Part 34

Kaiken tämän Feenix-serkku lausui ilmeisesti hyvin hermostuneesti ja levottomana. Sitten hän tarjosi käsivartensa Florencelle ja, koettaen mahdollisimman pontevasti ohjata uppiniskaisia sääriään, jotka näyttivät päättäneen johtaa hänet puutarhaan, talutti hänet ovelle ja vei odottaviin vaunuihin. Walter nousi niihin heidän jäljestään.

Matka kesti noin tunnin. Heidän ajaessaan muutamien synkkien ja komeiden katujen kautta Lontoon länsiosassa alkoi hämärtää. Florence oli pannut kätensä Walterin käteen ja katseli hyvin vakavana ja yhä levottomampana jokaista uutta katua, jolle he kääntyivät.

Kun vaunut vihdoin Brook Streetin varrella pysähtyivät sen talon kohdalle, missä hänen isänsä onnetonta avioliittoa oli juhlittu, virkkoi Florence: »Walter, mitä tämä merkitsee? Kuka täällä on?» Walter rauhoitti häntä, mutta kun hän ei vastannut mitään, katsahti Florence talon julkisivuun ja näki, että kaikki akkunat oli suljettu, ikäänkuin siellä ei asuisi ketään. Feenix-serkku oli tällä välin astunut maahan ja tarjosi Florencelle kätensä.

»Etkö sinä tule, Walter?»

»En, minä jään tänne. Älä vapise, ei ole mitään pelon syytä, rakkakin Florence.»

»Tiedän sen, Walter, koska sinä olet niin lähellä. Olen varma siitä, mutta —»

Ovi avautui hiljaa kenenkään koputtamatta, ja Feenix-serkku ohjasi Florencen kesäillan ilmasta synkkään taloon. Se oli koleampi ja surullisempi kuin konsanaan ja näytti olleen suljettuna hääpäivästä saakka, ikäänkuin siellä siitä alkaen olisi majaillut vain pimeys ja surullisuus.

Florence nousi väristen pimeitä portaita ja pysähtyi saattajansa kanssa vierashuoneen ovelle. Feenix-serkku avasi mitään puhumatta ja viittasi Florencea pyytävällä liikkeellä astumaan sisempään huoneeseen hänen itsensä jäädessä ulkopuolelle. Hetkisen epäröityään Florence myöntyi.

Akkunan lähellä pöydän ääressä istui nainen, joka näytti kirjoitelleen tai piirrelleen ja nojasi päätään käteensä, katsellen himmenevää valoa kohti. Florence astui epävarmasti lähemmäksi, mutta pysähtyi sitten kuin olisi menettänyt liikuntokykynsä. Nainen käänsi päätänsä.

»Hyvä Jumala!» sanoi hän. »Mitä tämä on?»

»Ei, ei!» huudahti Florence vetäytyen taaksepäin, kun toinen nousi, ja ojentaen kätensä kuin pitääkseen häntä loitolla. »Äiti!»

He seisoivat toisiaan katsellen. Intohimo ja ylpeys olivat kuluttaneet Edithin kasvoja, mutta hän se oli, kauniina ja komeana vieläkin. Florencen kasvoissa taas ilmeni kaiken kauhun ja epäröimisen lävitse sääliä, surua ja kiitollisia, helliä muistoja. Kummankin kasvoilla näkyi selvästi hämmästys ja pelko. Kumpikin seisoi hiljaa ja ääneti, tuijottaen peruuttamattoman menneisyyden mustan kuilun ylitse.

Florencessa tapahtui muutos ensiksi. Puhjeten kyyneliin hän huudahti sydämensä kyllyydestä: »Oi äiti, äiti, miksi kohtaamme toisemme näin? Miksi olit koskaan ystävällinen minulle silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, koska meidän nyt täytyy näin tavata toisemme?»

Edith seisoi hänen edessään mykkänä ja liikkumattomana. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Florencen kasvoihin.

»Minä en uskalla ajatella sitä», jatkoi Florence. »Tulen juuri isän sairasvuoteen äärestä. Me emme ole nyt vähääkään erossa emmekä aio koskaan erota. Jos tahdot, että pyydän häneltä anteeksi puolestasi, teen sen, äiti. Olen melkein varma siitä, että hän nyt taipuu, jos pyydän häneltä. Suokoon myös taivas sinulle anteeksi ja lohduttakoon sinua!»

Edith ei vastannut sanaakaan.

»Walter — minä olen naimisissa hänen kanssaan, ja meillä on poika», virkkoi Florence arasti, »odottaa ulkona ja on tuonut minut tänne. Minä kerron hänelle, että sinä kadut ja että olet muuttunut», lisäsi Florence katsoen häneen surullisesti, »ja hän puhuu minun kanssani isälle. Voinko tehdä jotakin muuta?»

Edith keskeytti hiljaisuuden liikauttamatta silmiään tai jäseniään ja virkkoi hitaasti:

»Tahra on sinun ja miehesi ja lapsesi nimessä. Voiko sen saada koskaan anteeksi, Florence?»

»Voiko sen saada, äiti? Sehän on jo annettu anteeksi. Walter ja minä olemme antaneet sen täydestä sielustamme, koko sydämestämme anteeksi. Jos se tuottaa sinulle jotakin lohdutusta, saat uskoa, ettei mikään muu ole sen varmempaa. Sinä et — et puhu isästä, mutta olen varma siitä, että toivot minun pyytävän hänenkin anteeksiantoaan.»

Edith ei vastannut siihen.

»Minä teen sen!» sanoi Florence. »Minä tuon sinulle hänen anteeksiantonsa, jos sallit, ja sitten ehkä voimme lausua jäähyväiset toisillemme sillä tavalla kuin ennen kohtelimme toisiamme. Minä en ole», lisäsi Florence hiljaa, lähestyen häntä, »vetäytynyt loitommaksi sinusta senvuoksi, että kaihtaisin sinua tai pelkäisin sinun häpäisevän itseäni. Tahdon vain täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Hän on minulle hyvin rakas ja samoin minä hänelle. Mutta en voi koskaan unohtaa, että sinä olit niin hyvä minulle. Oi, rukoile taivasta», pyysi Florence syleillen häntä, »rukoile taivasta antamaan anteeksi kaikki tämä synti ja häpeä ja antamaan anteeksi minulle, kun en voi olla heltymättä (jos se on väärin) muistaessani, millainen sinä olit minua kohtaan!»

Edith lyyhistyi hänen kosketuksestaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulalleen.

»Florence!» huudahti hän. »Hyvä enkelini! Ennenkuin taas menen sekaisin, ennenkuin uhmani palaa ja tekee minut mykäksi, usko minua: sieluni autuuden nimessä minä olen viaton.»

»Äiti!»

»Syyllinen paljoon! Syyllinen siihen, mikä luo ikipäiviksi syvän kuilun meidän välillemme. Syyllinen sellaiseen, minkä täytyy erottaa minut koko loppuiäkseni puhtaudesta ja viattomuudesta — sinusta, koko maailmasta. Syyllinen sokeaan ja kiihkeään kostonhimoon, jota en kadu, en voi enkä tahdo nyt enkä koskaan katua, mutta en syyllinen kuolleen miehen kanssa. Sen vannon Jumalan edessä!»

Polvistuneena lattialle hän piti molempia käsiään koholla.

»Florence», jatkoi hän, »puhtain ja parhain kaikista maan päällä — sinä, jota rakastan — joka olisit voinut muuttaa minut kauan sitten ja sait ajaksi minunkin tapaiseni naisen muuttumaan — usko minua, minä olen viaton siihen, ja salli minun vielä viimeisen kerran painaa tämä rakas käsi lohduttomalle sydämelleni.»

Hän oli syvästi liikutettu ja itki. Jos hän olisi entisinä aikoma ollut useammin tällainen, olisi hän nyt ollut onnellisempi.

»Ei mikään muu koko maailmassa olisi saanut puserretuksi tätä tunnustusta huuliltani», sanoi Edith. »Ei rakkaus ei viha ei toivo, ei mikään uhkaus. Olen sanonut, että voisin kuolla antamatta ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan. Jollen olisi tavannut sinua, Florence, olisin varmasti pysynyt vaiti.

»Minä uskon», sanoi Feenix-serkku ovella, puhuen vuoroin sisä-, vuoroin ulkopuolella, »että rakastettava sukulaiseni antaa minulle anteeksi, vaikka pienen sotajuonen avulla toimitin tämän kohtauksen. En voi väittää ensi hetkestä lähtien olleeni täysin epäuskoinen sitä mahdollisuutta kohtaan että rakastettava sukulaiseni oli mitä onnettomimmalla tavalla joutunut syylliseksi valkeahampaisen vainajan kanssa sillä tosiaankin näkee tässä maailmassa — joka on tunnettu kirotun kummallisista tapauksista ja on ehdottomasti käsittämättömin ilmiö, minkä kanssa ihminen voi tulla tekemisiin — kerrassaan kummallisia tuontapaisia suhteita. Mutta niinkuin sanoin ystävälleni Dombeylle, en voinut uskoa rakastettavaa sukulaistani rikolliseksi, ennenkuin se olisi täydellisesti toteennäytetty. Ja kun tuon vainajan jouduttua kirotun kamalan kuoleman saaliiksi tajusin, että sukulaiseni asema oli kerrassaan tuskallinen — ja koska sitäpaitsi tunsin, että meidän suvussamme oli myös vähän moittimisen syytä, koska emme olleet kiinnittäneet häneen enemmän huomiota, ja että me olemme välinpitämätöntä sukua — ja että tätini, niin hiton vilkas nainen kuin hän olikin, ei ehkä kuulunut parhaisiin äiteihin — katsoin oikeaksi hakea Edithin käsiini Ranskasta ja tarjosin hänelle sellaista suojelusta kuin minunlaiseni typötyhjä mies voi. Silloin tämä rakastettava sukulaiseni soi minulle sen kunnian, että hän sanoi uskovansa minun olevan omalla tavallani hiton kelpo miehen ja suostui siis suojeltavakseni. Sen minä tosiaankin ymmärsin erittäin ystävälliseksi teoksi viehättävän sukulaiseni taholta, koska minä alan jo käydä kovin tutisevaksi, ja hänen huolenpitonsa on ollut minulle suureksi lohdutukseksi.»

Edith oli vienyt Florencen istumaan sohvaan ja viittasi kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut pyytää Feenix-serkkua lopettamaan juttelunsa.

»Rakastettava sukulaiseni», aloitti taas Feenix-serkku yhä teikkaroiden ovella, »suonee anteeksi, jos hänen tyydytyksekseen ja omakseni ja ystäväni Dombeyn tyydytykseksi, jonka rakastettavaa ja täydellistä tytärtä me niin ihailemme, seuraan loppuun asti huomautusteni johtolankaa. Hän muistanee, että ensimmäisestä hetkestä alkaen emme ole kertaakaan koskettaneet hänen karkaamisensa aihetta. Minulla on tosiaankin koko ajan ollut se tunne, että asiassa on jotakin salaperäistä, minkä hän voisi itse selittää, jos tahtoisi. Mutta koska rakastettava sukulaiseni on hiton päättäväinen nainen, tiesin tosiaankin, että hän ei sallisi laskea kanssaan leikkiä enkä senvuoksi ryhtynyt mihinkään keskusteluihin silta asiasta. Mutta huomatessani äskettäin, että hänen luonteensa herkkä kohta näytti olevan erittäin voimakas rakkaus ystäväni Dombeyn tytärtä kohtaan, johtui mieleeni, että jos saisin aikaan kohtauksen kummankaan etukäteen sitä aavistamatta, se voisi johtaa onnelliseen tulokseen. Oleskellessamme Lontoossa kenenkään meistä tietämättä, ennenkuin lähdemme Etelä-Italiaan asettuaksemme sinne tosiaankin niin kauaksi aikaa, kunnes lähdemme kaukaiseen kotiimme, mikä on kirotun epämiellyttävä ajatus minun tapaiselleni miehelle, ryhdyin ottamaan selkoa ystäväni Gayn asunnosta — hän on kaunis mies ja tavattoman avomielinen, kuten viehättävä sukulaiseni varmaankin tietää — ja minulla oli onni tuoda hänen rakastettava puolisonsa mukanani tänne. Ja nyt», lisäsi hän todellisen, vilpittömän vakavuuden puhjetessa esiin hänen kevyen käytöksensä ja huolimattoman puhelunsa lävitse, »vannotan sukulaistani olemaan pysähtymättä puolitiehen ja korjaamaan, mikäli mahdollista, tekemänsä vääryyden — ei sukunsa kunnian eikä oman maineensa eikä niiden syiden vuoksi, joita onnettomat asianhaarat ovat saaneet hänet pitämään tyhjänpäiväisinä ja suorastaan hölynpölyä muistuttavina — vaan sen vuoksi, että se on väärin eikä voi olla oikein.»

Feenix-serkun sääret suostuivat nyt viemään hänet pois, ja jättäen naiset kahden kesken hän sulki oven.

Edith istui vaiti muutamia minuutteja, Florence vieressään. Sitten hän otti poveltaan sinetöidyn paperin.

»Taistelin sisimmässäni kauan aikaa», sanoi hän hiljaisella äänellä, »kirjoittaisinko tätä sen varalta, että sattuisin äkkiä tai tapaturmaisesti kuolemaan, mutta tunsin sen sittenkin pakottavaksi tarpeeksi. Siitä lähtien, kun kirjoitin sen, olen miettinyt, milloin ja kuinka sen hävittäisin. Ota se, Florence. Totuus on siinä.»

»Onko se isälle?» kysyi Florence.

»Kenelle tahansa haluat antaa», vastasi Edith. »Nyt se on sinun hallussasi. Hän ei olisi milloinkaan saanut sitä toisella tavalla.»

Taas he istuivat hiljaa pimeyden yhä lisääntyessä.

»Äiti», virkkoi Florence, »hän on menettänyt omaisuutensa ja ollut kuolemankielissä. Kenties hänen paranemisensa ei ole vieläkään varmaa. Voinko sanoa hänelle jotakin sinun puolestasi?»

»Etkö kertonut minulle olevasi hyvin rakas hänelle?» kysyi Edith.

»Niin olen», vastasi Florence värisevällä äänellä.

»Sano hänelle minun olevani pahoillani siitä, että koskaan kohtasimme toisemme.»

»Eikö mitään muuta?» kysyi Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.

»Sano hänelle, jos hän kysyy, etten kadu, mitä tein — en vielä — sillä jos se olisi taas huomenna tehtävä, tekisin samoin. Mutta jos hän on muuttunut mies —»

Hän vaikeni. Florencen käden hiljaisessa kosketuksessa oli jotakin, mikä oli hänet vaientanut.

»Mutta koska hän on muuttunut mies, tietää hän, ettei sellaista enää voisi sattua. Sano hänelle minun toivovan, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.»

»Saanko sanoa», kysyi Florence, »että sinua suretti kuullessasi hänen kärsimistään onnettomuuksista?»

»Et», vastasi Edith. »Nehän ovat opettaneet häntä rakastamaan tytärtään. Kerran koittaa päivä, jolloin hän ei itsekään sure niitä, koska ne ovat opettaneet hänelle sen läksyn, Florence.»

»Sinä toivotat hänelle hyvää ja soisit hänet onnelliseksi. Siitä olen varma!» sanoi Florence. »Oi, salli minun sanoa niin, jos minulle joskus tulevaisuudessa tarjoutuu siihen tilaisuus.»

Edith katseli tummilla silmillään vakavasti eteensä eikä vastannut, ennenkuin Florence toisti pyyntönsä. Silloin hän veti Florencen käden kainaloonsa ja sanoi katsellen yhä miettiväisenä ulos pimeyteen:

»Sano hänelle, että jos hänen oma nykyisyytensä antaa hänelle jonkinlaisen syyn sääliä minun menneisyyttäni, lähetin hänelle terveisiä pyytäen häntä niin tekemään. Sano hänelle, että jos hän nykyisessä tilassaan on voinut huomata jonkin syyn ajatellakseen minua vähemmän katkerasti, pyysin häntä niin ajattelemaan. Sano hänelle, että niin kuolleet kuin olemmekin toisiltamme nyt emmekä koskaan voi tavata toisiamme ikuisuuden tällä puolen, hän tietää, että meillä nyt kumminkin on yksi yhteinen tunne, jota ei meillä milloinkaan ennen ollut.»

Hänen jäykkyytensä näytti sulavan, ja kyyneliä nousi hänen tummiin silmiinsä.

»Sen tunteen vaikutuksesta», jatkoi hän, »hän oppii ajattelemaan parempaa minusta ja minä hänestä. Rakastaessaan Florenceaan enimmin hän vihaa minua vähimmin. Ollessaan ylpeimmillään ja onnellisimmillaan Florencen ja hänen lastensa vuoksi hän katuu syvimmin omaa osaansa meidän avioliittomme synkässä näytelmässä. Silloin minäkin kadun — sano se hänelle silloin — ja ajattelen, että miettiessäni niin paljon niitä syitä, jotka tekivät minut sellaiseksi kuin olin, minun olisi pitänyt myöskin enemmän ajatella niitä vaikuttimia, jotka tekivät hänet sellaiseksi kuin hän oli. Minä koetan silloin antaa hänelle anteeksi hänen osuutensa meidän yhteisessä syyllisyydessämme. Koettakoon hän suoda anteeksi minun osuuteni!»

»Oi, äiti!» huudahti Florence. »Kuinka paljon keveämmältä sydämeni tuntuukaan näitä sanoja kuullessani, vaikka kohtauksemme ja eromme on tällainen!»

»Ne ovat outoja sanoja omissakin korvissani», sanoi Edith, »ja oudolta kuuluu ääneni sointukin. Mutta vaikka olisinkin ollut sellainen kurja olento, joksi annoin hänen kuvitella minua, olisin ne luullakseni kuitenkin lausunut kuullessani sinun ja hänen rakastavan toisianne. Tuntekoon hän silloin, kun hän enimmin rakastaa sinua, ajatuksissaan olevansa niin suopea minulle kuin suinkin ja samoin minun ajattelevan häntä ystävällisesti. Ne ovat viimeiset terveiseni hänelle! Hyvästi nyt, kultaseni!»

Hän sulki Florencen syliinsä ja tuntui purkavan esille koko naissydämensä hellyyden ja rakkauden.

»Tämä suudelma lapsellesi! Nämä suudelmat siunaukseksi sinulle itsellesi! Oma rakas Florenceni, suloinen lapseni, hyvästi!»

»Näkemiin!» huudahti Florence.

»Hyvästi iäksi! Jättäessäsi minut tähän pimeään huoneeseen ajattele jättäväsi minut hautaan. Muista vain se, että olen kerran elänyt ja rakastanut sinua!»

Ja Florence erosi hänestä näkemättä enää hänen kasvojaan, mutta tuntien vielä hänen syleilynsä ja hyväilynsä.

Feenix-serkku tapasi hänet ovella ja vei hänet alakertaan Walterin luokse synkkään ruokasaliin. Siellä Florence painoi itkien päänsä Walterin olkapäätä vasten.

»Olen kirotun pahoillani siitä», virkkoi Feenix-serkku kohottaen luontevasti kalvosimensa silmilleen ilman pienintäkään salailua, »että ystäväni Dombeyn rakastettavan ja täydellisen tyttären ja ystäväni Gayn viehättävän puolison tunteellinen mieli on tullut niin kovin murheelliseksi ja alakuloiseksi äsken päättyneen kohtauksen aikana. Mutta sittenkin toivon ja uskon toimineeni parhaimpani mukaan ja kunnioitettavan ystäväni Dombeyn tulevan keveämmälle mielelle äskeisten paljastusten vuoksi. Valitan suuresti, että ystäväni Dombey on liittymällä meidän sukuumme joutunut niin hiton hankalaan sotkuun, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että jollei olisi ollut pirullista Barker-roistoa — valkeahampaista miestä — kaikki olisi luistanut omaa tasaista latuaan. Mitä tulee sukulaiseeni, joka on osoittanut minulle suuren kunnian omaksumalla minusta tavattoman hyvän käsityksen, voin vakuuttaa ystäväni Gayn rakastettavalle puolisolle, että hän saa tosiaankin luottaa siihen, että pidän isän tavalla huolta Edithistä. Ja mitä tulee ihmiselämän vaiheisiin ja omituiseen tapaamme niissä käyttäytyä, en voi lausua siitä muuta kuin vedota ystävääni Shakespeareen — mieheen, joka ei elänyt vain yhtä vuosisataa, vaan kaikkia aikoja varten ja jonka ystäväni Gay epäilemättä tuntee — ja sanoa kuten hän, että se on kuin unen varjo vain.»

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Loppu

Pullo, joka on kauan ollut piilossa päivänvalolta, pölyn ja hämähäkinseittien peitossa, on tuotu kellarista, ja sen kultainen viini luo loistettaan pöydälle.

Se on viimeinen pullo vanhaa madeiraa.

»Olette oikeassa, herra Gills», virkkaa Dombey. »Tämä on hyvin harvinaista ja mitä oivallisinta viiniä.»

Kapteeni, joka myöskin kuuluu seuraan, säteilee ilosta. Hänen hehkuvaa otsaansa ympäröi todellinen ilon sädekehä.

»Me sovimme keskenämme siitä», huomauttaa Sol Gills, »nimittäin Ned ja minä —»

Dombey nyökkää kapteenille, joka säteilee yhä enemmän sanattomassa ihastuksessaan.

»— että joisimme tämän viinin jonakin päivänä Walterin onneksi hänen palattuaan turvallisesti kotiin, vaikka emme koskaan osanneet kuvitella sellaista kotia. Jollei teillä ole mitään tätä vanhaa mielijohdettamme vastaan, niin juodaanpa ensimmäinen lasi Walterin ja hänen vaimonsa onneksi.»

»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», toistaa Dombey. »Florence, lapseni» — ja hän kääntyy suutelemaan tytärtään.

»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», lausuu myös Toots.

»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi!» huudahtaa kapteeni. »Hurraa!» Ja kun kapteeni näyttää kovin halukkaalta kilistämään lasiaan jonkun toisen lasia vasten, kurottaa Dombey auliisti omansa häntä kohti. Toiset seuraavat esimerkkiä, ja nyt kuuluu niin hilpeää ja iloista helinää kuin hääkellojen soitto.

* * * * *

Toiset kellareihin haudatut viinipullot vanhenevat samoin kuin vanha madeirapullokin aikoinaan, ja pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi niiden ympärillä.

Dombey on valkotukkainen ukko, jonka kasvoilla on syviä surun ja kärsimysten jälkiä, mutta ne ovat merkkejä myrskystä, joka on iäksi mennyt ja jättänyt jälkeensä kirkkaan illan.

Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät enää vaivaa hänen mieltään. Hänen ainoana ylpeytenään ovat hänen tyttärensä ja vävynsä. Hänen esiintymisensä on vaiteliasta, miettiväistä ja rauhallista, ja hän viettää aikansa aina tyttärensä seurassa. Neiti Tox seurustelee usein tässä perheessä ja tuntee suurta kiintymystä sitä kohtaan, ollen itsekin suuressa suosiossa. Hänen ihailunsa ennen niin mahtavaa miestä kohtaan on ollut Prinsessan aukion varrella eräänä aamuna sattuneen järkytyksen jälkeen täysin platoonista, mutta ei lainkaan vähäisempää.

Dombeylle ei ole omaisuutensa haaksirikosta jäänyt muuta kuin eräs vuotuinen rahamäärä, joka tulee hänen tietämättään kuinka ja sen mukana harras pyyntö, ettei hän koettaisi saada selville lähettäjää, koska se on vanhan velan suorittamista ja vahingon hyvittämistä. Hän on neuvotellut asiasta entisen vanhimman konttoristinsa kanssa, jonka mielestä on luonnollista, että hän voi ottaa sen epäröimättä vastaan, koska se varmasti johtuu jostakin entisen toiminimen unohtuneesta liikeasiasta.

Tämä ruskeasilmäinen vanhapoika ei enää olekaan vanhapoika, vaan on mennyt naimisiin harmaatukkaisen Carkerin sisaren kanssa. Hän käy harvoin entisen päämiehensä luona. Harmaatukkaisen Carkerin elämäntarinaan ja vielä enemmän hänen nimeensä kätkeytyy syy, jonka vuoksi hän pysyy loitolla entisestä isännästään, ja koska hän asuu sisarensa ja lankonsa luona, eivät nämäkään seurustele paljon Dombeyn kanssa. Walter käy joskus heidän luonaan — samoin Florence — ja silloin kaikuvat iloisessa talossa yhtaikaa pianon ja viulun äänet, ja »Iloisten Seppäin» tuttu sävel täyttää huoneet.

Entä kuinka voi puinen merikadetti näinä muuttuneina aikoina? Tuolla se seisoo yhä oikea jalka eteenpäin ojennettuna, katsellen kiinteästi vuokravaunuja ja näyttäen entistä virkeämmältä, sillä se on äskettäin maalattu kolmikolkkaisesta hatustaan kenkiensä solkiin asti. Sen yläpuolella loistaa kauas kultaisin kirjaimin toiminimi _Gills ja Cuttle_.

Merikadetti ei ole laajentanut liiketoimintaansa tavallisen vähittäiskaupan ulkopuolelle. Mutta Leadenhall-torilla, sinisen sateenvarjon ympäristössä, väitetään, että eräät Gillsin vanhat rahansijoitukset tuottavat ihmeteltävän hyvin ja että hän, olematta näissä suhteissa ajastaan jäljellä, vaikka itse niin luuli, oli tosiaankin vähän edellä ja että hänen tarvitsi vain odottaa ajan täyttymistä. Ihmiset kuiskailevat, että Gillsin varat ovat alkaneet lisääntyä aika vauhtia. Varmaa ainakin on, että seisoessaan myymälänsä ovella kahvinruskea takki yllään, kello taskussa ja silmälasit otsalla hän ei näytä vaivaavan mieltään asiakkaiden vähyydellä, vaan on perin tyytyväisen, vaikka yhtä hajamielisen näköinen kuin ennenkin.

Mitä hänen yhtiökumppaniinsa kapteeni Cuttleen tulee, niin hän on luonut itselleen kauppaliikkeestä sellaisen käsityksen, joka on todellisuutta paljoa parempi. Kapteeni on yhtä mielissään merikadetin vaikutuksesta maan kauppaan ja merenkulkuun kuin voisi olla siinä tapauksessa, ettei ainoakaan laiva lähtisi Lontoon satamasta ilman merikadetin apua. Se ilo, jonka hänen oman nimensä näkeminen oven yläpuolella tuottaa, on suorastaan pohjaton. Hän menee kadun poikki parikymmentä kertaa päivässä katsellakseen sitä edempää ja sanoo aina silloin: »Ed'ard Cuttle, vanha veikko, jos äitisi olisi voinut tietää, että sinusta joskus tulee tiedemies, olisi vanha rakas olento varmasti lentänyt selälleen hämmästyksestä!»

Mutta tuolta tulee Toots hurjaa vauhtia merikadettia kohti, ja hänen kasvonsa hehkuvat kovasti hänen syöksyessään pieneen arkihuoneeseen.

»Kapteeni Gills», sanoo hän, »ja herra Sols, minulla on onni ilmoittaa, että rouva Toots on lisännyt perhettään».

»Ja se tuottaa hänelle kunniaa!» huudahtaa kapteeni.

»Toivotan teille onnea», virkkaa Sol-ukko.

»Kiitoksia», hihittää Toots, »olen teille hyvin kiitollinen. Arvasin, että kuulisitte sen mielellänne, ja siksi tulin itse ilmoittamaan. Me edistymme tosiaankin mainiosti. Ennestään on jo Florence ja Susan, ja nyt saimme taas uuden tulokkaan.»

»Naispuolisenko?» kysyy kapteeni.

»Niin, kapteeni Gills», vastaa Toots, »ja minä olen siitä iloinen. Minun käsitykseni on se, että mitä useammin voimme monistaa kerrassaan oivallisen naisen, sitä parempi.»

»Pysykää vain siinä käsityksessänne», sanoo kapteeni ottaen käteensä vanhan poikkikaulaisen pullon — sillä nyt on ilta ja merikadetin tavallinen vähäinen piippu- ja lasivarasto on pöydällä. »Rouva Tootsin malja, saakoon hän vielä monta!»

»Kiitoksia, kapteeni Gills», sanoo Toots iloisena. »Minä ehdotan samaa. Jos sallitte, poltan piipullisen tupakkaa, koska se ei näissä oloissa voine olla kenellekään vastenmielistä.»

Hän alkaa siis poltella ja on avomielisyydessään hyvin puhelias.

»Kaikkien niiden merkillisten esimerkkien joukossa, joita ihastuttava vaimoni on antanut oivallisesta järjestään, kapteeni Gills ja herra Sols, en usko minkään olevan niin merkillisen kuin sen, että hän täydellisesti ymmärtää kiintymykseni neiti Dombeyhin.»

Hänen molemmat kuulijansa myöntävät sen oikeaksi.

»Sillä teidän pitää tietää, että minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan eivät ole lainkaan muuttuneet», selittää Toots. »Ne ovat samat kuin aina ennenkin. Hän on minulle yhä sama kirkas näky kuin ennen tutustumistani Waltersiin. Kun vaimoni ja minä aloimme ensiksi puhua — lyhyesti sanoen, hellemmistä tunteista, tehän ymmärrätte, kapteeni Gills —»

»Niin, niin, poikani», sanoo kapteeni, »niistä tunteista, jotka panevat meidät kaikki päästä pyörälle — sen voi tarkemmin ottaa selville eräästä kirjasta —»

»Kyllä otankin, kapteeni Gills», sanoo Toots hyvin vakavasti. »Niin, kun aloimme puhua sellaisista asioista, selitin hänelle olevani kuin pakkasen purema kukka.»

Kapteenia miellyttää tämä vertauskuva kovasti, ja hän mutisee, että ruusu on kukista kaunein.

»Mutta totisesti hän oli täysin yhtä hyvin selvillä tunteistani kuin minä itse. Ei ollut mitään kertomista hänelle. Hän oli ainoa ihminen, joka seisoi minun ja äänettömän haudan välillä, ja hän teki sen sellaisella tavalla, joka herätti minussa ikuisen ihailun häntä kohtaan. Hän tietää, ettei maailmassa ole kukaan minun mielestäni niin korkealla kuin neiti Dombey. Hän tietää, ettei maailmassa ole mitään, mitä en tekisi neiti Dombeyn puolesta. Hän tietää, että pidän neiti Dombeyta kauneimpana, rakastettavimpana ja enkelimäisimpänä kaikista naisista. Ja mitä on vaimollani siihen huomauttamista? Ei mitään, hän ymmärtää sen täydellisesti. 'Rakkaani, sinä olet oikeassa. Minähän olen samaa mieltä.'»

»Niin minäkin!» huudahtaa kapteeni.

»Ja minä», virkkaa Sol Gills.

»Ja kuinka teräväsilmäinen nainen minun vaimoni onkaan», jatkaa Toots puhallettuaan miettiväisenä joitakin savuja piipustaan, jolloin hänen kasvoillaan on kuvastunut mitä suurin tyytyväisyys. »Millainen viisaus hänessä piilee! Millaisia huomioita hän tekee! Vielä eilisiltana, kun istuimme nauttimassa perhe-elämän onnesta — mikä, kautta kunniasanani, on heikko sana ilmaisemaan tunteitani ollessani vaimoni seurassa — hän huomautti, kuinka ihmeellistä oli katsella ystävämme Waltersin nykyistä asemaa. 'Täällä hän nyt on', huomautti vaimoni, 'vapautettuna merellä kulkemisesta sen ensimmäisen pitkän matkan jälkeen, jonka hän teki nuorikkonsa kanssa' — kuten tekin tiedätte, herra Sols.»

»Totta, totta», sanoo vanha laivakojeiden kauppias hieroen käsiään.

»'Täällä hän nyt on', sanoo vaimoni, eikä hänen enää tarvitse ollenkaan purjehtia merellä, sillä sama liike on antanut hänelle kotimaassa luottamustoimen, jonka arvoiseksi hän on osoittautunut ja nousee askel askeleelta tavattoman nopeasti. Kaikki rakastavat häntä, ja hän saa enoltaan apua juuri silloin, kun eno on parhaissa varoissaan — niinkuin asia luullakseni on, herra Sols? Vaimoni on aina oikeassa.»

»Tietysti, tietysti — muutamat tietymättömissä olleista kullalla lastatuista laivoistamme ovat tosiaankin tulleet kotiin», vastaa Sol-ukko nauraen. »Pieniä aluksia, mutta kumminkin hyödyllisiä pojalleni, herra Toots!»

»Juuri niin», myöntää Toots. »Saatte nähdä, ettei vaimoni osu koskaan väärään. 'Täällä hän on', sanoo tämä ihmeellinen nainen, 'sellaisessa asemassa, — ja mitä seuraa? Mitä seuraa?' sanoo vaimoni. Pankaapa nyt, kapteeni Gills ja herra Sols, tarkoin merkille vaimoni tarkkanäköisyys. 'Niin, siitä seuraa se, että ihan herra Dombeyn silmäin edessä luodaan perustus, ja sille kohoaa — rakennus', juuri sitä sanaa vaimoni käytti», virkkaa Toots ylpeydestä säteillen, »'sille perustukselle kohoaa rakennus, ehkä yhtä suuri, mahdollisesti komeampikin kuin se, jonka päämiehenä herra Dombey itse on ollut ja jonka vähäpätöinen alku on häneltä kokonaan unohtunut (mikä on tavallinen, mutta paha virhe, sanoi vaimoni). Ja sillä tavalla', sanoi vaimoni, 'herra Dombeyn tyttärestä kuitenkin kaikitenkin alkaa uusi ja voitokas Dombey ja Poika'. Niin hän sanoi.»

Piippunsa avulla — jota hän erittäin mielellään käyttää kaunopuheisiin tarkoituksiin, koska sen varsinainen käytäntö tuottaa hänelle erittäin epämieluisia tunteita — Toots selittää niin havainnollisesti tätä vaimonsa ennustusta, että kapteeni innostuu heittelemään hattuaan ilmaan tavattoman innostuneena ja huutaa:

»Sol Gills, sinä tiedemies ja vanha liiketoverini, mitä minä sanoin Walterille sinä iltana, kun hän ensimmäisen kerran lähti liikealalle? Enkö sanonut, että sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären? Siitä miehestähän tuli Lontoon pormestari. Muistatko?»

»Varmasti, Ned, muistan sen hyvin.»

»Sittenpä ehdotan teille jotakin», sanoo kapteeni nojautuen taaksepäin ja vetäen keuhkoihinsa kylliksi ilmaa valtavan karjumisen varalle. »Nyt esitän teille Viehättävän Pegin alusta loppuun asti. Ja avustakaa te kumpikin loppukerrossa!»

* * * * *

Kellareihin haudattu viini vanhenee samoin kuin vanha madeirakin aikanaan, ja pulloja peittävä pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi.

Syyspäivät ovat kirkkaat, ja merenrannalla näkee usein nuoren naisen ja valkotukkaisen herran. Heidän vieressään tai heidän lähettyvillään on kaksi lasta, poika ja tyttö. Ja vanha koira on tavallisesti mukana.

Valkotukkainen herra kävelee pikku pojan kanssa, puhelee hänelle, auttaa leikissä, hoivailee ja vartioi häntä ikäänkuin pienokainen olisi hänen elämänsä päämäärä. Jos lapsi vaipuu mietteisiinsä, käy vanhuksen samoin. Ja joskus lapsen istuessa hänen vieressään ja katsellessa hänen kasvoihinsa jotakin kysellen hän ottaa hennon käden omaansa ja pitää sitä siinä unohtaen vastata.

Silloin lapsi sanoo: »Kuuleppa, isoisä, olenko nyt taas niin kovasti pienen eno-vainajani näköinen?»

»Olet, Paul. Mutta hän oli heikko, ja sinä olet hyvin vahva.»

»Niin, minä olen hyvin vahva.»

»Ja hän makasi pienessä vuoteessa rannalla, mutta sinä jaksat juoksennella mielin määrin.»

Ja niin he lähtevät taas liikkeelle puuhakkaina, sillä valkotukkaisesta herrasta on hauskinta nähdä lapsi vapaudessaan telmimässä, ja heitä seuraa tarina heidän rakkaudestaan.

Mutta ei kukaan paitsi Florence tiedä, kuinka suuresti valkotukkainen herra rakastaa pikku tyttöä. Sitä tarinaa ei kukaan kerro. Lapsi itsekin melkein ihmettelee jonkinlaista salaperäisyyttä, jolla isoisä sen verhoo, pitäen sitä sydämensä kätkössä. Hän ei siedä nähdä pilven varjoakaan lapsen otsalla eikä jätä häntä yksin istumaan. Hän kuvittelee, että lapsi tuntee olevansa laiminlyöty, ellei ketään ole likellä. Hän hiipii katsomaan pienokaista tämän nukkuessakin. Hänestä on hauskaa, kun lapsi aamulla tulee häntä herättämään. Kun ei ketään muita ole saapuvilla, osoittaa hän pienokaiselle rakkauttaan hellimmin. Silloin tyttönen joskus virkkaa:

»Rakas isoisä, miksi itket minua suudellessasi?»

Vanhus vastaa vain: »Pikku Florence, pikku Florence!» ja silittää hänen vakavia silmiään varjostavat kiharat syrjään.

_Jälkimmäisen osan loppu_.