Part 25

»Totta puhuen, säilytin sen tuntemattomana kahdestakin syystä», huomautti Morfin. »En tiedä, olisiko ensimmäinen yksinään voinut olla pätevä, mutta ei ole oikeutta luottaa vain pelkkiin hyviin aikomuksiin, ja minä päätin kaiken varalta olla ilmaisematta itseäni, kunnes voisin tehdä jonkin todellisen palveluksen. Toinen syy oli se, että aina vielä toivoin veljenne mahdollisesti leppyvän teille kummallekin. Ja siinä tapauksessa olisi ollut uusi ja kohtalokas ristiriidan syy teidän välillänne, jos hän olisi tiennyt teidän olleen salaisia ystäviä minun kanssani, sillä olihan hän niin epäluuloinen luonteeltaan. Minä siis päätin senkin uhalla, että kääntäisin hänen vihansa itseäni vastaan — mistä en olisi laisinkaan välittänyt — odottaa sopivaa tilaisuutta auttaakseni teitä liikkeen päämiehen kautta. Mutta koko tänä pitkänä aikana ei meillä ole ollut muuta päämiestä kuin veljenne, sillä herra Dombeyn harrastukset ovat olleet muualla hänen perheessään sattuneen kuolemantapauksen, uuden avioliiton ja kotoisen onnettomuuden vuoksi. Ja parempi olisi meille ollut, jos olisimme olleet laho ja latvaton puu», lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.

Hän näytti olevan selvillä siitä, että nämä viime sanat olivat livahtaneet epähuomiossa hänen huuliltaan, ja ojentaen toisen käden sisarelle, toisen veljelle hän jatkoi:

»Nyt olen sanonut kaikki, mitä halusin sanoa, ja enemmänkin. Mutta en keksi sanoja ilmaisemaan, mitä tarkoitan. Toivon teidän kuitenkin ymmärtävän ja uskovan. Nyt on tullut, John, se aika — vaikkakin mitä onnettomimmalla tavalla — jolloin voin auttaa teitä sekaantumatta siihen katumustaisteluunne, jota on kestänyt vuosikausia, koska teidät on siitä vapautettu ilman omaa syytänne. Minun ei tarvitse sanoa enempää tänä iltana. Te säilytätte ilman minun neuvojani ja muistuttamistani sen aarteen, joka teillä on täällä.»

Näin sanoen hän nousi lähteäkseen.

»Mutta lähtekää te kynttilä kädessä edeltä, John, älkääkä sanoko mitään, mitä ehkä haluaisitte sanoa.»

John Carkerin sydän oli täynnä, ja hän olisi mielellään keventänyt sitä puhumalla, jos olisi osannut.

»Sallikaa minun vaihtaa jokin sana sisarenne kanssa», jatkoi Morfin. »Me olemme puhelleet ennenkin kahden kesken, vieläpä tässä huoneessa, vaikka se näyttääkin luonnollisemmalta, kun te olette läsnä.»

Katseltuaan, kuinka John Carker poistui huoneesta, Morfin kääntyi ystävällisesti Harrietin puoleen ja sanoi matalammalla äänellä ja muuttuneella, vakavalla tavalla:

»Haluatte kysyä minulta jotakin siitä miehestä, jonka sisar onnettomuudeksenne olette.»

»Pelkään kysyä», vastasi Harriet. »Olette vilkaissut minuun useammin kuin kerran niin vakavasti, että luulen voivani arvata kysymyksenne», sanoi Morifn. »Onko hän ottanut rahaa mennessään, eikö niin?»

»Niin.»

»Hän ei ole.»

»Jumalan kiitos!» huudahti Harriet. »Johnin tähden!»

»Ehkä teitä ei enää hämmästytä, että hän on väärinkäyttänyt herra Dombeyn luottamusta monella lailla, että hän on useammin tehnyt kauppaa ja keinotellut omaksi hyväkseen kuin liikkeen eduksi, että hän on johtanut liikettä hurjiin yrityksiin, jotka ovat usein päättyneet suunnattomiin tappioihin, että hän on aina yllyttänyt herransa turhamaisuutta ja kunnianhimoa silloin, kun hänen velvollisuutensa oli ehkäistä niitä ja osoittaa — niinkuin hänen vallassaan oli — mihin ne vievät. Hänen johdollaan on ryhdytty yrityksiin, jotka panivat uskomaan liikkeen varat ehtymättömiksi ja pitämään sitä muiden kauppaliikkeitten loistavana vastakohtana. Ja näiden sitoumusten onnelliseen loppuun johtamiseksi tarvittaisiin etevää kykyä, jotta saataisiin ehkäistyksi mahdolliset tuhoisat seuraukset, jotka voivat muutamien onnettomien vaihteluiden vuoksi käydä suorastaan todennäköisiksi. Keskellä liikkeen monia asioita, jotka ulottuvat melkein ympäri maailmaa — suuressa sokkelossa, jossa vain hän yksin on tuntenut kaikki mutkat — hänellä on ollut hyvä tilaisuus ja hän näyttää käyttäneenkin sitä pitääkseen lopulliset tulokset epätietoisina, korvaten tosiasiat arveluilla ja ylimalkaisilla lausunnoilla. Mutta viime aikoina — voitteko käsittää viittauksiani, neiti Harriet?»

»Kyllä, täydellisesti», vastasi Harriet luoden häneen pelästyneen katseen. »Olkaa hyvä ja kertokaa minulle pahin heti.»

»Viime aikoina hän näyttää kaikin voimin koettaneen tehdä näitä tuloksia niin selviksi ja yksinkertaisiksi, että vilkaisemalla yksityiskirjoihin saattaa huomata ne tavattoman helposti, niin lukuisia ja monenlaisia kuin ne lienevätkin, ikäänkuin hän olisi tahtonut näyttää isännälleen ensi silmäyksellä, mitä hänen osakseen on tullut, kun on noudatettu hänen vallitsevaa intohimoaan. Epäilemättä on veljenne kiihdyttänyt tuota intohimoa turmiollisella tavalla ja imarrellut sitä kierosti. Siinä hänen rikollisuutensa pääasiassa onkin, mikäli on puhe liikeasiain hoidosta.»

»Vielä eräs seikka, ennenkuin lähdette, herra Morfin», sanoi Harriet. »Eikö siinä ole vaaraa?»

»Millaista vaaraa?» kysyi puhuteltu vähän epäröiden.

»Liikkeen asemalle.»

»En voi olla vastaamatta teille avoimesti, koska luotan teihin täydellisesti», vastasi Morfin tarkasteltuaan hetkisen hänen kasvojaan.

»Sen voitte tosiaankin tehdä.»

»Olen varma siitä. Vaaraako liikkeen asemalle? Ei, ei, minkäänlaista. Vaikeuksia voi tulla, suurempia tai pienempiä vaikeuksia, mutta ei vaaraa, jollei liikkeen päämies kykenemättä ymmärtämään, että olisi rajoitettava sitoumuksia, ja tahtomatta uskoakaan, että sen asema on toisenlainen kuin hän on aina kuvitellut mielessään, jännittäisi asioita äärimmilleen. Silloin se horjuisi.»

»Mutta ei suinkaan sitä tarvitse pelätä?» kysyi Harriet.

»Älköön meidän välillämme olko vain puolta luottamusta», vastasi Morfin tarttuen hänen käteensä. »Herra Dombey on luoksepääsemätön jokaiselle, ja hänen mielenlaatunsa on ylpeä, äkkipikainen, arvaamaton ja itsepäinen. Nykyään hän on ylenmäärin kiihtynyt, mutta se voi mennä ohitse. Nyt tiedätte kaikki, pahimman ja parhaimman. Ei enempää tällä kertaa. Hyvää yötä!»

Näin sanoen hän suuteli Harrietin kättä. Ovella hän työnsi ystävällisesti syrjään John Carkerin, joka odotti häntä, ja sanoi vain, että he tapaisivat toisensa tämän jälkeen pian ja usein ja voisivat puhella silloin, jos John toivoi sitä, mutta nyt ei siihen ollut tilaisuutta. Sitten hän lähti ripein askelin, ettei joutuisi kuuntelemaan kiitoksia.

Veli ja sisar istuivat keskustellen tulen ääressä, kunnes päivä alkoi koittaa. Uni ei tullut heidän silmiinsä, sillä heidän eteensä oli auennut uusi maailma. Heistä tuntui samanlaiselta kuin kahdesta kauan sitten yksinäiselle rannalle ajautuneesta haaksirikkoisesta, joiden luokse on vihdoin tullut laiva, kun he jo ovat mukaantuneet oloihinsa ja lakanneet ajattelemastakaan muuta kotia. Mutta heitä piti valveilla myöskin toisenlainen rauhattomuus. Se pimeys, josta tämä valo oli lähtenyt, kokoontui tiheämmäksi, ja heidän rikollisen veljensä varjo viipyi heidän kotonaan, jonne hän ei ollut koskaan jalallaan astunut.

Sitä ei voinut ajaa pois, eikä se haihtunut auringonnousun tieltä. Seuraavana aamuna se oli saapuvilla, samoin puolenpäivän aikana ja illalla. Synkimpänä ja selvimpänä kuitenkin illalla, niinkuin seuraavasta näkyy.

John Carker oli mennyt ulos heidän uudelta ystävältään saadun kirjeen kehoituksesta, ja Harriet oli jäänyt yksin kotiin. Hän oli ollut yksin muutamia tunteja. Alakuloinen, synkkä ilta ja yhä tihenevä pimeys eivät olleet omiaan karkoittamaan hänen masennustaan. Hänen mieleensä tuli hirveitä kuvitelmia, kun hän ajatteli sitä veljeään, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut. Hän oli näkevinään, että James oli kuollut tai kuolemaisillaan, huusi häntä luokseen tai tuijotti hänen uhkaavasti. Hänen näkynsä olivat niin selvät ja täsmälliset, että hän hämärän tihentyessä pelkäsi kohottaa päätänsä ja katsella huoneen pimeihin nurkkiin, jottei siellä olisi odottamassa ja säikähdyttämässä veljen haamu, hänen oman kiihtyneen mielikuvituksensa tuote. Kerran hän jo oli ihan varma siitä, että James oli kätkössä viereisessä huoneessa — vaikka hänen järkensä tiesi sen sairaloiseksi ja mahdottomaksi kuvitelmaksi — ja hän pakottautui menemään sinne saadakseen rauhaa. Mutta se oli turhaa. Samalla hetkellä kuitenkin, kun hän poistui huoneesta, heräsivät äskeiset aaveet siellä eloon, eikä hän jaksanut paremmin vapautua näistä epämääräisistä pelontunteista kuin jos ne olisivat olleet kovaan maahan juurrutettuja kivijättiläisiä.

Oli melkein pimeä hänen istuessaan akkunan ääressä pää käteen painettuna ja katse alas luotuna, kun hän huomasi huoneen äkkiä käyvän vieläkin pimeämmäksi, kohotti katseensa ja päästi vastoin tahtoaankin huudon. Ihan kiinni akkunassa tuijottivat sisään kalpeat, tuskaiset kasvot, jotka näyttivät hetkisen epätietoisilta kuin etsien jotakin. Sitten ne kirkastuivat, kun kohtasivat hänen silmänsä.

»Päästäkää minut sisään! Päästäkää minut sisään! Tahdon puhua kanssanne!» Ja käsi koputti akkunaan.

Harriet tunsi heti tummatukkaisen naisen samaksi, jolle oli eräänä märkänä iltana antanut lämpöä, ruokaa ja suojaa. Hänet valtasi luonnollinen pelko, kun hän muisti naisen kiivaan käytöksen. Hän peräytyi vähän akkunasta ja seisoi epävarmana ja säikähtyneenä.

»Päästäkää minut sisään! Antakaa minun puhua kanssanne! Olen kiitollinen, rauhallinen, nöyrä, mitä vain haluatte. Mutta antakaa minun puhua kanssanne.»

Pyynnön kiivas muoto, naisen kasvojen vakava ilme, molempien käsien vapiseminen, jotka oli kohotettu rukoilevasti, jonkinlainen äänessä ilmenevä pelko ja kauhu, jotka olivat sukua hänen omalle mielenlaadulleen sillä hetkellä, vaikuttivat Harrietiin. Hän kiirehti ovelle ja avasi sen.

»Saanko tulla sisään vai puhunko tässä?» kysyi nainen tarttuen hänen käteensä.

»Mitä tahdotte? Mitä teillä on sanottavana?»

»Ei paljon, mutta sallikaa minun sanoa se nyt, tai muuten en koskaan sano. Tunnen nytkin kiusausta lähteä tieheni, ikäänkuin jotkin kädet vetäisivät minua pois tältä ovelta. Antakaa minun tulla sisään, jos voitte luottaa minuun tämän ainoan kerran!»

Hänen kiihkeytensä vaikutti taas Harrietiin, ja he menivät pikku keittiön tulisijan ääreen, missä vieras oli kerran ennenkin istunut, syönyt ja kuivaillut vaatteitaan.

»Istukaa tuonne», virkkoi Alice polvistuen hänen viereensä, »ja katsokaa minuun. Muistattehan minut?»

»Muistan.»

»Muistatteko, mitä kerroin olleeni ja mistä tulin repaleisena ja uupuneena kovan tuulen ja rajuilman piestessä päätäni?»

»Muistan!»

»Tiedätte, kuinka tulin takaisin ja heitin rahanne lokaan kirosin teitä ja sukuanne. Katsokaa minua nyt tässä polvillani. Olenko nyt vähemmän vakava kuin silloin?»

»Jos tahdotte pyytää anteeksi —» virkkoi Harriet ystävällisesti.

»Mutta sitä en pyydä», vastasi toinen katsellen ylpeästi ja hurjasti. »En pyydä muuta kuin että minua uskotaan. Päättäkää nyt, olenko sen arvoinen, että voitte uskoa minua, kun tiedätte, millainen silloin olin ja millainen nyt olen.»

Hän pysyi yhä polvillaan tuijottaen tuleen, joka heijastui hänen riutuneeseen kauneuteensa ja sekaiseen mustaan tukkaansa. Toisen pitkän palmikon hän oli vetänyt olkapäänsä ylitse ja käärinyt sen kätensä ympärille. Miettiväisenä hän pureskeli ja repi sitä ja jatkoi sitten:

»Kun olin nuori ja kaunis, ja tätä» — hän nyki halveksivasti palmikkoaan — »hypisteltiin vain hellästi ja ihailtiin ylenmäärin, keksi äitini, joka ei ollut paljon välittänyt minusta lapsena, minun ansioni ja kiintyi minuun ja oli minusta ylpeä. Hän oli ahne ja köyhä ja suunnitteli saavansa minusta rahaa. Ei kukaan hieno nainen ole vielä koskaan ajatellut sellaista tyttärestään tai toiminut siihen tapaan — mehän kaikki tiedämme, ettei sitä ole koskaan tapahtunut — ja se osoittaa, että ainoat tapaukset, jolloin äidit kasvattavat tyttäriään väärin ja johtavat heitä huonoon, sattuvat meidän kaltaisemme kurjan väen seassa.»

Katsellen tuleen kuin olisi hetkiseksi unohtanut, että hänellä oli kuulija, hän jatkoi muistelmiaan, kierrellen pitkää palmikkoaan lujasti kätensä ympäri:

»Minun ei tarvitse sanoa, mitä siitä seurasi. Meidän piirissämme ei siitä johdu onnettomia avioliittoja. Vain onnettomuutta ja tuhoa. Onnettomuus ja tuho kohtasi minuakin — niin, minuakin.»

Sitten hän kohotti synkät silmänsä nopeasti tulesta Harrietin kasvoihin ja virkkoi:

»Minä tuhlaan aikaa, vaikka on kiire, mutta jollen olisi ajatellut kaikkea, en olisi nyt täällä. Niin, onnettomuus ja tuho kohtasivat tosiaankin minua. Minä olin vain lyhytaikainen leikkikalu, joka heitettiin syrjään julmemmin ja kylmäkiskoisemmin kuin koskaan on tehty. Kenen käsi sen teki?»

»Miksi kysytte sitä minulta?»

»Miksi värisette?» kysyi Alice, ja hänen silmänsä hehkuivat. »Hänen käytöksensä teki minusta paholaisen. Vaivuin onnettomuuteen ja kurjuuteen yhä syvemmälle. Minä sekaannuin erääseen varkauteen — sen kaikkiin muihin puoliin paitsi saaliin jakoon — ja jouduin kiinni. Minut vietiin oikeuden eteen ilman ystävää, ilman ropoakaan. Vaikka olin vain tyttö, olisin mieluummin kuollut kuin pyytänyt häneltä sanaakaan, joskin se sana olisi voinut pelastaa minut. Olisin alistunut vaikka millaiseen kuolemaan. Mutta äitini, joka pysyy aina ahneena, lähetti sanan hänelle minun nimessäni, kertoi todellisen tilani ja pyysi nöyrästi viimeistä pikku lahjaa — ei niinkään monta puntaa kuin minulla on sormia kummassakin kädessäni. Keneksi luulette häntä, joka käänsi minulle selkänsä kurjuudessani ja jätti minut ilman sitäkin kurjaa pientä muistoa, vaikka luuli minun makaavan jalkainsa juuressa? Kuka oli täysin tyytyväinen kuvitellessaan, että minut lähetettäisiin pois maasta, jotta hänellä ei olisi enää mitään kiusaa minusta, kun kuolisin ja lahoaisin siellä. Kenen luulette hänen olleen?»

»Miksi kysytte minulta?» toisti Harriet.

»Miksi värisette?» virkkoi Alice laskien kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen hänen kasvoihinsa. »Vai onko vastaus huulillanne? Se oli veljenne James.»

Harriet värisi yhä enemmän, mutta ei voinut irroittaa silmiään siitä kiihkeästä katseesta, joka oli luotu häneen.

»Kun sain tietää, että te olette hänen sisarensa — silloin illalla — palasin väsyneenä ja uupuneena antaakseni lahjanne takaisin. Minusta tuntui kuin olisin mielelläni vaeltanut väsyneenä ja ontuen vaikka läpi koko maailman pistääkseni hänet kuoliaaksi, jos vain löytäisin hänet autiolla paikalla ihan yksin. Uskotteko, että se oli minussa vakava päätös?»

»Uskon! Laupias taivas, miksi olette taas tullut?»

»Senjälkeen olen nähnyt hänet», sanoi Alice tarttuen taas Harrietin käteen ja tuijottaen samoin hänen kasvoihinsa kuin äskenkin. »Olen seurannut häntä silmilläni kirkkaalla päivällä. Jos jokin kipene kostonhimoani vielä kyti rinnassani, leimahti se liekkiin häntä katsellessani. Tiedätte hänen loukanneen ylpeää miestä, joka pitää häntä verivihollisenaan. Entä jos juuri minä olisin antanut hänestä tietoja tuolle miehelle?»

»Tietoja!»

»Niin. Entä jos olisin saanut selville erään, joka tunsi veljenne salaisuuden, joka tiesi, millä tavalla hän oli karannut, joka tiesi, minne hän ja hänen karkutoverinsa olivat lähteneet? Entä jos olisin pannut hänet kertomaan kaikki tietonsa sana sanalta hänen vihollisensa kuullen, joka oli piilotettuna saapuvilla? Jos olisin istunut vieressä samalla aikaa, katsellen vihamiehen kasvoihin ja nähden niiden muuttuvan melkein epäinhimillisiksi? Jos olisin nähnyt verivihollisen syöksyvän ulos hurjistuneena ajamaan häntä takaa? Entä jos nyt tietäisin, että hän on veljenne kintereillä enemmän paholaisen kuin ihmisen kaltaisena ja että hänen täytyy lyhyen ajan kuluttua saada kiinni saaliinsa?»

»Ottakaa pois kätenne», käski Harriet vetäytyen syrjään. »Lähtekää pois. Teidän kosketuksenne tuntuu minusta kauhealta!»

»Niin olen tehnyt», jatkoi toinen silmät kiihkeinä ja välittämättä keskeytyksestä. »Puhunko niin ja näytänkö sellaiselta kuin olisin tosiaankin auttanut hänen vihollistaan? Uskotteko, mitä sanon?»

»Pelkään, että minun täytyy. Päästäkää käsivarteni irti!»

»En vielä. Hetkinen lisää. Voitte kuvitella, kuinka raju minun kostonhaluni on täytynyt olla kestääkseen niin kauan ja yllyttääkseen minua sellaiseen tekoon!»

»Kauheata!» huudahti Harriet.

»Kun siis näette minut nyt taas täällä», virkkoi Alice käheällä äänellä, »rauhallisesti polvillani lattialla, pitäen kiinni käsivarrestanne ja katsellen kasvoihinne, voitte uskoa, ettei vakavuuteni ole tavallista laatua eikä se taistelu, joka riehuu rinnassani, myöskään ole tavallinen. Häpeän lausua näitä sanoja, mutta minä kadun. Halveksin itseäni. Olen taistellut itseni kanssa koko päivän ja viime yön, mutta en ymmärrä, kuinka vihani häntä vastaan on vähentynyt. Haluan sovittaa mitä olen rikkonut, jos se suinkin on mahdollista. En olisi tahtonut johtaa heitä yhteen nyt, kun hänen takaa-ajajansa on niin sokea ja vimmastunut. Jos olisitte nähnyt hänet hänen lähtiessään eilisiltana, ymmärtäisitte vaaran paremmin.»

»Kuinka sen saa estetyksi? Mitä voin tehdä?»

»Koko yön näin hänestä unta», jatkoi Alice kiireesti, »enkä kuitenkaan nukkunut. Hän oli verissään. Kaiken päivää hän on ollut näkyvissäni.»

»Mitä voin tehdä?» huudahti Harriet väristen.

»Jos joku voisi kirjoittaa hänelle tai lähteä hänen luokseen, ei saa vähääkään viivytellä. Hän on Dijonissa. Tunnetteko sen paikan ja tiedättekö missä se on?»

»Tiedän.»

»Varoittakaa häntä ja sanokaa, että se mies, jonka hän on tehnyt vihollisekseen, on raivoissaan, ja ettei hän tunne sitä miestä, jos ottaa kevyeltä kannalta hänen lähestymisensä. Sanokaa hänelle, että hän on jo matkalla — tiedän hänen olevan! — ja rientää hurjasti. Rukoilkaa häntä lähtemään pois niin kauan kuin on aikaa — jos on aikaa — ja välttämään vihollisensa kohtaamista ainakin vielä. Kuukausikin jo tekee suuren eron. He eivät saa kohdata toisiaan minun välitykselläni. Missä tahansa, mutta ei siellä. Milloin tahansa, mutta ei nyt! Ajakoon hänen vihollisensa häntä takaa ja löytäköön hänet itse, mutta ei minun avullani. Minun tunnollani on jo muutenkin kylliksi rikoksia.»

Tuli ei enää heijastunut hänen pikimustaan tukkaansa, ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä. Hänen kätensä oli irtautunut Harrietin käsivarresta, ja se paikka, jossa hän oli istunut, oli tyhjä.

NELJÄSKUUDETTA LUKU

Karkulaiset

Aika: hetkistä ennen keskiyötä; paikka: ranskalainen huoneisto, johon kuului puoli tusinaa huonetta — synkkä, kylmä halli eli käytävä, ruokasali, vierashuone, makuusuoja ja pieni kamari, joka oli peremmällä kuin toiset. Huoneistosta johti ulos suuri kaksoisovi yhteiseen porraskäytävään, mutta jokaiseen huoneeseen kuului sitäpaitsi pari kolme omaa ovea, joiden kautta pääsi toisiin huoneisiin tai muutamiin seinässä oleviin pikku käytäviin. Nämä taas veivät takaportaiden kautta pihalle, mikä ei ole niinkään harvinaista sellaisissa taloissa. Kaikki nämä huoneet sijaitsivat niin suuren hotellin alakerrassa, että siihen ei kuulunut kokonaan yhtäkään akkunariviä rakennusryhmän keskelle jätetyn nelikulmaisen pihan puolella.

Huoneissa tuli näkyviin jonkinlainen komeus, joka oli kylliksi haalistunut herättääkseen alakuloisuutta ja kylliksi huikaiseva rasittaakseen ja hämmentääkseen jokapäiväistä elämää rehentelyllään. Seinät ja katot olivat kullatut ja maalatut, lattiat vahatut ja kiilloitetut, punaiset verhot riippuivat poimuisina akkunoiden, ovien ja kuvastimen yläpuolella. Seinälaudoituksesta pisti esiin kiemuraisia ja mutkaisia kynttilänjalkoja, jotka muistuttivat puiden oksia tai eläinten sarvia. Mutta päivällä, jolloin sälekaihtimet olivat avoinna ja päästivät sisään valoa, saattoi kaikessa tässä hienoudessa nähdä jälkiä kulumisesta, pölystä, auringosta, nihkeydestä ja savusta. Lisäksi voi havaita kuluneen pitkiä aikoja, jolloin täällä ei ollut laisinkaan asuttu: onhan tuollaisilla ulkonaisilla seikoilla myöskin oma arkatuntoisuutensa, niinkuin elämällä, ja ne kuihtuivat kuin vankilaan suljetut ihmiset. Ei edes yö eivätkä monilukuiset palavat kynttilät voineet kokonaan himmentää näitä jälkiä, vaikkakin yleinen kiilto työnsi ne varjoon.

Kirkkaiden vahakynttiläin loisto ja niiden heijastuminen kuvastimiin, kultaukseen ja heleisiin väreihin rajoittui tänä iltana yhteen huoneeseen — siihen, joka oli kaikkien muiden takana. Eteisestä katsoen, missä himmeästi paloi lamppu, se näytti monien pimeään jääneiden avonaisten ovien kautta niin kimaltelevalta ja kallisarvoiselta kuin jalokivi. Ja valon keskellä istui kaunis nainen — Edith.

Hän oli yksin. Yhä sama uhkamielinen ja ylpeä nainen. Posket vähän laihemmat, silmät vähän laajenneet ja loistavammat, mutta kopea ryhti ennallaan. Ei mitään häpeää hänen otsallaan, ei mitään jälkeenpäin ilmestynyttä katumusta taivuttamassa hänen ynseätä niskaansa. Yhä käskevänä ja kopeana, kuitenkaan välittämättä itsestään tai muusta hän istui tummat silmät alas luotuina jotakuta odottaen.

Ei kirja, ei käsityö, ei minkäänlainen muu ajanviete kuin hänen omat ajatuksensa ollut lyhentämässä myöhäistä iltahetkeä. Hänet oli vallannut jokin päämäärä, joka oli kyllin tärkeä täyttääkseen hänen mielensä. Huulet yhteen puistettuina ja väristen, jos hän hetkiseksikään unohti hallita niitä, kädet lujasti ristiin pantuina, ajatusten kuohuttaessa rintaa hän istui ja odotti.

Kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa ja askelia eteisessä hän hypähti pystyyn ja huudahti: »Kuka siellä?» Vastaus oli ranskankielinen, ja sisään tuli kaksi miestä kantaen kiliseviä tarjottimia illallista varten.

»Kuka on käskenyt teidät tänne?» kysyi Edith.

»Herra määräsi niin silloin, kun hän suvaitsi vuokrata tämän huoneiston. Herra oli sanonut pysähtyessään tänne tunniksi matkallaan ja jättäessään kirjeen annettavaksi rouvalle — varmaankin rouva sai sen?»

»Kyllä.»

»Suokaa tuhannesti anteeksi! Äkillinen pelko, että se oli voinut unohtua, oli kovasti koskenut häneen», jatkoi kaljupäinen, isopartainen mies naapuriravintolasta. »Herra oli sanonut, että illallisen piti olla valmiina tällä hetkellä ja että hän oli ennakolta ilmoittanut rouvalle kirjeessä määräyksensä. Herra oli osoittanut 'Kultaiselle Päälle' sen kunnian, että hän määräsi toimittamaan herkullisen ja hienon illallisen. Hän saisi nyt huomata, ettei 'Kultaiselle Päälle' osoitettu luottamus osunut väärään.»

Edith ei puhunut enää, vaan katseli miettiväisenä, kuinka miehet varustivat illallispöydän kahdelle hengelle viineineen. Hän nousi, ennenkuin he olivat lopettaneet puuhansa, otti käteensä lampun ja kävi makuuhuoneessa ja vierashuoneessa tutkien kiireesti, mutta tarkoin kaikki ovet, etenkin erään, joka oli edellisessä huoneessa ja josta pääsi seinässä olevaan kapeaan käytävään. Siitä hän otti avaimen ja pisti sen ulkopuolelle. Sitten hän tuli takaisin.

Miehet, joista toisella, tummaverisellä ja sappitautisen näköisellä, oli sileä leuka ja lyhyeksi leikattu musta tukka, olivat kattaneet pöydän valmiiksi ja seisoivat sitä tarkastellen. Se, joka oli ensiksi puhunut, kysyi, luuliko rouva kestävän kauan, ennenkuin herra saapuisi.

Hän ei tiennyt. Se oli hänestä yhdentekevää.

»Suokaa anteeksi! Mutta illallinen tilattiin, ja se pitäisi syödä viipymättä. Herra (joka puhui ranskaa kuin enkeli — tai ranskalainen — sehän on samaa) huomautti vaativansa täsmällisyyttä. Englannin kansallahan on niin voimakas täsmällisyyden vaisto. Mitä siellä melutaan! Kah, sieltähän herra tuleekin!»

Herran olikin päästänyt sisään toinen palvelija, ja nyt hän asteli hampaittensa loistaessa pimeiden huoneiden lävitse kuin olisi pelkkä suu. Saavuttuaan tähän valon ja värin pyhäkköön hän syleili Edithiä ja käytti ranskankieltä nimittäessään häntä hurmaavaksi puolisokseen.

»Voi taivas! Rouva pyörtyy ilon huumaamana!» Näin huudahti kaljupäinen, parrakas mies.

Edith oli vain kyyristynyt ja värissyt. Ennenkuin nuo sanat oli lausuttu, seisoi hän taas nojaten kädellään suuren tuolin samettiseen selkään, vartalo oikaistuna täyteen pituuteensa ja kasvot liikkumattomina.

»François on rientänyt 'Kultaiseen Päähän' noutamaan ruokia. Hän lentää tällaisissa tapauksissa kuin enkeli tai lintu. Herran matkatavarat ovat hänen huoneessaan. Kaikki on järjestetty. Ruoka tulee heti.» Nämä sanat lausui kaljupäinen kumarrellen ja hymyillen, ja samalla liemi tuotiinkin.

Lämpimät ruokalajit olivat kuumennetussa säiliössä, kylmät jo esillä ja toiset lautaset valmiina sivupöydällä. Herra oli tyytyväinen tähän järjestelyyn. Sekin miellytti häntä erikoisesti, että illallispöytä oli pieni. Hän käski laskea kuumennetun säiliön lattialle ja poistua. Hän aikoi itse vaihtaa lautaset.

»Suokaa anteeksi», virkkoi kaljupäinen kohteliaasti. »Sehän on mahdotonta.»

Herra oli toista mieltä. Hän sanoi tultavan koko illan toimeen ilman apua.

»Mutta rouva —» huomautti kaljupää.

»Rouvalla on kamarineitonsa», vastasi herra. »Se riittää.»

»Suokaa tuhannesti anteeksi! Ei, rouvalla ei ollut kamarineitoa.»

»Tulin tänne yksin», virkkoi Edith. »Itse halusin niin. Olen hyvin tottunut matkustamaan, en tarvitse apulaista. Minun tähteni ei tarvitse ketään lähettää tänne.»

Herra pysyi myöskin aluksi esittämällään kannalla, saattoi molemmat palvelijat ulko-ovelle ja lukitsi sen heidän jälkeensä yöksi. Kun kaljupäinen ulos mennessään kääntyi kumartamaan, huomasi hän rouvan yhä seisovan käsi suuren nojatuolin samettiselustalla, kasvot täysin välinpitämättöminä herrasta, vaikka hän tuijottikin suoraan eteensä.

Kun Edith kuuli välillä olevien huoneitten lävitse, että Carker sulki oven ja tuntui hiljaa tulevan tähän perimmäiseen huoneeseen, erotti hän samalla tuomiokirkon kellon lyövän kahtatoista. Hän huomasi Carkerinkin pysähtyvän ikäänkuin sitä kuunnellakseen ja sitten palaavan, jättäen pitkän, rivin askelia kaikumaan hiljaisuuteen ja sulkien kaikki ovet takanaan. Hetkiseksi Edith irroitti kätensä tuolin samettisesta selustasta, siirtääkseen pöydällä veitsen lähemmäksi itseään. Sitten hän seisoi entisessä asennossaan.

»Kuinka omituista, että tulit tänne yksin, rakkaani», virkkoi Carker sisään astuessaan.

»Mitä?»

Edithin ääni oli niin tyly, hänen päänsä nopea heilahdus niin vihainen, hänen asentonsa niin luotaan työntävä ja hänen ilmeensä niin synkkä, että Carker seisoi lamppu kädessä häntä katsellen kuin liikkumattomaksi lumottuna.

»Sanoin tuntuvan kummalliselta, että tulit tänne yksin», toisti Carker vihdoin ja laski lampun kädestään, mitä kohteliain hymy huulillaan. »Se oli tosiaankin tarpeetonta varovaisuutta ja olisi voinut päättyä huonosti. Sinun olisi pitänyt palkata kamarineito Havressa tai Rouenissa, ja sinulla oli siihen yllin kyllin aikaa, vaikka olisit ollut vaateliain ja oikullisin kaikista naisista, niinkuin olet kauneinkin, rakkaani.» Edithin silmät kiiluivat oudosti häntä vastaan, mutta hän seisoi yhä tuoliin nojaten, puhumatta mitään.

»En ole nähnyt sinua koskaan niin kauniina kuin tänä iltana», jatkoi Carker. »Senkin kuvan, jota olen säilyttänyt mielessäni tämän hirveän koeajan kuluessa ja katsellut yötä päivää, voittaa todellisuus.»

Ei sanaa eikä katsettakaan. Edithin silmät kätkeytyivät painuneiden ripsien taakse, mutta hänen päänsä oli pystyssä.

»Ne olivat kovat, säälimättömät ehdot», virkkoi Carker hymyillen, »mutta nyt ne ovat kaikki päättyneet ja tekevät nykyhetken sitäkin suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Olkoon Sisilia pakopaikkamme. Maailman joutilaimmalta ja mukavimmalta seudulta, rakkaani, etsikäämme korvausta vanhalle orjuudellemme.»

Hän lähestyi hilpeästi Edithiä, mutta silloin tämä tarttui veitseen ja peräytyi askelen.

»Seisokaa paikallanne», sanoi Edith, »tai muutoin minä tapan teidät!»

Hänessä tapahtunut äkillinen muutos, raivoisa viha ja hänen silmissään ja otsallaan liekehtivä voimakas kauhu pysähdyttivät Carkerin, ikäänkuin häneen olisi osunut laukaus.

»Seis, älkää lähestykö askeltakaan, se maksaa henkenne!» He tuijottivat kumpikin toisiinsa. Raivo ja hämmästys kuvastuivat miehen kasvoilla, mutta hän hillitsi itseään ja virkkoi kevyesti:

»Hiljaa, hiljaa, mehän olemme kahden kesken. Kukaan ei näe eikä kuule meitä. Aiotko peloittaa minua tällä teeskennellyllä siveydellä?»

»Luuletteko voivanne peloittaa minua», vastasi Edith vihaisesti, »mistään suunnitelmastani, koska muistutatte, että tämä paikka on yksinäinen eikä apua ole lähellä? Olenhan minä täällä tahallani. Jos pelkäisin, niin enkö olisi välttänyt teitä? Jos pelkäisin, niin olisinko täällä sanoakseni teille vasten kasvoja, mitä nyt aion sanoa?»

»No, mitä se on, kaunis äkäpussi?» kysyi Carker. »Tuollaisenakin olet sinä kauniimpi kuin kukaan muu nainen parhaammallakaan tuulellaan?»

»En sano mitään ennenkuin istutte tuolle tuolille — paitsi että vielä toistan: älkää tulko lähemmäksi! Ei askeltakaan! Sanon teille, että jos sitä yritätte, tapan teidät niin totta kuin taivas näkee meidät!»

»Erehdytkö pitämään minua miehenäsi?» kysyi Carker ivallisesti hymyillen.

Viitsimättä vastata Edith ojensi kätensä osoittaen tuolia. Carker puri huultaan, rypisti otsaansa, naurahti ja istuutui määrätylle paikalleen nolatun, epätietoisen ja kärsimättömän näköisenä, mitä ei kyennyt salaamaan. Hän pureskeli hermostuneesti kynsiään ja vilkaisi salavihkaa Edithiin tuntien katkerasti joutuneensa tappiolle, vaikka teeskentelikin olevansa huvitettu hänen oikustaan.

Edith laski veitsen pöydälle, kosketti kädellään rintaansa ja virkkoi:

»Minulla on täällä jotakin, mikä ei ole rakkaudenkoru, ja mieluummin kuin siedän teidän kosketustanne enää kertaakaan, käytän sitä teitä vastaan enkä sääli teitä edes sen vertaa kuin mitä tahansa maan pinnalla ryömivää itikkaa.»

Carker oli nauravinaan tälle leikinlaskulle ja pyysi Edithiä näyttelemään osansa nopeasti, sillä illallinen jäähtyi. Mutta se salainen katse, jonka hän loi Edithiin, oli kolkompi ja uhkaavampi, ja päästäen hiljaisen kirouksen suustaan hän polki lattiaa.

»Kuinka usein onkaan teidän julkea konnamaisuutenne solvannut ja häväissyt minua», jatkoi Edith, jännittäen häneen synkimmän katseensa. »Kuinka usein teidän liehakoiva käytöksenne, pilkkaavat sananne ja silmäyksenne ovatkaan herjanneet kihlaustani ja avioliittoani? Kuinka usein olettekaan paljastanut sen haavan, joka johtui rakkaudestani suloiseen, vääryyttä kärsineeseen tyttöön, ja raadellut sitä? Kuinka usein olettekaan lietsonut sitä tulta, jolla minua on kaksi vuotta kärvennetty, ja houkutellut minua epätoivoiseen kostoon silloin, kun tuskani ovat olleet suurimmillaan?»

»En epäilekään, että olet huolellisesti pitänyt tiliä ja että se on tarkka. Kuulehan, Edith, miehellesi, kehnolle raukalle, tämä oli ihan oikein —»

Silloin Edith katseli niin ylpeän halveksivasti ja inhoten, että Carker kyyristyi kokoon, vaikka koettikin häntä uhmata.

»Jos kaikki muut syyni kammota häntä olisi puhallettu pois kuin höyhenet, olisi jo yksistään se, että hän piti teitä neuvonantajanaan ja suosikkinaan, melkein riittänyt ylläpitämään kammoani.»

»Siinäkö on syy, jonka vuoksi karkasit kanssani?» kysyi Carker härnäten.