Part 17

»Olisi harvinaista, jos kaksi ihmistä saattaisi olla yksissä niin monta vuotta, etenkin isäntänä ja palkollisena, eikä toisella olisi mitään moittimisen syytä toista kohtaan — edes omasta mielestään», vastasi John Carker. »Mutta riippumatta siitä, kuinka minun kävi tässä liikkeessä —»

»Sepä se», keskeytti konttoripäällikkö. »Se juuri tekee hänen asemansa erikoiseksi, työntää hänet kaikkien muiden ulkopuolelle. No, entä sitten?»

»Riippumatta siitä jutusta, joka — niinkuin viittasit — antaa minulle yksinään (onneksi kaikille muille) syytä olla kiitollinen, uskon varmasti, ettei täällä ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tuntisi ja ajattelisi edes sen vertaa. Et suinkaan luule, että toiminimen päämiestä kohdannut onnettomuus olisi kenestäkään täällä yhdentekevä eikä herättäisi vilpitöntä surua?»

»Niin, sinulla on tosiaankin syytä olla kiitollinen hänelle!» virkkoi nuorempi veli ylenkatseellisesti. »Etkö siis ymmärrä, että sinua pidetään täällä halpana esimerkkinä Dombey ja Pojan suurenmoisesta jalomielisyydestä, lisäämässä tämän erinomaisen liikkeen mainetta?»

»En», vastasi John lempeästi, »vaan olen ollut kauan siinä uskossa, että minua pidetään täällä ystävällisemmistä ja epäitsekkäämmistä syistä».

»Sinä aiot kai esittää jonkin kristillisen ohjeen», virkkoi James Carker muristen kuin tiikerikissa.

»En», vastasi toinen; »vaikka veljesside meidän välillämme onkin kauan ollut poikki —»

»Kumpi sen katkaisi?» kysyi konttoripäällikkö.

»Minä, rikokseni vuoksi. En syytä sinua siitä.»

James Carker vastasi tekemällä mykän liikkeen ulkonevilla huulillaan kuin sanoakseen: »Vai et syytä siitä minua», ja käski hänen jatkaa.

»Niin, vaikkei veljessidettä olekaan välillämme, älä silti hyökkää kimppuuni tarpeettomilla pilkkasanoilla tai selitä väärin, mitä sanon tai voisin sanoa. Aioin vain selittää sinulle, että erehdyt luullessasi, että vain sinä, joka olet ennen kaikkia muita valittu kohoamiseen, luottamukseen ja huomattavaan asemaan (tiedän, että alusta asti jouduit siihen suuren kykysi ja luotettavaisuutesi vuoksi) ja joka seurustelet herra Dombeyn kanssa vapaammin kuin kukaan ja olet, se on myönnettävä, kuin hänen vertaisensa ja saanut häneltä osaksesi suosiota ja rikkautta — että erehdyt luullessasi, että sinä yksin huolehdit hänen menestyksestään ja hyvästä maineestaan. Vilpittömästi uskon, ettei tässä talossa ole ainoatakaan sinusta itsestäsi alimpaan asti, jolla ei olisi samoja tunteita.»

»Sinä valehtelet!» huudahti James Carker ihan punaisena kiukusta. »Sinä olet tekopyhä, John Carker, ja valehtelet.»

»James!» huudahti toinen vuorostaan punastuen. »Mitä sinä tarkoitat noin loukkaavilla sanoilla? Miksi käytät niitä niin halpamaisesti minulle, vaikken ole antanut siihen mitään aihetta?»

»Minä sanon sinulle, että tekopyhyytesi ja nöyryytesi — että koko tämän liikkeen tekopyhyys ja nöyryys — ei ole minusta tuonkaan arvoinen» — hän näpsäytti sormiaan — »ja että näen sen läpi kuin se olisi ilmaa! Koko liikkeessä ei ole ainoatakaan henkilöä, minusta alimpaan asti (jonka otat niin tarkoin huomioon, ja syystä kyllä, sillä hän ei ole kovin kaukana), joka ei olisi sydämestään iloinen nähdessään isäntänsä nöyryytettynä, joka ei vihaisi häntä salaa, joka ei mieluummin soisi hänelle pahaa kuin hyvää ja joka ei kääntyisi häntä vastaan, jos hänellä vain olisi voimaa ja rohkeutta. Mitä lähempänä hänen suosiotaan, sitä lähempänä hänen hävyttömyyttään. Mitä enemmän hänen seurassaan, sitä kauemmas hänestä pyrkii. Se on tämän liikkeen uskontunnustus!»

»En tiedä», virkkoi veli, jonka kiihtymys oli pian väistynyt hämmästyksen tieltä, »kuka lienee kertonut sinulle noin vääriä asioita tai miksi olet valinnut minut kokeilujesi esineeksi jonkin toisen asemesta. Mutta nyt olen varma siitä, että olet vain pannut minut koetukselle ja tahtonut johtaa minut harhaan. Sinulla on sekä toisenlaiset tavat että toisenlainen ilme kuin ennen koskaan olen sinussa huomannut. Toistan sinulle vieläkin, että sinua on petetty.»

»Sen tiedänkin», vastasi konttoripäällikkö. »Niinhän sanoinkin sinulle.»

»Mutta minä en ole pettänyt», sanoi hänen veljensä, »vaan joku muu, jos sinulle on tuolla tavalla kerrottu. Jollei, niin omat ajatuksesi ja epäilysi ovat vieneet sinut harhaan.»

»Minulla ei ole mitään epäilyksiä, sillä minulla on varmuus! Te arat, kurjat, kyyristelevät koirat! Kaikki esitätte samaa näytelmää, kaikki veisaatte samaa virttä, kaikki vikisette samoja vakuutuksia, kaikilla teillä on sama läpinäkyvä salaisuus sisimmässänne.»

Hänen veljensä poistui sanomatta enää mitään ja sulki oven toisen lakattua puhumasta. Konttoripäällikkö Carker veti nojatuolin tulen ääreen ja ryhtyi koputtelemaan hiiliä hangolla.

»Arat, matelevat konnat!» mutisi hän paljastaen molemmat välkkyvät hammasrivinsä. »Niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei koettaisi teeskennellä mielenjärkytystä ja kauhistusta —! Pyh! Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan, joka ei, jos vain olisi voimaa ja taitoa ja uskallusta, tuhoaisi Dombeyn ylpeyttä ja musertaisi sitä yhtä säälimättömästi kuin minä nämä hiilet!»

Rikkoessaan niitä ja hajoittaessaan uunin pohjalle hän katseli mietiskelevästi hymyillen työtään. »Ja sitäpaitsi on samanlainen naismajesteetti pöyhistelemässä», lisäsi hän, »täynnä ylpeyttä, se on muistettava — siitä on todistuksena oma kokemuksemme!» Niin sanoen hän vaipui yhä syvemmälle mietteisiin ja istui pohtien asioitaan sammuvan tulen ääressä, kunnes nousi ikäänkuin luettuaan vaikeatajuista teosta, katseli ympärilleen, otti sitten hattunsa ja hansikkaansa, meni odottavan hevosensa luo, nousi sen selkään ja ratsasti pois pitkin valaistuja katuja, sillä nyt oli jo ilta.

Hän ratsasti Dombeyn yksityisasunnolle päin, antoi sen likelle ehdittyhän hevosensa kävellä ja katseli ylös akkunoihin. Se akkuna, jossa hän oli kerran nähnyt Florencen istuvan koirineen, kiinnitti hänen huomiotaan ensiksi, vaikka se ei ollutkaan valaistu, mutta hän hymyili kohottaessaan katseensa talon korkeaan julkisivuun ja näytti unohtaneen sen asian, jota äsken oli ajatellut.

»Oli aika», virkkoi hän, »jolloin kannatti pitää silmällä sinunkin nousevaa pikku tähteäsi ja olla selvillä siitä, miltä suunnalta tuli pilviä voidakseen varjostaa sinut, jos se olisi tarpeellista. Mutta nyt on noussut kiertotähti, ja sen valo on pimittänyt sinut».

Hän käänsi valkosäärisen hevosensa kadunkulman ympäri ja etsi silmillään valoa talon takaseinän akkunoista. Siihen liittyi muisto komeasta olennosta, hansikoidusta kädestä, ihanan linnun höyhenistä, jotka oli siroitettu lattialle, ynnä siitä, kuinka pukua koristava valkea untuvareunus oli värissyt kuin ennustaen etäisen myrskyn lähenemistä. Tämä muisto mielessään hän kääntyi taas pois ja ratsasti läpi pimenevien ja autioiden puistokatujen nopeaa ravia. Ja sama muisto oli kohtalon toimesta mielessä eräällä naisella, ylpeällä naisella, joka vihasi häntä, mutta oli vähitellen varmasti joutunut hänen viekkautensa ja oman ylpeytensä ja kostonsa vuoksi väkisinkin sietämään hänen seuraansa ja ottamaan yhä useammin hänet vastaan, ja silloin miehellä oli kuin etuoikeus puhella siitä uhmailevasta ylenkatseesta, jota nainen osoitti puolisolleen menettäen samalla itsekunnioituksensa. Tämä nainen vihasi häntä syvästi, tunsi hänet tarkoin eikä luottanut häneen, koska he olivat selvillä toistensa luonteesta, vaan yllytti ylpeää katkeruuttaan suvaitsemalla hänen lähestyä itseään joka päivä vihansa uhallakin. Sillä sen pohjalla, tosin vielä liian syvällä, jotta hänen uhkaava silmänsä olisi voinut tunkea sinne asti, joskin hän saattoi nähdä sen hämärästi, oli synkkä kosto, jonka heikoinkin varjo — vaikka hän olisi nähnyt sen vain kerran ja pelästynyt sitä koskaan enää näkemättä — olisi voinut kylliksi tahrata naisen sielun.

Leijailiko tuollaisen naisen kuva Carkerin lähettyvillä hänen ratsastaessaan? Oikein todellisuutta vastaava ja silminnähtävä?

Kyllä. Hän näki sen hengessään juuri sellaisena kuin se oli. Se oli hänen seuranaan täynnä ylpeyttä, vihaa ja kostonhalua, ja kaiken sen Carker näki yhtä selvästi kuin hänen kauneutensakin, mutta mikään muu ei ollut niin silmäänpistävää kuin viha. Toisin hetkin hän näki naisen rinnallaan ylpeänä ja torjuvana, toisinaan taas hevosensa jalkoihin vaipuneena pölyssä. Mutta aina Carker näki hänet sellaisena kuin hän oli, naamiotta, ja katseli sitä vaarallista tietä, jota nainen vaelsi.

Ja kun hän oli lopettanut ratsastuksensa ja muuttanut pukua ja astui pää kumarassa, ääni lempeänä ja huulillaan rauhoittava hymy tuon naisen valaistuun ja komeaan huoneeseen, näki hän kaikki vielä yhtä selvästi. Aavistipa hän hansikoidun käden salaisuudenkin ja piti sitä vain sitä kauemmin kädessään. Samalla vaarallisella tiellä, jota nainen astui, oli hän itsekin, ja joka ainoaan hänen jalan jälkeensä Carker painoi heti oman jalkansa.

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU H

Ukkosenisku

Dombeyn ja hänen puolisonsa välinen kuilu ei pienentynyt ajan mukana. Näitä kahta huonosti yhteen sopivaa ihmistä, jotka olivat onnettomia sekä oman itsensä että toistensa vuoksi ja joita ei liittänyt yhteen mikään muu kuin käsiraudat, sitoen heidän kätensä ja hangaten ne rikki ihan luuhun asti heidän yrittäessään repiä niitä irti — näitä kahta ei aika, joka lohduttaa surun ja tyynnyttää tuskat, voinut mitenkään auttaa. Niin erilainen kuin heidän ylpeytensä olikin laatunsa ja aiheensa puolesta, niin samanvertainen se oli voimassaan. Heidän iskiessään vastakkain piikivien tavalla leimahtivat kipinät, jotka joko hehkuivat tai kimmahtivat ilmiliekkiin kulloinkin asianhaarojen mukaan, mutta polttivat kaiken niiden ulottuville osuvan ja tekivät heidän avioliittonsa kiirastuleksi.

Olkaamme oikeudenmukaiset Dombeylle. Hirveässä ja yhä yltyvässä harhakäsityksessään elämästä hän ajoi vaimoaan eteenpäin, lainkaan aavistamatta minne tai kuinka, mutta kuitenkin pysyi hänen tunteensa Edithiä kohtaan samanlaisena kuin se oli ollut alussakin. Edithillä oli se suuri varjopuoli, että hän selittämättömällä tavalla kieltäytyi tunnustamasta miehensä suurta merkitystä eikä tahtonut taipua täydellisesti alistumaan ja tarpeen mukaan parantamaan ja muuttamaan käytöstään. Mutta toiselta puolen hän yhä piti vaimoaan omalla kylmällä tavallaan naisena, joka saattoi, jos halusi, tuottaa kunniaa hänen vaalilleen ja nimelleen ja jonka omistaminen lisäsi hänen arvoaan.

Sensijaan Edith katseli synkästi kiihkeän ja ylpeän kostonhalunsa täyttämänä päivästä päivään ja tunnista tuntiin omassa huoneessaan vietetyn yön jälkeen, jolloin hän oli istunut tuijottaen seinällä olevia varjoja, siihen pitempään ja synkempään yöhön asti, joka lähestyi kovaa vauhtia — erästä olentoa, jolta oli tulossa yhä uusia katkeria nöyryytyksiä. Ja se olento oli hänen miehensä!

Oliko Dombeyn pääpahe, joka vallitsi häntä niin hellittämättömästi, luonnoton piirre? Toisinaan kannattaisi kysyä, mitä luonto oikeastaan on ja kuinka ihmiset menettelevät sitä muuttaessaan ja eikö luonnollinen käy luonnottomaksi, kun näin väkipakolla pannaan toimeen vääntelyitä ja vääristelyjä. Teljettäköön kuka tahansa mahtavan luonto-äitimme pojista tai tyttäristä ahtaalle alueelle, kahlehdittakoon vanki yhteen ainoaan ajatukseen ja yllytettäköön sitä ympärillä olevien muutamien arkojen tai viekkaitten ihmisten raatelevalla palvonnalla — mitä silloin merkitsee luonto tuolle vapaaehtoiselle vangille, joka ei ole milloinkaan kohonnut vapaan hengen siivillä — ne kun pian raukeavat ja putoavat hyödyttöminä — nähdäkseen luontoa sen kaikki käsittävässä totuudessa!

Voi, onko ympärillämme maailmassa tosiaankin niin vähän asioita, jotka ovat peräti luonnottomia ja kuitenkin varsin luonnollisia sinänsä? Kuulkaa vain tuomarin tai muun virkamiehen nuhtelevan yhteiskunnan luonnottomia hylkiöitä, luonnottomia raaoissa tavoissaan, luonnottomia säädyllisyydenpuutteessaan, luonnottomia siksi, etteivät enää tahdo tai osaa nähdä eroa hyvän ja pahan välillä, luonnottomia tietämättömyydessään, rikollisuudessaan, häikäilemättömyydessään, uppiniskaisuudessaan, hengessään, ulkonäössään, kaikessa. Mutta seuratkaa hyvää pappia tai lääkäriä, jonka elämä on joka hetki vaarassa hänen laskeutuessaan heidän luoliinsa, missä kuulee kaikuna meidän vaununpyöräimme tärinän ja jokapäiväiset askeleemme katukivityksellä. Katselkaa ympärillenne vastenmielisten näkyjen maailmassa miljoonat kuolemattomat olennot eivät tunnekaan muuta maailmaa eläissään — jonka ohimenevä mainitseminenkin jo kauhistuttaa ihmisyyttä ja saa seuraavalla kadulla asuvan hennon arkatuntoisuuden tukkimaan korvansa ja kuiskaamaan: »Sitä en voi uskoa!» Hengittäkää saastutettua ilmaa, jota turmelee kaikki mahdollinen epäpuhtaus, myrkyllinen terveydelle ja elämälle, antakaa jokaisen aistinne, jonka ihmissuku on saanut ilon ja onnen tajuamista varten, tulla loukatuksi, sairaaksi ja inhon kyllästämäksi, antakaa sen kehittyä kanavaksi, jota myöten voi tulla vain kurjuutta ja kuolemaa! Koettakaa turhaan ajatella yhtäkään kasvia tai kukkaa tai terveellistä yrttiä, joka tuollaiseen rikkaruohoiseen kukkasarkaan istutettuna saattaisi kasvaa luonnollisella tavalla tai ojentaa pikku lehtensä aurinkoa kohti, niinkuin Jumala on tarkoittanut. Ja kutsukaa sitten luoksenne jokin kalmankalpea lapsi, jolla on surkastunut vartalo ja häijyt kasvot, selittäkää sille sen luonnoton synnillisyys ja valittakaa sitä, että se jo niin nuorena on loitonnut niin kauas taivaasta — mutta ajatelkaa myöskin vähän sitä, että se on siitetty, syntynyt ja kasvanut — helvetissä!

Henkilöt, jotka tutkivat luonnontieteitä ja sovittavat tietonsa ihmiskunnan terveydeksi, sanovat meille, että jos ne vahingolliset ainekset, jotka turmeltunut ilma synnyttää, olisivat silmin havaittavissa, näkisimme kuinka ne asettuvat paksuina mustina pilvinä tyyssijojensa ylle ja leviävät vähitellen laajemmalle, saastuttaen kaupungin paremmatkin osat. Mutta jos myöskin se siveellinen rutto, joka kohoaa niiden keralla ja loukatun luonnon ikuisten lakien mukaan on niistä eroamaton, olisi silmin havaittavissa — niin kuinka kauheita asioita paljastuisikaan! Silloin näkisimme turmelusta, jumalattomuutta, juoppoutta, varkautta, murhaamista ja pitkän jonon ihmiskunnan luonnollista hyvyyttä ja rakkautta vastaan tehtyjä nimettömiä syntejä, jotka leijailevat noiden anastamiensa paikkojen yläpuolella ja hiipivät eteenpäin pahentaakseen viattomia ja levittääkseen turmelusta puhtaitten keskuuteen. Silloin näkisimme, että samat myrkytetyt lähteet, jotka valuvat sairaaloihimme, täyttävät myöskin vankilamme, sullovat liiallisen lastin rangaistussiirtoloihin lähteviin laivoihin ja leviävät merten ylitse peittäen laajat mantereet rikoksilla. Silloin pysähtyisimme kauhistuneina ja huomaisimme, että missä saamme aikaan turmelusta, joka kohtaa lapsiamme ja periytyy syntymättömille sukupolville, siinä myöskin saamme syntymään saman varman kehityskulun nojalla sellaisen lapsipolven, joka ei tiedä mitään viattomuudesta, nuorison, joka ei tunne kainoutta, kypsyneen iän ihmispolven, joka on kypsä vain kärsimyksissä ja rikoksissa, raihnaisen vanhuuden, joka on häpeäksi ihmissuvulle. Luonnoton sukukunta! Silloin kun voimme koota viinirypäleitä orjantappuroista ja viikunoita ohdakkeista, kun viljapellot kasvavat paheellisten kaupunkiemme syrjäkaduilla rikkakasoissa ja ruusut kukkivat niiden asuttamilla täpötäysillä — hautuumailla, silloin voimme toivoa luonnollisen ihmissuvun kasvavan sellaisesta kylvöstä.

Oi, jospa joku hyvä henki tempaisi katot auki voimakkaammalla ja siunauksellisemmalla kädellä kuin sadun rampa paholainen ja näyttäisi kristityille, mitä synkkiä olentoja lähtee keskeltä heidän kotejaan sankkana saattojoukkona hävityksen enkelille sen kulkiessa tietään heidän seassaan. Ei tarvittaisi enempää kuin yksi ainoa yö kalpeiden kummitusten näkemiseen, näiden kohotessa liian kauan laiminlyömiltämme paikoilta ja siitä paksusta ja raskaasta ilmasta, jossa rikos ja kuume rehoittavat yhdessä, sirotellen ympärilleen hirveää yhteiskunnallista kostoa purkautumaan ylitsemme ja käyden yhä uhkaavammiksi. Millainen kirkas ja siunattu aamu voisikaan seurata sellaista yötä, sillä ihmiset, joita eivät enää kiusaisi omatekoiset loukkauskivet, pelkät pölyhiutaleet heidän ja ikuisuuden välisellä tiellä, ryhtyisivät silloin, niinkuin ainakin samasta alkuperästä lähteneet olennot, joilla on sama velvollisuus yhteisen perheen isää kohtaan ja jotka pyrkivät samaan päämäärään, tekemään maailmaa paremmaksi asuinpaikaksi!

Se päivä ei olisi vähemmän kirkas ja siunattu, jos se herättäisi jonkun, joka ei ole koskaan katsellut ympärillään olevaa ihmiselämää, tajuamaan selvästi, että hän on sukulaissuhteissa siihen, ja avaisi hänen silmänsä näkemään omien ahdasmielisten tunteittensa ja mielipiteittensä kierouden, joka on niin suuri ja kuitenkin kerran alkaneessa kehityksessään yhtä luonnollinen kuin syvin turmelus.

Mutta sellainen päivä ei ollut koskaan koittanut Dombeylle tai hänen puolisolleen, ja kumpikin oli valinnut tiensä.

Kuusi kuukautta Dombeyn tapaturman jälkeen pysyi heidän suhteensa samanlaisena. Marmorikallio ei olisi voinut sulkea Dombeyn tietä itsepintaisemmin kuin hänen vaimonsa. Eikä jäälähde, jota ei yksikään valonsäde ilahduta syvän luolan pohjalla, olisi voinut olla kolkompi ja kylmempi kuin Dombey.

Se toivo, joka oli virinnyt Florencen sydämessä, kun hän tiesi kotinsa muuttuvan uudeksi, oli nyt kokonaan hävinnyt. Tämä koti oli melkein kaksi vuotta vanha, eikä hänenkään kärsivällinen ja luja uskonsa voinut kestää jokapäiväisten kokemusten yhä pettäessä. Joskin hänessä vielä eli epämääräinen toive, että Edith ja isä voisivat elää onnellisempina yhdessä joskus kaukaisena aikana, ei hän enää haaveillutkaan itse saavuttavansa isän rakkautta. Se lyhyt aika, jolloin hän kuvitteli huomanneensa isän sydämen leppyvän, unohtui hänen muistellessaan sen edellä vallinnutta ja sitä seurannutta pitkää kylmyyttä, tai se esiintyi hänen mielessään vain tuskallisena pettymyksenä.

Florence rakasti häntä vieläkin, mutta oli vähitellen johtunut ajattelemaan häntä jonakin rakkaana olentona joka oli ennen elänyt tai ainakin olisi voinut elää, eikä joka päivä näkyvissä olevana kovana todellisuutena. Jotakin siitä lempeästä surumielisyydestä, joka liittyi pikku Paulin tai äidin muistoon, tuntui nyt tulevan hänen mieleensä myös silloin, kun ajatukset kohdistuivat isään, muuttuen ikäänkuin rakkaiksi muistoiksi. Hän ei voinut tehdä itselleen selvää, tapahtuiko se senvuoksi, että isä oli kuin kuollut häneltä ja liittyi hänen ennen rakastamiinsa henkilöihin ja että hän oli pannut isäänsä niin kauan toiveita, jotka olivat rauenneet tyhjiin, ja hellyyttä, johon oli vastattu jäätävän kylmästi. Mutta rakastettu isä alkoi muuttua hänelle epämääräiseksi unikuvaksi eikä oikeastaan vaikuttanut hänen todellisessa elämässään paljon enempää kuin se kuva, jonka hän toisinaan loihti silmiensä eteen rakkaasta veljestään, kuvitellen hänen vielä elävän ja kasvavan mieheksi, suojelijakseen ja helläksi ystäväkseen. Tämä muutos, jos sitä voi siksi sanoa, oli tapahtunut hänessä huomaamatta samoin kuin kehitys lapsesta naiseksi ja sen keralla. Florence oli melkein seitsentoistavuotias, kun hän yksin mietiskellessään tuli tietoiseksi näistä ajatuksista.

Hän oli nyt usein yksin, kun entinen suhde hänen ja Edithin välillä oli suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, jolloin isä tapaturman kohtaamana makasi huoneessaan alakerrassa, oli Florence ensiksi huomannut, että Edith vältteli häntä. Tuskaisena ja pahoilla mielin, voimatta kuitenkaan sovittaa tätä käytöstä yhteen sen hellyyden kanssa, jota Edith osoitti heidän tavatessaan toisensa, hän lähti kerran myöhään illalla äitipuolensa huoneeseen.

»Äiti», virkkoi Florence hiipien hiljaa hänen viereensä, »olenko loukannut sinua?»

Edith vastasi: »Et.»

»Minun on täytynyt tehdä jotakin», väitti Florence. »Sano minulle, mitä se on. Sinä olet muuttanut käytöksesi minua kohtaan, rakas äiti. En osaa sanoa, kuinka herkästi ja heti tunnen pienimmänkin muutoksen, sillä minä rakastan sinua koko sydämestäni.»

»Niin minäkin sinua», sanoi Edith. »Voi, Florence, älä usko minua enää koskaan enemmän kuin nyt!»

»Miksi kartat minua niin usein ja pysyttelet poissa?» kysyi Florence. »Ja miksi katselet minua toisinaan niin oudosti, äitikulta? Sinä teet niin, etkö teekin?»

Edithin tummissa silmissä näkyi myöntävä ilme.

»Miksi?» tiedusti Florence rukoillen. »Sano minulle syy, jotta tietäisin, kuinka voisin paremmin miellyttää sinua, ja lupaa minulle, ettei sitä enää jatku.»

»Rakas Florence», vastasi Edith tarttuen käteen, joka oli kiertynyt hänen kaulalleen, ja katsellen silmiin, jotka tähystivät häntä niin rakastavasti Florencen polvistuessa hänen viereensä lattialle, »minä en voi sanoa sinulle, miksi niin on laita. Minä en saa sitä sanoa, etkä sinä sitä kuulla, mutta tiedän, että niin on ja että niin täytyy olla. Tekisinkö niin, jollen tietäisi?»

»Täytyykö meidän vieraantua toisistamme, äiti?» kysyi Florence tuijottaen häneen säikähtyneenä.'

Edithin äänettömillä huulilla näkyi vastaus: »Täytyy.»

Florence katsahti häneen pelon ja kummastuksen yhä lisääntyessä, kunnes ei enää voinut nähdä häntä sumentavien kyynelten lävitse, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin.

»Florence kultaseni!» virkkoi Edith hätääntyneenä, »kuuntele minua. Minä en siedä nähdä tuota murhetta. Ole rauhallisempi. Sinähän näet, että minäkin olen tyyni, mutta onko se helppoa minulle?»

Hän virkkoi nämä viime sanat tavallisella tasaisella äänellään ja lisäsi sitten:

»Me emme vieraannu kokonaan. Vain osaksi ja näennäisesti, Florence, sillä sisimmässäni olen sinulle yhä sama ja tulen aina olemaan. Mutta sitä, mitä teen, en tee itseni vuoksi.»

»Minunko vuokseni, äiti?» kysyi Florence.

»Se riittää, kun tiedät, mitä se on», virkkoi Edith hetkisen kuluttua. »Miksi niin on laita, se ei ole tärkeätä. Florence kulta, on parempi — ja välttämätöntä — että seurustelemme harvemmin. Välillämme vallinnut tuttavallinen suhde täytyy katkaista.»

»Milloin!» Florence huudahti. »Voi, äiti, milloin?»

»Nyt», virkkoi Edith.

»Ikuisiksi ajoiksiko?» kysyi Florence.

»Sitä en väitä», vastasi Edith, »enkä tiedäkään. En tahdo myöskään sanoa, että tuttavuutemme on parhaassakin tapauksessa sopimaton ja turmiollinen suhde, joka ei tietääkseni voisi tuottaa hyviä hedelmiä. Minä olen täällä joutunut vaeltamaan sellaisia polkuja, joita sinun ei koskaan tarvitse polkea, ja tieni vienee tästä lähtien — Jumala tietää — en tiedä minne —»

Hänen äänensä raukeni, ja hän istui katsellen Florencea ja melkein vetäytyen pois hänestä saman oudon pelon ja väittelemisen pakottamana, jonka Florence oli huomannut jo aikaisemmin. Sitä seurasi synkkä ylpeys ja raivo, kulkien koko hänen olemuksensa ja piirteittensä läpi kuin hurjasti soivan harpun kieliin lyöty vihainen sävel. Mutta sitten ei enää tullut lempeyttä tai nöyryyttä. Hän ei nyt painanut päätään alas eikä itkien sanonut, että hänen ainoa toivonsa oli Florencessa, vaan piti sitä pystyssä kuin olisi kaunis Medusa, joka katseli miestään kasvoista kasvoihin, tahtoen lumota hänet kuoliaaksi. Hän olisikin niin tehnyt, jos hänellä olisi ollut siihen taikavoima.

»Äiti», virkkoi Florence levottomana, »sinussa on tapahtunut muutos muussakin kuin tahdot minulle ilmaista, ja se on minusta tuskallista. Anna minun jäädä hetkeksi tänne.»

»Ei», vastasi Edith, »ei, kultaseni. Minun on nyt paras jäädä yksin ja pysyä ennen kaikkea erossa sinusta. Älä kysy minulta mitään, vaan usko, että näyttäessäni mielestäsi epävakaiselta ja oikulliselta en ole sellainen omasta tahdostani tai itseni vuoksi. Usko, että vaikka olemme toisillemme vieraampia kuin ennen, sittenkin sisimmässäni tunnen samaa sinua kohtaan. Suo anteeksi, että olen koskaan synkistänyt synkkää kotiasi — tiedän hyvin, että luon siihen varjon — älkäämmekä enää koskaan puhuko tästä.»

»Äiti», nyyhkytti Florence, »ei suinkaan meidän tarvitse erota?»

»Me teemme näin, jotta meidän ei tarvitse erota», selitti Edith. »Älä enää kysy. Mene, Florence! Rakkauteni ja tunnonvaivani seuraavat sinua.»

Hän syleili tyttöä ja päästi hänet menemään. Kun Florence poistui huoneesta, katseli Edith hänen jälkeensä ikäänkuin hänen hyvä enkelinsä olisi häviämässä ja jättäisi hänet ylpeiden ja vihaisten intohimojen huostaan, jotka nyt anastivat hänet omakseen ja painoivat leimansa hänen otsalleen.

Siitä hetkestä lähtien Florence ja hän pysyivät tällä vikaantumisen kannalla. Päiväkausiin he eivät tavanneet toisiaan juuri muulloin kuin ruokapöydässä ja Dombeyn läsnäollessa. Silloin Edith istui käskevän näköisenä, taipumattomana ja äänettömänä, katsahtamattakaan Florenceen. Aina kun Carker oli mukana, niinkuin hän usein oli Dombeyn toipumisen aikana ja jälkeenpäinkin, pysytteli Edith tavallista loitommalla. Mutta kahden kesken hän ei koskaan tavannut tyttöä syleilemättä häntä hellästi niinkuin ennenkin, joskaan ei voinut yhtä selvästi vapautua ylpeästä ilmeestään. Usein, kun hän oli ollut myöhään kaupungilla, hän hiipi pimeässä yläkertaan Florencen huoneeseen, niinkuin oli tottunut tekemään, ja kuiskasi hyvää yötä vuoteen vieressä. Florence ei nukkuessaan tiennyt näistä käynneistä, mutta joskus hän heräsi kuin unessa kuultuaan hiljaa lausuttavan näitä sanoja ja luuli tuntevansa huulten kosketusta kasvoillaan. Mutta niin tapahtui yhä harvemmin, mitä pitemmälle aika kului.

Ja nyt alkoi Florencen oman sydämen tyhjyys taas luoda yksinäisyyttä hänen ympärilleen. Samoin kuin hänen rakastamansa isän kuva oli huomaamatta muuttunut pelkäksi käsitteeksi, samoin Edithkin, seuraten kaikkien niiden kohtaloa, jotka olivat olleet hänelle rakkaita, väistyi pois, häipyi ja kävi päivä päivältä hämärämmäksi etäisyydessä. Vähitellen hän katosi Florencelta niinkuin entisen olemuksensa pakeneva aave; vähitellen heidän välisensä kuilu laajeni ja näytti syvenevän, ja kaikki se vakavuuden ja hellyyden voima, joka oli ilmennyt Edithissä, jäätyi rohkean vihaiseksi itsepäisyydeksi, jonka tukemana hän seisoi Florencelle näkymättömän syvän jyrkänteen reunalla ja uskalsi tuijottaa alas.

Vain yhdellä asialla voi Florence korvata Edithin menetystä, ja vaikka se olikin pieni lohdutus hänen raskautetulle sydämelleen, koetti hän ajatella sitä jonkinlaisena huojennuksena. Nyt kun hänen ei enää tarvinnut jakaa rakkauttaan ja kuuliaisuuttaan Edithin ja isän välillä, saattoi hän rakastaa molempia tekemättä vääryyttä kummallekaan. Ikäänkuin rakastavan mielikuvituksen luomille olennoille hän saattoi antaa heille samanlaisen sijan rinnassaan, loukkaamatta heitä millään epäluulolla.

Niin hän koettikin tehdä. Toisinaan, vieläpä useinkin, hänen täytyi ihmetellä ja mietiskellä, miksi Edith oli muuttunut, ja silloin se peloittikin häntä, mutta yksinäisyydessään ja äänettömässä surussaan hän ei ollut taipuvainen uteliaisuuteen. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin muistella, kuinka hänen toivontähtensä oli peittynyt talon yllä lepäävään yleiseen pilveen, ja itkien alistua kohtaloonsa.

Niin Florence täytti seitsemäntoista vuotta, eläen unessa, jossa hänen nuoren sydämensä tulviva rakkaus kohdistui kuviteltuihin olentoihin, ja todellisessa maailmassa, jossa hänen osakseen oli tullut hyvin vähän muuta kuin tämän voimakkaan nousuveden vetäytymistä hänestä poispäin. Niin araksi ja sulkeutuneeksi kuin yksinäinen elämä olikin hänet tehnyt, ei se ollut katkeroittanut hänen suloista mieltään tai hänen vakaata luonnettaan. Viattomassa yksinkertaisuudessa lapsi ja nainen näyttivät ilmenevän hänen kauniissa kasvoissaan ja hennossa, sirossa vartalossaan ja yhtyvän niissä viehättävästi — ikäänkuin kevät olisi haluton pakenemaan kesän tullessa ja koettaisi sekoittaa kukkain kevätihanuutta niiden täyteen kukoistukseen. Mutta hänen sydämeenkäyvässä äänessään, hänen rauhallisissa silmissään ja toisinaan siinä ylimaailmallisessa valossa, joka näytti lepäävän hänen päänsä päällä, ja hänen vakinaisessa miettivässä ilmeessään oli jotakin samanlaista kuin hänen velivainajassaankin. Palvelijat kuiskailivat siitä omalla puolellaan, pudistivat päitään ja söivät ja joivat sitä enemmän hyvän toveruushengen vallitessa.

Näillä huomiontekijöillä oli paljon puhumista Dombeysta ja hänen rouvastaan ja Carkerista, joka näytti olevan jonkinlainen välittäjä heidän asiassaan ja liikkui edestakaisin kuin koettaen rakentaa rauhaa, mutta ei koskaan onnistunut. He valittivat kaikki asiain ikävää tilaa ja olivat yksimielisiä siitä, että tässä oli osansa rouva Pipchinillä, joka jo muutenkin oli kyllin vihattu. Mutta ylipäätänsä oli hyvä, että oli keksitty jokin sopiva puheenaihe. He käyttivät sitä oivallisesti hyväkseen ja nauttivat siitä aika lailla.

Talon vakinaisten vieraitten ja niiden mielestä, joiden luona herra ja rouva Dombey silloin tällöin kävivät, oli tämä avioliitto hyvinkin sopiva, ainakin ylpeyden puolesta. Sen pitemmälti eivät he asiaa pohtineet. Avoselkäistä nuorta naista ei näkynyt muutamaan aikaan rouva Skewtonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsi naurahtaen tapansa mukaan hurmaavasti joillekin läheisille ystäville, että hänen täytyi tätä perhettä ajatellessaan kuvitella hautakiviä ja muita sentapaisia kauheuksia, mutta kun hän taas ilmestyi, ei hän huomannut muuta outoa kuin että Dombeylla oli kellossaan nippu kultaisia sinettejä, mikä kauhistutti häntä kovasti kuin hylättävä taikausko. Tämä nuorekas lumoojatar oli periaatteessa tytärpuolta vastaan, mutta muuten hänellä ei ollut Florencesta sen pahempia sanomisia kuin että tytöltä valitettavasti puuttui »tyyliä» — mikä ehkä merkitsi avonaista selkää. Monet, jotka kävivät talossa vain juhlallisemmissa tilaisuuksissa, tuskin tiesivät, kuka Florence oli, ja virkkoivat kotiin palatessaan: »Oliko se tosiaankin neiti Dombey, se siellä nurkassa? Hyvin sievä, mutta vähän hento ja miettivän näköinen!»

Ja tänään Florence oli varmaankin syvemmissä mietteissä kuin kenties kertaakaan viimeisten kuuden kuukauden aikana, kun hän istuutui päivällisaterialle isänsä ja Edithin kaksivuotisen hääpäivän aattona (viime vuonna tähän aikaan oli rouva Skewton maannut halvattuna), tuntien samalla omituista levottomuutta, joka melkein muuttui peloksi. Hänellä ei ollut siihen muuta syytä kuin merkkipäivä sinänsä, isän kasvojen ilme, jonka hän oli pikaisella silmäyksellä huomannut, ja Carkerin läsnäolo, joka hänestä nyt oli entistäkin kiusallisempi.

Edith oli upeasti puettu, sillä hän ja Dombey oli illaksi kutsuttu johonkin suureen seuraan ja päivällinen syötiin tänään myöhään. Edith ilmestyi vasta toisten jo istuutuessa pöydässä, ja Carker nousi saattamaan hänet paikalleen. Niin kaunis ja loistava kuin hän olikin, oli hänen kasvoillaan ilme, joka näytti ijäksi erottaneen hänet Florencesta ja kaikista muistakin. Ja kuitenkin Florence huomasi äkkiä hänen silmissään ystävällisyyden välähdyksen, mutta se teki sitä surettavammaksi ja raskaammaksi pitkän välimatkan, jonka päähän Edith oli vetäytynyt.