuin Carkeria hän repi viuhkana käyttämästään harvinaisesta ja kauniista linnunsiivestä, joka riippui hänen ranteestaan kultaisissa vitjoissa, pois kaikki höyhenet ja siroitti ne matolle.

Carker ei hätkähtänyt hänen katsettaan, vaan seisoi rauhallisena, kunnes ulkonaiset merkit Edithin hillittömästä vihasta olivat hävinneet. Hän näytti mieheltä, jolla on tiedossaan sopiva vastaus ja joka myös aikoo sen lausua. Sitten hän alkoikin puhua katsellen suoraan Edithin säihkyviin silmiin.

»Armollinen rouva, minä tiedän ja olen jo ennenkin tietänyt, etten ole saanut suosiota teidän silmissänne. Niinikään olen tietänyt syyn siihen. Hyvinkin olen sen tietänyt. Olette puhunut minulle avoimesti. Teidän luottamuksenne tuottaa minulle niin suurta huojennusta...»

»Luottamukseni!» toisti Edith halveksivasti.

Carker sivuutti tämän keskeytyksen.

»— etten koeta salata teiltä mitään. Minä huomasin todellakin jo heti alussa, ettei teidän puolellanne ollut minkäänlaista kiintymystä herra Dombeyhin — kuinka se olisikaan ollut mahdollista kahden niin erilaisen henkilön välillä? Ja olen nähnyt, että välinpitämättömyyttä voimakkaammat tunteet ovat sitten heränneet rinnassanne — kuinka olisi mikään muu ollutkaan mahdollista sellaisissa oloissa, joissa olette elänyt? Mutta sopiko minun paljastaa teille tätä tietoani niin monilla sanoilla?»

»Sopiko teidän, herra Carker», kysyi Edith, »teeskennellä muutakaan käsitystä ja esittää sitä minulle julkeasti päivä päivältä?»

»Madame, se kuului tosiaankin asiaan», vastasi Carker pontevasti. »Jollen olisi niin menetellyt, jos olisin menetellyt jollakin muulla tavalla, en puhuisi teille nyt näin. Ja minä aavistin — kuka olisi paremmin voinut aavistaa kuin minä, sillä kuka tuntee herra Dombeyn tarkemmin kuin minä? — että jollei teidän luonteenne näyttäytyisi mukautuvaksi ja tottelevaiseksi niinkuin hänen ensimmäisen alistuvaisen puolisonsa, mitä en luullut mahdolliseksi...»

Ylpeä hymy antoi hänelle aiheen huomata, että ehkä sopisi uudistaakin tämä väite.

»Kuten sanoin, minä aavistin, että todennäköisesti tulisi aika, jolloin mahdollisesti olisi hyötyä sellaisesta yhteisymmärryksestä, johon nyt olemme päässeet.»

»Hyötyä kenelle?» kysyi Edith ivallisesti.

»Teille. En tahdo lisätä: myöskin itselleni, koska minun täytyy hillitä itseni lausumasta herra Dombeysta sitäkään rajoitettua ylistystä, johon rehellisesti voisin taipua, koska minua muuten saattaisi kohdata se onnettomuus, että sanoisin jotakin, mikä olisi vastenmielistä sille naiselle, jonka inho ja ylenkatse», virkkoi Carker hyvin painokkaasti, »ovat jo kyllin katkerat».

»Menettelette rehellisesti, herra Carker», huomautti Edith, »tunnustaessanne rajoitetun ylistyksenne ja puhuessanne hänestäkin noin halveksivasti, vaikka olette hänen ensimmäinen neuvonantajansa ja imartelijansa».

»Neuvonantajansa — kyllä. Imartelijansa — ei», vastasi Carker. »Siinä kohden on sentään luullakseni tehtävä jokin ero. Mutta meidän etumme ja hyvä tapa pakottavat monet meistä vakuuttamaan asioita, jotka eivät lähde vilpittömästä sydämestä. Joka päivä voimme nähdä yhtiöitä, ystävyysliittoja ja naimiskauppoja, joiden perustana on vain etu ja sopivaisuus.»

Edith puri veripunaista huultaan kääntämättä kuitenkaan Carkerista synkkää, terävää ja valpasta katsettaan.

»Armollinen rouva», jatkoi Carker istuutuen tuoliin, joka oli lähellä Edithiä, samalla kun hänen katseestaan ilmeni syvä ja vakava kunnioitus, »miksi epäröisin puhua selvästi nyt, kun olen kokonaan omistautunut teidän palvelukseenne? Oli luonnollista, että teidän kaltaisenne lahjakas nainen piti mahdollisena muuttaa miehensä luonnetta joissakin suhteissa ja muovailla hänet paremmaksi.»

»Ei, minusta se ei ollut luonnollista, herra Carker. Minä en ole milloinkaan toivonut tai aikonut mitään sentapaista.»

Edithin ylpeät, pelottomat kasvot näyttivät Carkerille, että hän ei aikonut käyttää toisen tarjoamaa naamiota, vaan esiintyä häikäilemättä oikeassa valossaan, välittämättä siitä, miltä se mahdollisesti näyttäisi Carkerin silmissä.

»Olihan ainakin luonnollista», virkkoi Carker taas, »että piditte mahdollisena elää herra Dombeyn vaimona alistumatta mitenkään hänen käskyihinsä ja joutumatta hänen kanssaan niin ankaraan riitaan. Mutta te ette tuntenut herra Dombeyta (niinkuin sittemmin olette voinut todeta) niin ajatellessanne. Te ette tietänyt, kuinka vaativa ja ylpeä hän on tai kuinka suuressa määrin hän on, jos niin saan sanoa, oman suuruutensa orja tai kuinka hän kulkee juhdan tavoin, joka on ikeellä kiinnitetty omiin riemuvaunuihinsa, ajattelematta mitään muuta kuin että nuo vaunut ovat hänen takanaan, että hänen on vedettävä niitä eteenpäin kaiken yli ja läpi.»

Hänen hampaansa välkkyivät hänen esittäessään tätä häijyä kuvausta isännästään. Sitten hän jatkoi:

»Herra Dombey kykenee yhtä vähän suomaan rehellistä tunnustusta teille kuin minulle. Vertaus on tosin rohkea, mutta siihen juuri tähtäänkin, ja se on tosi. Sydän mahtavuutta tulvillaan herra Dombey pyysi minua — eilen aamulla minun oli kuultava se hänen omasta suustaan — rupeamaan välittäjäksi itsensä ja teidän välillänne, koska hän tietää, etten ole suosiossanne, ja koska hän tahtoo, että olisin teille rangaistuksena niskoittelemisenne vuoksi. Sitäpaitsi hän todella on sitä mieltä, että minä, hänen palkollisensa, olen lähettiläs, jonka vastaanottaminen on alentavaa — ei sille naiselle, jolle minulla nyt on onni puhua, sillä sellaisella ei hänen mielikuvituksessaan ole sijaa — vaan hänen vaimolleen, osalle hänestä itsestään. Voitte kuvitella, kuinka häikäilemätön hän on minua kohtaan, kuinka sokea hän on näkemään sitä mahdollisuutta, että minulla voisi olla mitään yksilöllisiä tunteita tai mielipiteitä, kun hän sanoo minulle avoimesti, mihin tehtävään hän minua käyttää. Te tiedätte, kuinka täysin välinpitämätön hän on teidän tunteitanne kohtaan, kun hän uhkaa teitä sellaisella lähettiläällä, niinkuin luonnollisesti muistatte hänen uhanneen.»

Edith katseli häntä yhä vielä tarkkaavasti. Mutta Carkerkin katseli häntä ja huomasi, että hänen viittauksensa siihen, että hän tiesi jotakin aviopuolisoiden välillä tapahtuneesta keskustelusta, repi ja raateli Edithin rintaa kuin myrkytetty nuoli.