Part 28

»Mutta, Susan, minä lähden Walterin kanssa ja menisin hänen kanssaan minne tahansa — kaikkialle. Walter on köyhä, ja minä olen köyhä, ja minun täytyy nyt oppia tulemaan toimeen ja auttamaan häntä.»

»Rakas Floy-neiti!» huudahti Susan, pudistaen kovasti päätään, »se ei ole mitään uutta, että tulette toimeen ja autatte toisiakin ja olette kärsivällisin ja uskollisin kaikista jalomielisistä ihmisistä, mutta antakaa minun puhua asiasta herra Walter Gayn kanssa ja järjestää se hänen avullaan, sillä en voi enkä tahdo sietää, että te lähtisitte yksin läpi maailman!»

»Yksinkö, Susan?» virkkoi Florence. »Yksinkö, kun Walter on kanssani!» Kuinka kirkas, hämillinen ja hurmaava hymy olikaan hänen huulillaan! Walterin olisi pitänyt nähdä se. »Olen varma siitä, ettet puhu asiasta Walterille, jos pyydän sinua», lisäsi hän hellästi. »Älä tee sitä, Susan kulta.»

Susan huokasi. »Miksi en, Floy-neiti?»

»Siksi», vastasi Florence, »että minusta tulee hänen vaimonsa, antaakseni hänelle koko sydämeni, elääkseni ja kuollakseni hänen kanssaan. Jos sanoisit hänelle, mitä olet minulle sanonut, voisi hän ajatella, että pelkään sitä, mikä on edessä, tai että sinulla on syytä pelätä minun puolestani. Ja minähän rakastan häntä, Susan kulta!»

Neiti Nipper oli niin liikutettu näiden sanojen hiljaisesta intomielisyydestä ja yksinkertaisesta, sydämellisestä vakavuudesta, joka loi Florencen kasvoille tavallistakin kauniimman ja puhtaamman heijastuksen, ettei osannut muuta kuin taas syleillä ja huokailla ihmeissään kysellen, aikoiko hänen pikku emäntänsä tosiaankin, tosiaankin mennä naimisiin, ja säälitellä ja hyväillä ja hoivailla niinkuin ennen.

Mutta vaikka Nipper olikin taipuvainen ilmaisemaan naisellista heikkoutta, kykeni hän melkein yhtä hyvin hillitsemään itsensä samoin kuin oli osannut hyökätä peloittavan rouva MacStingerin kimppuun. Sen koommin hän ei kertaakaan palannut tähän asiaan, vaan oli aina hilpeä, toimelias ja toivorikas. Tootsille hän kuitenkin kertoi salaavansa tunteensa vain toistaiseksi ja lisäsi, että kun kaikki olisi lopussa ja neiti Dombey lähtenyt pois, hän olisi sydäntäsärkevä näky. Toots väitti, että samoin kävisi hänen itsensäkin ja että he voisivat sekoittaa kyyneleensä yhteen. Mutta Susan ei koskaan päästänyt tunteitaan valloille Florencen läsnäollessa tai merikadetin alueella.

Niin rajoitettu ja vaatimaton kuin Florencen vaatevarasto olikin — kuinka suuri vastakohta sille, joka hänelle oli valmistettu ennen hänen isänsä toisia häitä! — riitti aika paljon puuhaa sen kuntoon saamisessa, ja Susan Nipper työskenteli Florencen apuna kaiket päivät viidenkymmenen ompelijattaren innolla. Ne ihmeelliset lisät, joita kapteeni Cuttle olisi lahjoittanut näihin kapioihin, jos hänen olisi sallittu — kuten vaaleanpunaiset päivänvarjot, värilliset silkkisukat, siniset kengät ja muut laivalla matkustettaessa yhtä välttämättömät kapineet — vaatisivat melko tilan tässä selostuksessa. Mutta hänet saatiin kuitenkin muutamilla eksyttävillä selityksillä supistamaan lahjansa ompelulippaaseen ja matkalaukkuun, jotka molemmat hän hankki niin suuret kuin rahalla suinkin voi ostaa. Parin seuraavan viikon aikana hän istui melkein koko päivän tuijottamassa näihin kapineihin, milloin tuntien tavatonta ihailua niitä kohtaan milloin epäillen alakuloisena, etteivät ne olleet kyllin upeita. Välistä hän taas riensi ulos katsellakseen minkä ihmeellisen esineen ostaisi, joka olisi välttämätön molempien edellisten täydennykseksi. Mutta hänen mestaritemppunsa oli se, että hän vei eräänä aamuna molemmat laatikot mukanaan ja kaiverrutti kummankin sydämenmuotoiseen, messinkiseen kansilevyyn kaksi sanaa: Florence Gay. Sitten hän poltti ypöyksin neljä piipullista yhteen mittaan pienessä takahuoneessaan, ja hänet tavattiin yhtä monen tunnin kuluttua siellä itsekseen hihittämässä.

Walter puuhaili kaupungilla kaiket päivät, mutta tuli tänne joka aamu varhain tapaamaan Florencea ja vietti illan aina hänen seurassaan. Florence ei milloinkaan muulloin laskeutunut yläkerrasta kuin hiipiäkseen Walteria odottamaan, kun läheni se aika, jolloin hän tavallisesti tuli, saattaakseen häntä ylpeän, suojelevan käsivarren tukemana ovelle ja joskus kurkistaakseen kadulle. Oi, suloista aikaa! Oi, rauhattomien sydänten lepoa, rakkauden syvää, ehtymätöntä, valtavaa lähdettä, johon niin paljon oli vaipunut!

Florencen rinnassa oli vielä merkki isän julmasta iskusta. Joka hengenvedolla se muistutti olemassaolostaan, joka kerta Walterin painaessa häntä sydäntään vasten se tuli hänen mieleensä. Mutta hän koetti unohtaa. Kun Walterin ja hänen oma sydämensä tykyttivät samassa tahdissa, ei mitään rumempaa soitantoa kuulunut, kaikki tylyt, itsekkäät sydämet unohtuivat. Niin hento ja heikko kuin hän olikin, asusti hänessä sellainen rakkauden voima, että se jaksoi luoda Walterin kuvasta uuden maailman, jonne oli hyvä turvautua.

Kuinka usein johtuivatkaan suuri kotitalo ja entiset ajat hänen mieleensä hämärän hetkinä, jolloin Walterin käsivarsi suojasi häntä niin ylpeästi ja hellästi ja hän painuen lähemmäksi sulhastaan värisi muistellessaan! Kuinka usein hän kohottikaan silmänsä niihin, jotka katselivat häntä niin lempeän vakavasti, ja itki onnesta saatuaan tällaisen turvapaikan, kun mieleen palasi se ilta, jolloin hän oli mennyt alas isänsä huoneeseen ja kohdannut unohtumattoman silmäyksen! Mitä innokkaammin hän turvautui Walteriin, sitä selvemmin hän muisti rakkaan velivainajansa, mutta kun hän muisteli isäänsä, ei hän koskaan ajatellut sen pitemmälle kuin siihen hetkeen asti, jolloin isänsä nukkuessa oli suudellut hänen kasvojaan.

»Rakas Walter», virkkoi Florence eräänä iltana, kun oli melkein pimeä, »tiedätkö, mitä olen tänään ajatellut?»

»Varmaankin sitä, kuinka aika kiitää ja kuinka pian olemme jo merimatkalla, Florence kulta.»

»En tarkoita sitä, Walter, vaikka sekin on mielessäni. Olen ajatellut, millainen taakka sinulle olen.»

»Kallis, pyhä taakka, kultaseni. Minäkin ajattelen sitä joskus.»

»Sinä naurat, Walter. Varmaankin sinä ajattelet sitä paljon enemmän kuin minä. Mutta minä tarkoitan kustannuksia.»

»Kustannuksia, rakkaani?»

»Niin, rahamenoja. Olen kyennyt hyvin vähän itse suorittamaan niistä vaatetarpeista, joiden valmistamisessa Susanilla ja minulla on puuhaa. Sinä olit köyhä jo ennenkin. Mutta kuinka paljon köyhemmäksi minä teenkään sinut, Walter!»

»Ja kuinka paljon rikkaammaksi, Florence!»

Florence pudisti nauraen päätänsä.

»Sitäpaitsi», virkkoi Walter, »kauan sitten — ennenkuin lähdin merille — sain lahjaksi kukkaron, jossa oli rahaa, rakkaani.»

»Voi!» huudahti Florence surullisesti naurahtaen. »Hyvin vähän, hyvin vähän, Walter! Mutta sinä et saa ajatella», lisäsi hän laskien kätensä kevyesti Walterin olkapäälle ja katsellen hänen kasvoihinsa, »että minua surettaa olla taakkanasi. Ei, rakkaani, iloitsen siitä ja olen onnellinen. En millään muotoa soisi asian olevan toisin!»

»En minäkään, Florence kulta.»

»Mutta sinusta, Walter, ei voi koskaan tuntua samanlaiselta kuin minusta. Olen niin ylpeä sinusta! Sydämeni on tulvillaan iloa tietäessäni kaikkien niiden, jotka puhuvat sinusta, varmasti sanovan, että menit naimisiin kodittoman tyttöparan kanssa, joka oli etsinyt turvapaikkaa täältä, jolla ei ollut mitään muuta kotia, ei mitään muita ystäviä, jolla ei ollut mitään — ei mitään! Oi, Walter, jos olisin voinut tuoda sinulle mukanani miljoonia, en olisi ollut niin onnellinen sinun tähtesi kuin nyt!»

»Ja sinä, Florence kulta, etkö sinä ole mitään?» kysyi Walter.

»En, Walter, en mitään muuta kuin vaimosi.» Käsivarsi kiertyi kevyesti Walterin kaulan ympärille, ja ääni tuli yhä lähemmäksi. »Minä en ole mitään enää ilman sinua. Minulla ei ole mitään muuta toivetta maan päällä kuin saada olla omanasi. Minulla ei ole enää mitään muuta rakasta kuin sinä.»

Tosiaankin oli Tootsilla sinä iltana syytä lähteä pois pikku seurasta, käydä pari kertaa tarkistamassa kelloaan pörssitalon ajanmittarin mukaan, pistäytyä kerran neuvottelemassa erään pankkiirin kanssa, jonka hän äkkiä muisti, ja lopuksi vielä tehdä kävelyretki Aldgate-kaivon luokse!

Mutta ennenkuin hän lähti näille asioille tai oikeastaan ennenkuin hän oli tullutkaan ja lamput sytytetty, virkkoi Walter:

»Florence rakkaani, laivamme lastaus on nyt melkein lopussa, ja luultavasti se lähtee jokea alas juuri hääpäivänämme. Lähdemmekö liikkeelle jo saman päivän aamuna ja pysähdymme Kentissä, kunnes nousemme laivaan Gravesendissa viikon kuluttua?»

»Kuten haluat, Walter. Minä olen onnellinen missä tahansa. Mutta —»

»Mitä sitten, rakkaani?»

»Sinähän tiedät, ettei tule ensinkään häävieraita eikä kukaan vaatteittemme vuoksi erota meitä muista ihmisistä. Ennenkuin lähdemme sinä päivänä, vietkö minut — vietkö minut erääseen paikkaan aamulla, Walter — varhain — ennenkuin menemme kirkkoon?»

Walter näytti ymmärtävän, kuten olikin luonnollista niin uskollisesti rakastavan puolelta, ja vakuutti olevansa siihen valmis, vahvistaen sanansa suudelmalla — ehkä useammallakin kuin yhdellä tai kahdella tai kolmella. Florence tunsi itsensä hyvin onnelliseksi tänä vakavana, hiljaisena iltana.

Sitten tuli Susan Nipper heidän rauhalliseen huoneeseensa tuoden kynttilöitä, ja vähän sen jälkeen teetä. Pian ilmestyi myös kapteeni ja sitten Toots, joka — niinkuin aikaisemmin on mainittu — vietti perin levottoman illan ja pistäytyi usein kaupungille asioilleen. Mutta tavallisesti hän ei niin tehnyt, vaan sieti asemaansa oikein hyvin, pelaten korttia kapteenin kanssa neiti Nipperin neuvoessa, pelistä johtuvat pikku laskutoimitukset olivat hänelle tepsivänä keinona saada päänsä perinpohjin pyörälle.

Tällaisissa tilaisuuksissa kapteeni Cuttlen kasvoilla näkyi perätysten mitä ihmeellisimpiä tunteitten vaihteluita. Hänen vaistomainen hienotunteisuutensa ja ritarillisuutensa Florencea kohtaan sai hänet ymmärtämään, ettei ollut sopiva aika suuriäänisesti ilmaista hilpeyttään tai tyytyväisyyttään. Alituisesti kuitenkin toiselta puolen pyrki kuuluville joitakin irrallisia säveleitä viehättävästä Pegistä, ja ne sotkivat kapteenin käytöksen ihan auttamattomasti. Toisinaan sentään hänen ihailunsa Florencea ja Walteria kohtaan — jotka tosiaankin olivat suloinen pari nuoruudessaan, rakkaudessaan ja kauneudessaan, istuessaan vähän erossa muista — valtasi hänet niin kokonaan, että hän laski kortit käsistään, katsellen vain säteilevänä nuoria ja pyyhkien päätänsä nenäliinallaan. Siitä hän heräsi vasta nähdessään, kuinka Toots äkkiä syöksyi ulos, ja muistaessaan, että hän oli tietämättään haavoittanut nuoren miehen mieltä. Tämä ajatus teki hänet kovin alakuloiseksi, kunnes Toots palasi, jolloin hän taas kävi käsiksi kortteihinsa, iskien silmää ja nyökkäillen ja viitaten koukullaan kohteliaasti Susanille ilmaistakseen, ettei enää toista kertaa semmoista sattuisi. Ja nyt seurannut mielentila oli ehkä hänen parhaansa, sillä silloin hän koetti poistaa kasvoiltaan kaikki mahdolliset ilmeet ja istua tuijottaen ympärilleen huoneessa, samalla kun kuitenkin eri tunteet vaihtelivat hänen kasvoillaan taistellen keskenään ylivallasta. Riemukas ihailu Florencea ja Walteria kohtaan voitti aina muut ja pysyi ylivoimaisena, jollei Toots rynnännyt uudelleen ulos, jolloin kapteeni istui katuvan rikollisen näköisenä odottaen nuoren miehen paluuta ja silloin tällöin hiljaisella, moittivalla äänellä lausui itselleen kehoituksia, esim. »Reippaasti vain!» tai mutisi joitakin nuhteita »Ed'ard Cuttle miekkoselle», joka oli niin laiminlyönyt kaiken varovaisuuden.

Mutta erääseen kaikkein ankarimmista koettelemuksistaan oli Toots itse syypää. Sen sunnuntain lähestyessä, jolloin suoritettaisiin viimeinen kapteenin mainitsemista kuulutuksista, ilmaisi Toots tunteensa seuraa vaan tapaan Susan Nipperille.

»Susan», virkkoi hän, »minua vetää tuota kirkkoa kohti. Sanat, jotka erottavat minut lopullisesti neiti Dombeysta, kajahtavat korvissani kuin hautajaiskellot, mutta — kautta kunniasanani — minun täytyy ne kuulla. Tahdotteko siis huomenna saattaa minua pyhään rakennukseen?»

Neiti Nipper sanoi olevansa siihen valmis, jos se tuottaisi jonkinlaista tyydytystä Tootsille, mutta pyysi häntä kuitenkin luopumaan siitä ajatuksesta.

»Susan», sanoi silloin Toots hyvin juhlallisesti, »ennenkuin viiksiäni huomasi kukaan muu kuin minä itse, ihailin neiti Dombeyta. Ollessani vielä Blimberin orjuudessa ja uhrina ihailin neiti Dombeyta. Kun ei minua enää voitu lain voimalla estää pääsemästä omaisuuteeni käsiksi ja — kun siis sain sen haltuuni, ihailin neiti Dombeyta. Se kuulutus, joka liittää hänet luutnantti Waltersiin ja minut kolkkouteen, voi olla kauhea ja varmasti onkin», virkkoi hän tapailtuaan ensin tarpeeksi voimakasta sanankäännettä, »mutta, tietäkää se, minusta tuntuu, että minun pitää se kuulla. Minusta tuntuu kuin pitäisi omin korvin päästä varmuuteen siitä, että maa tosiaankin temmataan altani ja ettei minulla ole enää toivoa tai — niin, lyhyesti sanoen — jalkaa, jolla kävelisin.»

Susan Nipper ei voinut muuta kuin sääliä Tootsin onnetonta tilaa ja suostua asiain näin ollen tulemaan hänen mukanaan, kuten hän tekikin seuraavana päivänä.

Kirkko, jonka Walter oli valinnut siihen tarkoitukseen, oli lahonnut vanha kirkko pienen hautuumaan keskellä ja joka taholla monimutkaisten takakatujen ja pihojen ympäröimänä. Naapuritalot loivat sen ylle tavallaan holvikaton. Muuten se oli suuri, synkkä rakennus korkeine tammisine penkkeineen joihin sunnuntaisin näytti häviävän parisenkymmentä ihmistä papin äänen uneliaasti kaikuessa tyhjyydessä ja urkujen humistessa ja kohistessa ikäänkuin kirkko olisi potenut ähkyä, koska ei ollut seurakuntaa, joka olisi pitänyt tuulta ja kosteutta loitolla. Mutta tältä keskikaupungin kirkolta ei kuitenkaan puuttunut toisten kirkkojen seuraa, sillä joka taholla sen ympärillä kohoili torneja kuin mastonhuippuja joella. Melkein jokaisella läheisellä, mitättömällä aukiolla oli kirkko. Niiden yhtaikaa kuuluva kellonsoitto oli suorastaan huomaava Susanin ja Tootsin astellessa sitä kohti sunnuntai-aamuna.

He joutuivat suntion opastamina tilavaan penkkiin ja koska oli varhaista, oli heillä hyvää aikaa laskea seurakunnan lukumäärää tai katsella pientä, nukkavierua ukkoa, joka polkimen avulla soitti kelloa, seisten pylväistössä suojaseinän takana. Tarkasteltuaan rukouspöydälle tuotuja suuria kirjoja, Toots kuiskasi Susanille haluavansa mielellään tietää, missä kirjassa kuulutuksia pidettiin, mutta nuori nainen pudisti vain päätänsä ja rypisti otsaansa merkiksi, ettei ollut sopiva hetki kiinnittää huomiotaan maallisiin asioihin.

Mutta Tootsin näytti olevan mahdotonta estää ajatuksiaan yhä palaamasta samaan asiaan, ja ilmeisesti hän etsi silmillään kuulutuksia jumalanpalveluksen koko alkupuolen kestäessä. Kun lähestyi se aika, jolloin ne luettaisiin, ilmaisi nuorukaisparka suurta levottomuutta ja värisi, mitä ei vähentänyt kapteenin odottamaton ilmestyminen parvekkeen ensi riviin. Kun kirkonpalvelija ojensi papille luettelon, tarttui Toots kummallakin kädellään edessään olevan penkin selustaan, mutta Walter Gayn ja Florence Dombeyn nimiä luettaessa kovaa kolmannesti kuulutettuina hän joutui niin kokonaan tunteittensa valtaan, että syöksyi kirkosta ulos unohtaen hattunsa. Hänen jälkeensä kiiruhtivat suntio ja kaksi välskäriä, jotka sattuivat olemaan saapuvilla. Ensiksimainittu ilmestyi pian takaisin noutamaan puuttuvaa päähinettä ja kertomaan kuiskaamalla neiti Nipperille, ettei tarvinnut olla levoton herran vuoksi, joka oli sanonut, ettei hänen pahoinvoinnillaan ollut väliä.

Neiti Nipper, joka tunsi olevansa seurakunnan tarkasteltavana, olisi joutunut jo kylliksi hämilleen tästä välikohtauksesta, vaikkei sen enempää olisi sattunutkaan. Mutta sitä vaikeammaksi kävi tilanne, kun kapteeni peittelemättä ilmaisi jollakin tavalla olevansa asianosainen ja kaikki ihmiset pakostakin sen huomasivat. Tootsin tavaton rauhattomuus lisäsi ja pitkitti Susanin kiusallista asemaa. Koska nuoren miehen oli nykyisessä mielentilassaan mahdoton jäädä yksin kirkkomaalle yksinäisten mietteittensä raadeltavaksi ja koska hän myöskin epäilemättä halusi osoittaa kunnioitustaan sitä kirkollista toimitusta kohtaan, jonka hän oli jossakin määrin keskeyttänyt, palasi hän äkkiä, mutta ei enää penkkiin, vaan istuutui vapaalle paikalle sivukuoriin kahden vanhahkon naisen väliin, jotka olivat tottuneet saamaan viikottaisen henkisen leipänsä sinne hyllylle tuotuna. Tähän ryhmään Toots jäi häiriten kovasti seurakuntaa, jonka oli mahdotonta olla katselematta häneen päin, kunnes hän taas tunteittensa valtaamana äkkiä lähti hiljaa pois. Kun hän ei sitten enää uskaltanut tulla kirkkoon, mutta kuitenkin halusi päästä osalliseksi siitä, mitä sisällä tapahtui, ilmestyi hän tuon tuostakin jonkin akkunan taakse tähystämään surkean näköisenä sisälle. Koska hän ylettyi moneen akkunaan ulkoapäin ja hänen levottomuutensa oli hyvin suuri, ei ainoastaan ollut hyvin vaikea aavistaa, mihin akkunaan hän milloinkin ilmestyisi, vaan seurakunta käytti saarnan suomaa jokseenkin vapaata aikaa arvaillakseen, minkä akkunan vuoro seuraavalla kerralla olisi. Tootsin liikkeet olivat niin odottamattomat, että hän tavallisesti petti kaikki odotukset ja ilmestyi kuin silmänkääntäjän hahmo sinne, missä häntä vähimmin osattiin epäillä. Tätä salaperäisten ilmestymisten vaikutusta lisäsi vielä paljon se, että vaikka hänen oli vaikea nähdä sisään, jokaisen kirkossa olijan oli helppo nähdä ulos, mistä johtui, että hän viipyi akkunan kohdalla joka kerta kauemmin kuin oli osattu odottaa, kasvot lasia vasten likistettyinä, kunnes äkkiä huomasi kaikkien silmien olevan itseensä suunnattuina ja hävisi näkyvistä.

Tämä Tootsin menettely ja kapteenin selvästi huomattava osallisuus teki Susan Nipperin aseman niin kiusalliseksi, että hän tunsi suurta huojennusta jumalanpalveluksen päättyessä. Paluumatkalla hän ei ollut oikein ystävällinen Tootsille, kun tämä kertoi hänelle ja kapteenille, että hän nyt tuntiessaan olevansa varma siitä, ettei ollut mitään toivoa eräästä asiasta, oli tyynempi — tai ei juuri tyynempi, vaan tyynemmin ja täydellisemmin onneton.

Sitten kului aika hyvin nopeasti häiden aattoon asti. Merikadetin yläkerrassa istui taas entinen seura koolla kaikessa rauhassa. He olivat vakavia ja hiljaisia ajatellessaan seuraavaa päivää, mutta kuitenkin sisimmässään iloisia. Florence istui Walterin vieressä ja lopetteli pientä käsityötä, joka oli tarkoitettu kapteenille lähtölahjaksi. Kapteeni pelasi korttia Tootsin kanssa, joka kyseli neuvoja Susan Nipperiltä. Tämä puolestaan jakeli niitä asiaankuuluvan salaisesti ja varovasti. Diogenes kuunteli ja päästi silloin tällöin juron, puoleksi tukahdutetun haukahduksen näyttäen jälkeenpäin itsekin sitä häpeilevän kuin epäillen oliko siihen syytä.

»Siivolla, siivolla», virkkoi kapteeni sille. »Mitä sinulta oikein puuttuu? Sinä et tunnu rauhalliselta tänä iltana, toveri!»

Diogenes heilutti häntäänsä, mutta höristi heti senjälkeen korviaan ja haukahti taas, pyydellen kohta kapteenilta anteeksi häntäänsä heiluttamalla.

»Melkeinpä arvelen, Di, että epäilet rouva Richardsia», virkkoi kapteeni katsellen miettiväisenä korttejaan ja sivellen leukaansa koukullaan, »mutta jos olet se eläin, joksi sinua luulen, niin harkitset asiaa lähemmin, sillä hänen kasvonsa ovat hänen suosituksensa. Kas niin, toveri», lisäsi hän Tootsille, »jos olette valmis, niin lyökää kortti pöytään».

Kapteeni puhui rauhallisena ja kiinnitti huomionsa vain peliin, mutta äkkiä kortit putosivat hänen kädestään, hänen suunsa ja silmänsä levisivät, hänen säärensä kohosivat ja ojentuivat sitten pitkälle eteenpäin, samalla kun hän tuijotti oveen sanattoman ällistyksen vallassa. Katsahdettuaan toisiin ja huomattuaan, ettei kukaan pannut merkille hänen kummastuksensa syytä, hän tointui syvään huokaisten, iski hirvittävällä voimalla kätensä pöytään ja huusi jyrisevällä äänellä: »Sol Gills, hoi!» Sitten hän ryntäsi syleilemään vanhalta merimieheltä näyttävää ukkoa, joka oli tullut sisään Pollyn kanssa.

Seuraavana hetkenä Walter oli saman merimiehen sylissä, ja vähän myöhemmin Florence. Heti sen jälkeen kapteeni Cuttle syleili rouva Richardsia ja neiti Nipperiä, ravisti pontevasti Tootsin kättä ja heiluttaen koukkuaan päänsä päällä huusi: »Hurraa, toveri, hurraa!» Toots, joka ei ymmärtänyt mitään viime hetkien tapauksista, vastasi hyvin kohteliaasti: »Juuri niin, kapteeni Gills, mikä lieneekin tarkoituksenne!»

Kauhtunut merimiesmekko ja yhtä kauhtunut lakki ja kaulahuivi kääntyivät kapteenista ja Florencesta takaisin Walteriin, ja näiden vaatekappaleiden sisältä kuului kuin vanhan miehen nyyhkytyksiä karkeiden hihojen syleillessä lujasti Walteria. Silloin kaikki olivat ääneti, ja kapteeni hankasi nenäänsä hyvin hartaasti. Mutta kun merimiesmekko, lakki ja kaulahuivi taas oikaisivat itsensä, lähestyi Florence niitä lempeästi. Hän ja Walter riisuivat ne, kuorien siten näkyviin laivakojeiden kauppiaan vähän ohuempana ja riutuneempana kuin ennen, jolloin hänellä oli walesilainen tekotukka ja vanha kahvinvärinen, irtonappinen takki, entisen pettämättömän kellon tikittäessä hänen taskussaan.

»Täpötäynnä tiedettä», virkkoi kapteeni säteillen, »niinkuin aina ennenkin! Sol Gills, Sol Gills, mitä sinä olet puuhannut näinä pitkän pitkinä aikoina, vanha veikko?»

»Olen puolisokea, Ned», virkkoi ukko, »ja melkein kuuromykkä ilosta».

»Hänen oma äänensä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen niin haltioissaan ilosta, etteivät hänenkään kasvonsa voineet oikein ilmaista hänen tunteitaan, »hänen oma äänensä niin täpötäynnä tiedettä kuin ennen konsanaan! Sol Gills, asetu omain viiniköynnöstesi ja viikunapuittesi varjoon tanakkana vanhana patriarkkana, jollainen oletkin, ja julista meille kuuluvasti kaikki seikkailusi vanhalla rakkaalla äänelläsi.» Sitten hän heilautti koukkuaan merkiksi, että nyt seuraisi lainattu lause. »Se on kuhnurin ääni, kuulin hänen valittavan, sinä olet herättänyt minut liian pian, minun täytyy jälleen uinahtaa. Lyö hajalle hänen vihollisensa ja kaada heidät!»

Kapteeni istuutui sennäköisenä kuin olisi onnellisesti ilmaissut kaikkien läsnäolevien ajatukset ja nousi taas heti esittelemään Tootsin, joka oli pahasti hämmentynyt, kun seuraan oli ilmestynyt mies, joka näytti vaativan itselleen Gillsin nimeä.

»Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä», änkytti Toots, »ennenkuin olitte — ennenkuin olitte —»

»Poissa näkyvistä, muistossa rakkaana», täydensi kapteeni hiljaisella äänellä.

»Juuri niin, kapteeni Gills!» myönsi Toots. »Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä, herra — herra Sols», virkkoi Toots, joka keksi tämän nimen onnellisen ajatuksen välähtäessä hänen mieleensä, »ennenkuin se tapahtui, olen erittäin iloinen, sen vakuutan, saadessani tutustua teihin. Toivoakseni voitte asianhaarojen mukaan hyvin.»

Nämä kohteliaat sanat lausuttuaan hän istuutui punastuen ja nauraa hihittäen.

Vanha laivakojeiden kauppias istui nurkassa Walterin ja Florencen välissä, nyökkäili Pollylle, joka katseli heitä iloisesti hymyillen, ja vastasi kapteenille seuraavasti:

»Ned Cuttle, vanha veikko, vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista tuolta herttaiselta ystävältäni — kuinka suloiselta kulkijasta tuntuukaan nähdä tervetuliaisiksi hänen viehättävät kasvonsa!» Siihen ukko keskeytti jääden hieromaan käsiään entiseen uneksivaan tapaansa.

»Kuulkaa häntä!» huudahti kapteeni vakavasti. »Nainen viettelee miessuvun.» Sitten hän lisäsi syrjään Tootsille: »Siitä asiasta voitte katsoa lähemmin Aatamia ja Eevaa käsittelevää lukua, toveri.»

»Sen teen varmasti, kapteeni Gills», virkkoi Toots.

»Vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista», toisti Sol Gills ottaen taskustaan esiin silmälasinsa ja pannen ne otsalleen vanhaan tapaansa, »ovat ne niin suuret ja odottamattomat, ja minä olen niin kokonaan ilon vallassa nähdessäni rakkaan Walterin ja — ja» — hän vilkaisi Florencen alas luotuihin silmiin mainitsematta nimeä — »että — etten voi puhua paljon tänä iltana. Mutta, rakas Ned Cuttle, miksi et kirjoittanut?»

Kapteenin kasvoilla kuvastuva hämmästys suorastaan pelästytti Tootsia, joka tuijotti häneen hellittämättä.

»Kirjoittanut!» toisti kapteeni. »Kirjoittanut, niinkö, Sol Gills?»

»Niin, joko Barbadosiin tai Jamaikaan tai Demeraraan. Sitä minä kysyin.»

»Vai sitä sinä kysyit?»

»Niin. Etkö muista, Ned? Ethän ole voinut unohtaa. Joka kerta mainitsin sinulle osoitteeni.»

Kapteeni otti päästään vahakangashattunsa, ripusti sen koukkuunsa, silitteli sitten tukkaansa niskasta otsalle päin ja tuijotti kaikkia huoneessa olijoita ihmetyksen ja neuvottomuuden perikuvana.

»Et näytä ymmärtävän minua, Ned», huomautti Sol-ukko.

»Sol Gills», vastasi kapteeni tuijotettuaan häneen ja toisiin pitkän aikaa mitään puhumatta, »minä ajelehdin nyt tuulen heiteltävänä. Valaise sanalla tai parilla tätä seikkailua, ole niin hyvä! Enkö tosiaankaan voi laskea minnekään? Enkö minnekään?» kysyi hän miettiväisen näköisenä.

»Sinähän tiedät, Ned, miksi lähdin täältä», sanoi Sol Gills.

»Avasitko kääröni, Ned?»

»Totta kai», sanoi kapteeni. »Tietysti minä avasin sen.»

»Ja luit myös?»

»Luin kun luinkin», vastasi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti ja alkaen toistaa kirjettä ulkomuististaan. »'Rakas Ned Cuttle, kun lähdin kotoa Länsi-Intiaan koettaakseni epätoivoissani saada tietoja rakkaasta —’ Tuossa hän istuu! Tuossa on Walter!» virkkoi kapteeni ikäänkuin olisi tuntenut huojennusta päästessään käsiksi johonkin todelliseen ja eittämättömän varmaan.

»Juuri niin, Ned. Malta hetkinen», virkkoi ukko. »Kun ensiksi kirjoitin — nimittäin Barbadosista — sanoin, että vaikka saisitkin sen kirjeen paljon ennen kuin vuosi olisi umpeen kulunut, olisin iloinen, jos avaisit käärön, koska se ilmaisisi sinulle lähtöni syyn. Juuri niin, Ned. Kun kirjoitin toisen, kolmannen ja ehkä neljännenkin kerran — nimittäin Jamaikasta — sanoin olevani vielä samassa tilassa, en voinut levätä enkä tulla pois siitä maailmankolkasta saamatta varmuutta, oliko Walter pelastunut vai hukkunut. Kun seuraavan kerran kirjoitin — luullakseni Demerarasta, eikö niin?»

»Hän luulee kirjoittaneensa Demerarasta, eikö niin?» toisti kapteeni katsellen toivottoman näköisenä ympärilleen.

»Silloin sanoin», jatkoi ukko, »etten vieläkään ollut saanut mitään varmaa tietoa. Että olin siellä tavannut monta kapteenia ja muitakin henkilöitä, jotka olivat tunteneet minut kauan sitten ja auttoivat minua pääsemään toisille seuduille ja joita voin toisinaan vähän auttaa omalla alallani. Että jokainen otti osaa suruuni ja kohtalooni ja että aloin ajatella joutuvani harhailemaan kuolemaani asti hankkimassa tietoja Walterista.»

»Alkoi luulla itseään joksikin tieteelliseksi lentäväksi hollantilaiseksi!» huomautti kapteeni toisille hyvin vakavasti.

»Mutta kun sitten sain kuulla, Ned — se tapahtui Barbadosissa palattuani sinne — että oli puhuteltu erästä laivuria, joka oli kotimatkalla Kiinaan ja jolla oli myös Walter mukanaan, silloin ostin matkalipun ensimmäiseen laivaan, palasin kotiin, saavuin tänne tänä iltana ja huomasin sen tiedon todeksi, Jumalan kiitos!»

Taivutettuaan päätään hyvin kunnioittavasti kapteeni tuijotti kaikkiin, aloittaen Tootsista ja lopettaen laivakojeiden kauppiaaseen. Sitten hän virkkoi:

»Sol Gills! Se huomautus, jonka nyt teen, repäisee varmasti irti pienimmänkin purjeenkappaleen, mikä sinulla lienee, ja paiskaa sinut kerrassaan kallelleen. Ei ainoakaan niistä kirjeistäsi ole tullut Ed'ard Cuttlen käsiin. Ei ainoakaan niistä kirjeistä», toisti kapteeni tehdäkseen selityksensä vieläkin juhlallisemmaksi ja vaikuttavammaksi, »tullut koskaan Englannissa asuvan merikapteeni Ed'ard Cuttlen käsiin, joka elää kaikessa rauhassa kotimaassaan nauttien jokaisesta aurinkoisesta hetkestä.»

»Ja minä itse panin ne postiin! Ja osoitin ne omakätisesti. Brig-aukion numero yhdeksään!» huudahti Sol Gills.

Kapteeni kalpeni kovasti, lehahtaen sitten taas tulipunaiseksi. »Mitä tarkoitat, Sol Gills, ystäväni, Brig-aukion numero yhdeksällä?» kysyi kapteeni.

»Mitäkö tarkoitan? Sinun asuntoasi, Ned», vastasi ukko, »Rouva — mikä hänen nimensä olikaan! Varmaankin unohdan vielä oman nimeni, mutta olen jäänyt niin jäljelle ajastani — muistathan, että aina olen ollut sellainen — ja hyvin hajamielinen. Rouva —»

»Sol Gills!» sanoi kapteeni kuin ehdottaen lauseen täytteeksi kaikkein mahdottomina, »et suinkaan koeta muistella rouva MacStingerin nimeä?»

»Tietysti, ihan oikein, sitä juuri!» huudahti laivakojeiden kauppias. »Rouva MacStingeriä minä tarkoitin.»

Kapteeni Cuttle, jonka silmät nyt olivat niin leveinä kuin mahdollista ja jonka kasvojen nyppylät suorastaan hehkuivat, vihelsi kimeästi ja alakuloisesti ja seisoi paikallaan tuijottaen jokaiseen mitään puhumatta.

Vihdoin hän virkkoi: »Ole niin hyvä, Sol Gills, ja toista se vielä.»

»Kaikki ne kirjeet panin itse postiin ja osoitin ne kapteeni Cuttlelle, rouva MacStingerin luo, Brig-aukion numero yhdeksään», sanoi Sol Gills. lyöden oikean käden etusormella tahtia vasemman käden kämmeneen niin täsmällisesti ja selvästi, että se olisi suorastaan ollut kunniaksi hänen erehtymättömälle taskukellolleen.

Kapteeni otti koukusta vahakangashattunsa, katsoi sen sisään, pani sen päähänsä ja istuutui.

»Mutta, hyvät ystävät, minähän karkasin sieltä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen perinpohjin tyrmistyneenä.

»Eikö kukaan tiennyt, minne lähditte, kapteeni Cuttle?» kysyi Walter nopeasti.

»No, no, Walter», sanoi kapteeni pudistaen päätään. »Hän ei olisi ikänään päästänyt minua ottamaan haltuuni tätä omaisuutta. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä livistämään. Laupias taivas, Walter, sinä olet nähnyt hänet vain rauhallisessa mielentilassa. Mutta jos näkisit hänen vihansa leimuavan — silloin tietäisit toista!»

»Minäpä nitistäisin hänet!» huomautti Nipper hiljaa.

»Tosiaanko, ihan varmastiko?» kysyi kapteeni raukeasti ihaillen. »No niin, se tuottaa teille kunniaa. Mutta minä puolestani seisoisin silloin mieluummin vaikka minkä villieläimen edessä. Sain sieltä arkkuni pois erään ystäväni avulla, jolle ei kukaan voi vetää vertoja. Sinne ei kannattanut lähettää mitään kirjeitä. Rouva MacStinger ei tietysti näin ollen ottanut kirjeitä vastaan. Siellä on postinkantaja käynyt turhaan.»

»Niinpä on päivänselvää, kapteeni Cuttle, että meidän kaikkien ja teidän ja etenkin Sol-enon sopii kiittää rouva MacStingeriä aika suuresta levottomuudesta», sanoi Walter.

Yleinen kiitollisuudentunne MacStinger-vainajan lujaluontoista leskeä kohtaan oli niin ilmeinen, ettei kapteeni kiistänyt sitä vastaan. Mutta koska hän jonkun verran häpesi asemaansa, vaikkei kukaan jatkanut tätä asiaa pitemmältä, Walterin nimenomaan välttäessä sitä, kun muisti viime keskustelunsa kapteenin kanssa siitä asiasta, pysyi hän synkän näköisenä melkein viisi minuuttia — mikä oli hänelle pitkä aika — ja sitten taas hänen aurinkoiset kasvonsa säteilivät erikoisen kirkkaasti kaikille läsnäolijoille, ja hän ryhtyi oikein pontevasti ravistelemaan kaikkien läsnäolevien käsiä.