Part 32

Ylpeydessään — sillä hän oli vieläkin ylpeä — hän salli maailman vapaasti loitota luotaan. Sen väistyessä hän pudisti sen itsestään irti. Hän karttoi kaikkea erotuksetta joko luullen lukevansa sääliä tai kylmäkiskoisuutta ihmisten kasvoista. Kummassakin tapauksessa oli maailmaa yhtä paljon vältettävä. Hän ei voinut kuvitellakaan ketään muuta seurakseen onnettomuudessaan kuin sitä ainoaa, jonka oli ajanut pois. Hän ei kertaakaan ajatellut, mitä olisi sanonut tyttärelleen tai millaista lohdutusta suvaitsisi ottaa häneltä vastaan. Mutta hän tiesi joka hetki, että Florence olisi ollut hänelle uskollinen, jos olisi saanut olla hänen luonaan. Hän tiesi alituisesti, että Florence olisi rakastanut häntä nyt enemmän kuin milloinkaan muulloin. Hän oli yhtä varma tästä Florencen luonteesta kuin siitä, että taivas kaartui hänen päänsä yllä. Sitä hän ajatteli istuessaan ypöyksin tunnin toisensa perästä. Jokainen päivä toisti hänelle samaa, jokainen yö toi sen hänen mieleensä.

Se alkoi (niin hitaasti kuin se alussa kehittyikin) hänen saadessaan nuoren aviomiehen kirjeen ohella varmuuden siitä, että Florence oli kaukana. Mutta kuitenkaan — niin ylpeä hän oli perikatoonkin joutuneena tai niin selvästi hän tajusi, mitä Florence olisi saattanut olla hänelle, vaikka nyt oli auttamattomasti menetetty — hän ei olisi mennyt tyttärensä luokse, vaikka olisi kuullut hänen äänensä viereisessä huoneessa. Jos hän olisi saanut kadulla tavata Florencen, joka ei olisi tehnyt muuta kuin luonut häneen entisen katseen, olisi hän vain mennyt ohitse kasvot yhtä anteeksiantamattoman näköisinä kuin ennenkin eikä olisi puhutellut tytärtään tai taipunut, vaikka hänen sydämensä heti olisi sen jälkeen murtunut. Niin myrskyinen kuin hänen mielensä ja niin kiihkeä kuin hänen vihansa lieneekin alussa ollut tyttären avioliittoa tai hänen miestään vastaan, oli se kaikki nyt häipynyt. Enimmäkseen hän ajatteli, kuinka asiat olisivat voineet olla ja millä kannalla ne nyt olivat. Kaikki se, mitä hänellä oli, kuului yhteenlaskettuna näin: Florence oli menetetty ja hän itse surun ja tunnonvaivojen masentama.

Ja nyt hän tunsi, että hänelle oli tässä talossa syntynyt kaksi lasta ja että hänen ja tyhjäin suurten seinäin välillä oli side, surullinen tosin, mutta vaikea katkaista, sillä se yhdisti hänet kahteen lapsuuteen ja kahteen menetykseen. Hän oli aikonut muuttaa tästä talosta — hän tiesi, että hänen oli lähdettävä, mutta ei tiennyt minne — sen päivän iltana, jolloin tämä tunne ensimmäisen kerran alkoi juurtua hänen rintaansa, Mutta hän päätti viipyä vielä yhden yön ja viimeisen kerran sinä yönä harhailla eri huoneissa.

Keskellä yötä hän lähti yksinäisestä sopestaan kynttilä kädessä hiljaisin askelin yläkertaan. Kaikista niistä jalanjäljistä, jotka olivat tehneet nämä portaat niin tutuiksi, ei hänen mielestään ollut ainoatakaan, joka ei olisi tuntunut aikanaan painuvan hänen aivoihinsa hänen kuunnellessaan salaa likeltä. Hän näki kuinka paljon niitä oli, kuinka kiireisiä ne olivat ja kuinka ne kilpailivat keskenään — astuessaan toistensa päälle, kavutessaan ylös ja hyppiessään alas — ja ajatteli kauhun ja ihmetyksen vallassa, kuinka tavattomasti hänen oli täytynyt kärsiä tämän koettelemuksen aikana ja kuinka suuri syy hänellä oli olla muuttunut mies. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että jossakin maailmankolkassa oli kevyitä askelia, jotka olisivat voineet yhdessä silmänräpäyksessä kuluttaa pois puolet näistä merkeistä. Hänen päänsä painui kumaraan, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä hänen noustessaan portaita ylös.

Hän melkein näki jonkun astelevan edellään. Hän pysähtyi katselemaan ylöspäin, ja hänestä näytti kuin siellä jälleen kiipeisi lapsekas olento, kantaen lasta sylissään ja samalla laulaen. Ja pian siinä taas seisoi sama olento, tällä kertaa yksin, pysähtyen hetkiseksi, pidättäen hengitystään ja heleiden hiusten liehuessa kyyneleisten kasvojen sivuilla katsahtaen taakseen häneen päin.

Hän vaelsi huoneitten lävitse, jotka olivat äskettäin olleet niin ylellisiä, mutta nyt olivat niin autioita ja kolkkoja ja muuttuneita myöskin muodoltaan ja kooltaan, kuten hänestä näytti. Askelten merkit olivat sielläkin tiheässä, ja sama kärsimyksen tunne kuin äsken hämmensi ja kauhistutti häntä. Hän alkoi pelätä, että tämä hänen aivojensa sekasorto veisi hänen järkensä, ja hänestä tuntui, että hänen ajatuksensa jo menettivät keskinäisen yhteytensä samoin kuin askelten jäljetkin ja että ne pirstoutuivat sekaisin monimutkaisiksi, epäselviksi hahmoiksi.

Hän ei tiennyt, missä näistä huoneista Florence oli asunut yksin ollessaan. Hän oli iloinen päästessään sieltä pois ja vaeltaessaan eteenpäin. Täällä johtui hänen mieleensä paljon, mikä koski petollista vaimoa, petollista ystävää ja apumiestä ja hänen omaa epäoikeutettua ylpeyttään, mutta hän työnsi sen kaiken syrjään ja ajatteli vain onnettomana, heikkona ja hellänä kahta lastaan.

Kaikkialla samoja askelten merkkejä! Ne eivät olleet karttaneet sitä yläkerran vanhaa huonettakaan, jossa pikku vuode oli ollut. Hän saattoi löytää siellä tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa, johon sopi oikaista itsensä lattialle seinän viereen, murtunut miesparka, ja antaa kyyneltensä valua, niinkuin ne tahtoivat. Hän oli itkenyt täällä kauan sitten niin paljon, että hänen heikkoutensa hävetti häntä tässä paikassa vähemmän kuin missään muualla — ehkä hän olikin vaistomaisesti tajuten sen kehdannut tulla tänne hartiat kumarassa ja leuka rintaa vasten painuneena. Täällä hän itki yksinään yön hiljaisuudessa paljaille lattialaudoille heittäytyneenä — ylpeänä vielä nytkin. Mutta jos ystävällinen käsi olisi ojennettu hänelle tai ystävälliset kasvot olisivat kurkistaneet sisään, olisi hän noussut heti, kääntynyt pois ja palannut omaan soppeensa.

Kun päivä koitti, oli hän taas omissa huoneissaan. Hän oli aikonut lähteä pois tänään, mutta takertui tähän kotoiseen siteeseen kuin viimeiseen ja ainoaan, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Hän lähtisi huomenna, mutta silloin hän siirsi lähtönsä seuraavaksi päiväksi. Ja joka yö kenenkään ihmisolennon aavistamatta hän tuli sopestaan ja harhaili autiossa talossa kuin aave. Monena aamuna päivän koittaessa hän istui suljettujen akkunaverhojen takana hämärässä huoneessaan pää käsiin painuneena ja mietti kahden lapsensa menettämistä. Hänen mielessään ne yhtyivät nyt samaksi olennoksi, eroamatta hetkeksikään. Oi, jospa hän olisi voinut yhdistää ne entisessä rakkaudessaan ja kuolemassa, ja jospa eloonjääneen kohtalo ei olisi ollut vieläkin pahempi kuin kuolema!

Raju henkinen kiihtymys ja hämminki eivät olleet hänelle mitään uutta edes ennen näitä viime aikojen kärsimyksiä. Näin ei olekaan koskaan itsepintaisten ja jurojen luonteiden laita, sillä he ponnistelevat kovasti pysyäkseen sellaisina. Pohja, jonka alta on jo kauan aikaa kaivettu maata, luhistuu usein tuokiossa, ja tässä oli niin monella tavalla kaivettu, heikennetty ja murennettu.

Lopulta hän alkoi ajatella, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Hän saattoi luopua siitä, mitä hänen saamamiehensä olivat hänelle jättäneet (hänestä itsestään riippui, ettei hänelle ollut jätetty enempää), ja katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänet tähän tuhon omaksi joutuneeseen taloon, katkaisemalla toisen siteen —

Silloin kuuluivat hänen askeleensa taas entisen taloudenhoitajattaren huoneeseen hänen astellessaan edestakaisin, mutta ei sellaisina kuin hän ne itse kuuli, sillä silloin niillä olisi ollut kauhistuttava kaiku.

Maailma ei jättänyt häntä rauhaan. Hän tajusi sen taas. Kuului kuiskauksia ja juoruja. Maailma ei voinut pysyä hiljaa. Se ynnä jalanjälkien monimutkainen toisiinsa sekaantuminen kiusasi häntä äärimmäisiin asti. Esineet alkoivat saada hänen silmissään epäselvän punertavan värin. Dombey ja Poikaa ei enää ollut eikä hänen lapsiaankaan. Sitä pitäisi ajatella — no niin, huomenna.

Hän ajatteli sitä seuraavana päivänä ja näki kuvastimessa tavantakaa seuraavan kuvan:

Aavemainen, laiha, kuihtunut olento, joka oli hänen itsensä näköinen, mietti yhä tyhjän lieden ääressä, milloin kohottaen päätään tarkastaakseen kasvojensa ryppyjä ja vakoja, milloin taas vaipuen kumaraan ja uudelleen mietteisiinsä. Se milloin nousi ja lähti kävelemään, milloin meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä pitäen povessaan jotakin pöydältä ottamaansa. Välistä se katseli oven alasyrjään ja mietti.

St! Mitä?

Se ajatteli, että jos verta alkaisi valua sitä tietä eteiseen, täytyisi siihen kulua pitkä aika. Se virtaisi niin salaisesti ja hitaasti eteenpäin, pysähtyen joskus pikku lammikoksi, lähtisi sitten taas liikkeelle ja leviäisi uudeksi lammikoksi, ja kuolettavasti haavoittunut mies voitaisiin löytää vain tämän merkin avulla joko kuolleena tai kuolevana. Kun se oli ajatellut tätä pitkän aikaa, nousi se taas ja alkoi astella edestakaisin käsi povella. Hän vilkaisi tuohon olentoon tavantakaa, hyvin uteliaasti seuraten sen liikkeitä, ja pani merkille, kuinka häijyltä ja murhaavalta tuo käsi näytti.

Nyt se taas ajatteli! Mitä se ajatteli?

Astuisivatko ihmiset vereen sen virrattua niin pitkälle ja kuljettaisivat sitä mukanaan noihin moniin jalanjälkiin tai ehkä kadulle asti.

Se istuutui silmät tyhjään tulisijaan luotuina, ja kun synkät mietteet olivat sumentaneet siltä tajunnan, muuttui huone äkkiä valoisaksi, ikäänkuin sinne olisi tunkeutunut auringonsäde. Mutta tuo olento ei huomannut sitä, vaan istui miettimässä. Sitten se äkkiä nousi kasvot kauhean näköisinä, ja rikollinen käsi tarttui siihen kapineeseen, joka oli kätketty povelle. Samassa sen pysähdytti huuto — hurja, äänekäs, läpitunkeva, rakastava, riemuisa huuto — ja hän näki kuvastimessa vain oman heijastuksensa ja jalkainsa juuressa tyttärensä!

Niin, tyttärensä! Katso häntä! Hän on tuossa! Lattialle vaipuneena, painuen kiinni isäänsä, puhutellen häntä ja ristien kätensä kuin rukoillen.

»Isä! Rakkahin isä! Anna anteeksi! Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi. En voi hetkeäkään olla onnellinen sitä ilman!»

Muuttumaton, yhä vielä muuttumaton! Kohottaen isäänsä kohti samat kasvot kuin onnettomuuden yönäkin. Pyytäen anteeksi häneltä.

»Isä kulta, älä katso minuun noin oudosti! Eihän minulla ollut aikomusta lähteä sinun luotasi. En ajatellut sitä koskaan, en ennen enkä jälkeenpäin. Minä olin peloissani, kun lähdin pois, enkä osannut ajatella. Isä rakas, minä olen muuttunut. Minä kadun. Minä käsitän erehdykseni. Ymmärrän nyt paremmin velvollisuuteni. Isä, älä aja minua pois, tai minä kuolen!»

Dombey horjui takaisin tuolilleen. Hän tunsi, kuinka Florence veti hänen käsivartensa kaulalleen ja itsekin halasi häntä, tunsi tyttärensä kostean posken painuvan omaansa vasten, tunsi — voi, kuinka syvästi — kaikki, mitä oli tehnyt.

Sitä rintaa vasten, jota hän oli omin käsin lyönyt, sitä sydäntä vasten, jonka hän oli melkein murskannut, painettiin nyt hänen kasvonsa, joita hän koetti peittää käsillään, ja Florence puhui nyyhkyttäen:

»Rakas isä, minä olen äiti. Minulla on lapsi, joka alkaa pian nimittää Walteria samoin kuin minä sinua. Kun se syntyi ja kun ymmärsin, kuinka paljon sitä rakastin, tiesin, mitä olin tehnyt sinut jättäessäni. Anna minulle anteeksi, rakas isä! Pyydä Jumalaa siunaamaan minua ja pienokaistani!»

Murtunut mies olisi täyttänyt pyynnön, jos olisi jaksanut. Hän olisi nostanut kätensä ja pyytänyt anteeksi, mutta Florence tarttui niihin ja painoi ne kiireesti alas sanoen:

»Pienokaiseni syntyi merellä, isä. Silloin rukoilin (ja Walter minun puolestani), että Jumala säästäisi minua, jotta voisin palata kotiin. Heti kun pääsimme maihin, tulin sinun luoksesi. Älkäämme enää koskaan erotko, isä!»

Hän kiersi käsivartensa isänsä harmaan pään ympäri, ja isä voihkasi ajatellessaan, ettei se ollut koskaan ennen niin levännyt.

»Sinun pitää tulla kotiin minun kanssani, isä, katsomaan pienokaistani. Se on poika. Hänen nimensä on Paul. Minä luulen — minä toivon — että hän on samannäköinen kuin —»

Kyyneleet keskeyttivät hänet.

»Rakas isä, lapseni vuoksi, sen nimen vuoksi, jonka olemme hänelle antaneet, minun vuokseni, anna anteeksi Walterille. Hän on niin hellä minulle. Olen niin onnellinen hänen kanssaan. Se ei ollut hänen syynsä, että menimme naimisiin. Se oli minun. Rakastin häntä niin paljon.»

Hän tarttui lujemmin kiinni isäänsä ja puhui hänelle vielä hellemmin ja vakavammin.

»Hän on sydämeni lemmitty. Voisin kuolla hänen puolestaan. Hän oppii rakastamaan ja kunnioittamaan sinua niinkuin minäkin. Me opetamme pienokaisemme rakastamaan ja kunnioittamaan sinua, ja me kerromme hänelle sitten, kun hän voi ymmärtää, että sinulla oli kerran samanniminen poika ja että hän kuoli ja sinä surit kovasti, mutta että hän on mennyt taivaaseen, jossa me kaikki toivomme tapaavamme hänet, kun lepoaikamme tulee. Suutele minua, isä, lupaukseksi siitä, että lepyt Walterille — rakkaalle miehelleni — sen pienen lapsen isälle, joka opetti minut tulemaan takaisin luoksesi, isä. Hän juuri opetti minut tulemaan takaisin!»

Silloin Dombey suuteli hänen huuliaan ja kohottaen katseensa virkkoi. »Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, sillä minä tarvitsen sitä kovasti!»

Hän painoi päänsä taas alas surkutellen tytärtään ja hyväillen häntä, eikä koko talossa kuulunut pienintäkään ääntä pitkään, pitkään aikaan. He pysyivät paikoillaan toisten syleilyyn vaipuneina loistavassa auringonpaisteessa, joka oli hiipinyt sisään Florencen mukana.

Dombey pukeutui lähteäkseen ulos ja mukautui nöyrästi kaikkiin Florencen pyyntöihin. Epäröivin askelin ja väristen katsoen taakseen siihen huoneeseen, jossa oli niin kauan ollut vankina ja nähnyt oman aaveensa, hän meni yhdessä Florencen kanssa eteiseen. Florence tuskin katsahti ympärilleen, jottei johtaisi uudelleen isänsä mieleen heidän viime eroamistaan, sillä heidän jalkansa polkivat samaa kohtaa, missä isä oli lyönyt häntä raivoissaan. Pysyen hänen vieressään, silmät hänen kasvoihinsa luotuina, hänen käsivartensa syleilemänä Florence opasti hänet kadulla odottaviin vaunuihin ja vei hänet pois.

Silloin neiti Tox ja Polly tulivat ulos kätköistään ja vuodattivat ilon kyyneliä. Sitten he keräsivät Dombeyn vaatteet ja kirjat ja muut tavarat hyvin huolellisesti ja luovuttivat ne parille miehelle, jotka Florence illalla lähetti niitä noutamaan. Ja senjälkeen he nauttivat viimeisen kupillisen teetä autiossa talossa.

»Ja niin Dombey ja Poika, kuten huomautin eräässä surullisessa tilaisuudessa», sanoi neiti Tox päättäen pitkän sarjan muistelmia, »on sittenkin tytär».

»Ja hyvä tytär!» huudahti Polly.

»Olette oikeassa», virkkoi neiti Tox, »ja se tuottaa teille kunniaa, että olitte aina ystävällinen hänelle, kun hän oli pieni lapsi. Te olitte hänen ystävänsä paljon aikaisemmin kun minä, ja te olette hyvä ihminen. Kuuletteko, Robin?»

Neiti Tox kääntyi puhuttelemaan pyöreäpäistä nuorukaista, joka näytti kylmäkiskoiselta ja alakuloiselta istuessaan kaukana nurkassa ja nyt nousi.

»Robin», jatkoi neiti Tox, »olen juuri huomauttanut äidillenne, niinkuin lienette kuullut, että hän on hyvä nainen».

»Ja niin hän on, neiti Tox», sanoi Robin melkein tunteellisesti.

»Hyvä on, Robin. Minua ilahduttaa kuulla teidän sanovan niin. Koska aioin koetteeksi ottaa teidät hänen hartaista pyynnöistään palvelijakseni, antaakseni teille tilaisuuden pyrkiä jälleen kunniallisesti eteenpäin, tahdon käyttää tätä vaikuttavaa hetkeä huomauttaakseni, että toivoisin teidän iäti muistavan, että teillä on ja on aina ollut hyvä äiti, ja teidän velvollisuutenne on koettaa käyttäytyä niin, että olette hänelle lohdutukseksi.»

»Kautta sieluni, neiti Tox», vastasi Robin, »minä olen kokenut monenlaista, ja nyt on tarkoitukseni pyrkiä niin suoraan eteenpäin kuin ikinä kukaan kaveri —»

»Minun täytyy pyytää teitä vieraantumaan tuosta sanasta, Robin», keskeytti neiti Tox hänet kohteliaasti.

»No niin, neiti, niinkuin ikinä miekkonen —»

»Ei, kiitoksia, Robin», virkkoi taas neiti Tox. »Minusta olisi parempi, että sanoisitte yksilö.»

»Kuin yksilö —» toisti nuorukainen.

»Paljon parempi», huomautti neiti Tox tyytyväisenä. »Suunnattoman paljon ihmehikkäämpi!»

»— konsanaan voi», jatkoi Rob. »Jollei minusta olisi tehty hiojaa, hyvä neiti ja äiti, mikä on onnettomin juttu nuorelle miekko — yksilölle —»

»Erittäin hyvin sanottu», huomautti neiti Tox hyväksyvästi.

»— ja jolleivät linnut olisi minua houkutelleet ja jollen sitten olisi joutunut huonoon palvelukseen, olisin toivoakseni menestynyt paremmin. Mutta ei ole koskaan liian myöhäistä miek —»

»Yksi—», avusti neiti Tox.

»— lölle», täydensi Robin, »tehdä parannusta, ja minä toivon parantuvan! teidän ystävällisellä avullanne ja pyydän teitä, äiti, viemään terveiseni isälle ja veljilleni ja sisarilleni ja puhumaan siitä».

»Minua tosiaankin ilahduttaa kuulla tuollaista», virkkoi neiti Tox. »Tahdotteko vähän leipää ja voita ja kupillisen teetä, ennenkuin lähdemme, Robin?»

»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi entinen hioja, joka alkoi heti käyttää omia yksityishiojiaan mitä pontevimmalla tavalla, ikäänkuin hänellä olisi pitkän aikaa ollut vain hyvin pienet ruoka-annokset.

Kun neiti Tox ja Polly vihdoin panivat myssyn päähänsä ja kietoivat huivin hartioilleen, syleili Rob äitiään ja seurasi uutta emäntäänsä pois, mikä herätti Pollyssä sellaisia toivon jaihastuksen tunteita, että hänen silmissään näkyi loistavia ja kirjavia renkaita kaasulamppujen ympärillä hänen katsellessaan poikansa jälkeen. Sitten hän sammutti valon, lukitsi ulko-oven, jätti avaimen lähellä asuvan välittäjän asuntoon ja lähti kotiin päin niin nopeasti kuin suinkin, nauttien etukäteen siitä äänekkäästä riemusta, jonka hänen odottamaton saapumisensa siellä herättäisi. Suuri talo, joka oli tunteeton kaikkia siinä koettuja kärsimyksiä ja näkemiään muutoksia kohtaan, seisoi synkkänä kuin juro mykkä kadun varrella, torjui kaikki lähemmät kyselyt sillä kauas näkyvällä ilmoituksella, että tämä kaunis herrastalo oli vuokrattavana.

KUUDESKYMMENES LUKU

Avioasioita

Tohtori ja rouva Blimberin suuri puolivuotisjuhla, johon oli pyydetty jokaista tässä hienossa oppilaitoksessa ahertavaa nuorukaista hyväntahtoisesti saapumaan puolikahdeksalta illalla, ohjelman tarjotessa katrillia, oli vanhan tavan mukaan jälleen pidetty, ja nuoret miehet olivat lähteneet koteihinsa täyteen ahdettuina tiedoilla, puhkeamatta sopimattomiin ilonilmauksiin. Nuori Skettles oli matkustanut ulkomaille sulostuttamaan tästedes vakinaisesti isänsä sir Barnet Skettlesin kotia, sillä tämän aatelismiehen oli onnistunut suositulla esiintymistavallaan saada diplomaattinen toimi, jonka velvollisuuksia hän itse ja lady Skettles täyttivät niin etevästi, että se tyydytti heidän omia maanmiehiäänkin, mitä pidettiin suorastaan ihmeenä. Tozer, josta nyt oli tullut pulska nuorukainen ja jolla oli pitkävartiset kiiltonahkasaappaat, oli niin täyteen ahdettu muinaisuutta, että olisi englanninkielen taidossa melkein voinut kilpailla syntyperäisen muinaisen roomalaisen kanssa. Tämä saavutus herätti hänen kelpo vanhemmissaan mitä hellintä liikutusta ja pakotti Briggsin isän ja äidin painamaan nöyryytettyinä päänsä alas, sillä viimemainitun nuorukaisen tiedot oli huonosti järjestetyn matka-arkun lailla sullottu niin lujasti kiinni, ettei hän päässyt käsiksi mihinkään, mitä kulloinkin halusi, ja ne hedelmät, jotka hän vaivaloisesti oli kerännyt tiedonpuusta, olivat joutuneet niin kovaan puserrukseen, että niistä oli tullut jonkunlaisia henkisiä kuivattuja sekahedelmiä, vailla alkuperäistä muotoa tai makua. Nuori Bitherstone, johon tällä pakkojärjestelmällä oli ollut onnellisempi eikä suinkaan harvinainen vaikutus, häneen kun sen lakattua toimimasta ei jäänyt siitä mitään, oli paljon paremmassa tilassa. Hän oli paraikaa höyrylaivalla, jonka oli määrä viedä hänet Bengaliin, ja unohti niin ihailtavan nopeasti, että sopi hyvinkin epäillä kestäisivätkö hänen päässään nimisanain taivutukset matkan loppuun asti.

Kun tohtori Blimberin olisi vanhan tavan mukaan pitänyt juhlapäivän aamuna lausua nuorukaisille: »Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä», poikkesi hän entisestä kaavasta ja sanoi: »Hyvät herrat, kun ystävämme Cincinnatus vetäytyi maatilalleen, ei hän ehdottanut senaatille ketään roomalaista, jonka olisi toivonut nimitettävän seuraajakseen. Mutta tässä on roomalainen», jatkoi hän laskien kätensä kandidaatti Feederin olkapäälle, »_adolescens imprimis gravis et doctus_, jonka minä, syrjään vetäytyvä Cincinnatus, haluan esittää omalle pikku senaatilleni sen tulevana diktaattorina. Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä kandidaatti Feederin johdolla.»

Sen kuultuaan — tohtori Blimber oli etukäteen käynyt asianomaisten vanhempien luona ja selittänyt asian hienosti — nuoret herrasmiehet hurrasivat, ja Tozer ojensi oppilasten puolesta tohtorille hopeisen mustepullon ja piti puheen, joka sisälsi hyvin vähän äidinkieltä, mutta sensijaan viisitoista latinalaista ja seitsemän kreikkalaista lainausta, herättäen sillä nuorimmissa pojissa tyytymättömyyttä ja kateutta. He huomauttivat: »Kyllähän se kaikki oli paikallaan vanhan Tozerin puheessa, mutta he eivät ymmärtääkseen olleet koonneet rahaa sitä varten, että vanha Tozer saisi sillä pöyhkeillä. Eihän se ollut sen paremmin hänen kuin kenenkään muun asia eikä se ollut hänen mustepullonsa. Miksi hän ei malttanut jättää rauhaan poikien omaisuutta?» Näin he purkivat tyytymättömyyttään, jonka parhaana lauhdutuskeinona näytti olevan se, että he saivat nimittää häntä vanhaksi Tozeriksi.

Ei ainoallakaan sanalla, ei pienimmälläkään vihjauksella ollut pojille ilmaistu, että kandidaatti Feeder ja ihana Cornelia Blimber aikoivat mennä keskenään naimisiin. Etenkin tohtori Blimber koetti ilmeisesti näyttää siltä kuin tämä tapahtuma tulisi hänelle mahdollisimman suurena yllätyksenä. Mutta siitä huolimatta tiesivät sen täydellisesti kaikki nuorukaiset, ja lähtiessään omaistensa luo lomaansa viettämään he lausuivat Feederille juhlalliset jäähyväiset.

Feederin romanttisimmat kuvittelut olivat käyneet toteen. Tohtori oli päättänyt maalauttaa talon ulkopuolen, kustantaa perinpohjaisia korjauksia ja luopua toimestaan ynnä Corneliasta. Maalaus ja korjaustyö alkoi samana päivänä, jolloin oppilaat lähtivät, ja sitten tuli hääaamu. Cornelia, jolla oli uudet silmälasit, odotti sitä hetkeä, jolloin hänet talutettaisiin vihkialttarille.

Tohtori oppineine säärineen ja rouva Blimber sinipunervine myssyineen ja kandidaatti Feeder pitkine raajoineen ja pörröisine hiuksineen ja Feederin veli, pastori Alfred Feeder, jonka oli määrä vihkiä nuori pari, olivat kaikki koolla vierashuoneessa. Cornelia oli appelsiininkukkineen ja morsiusneitoineen juuri tullut alakertaan ja näytti, niinkuin ennenkin, vähän kiristyneeltä, mutta hyvin viehättävältä. Silloin ovi avautui, ja heikkosilmäinen nuori mies ilmoitti kovalla äänellä:

»Herra ja rouva Toots!»

Kohta astuivat sisään Toots, josta oli tullut komea mies, ja käsi kädessä hänen kanssaan hyvin kauniisti ja aistikkaasti puettu nainen, jolla oli kirkkaat mustat silmät.

»Rouva Blimber, sallikaa minun esitellä vaimoni», virkkoi Toots.

Rouva Blimber oli iloinen saadessaan lausua Tootsin puolison tervetulleeksi, käyttäytyen tosin vähän alentuvaisesti, mutta kuitenkin varsin ystävällisesti.

»Ja koska olette tuntenut minut niin kauan», sanoi Toots, »sallikaa minun vakuuttaa, että hän on huomattavimpia naisia, mitä koskaan on elänyt».

»No, mutta, kultaseni!» muistutti rouva Toots.

»Kautta kunniasanani, hän on», vahvisti Toots. »Vakuutan teille, rouva Blimber, että hän on kerrassaan harvinainen nainen.»

Rouva Toots naurahti iloisesti, ja rouva Blimber vei hänet Cornelian luokse. Kun myöskin Toots oli käynyt tervehtimässä häntä ja entistä opettajaansa, joka sanoi viitaten hänen kuulumiseensa aviosäätyyn: »Vai niin, Toots, oletteko siis meikäläisiä, Toots?» vetäytyi hän Feederin kanssa akkunasyvennykseen.

Feeder oli hyvin iloisella tuulella, teki muutamia nyrkkeilyliikkeitä Tootsia kohti ja löi häntä taitavasti kädenselällä rintakehään.

»Jaha, vanha pukki!» sanoi hän nauraen. »Sepä se, näin meidän on käynyt. Nyt olemme satimessa, vai mitä?»

»Feeder», vastasi Toots, »toivotan teille onnea. Jos olette yhtä — yhtä täydellisen autuas avioliitossanne kuin minä, ei teillä ole enää mitään muuta toivottavaa.»

»Minä en sentään unohda vanhoja ystäviäni», sanoi Feeder.

»Minä kutsun heidät häihini, Toots.»

»Feeder», vastasi Toots vakavasti, »minulle sattui eräitä asianhaaroja, jotka estivät ilmoittamasta mitään itsestäni, ennenkuin vihkiminen oli toimitettu. Ensiksikin olin esiintynyt teidän silmissänne täydellisenä pölkkypäänä, mikäli on puhe neiti Dombeysta, ja minusta tuntui, että jos teidät kutsuttaisiin minun häihini, te kaiketi luulisitte, että morsiameni oli neiti Dombey. Se taas olisi vaatinut eräitä selityksiä, jotka olisivat — kautta kunniasanani — täydellisesti nujertaneet minut silloisessa käännekohdassa. Ja toiseksi meidän häämme vietettiin perin suljetussa piirissä. Ketään muita ei ollut läsnä kuin eräs minun ja rouva Tootsin ystävä, arvoltaan kapteeni — en oikein muista minkä väen kapteeni, mutta sehän ei merkitse mitään. Toivoakseni, Feeder, olen tyydyttänyt kaikki ystävyyden vaatimukset kirjoittaessani teille ennen häämatkalle lähtöäni selonteon kaikesta, mitä oli tapahtunut.»

»Toots, kunnon veikko, minähän laskin vain leikkiä», sanoi Feeder pudistaen hänen kättään.

»Ja nyt tahtoisin mielelläni kuulla, mitä arvelette liitostani,

Feeder», sanoi Toots.

»Mainio!» vakuutti Feeder.

»Pidätte sitä siis tosiaankin mainiona, Feeder?» kysyi Toots. »Kuinka mainiolta se tuntuukaan minusta! Sillä teidän on mahdoton tietää, kuinka erinomainen nainen hän on.»

Feeder oli valmis pitämään sitä täysin varmana asiana. Mutta Toots pudisti päätään eikä tahtonut uskoa sitä mahdolliseksi.

»Nähkääs, minä kaipasin vaimossa sanalla sanoen järkeä», selitti Toots. »Minulla oli kyllä rahaa, Feeder. Järkeä — sitä minulla ei juuri ollut.»

Feeder mutisi: »Oli varmasti, Toots!» Mutta Toots jatkoi:

»Ei, Feeder, minulla ei ollut. Miksi sitä peittelisin? Minulla ei ollut. Minä tiesin, että järkeä oli tuolla» — hän viittasi vaimoonsa — »suuret kasat. Minulla ei ollut ainoatakaan sukulaista, joka olisi voinut nousta häntä vastaan tai loukkaantua hänen asemansa vuoksi, sillä minä olen ihan yksin maailmassa. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muuta läheistä kuin holhoojani, ja häntä olen aina pitänyt jonkinlaisena merirosvona ja ryövärinä. Voitte siis pitää selvänä, ettei mieleeni juolahtanut kysyä hänen mielipidettään.»

»Se on selvää», sanoi Feeder.

»Minä siis toimin omin päin», jatkoi Toots. »Siunattu olkoon se päivä, jolloin niin tein! Feeder, ei kukaan muu kuin minä voi arvioida, mihin tuon naisen järki pystyy. Jos naisten oikeuksia ja muuta sellaista koskaan perinpohjaisesti tavoitellaan, tapahtuu se hänen valtavan älynsä avustuksella, — Susan, rakkaani, älä ponnistele liiaksi», virkkoi hän kurkistaen äkkiä akkunakomerosta huoneeseen.

»Kultani», virkkoi rouva Toots, »minähän vain puhelin».

»Mutta, rakkaani, älä vain ponnistele liiaksi», toisti Toots.

»Sinun pitää tosiaankin olla varovainen. Älä, Susan, kulta, ponnistele liiaksi. Hän kiihtyy niin helposti», sanoi hän syrjään rouva Blimberille, »ja silloin hän unohtaa, mitä tohtori sanoi».

Rouva Blimber aikoi juuri huomauttaa rouva Tootsille varovaisuuden välttämättömyyttä, kun Feeder tarjosi hänelle käsivartensa taluttaakseen hänet alas vaunuihin, jotka odottivat kirkkoon lähtöä. Tohtori Blimber talutti rouva Tootsia ja Toots kaunista morsianta, jonka välkkyvien silmälasien tienoilla liehui koiperhosten tavoin kaksi harsopukuista pientä morsiusneitoa. Kandidaatti Feederin veli, pastori Feeder, oli jo etukäteen lähtenyt valmistuakseen virkatoimitukseen.

Vihkiäiset suoritettiin ihailtavalla tavalla. Cornelia pienine jäykkine kiharoineen »läpäisi», niinkuin Kukonpoika olisi sanonut, erittäin rauhallisesti, ja tohtori Blimber lahjoitti hänet pois niinkuin ainakin mies, joka oli täydellisesti harkinnut asiaa. Harsopukuiset pienet morsiusneidot näyttivät kärsivän enimmin. Rouva Blimber oli liikutettu, mutta ei kovin rajusti, ja kertoi paluumatkalla pastori Feederille, että hänellä ei nyt olisi ainoatakaan tyydyttämätöntä toivetta, jos vain olisi saanut nähdä Ciceron Tusculumissaan.

Sitten syötiin aamiainen, johon otti osaa vain yllämainittu pieni seurue. Nuori aviomies Feeder oli erinomaisella tuulella, joka tarttui siinä määrin rouva Tootsiinkin, että Tootsin piti muutamia kertoja huomauttaa pöydän ylitse: »Rakas Susan, älä vain ponnistele liiaksi!» Parasta kaikesta oli, että Toots tunsi velvollisuudekseen pitää puheen ja vaimonsa monista kieltävistä sähkösanomista huolimatta nousi ensimmäisen kerran elämässään seisomaan sitä varten.

»Minun pitää tunnustaa», lausui Toots, »että koska tässä talossa, mitä lieneekin tehty — henkeni hämmentämiseksi joskus — millä ei ole väliä ja mistä en syytä ketään — minua aina kohdeltiin kuin tohtori Blimberin perheen jäsentä ja minulla oli oma pulpetti pitkän aikaa — en — voi — sallia — että ystäväni Feeder —»

»— menee naimisiin», kuiskasi rouva Toots.

»Muuten ei liene sopimatonta tai yhdentekevääkään tässä tilaisuudessa», sanoi Toots riemastuneena, »huomauttaa, että vaimoni on mitä erinomaisin nainen ja että hän suorittaisi tämän paljon paremmin kuin minä itse — niin, en — voi — sallia — että ystäväni Feeder — menee naimisiin —»

Rouva Toots avusti taas: »— neiti Blimberin kanssa».

»Rouva Feederin kanssa, rakkaani», virkkoi Toots yksityiseen keskusteluun sopivalla hillityllä äänellä. »Niitä, jotka Jumala on yhdistänyt, älköön kukaan ihminen — niinkuin ymmärrätte. En voi sallia ystäväni Feederin mennä naimisiin — etenkään rouva Feederin kanssa — ehdottamatta heidän — heidän — maljaansa, ja», lisäsi hän luoden silmänsä omaan vaimoonsa ikäänkuin saadakseen häneltä korkeampaa hengenlentoa, »ja olkoon Hymenin soihtu ilon majakkana ja olkoot ne kukat, jotka olemme tänään sirotelleet heidän polulleen — synkkyyden karkoittajina!»