Part 6

Mutta päivällinen oli katettu pöytään, ja Dombey talutti alas ruokasaliin Kleopatran. Edith ja Florence tulivat jäljestä. Sivuuttaen tarjoilupöydälle kerätyn kulta- ja hopeanäyttelyn kuin siinä olisi vain törkyä, suvaitsematta luoda silmäystäkään ympärillään olevaan komeuteen Edith istuutui paikalleen Dombeyn pöydän ääreen ensimmäistä kertaa ja pysyi jäykkänä kuin marmoripatsas.

Koska Dombeyssa itsessäänkin oli paljon marmoripatsaan tapaista, oli hän hyvin tyytyväinen nähdessään kauniin vaimonsa liikkumattomana ja ylpeänä ja kylmänä. Kun Edithin käytös aina oli aistikasta ja ylhäistä, oli tämä yleispiirre Dombeysta hyvin sopiva ja miellyttävä. Dombey istui siis totuttuun tapaansa arvokkaana, kohdistamatta ollenkaan lämpöä tai hilpeyttä vaimoonsa, ja suoritti isännän velvollisuudet viileän tyytyvästi. Niin sujui tämä alkajaispäivällinen, jota alakerrassa ei pidetty kovin suurena menestyksenä tai lupaavana alkuna, riittävän kohteliaasti, hienosti ja jäätävästi.

Teen jälkeen rouva Skewton lähti pian nukkumaan. Vaikka hän teeskentelikin olevansa perinpohjin sen onnentunteen väsyttämä ja valtaama, että hän näki rakkaan lapsensa yhtyneenä rakastettuun mieheen, oli kuitenkin syytä uskoa, että hänestä tuntui tämä perhekokous jonkin verran ikävältä, sillä hän haukotteli tunnin kuluessa lakkaamatta viuhkansa takana. Edithkin vetäytyi ääneti pois eikä enää palannut. Niinpä sattui, että Florence, joka oli ollut yläkerrassa puhelemassa Diogeneen kanssa, palatessaan vierashuoneeseen pikku työkori kädessään ei tavannut siellä ketään muuta kuin isänsä, joka käveli edestakaisin synkän komeana.

»Suo anteeksi, pitääkö minun poistua, isä?» kysyi Florence hiljaa ja seisahtui epäröiden ovelle.

»Ei», vastasi Dombey katsahtaen häneen olkapäänsä yli. »Saathan oleskella täällä mielesi mukaan, Florence. Tämä ei ole minun yksityishuoneeni.»

Florence tuli sisään ja istuutui töineen syrjään erään pikku pöydän ääreen. Ensimmäistä kertaa elämässään — ensi kertaa niin varhaisesta lapsuudestaan alkaen kuin muisti — hän oli nyt yksin isänsä kanssa, kuin seuratoverina. Hän, isän ainoa lapsi ja luonnollinen toveri, joka halveksitussa rakkaudessaan oli aina iltaisin maininnut isänsä nimeä Jumalalle vain kyyneleisessä siunauksessa; joka oli yksinäisessä elämässään ja murheessaan saanut tuntea murtuvan sydämen tuskaa; joka oli toivonut saavansa kuolla nuorena, kunhan vain kuolisi isänsä syliin; joka kaikesta huolimatta oli maksanut halveksimisen ja kylmäkiskoisuuden ja tyytymättömyyden kärsivällisellä, epäitsekkäällä rakkaudella, antaen anteeksi ja rukoillen isän puolesta kuin hänen hyvä enkelinsä.

Hän vapisi, ja hänen silmänsä kävivät himmeiksi. Hänestä näytti kuin isä kasvaisi kooltaan kävellessään siinä edestakaisin. Milloin kaikki oli hämärää ja epäselvää, milloin taas kirkasta ja varmaa, ja sitten Florencesta tuntui kuin tämä sama olisi tapahtunut jo monta vuotta takaperin. Hän kaipasi isäänsä ja kuitenkin pelkäsi lähestymistä. Luonnoton tunne lapsessa, joka ei ole tehnyt pienintäkään rikosta! Luonnoton se käsi, joka oli ohjannut terävää auraa kyntämään tytön hentoa sielua kylvääkseen sellaisia siemeniä!

Florence koetti hillitä itseään, jottei loukkaisi isäänsä surullaan, ja istui hiljaa työnsä ääressä. Asteltuaan vielä muutamia 'kertoja edestakaisin huoneen poikki Dombey pysähtyi, siirtyi sitten edemmäs hämärään nurkkaan, jossa oli nojatuoli, peitti päänsä nenäliinalla ja asettui nukkumaan.

Florencelle riitti saada istua siinä ja suunnata katseensa silloin tällöin nojatuoliin, nähdä isä myös ajatuksissaan, kun silmät olivat työhön kiintyneet. Samalla hän oli surumielisen iloinen ajatellessaan, että isä _saattoi_ nukkua hänen ollessaan samassa huoneessa eikä käynyt levottomaksi tai ärtyisäksi hänen oudosta ja kauan kiellettynä olleesta läheisyydestään.

Mitä Florence olisikaan ajatellut, jos olisi tietänyt, että isä tarkasteli häntä lakkaamatta, että kasvoille vedetty verho joko sattumalta tai tahallisesti oli sovitettu niin, että yhä sopi nähdä vapaasti, ja että isä ei hetkeksikään hellittänyt hänestä katsettaan! Että joka kerta kun hän katsahti pimeässä nurkassa istuvaan isäänsä, tämä näki hänen ilmehikkäät silmänsä, jotka olivat vakavammat ja liikuttavammat mykkyydessään kuin kaikki maailman puhujat ja osuivat häneen sanattomassa valituksessaan syvemmälle kuin lausutut moitteet. Että kun hän kumartui jatkamaan työtään, isä hengähti helpotuksesta, mutta katseli häntä yhä tarkkaavasti — hänen valkeaa otsaansa ja hänen kiharoitaan ja uutteria käsiään!

Ja mitä Dombey siis ajatteli? Minkälaisin tuntein hän antoi tarkkaavaisen katseensa salaa viipyä tuntemattomassa tyttäressään? Oliko rauhallisessa olennossa ja lempeissä silmissä ilmeistä moitetta häntä kohtaan? Oliko hän alkanut tajuta laiminlyöneensä Florencen oikeutettuja vaatimuksia, liikuttivatko ne nyt vihdoinkin hänen sydäntään herättäen hänessä tietoisuuden julmasta vääryydestä?

Kovimpien ja paatuneimpienkin miesten elämässä on helliä hetkiä, vaikka sellaiset miehet usein säilyttävätkin salaisuutensa hyvin. Kun hän näki kauniin tyttärensä melkein jo kehittyneenä naiseksi, sitä tähän asti aavistamatta, lienee se tuonut hänenkin ylpeään elämäänsä tuollaisen hetken. Kenties hän tajusi, että onnellinen koti oli ollut hänen ulottuvillaan — että kotoinen suojelusenkeli oli ollut kumartuneena hänen jaloissaan — että hän oli jättänyt sen huomioon ottamatta jäykkäniskaisessa, synkässä omahyväisyydessään, mennyt vain omaa tietään ja eksynyt. Ehkä tällainen hellempi hetki johtui niistä yksinkertaisen kaunopuheisista sanoista, joita hän ei kuullut korvillaan, vaan jotka hän vaistomaisen selvästi luki tyttärensä silmistä: »Oi, isä, niiden kuolinvuoteiden nimessä, joiden ääressä olen seisonut, sen surullisen lapsuuden nimessä, jonka olen kestänyt, meidän sydänyöllä tapahtuneen kohtauksemme vuoksi tässä synkässä talossa, sen tuskanhuudon nimessä, jonka sydämeni hätä pusersi kuuluviin, käänny puoleeni ja etsi turvaa rakkaudestani, ennenkuin se on liian myöhäistä!» Ehkä hänen mieleensä tuli joitakin alhaisempia ajatuksia, kuten esimerkiksi se, että hänen poikavainajaansa nyt korvasivat toiset suhteet ja että hän voisi antaa anteeksi, joskin joku muu oli anastanut hänen sijansa pojan sydämessä. Mahdollisesti riitti hänelle sekin ajatus, että Florence liittyi koristuksena ympärillä olevaan komeuteen. Siinä katsellessaan hän heltyi yhä enemmän tytärtään kohtaan, ja hänestä alkoi tuntua kuin Florence olisi sulanut yhteen sen lapsen kanssa, jota hän oli rakastanut, niin että hän tuskin voi heitä kahta erottaa. Hän näki Florencen hetkiseksi selvemmässä ja kirkkaammassa valossa, ei kumartuneena pikku Paulin pieluksen yli kilpailijana, vaan kodin hengettärenä, joka hoiti ja lohdutti häntäkin hänen istuessaan painunein päin poikansa pikku vuoteen jalkopäässä. Häntä halutti puhutella Florencea ja kutsua luokseen. Sanat »Florence, tule tänne!» olivat juuri kohoamaisillaan hänen huulilleen — hitaasti ja vaivaloisesti tosin, sillä ne olivat niin peräti outoja hänen suussaan — mutta portailta kuuluvat askeleet hillitsivät aikeen.

Edith tuli sisään. Hän oli vaihtanut päivällispukunsa höllään vaippaan ja päästänyt hajalle hiuksensa, jotka riippuivat vapaina hänen niskassaan. Mutta Dombeyta hämmästytti toinen muutos, joka oli tapahtunut hänen vaimossaan.

»Florence kulta», virkkoi Edith, »minä olen etsinyt sinua kaikkialta».

Istuuduttuaan Florencen viereen hän kumartui ja suuteli tytön kättä. Dombey tuskin käsitti, että hänen vaimonsa saattoi näin muuttua. Ei ainoastaan hänen hymynsä ollut uutta, vaikkei Dombey ollut sitäkään koskaan nähnyt, mutta hänen käytöksensä, hänen äänensä sävy, silmien loiste, harrastus, luottavaisuus ja halu miellyttää — kaikki tuo oli Edithissä tavatonta.

»Hiljaa, äiti kulta. Isä nukkuu.»

Nyt Edith taas oli ennallaan. Hän katsahti siihen nurkkaan, jossa Dombey istui, ja tämä tunsi erittäin hyvin tuon ilmeen ja käytöstavan.

»Tuskinpa luulin sinun voivan olla täällä, Florence.»

Kuinka muuttunut ja pehmentynyt hän taas oli yhdessä silmänräpäyksessä!

»Lähdin täältä varhain», jatkoi Edith, »kun aioin istua sinun luonasi ja puhella kanssasi yläkerrassa. Mutta mentyäni huoneeseesi huomasin lintuni paenneen, ja nyt olen siellä odottanut sen paluuta.»

Jos olisi tosiaankin ollut puhe linnusta, ei hän olisi voinut painaa sitä hellemmin ja pehmeämmin rintaansa vasten kuin nyt Florencea.

»Tulehan, kultaseni!»

»Ei suinkaan isä toivo tapaavansa minua täällä, kun herää», epäröi Florence.

»Luuletko niin, Florence?» kysyi Edith katsoen suoraan hänen silmiinsä.

Florence painoi päänsä alas ja järjesti käsityökorinsa. Edith otti hänen kätensä kainaloonsa, ja he poistuivat huoneesta kuin sisarpari. Dombeyn mielestä hänen pelkkä käyntinsäkin oli niin toisenlainen kuin ennen.

Hän istui hämärässä nurkassaan niin kauan, että kirkon kello ehti lyödä kolme kertaa, ennenkuin hän lähti liikkeelle. Koko tämän ajan hänen katseensa oli suunnattuna siihen paikkaan, jossa Florence oli istunut. Huone pimeni kynttilöiden palaessa loppuun ja vihdoin sammuessa, mutta hänen kasvoillaan kuvastui synkkyys, joka oli syvempi kuin yön mustimmat varjot, eikä poistunut niiltä.

Florence ja Edith istuivat tulen ääressä siinä syrjäisessä huoneessa, jossa pikku Paul oli kuollut, ja puhelivat kauan yhdessä. Diogenes, joka kuului samaan seuraan, oli aluksi vastustanut Edithin läsnäoloa, vieläpä emäntänsä käskyynkin mukautuessaan muristen ilmaissut vastalauseensa. Mutta kun se vähitellen tuli esiin viereisestä huoneesta, jonne oli pahalla päällä vetäytynyt, näytti se pian käsittävän tehneensä parhaista tarkoituksistaan huolimatta sellaisen erehdyksen, joita joskus sattuu parhaiten kasvatetuillekin koirille. Niinpä se esitti anteeksipyynnön istuutumalla vihdoin molempien väliin hyvin kuumaan paikkaan tulen eteen, kieli pitkällä ja kerrassaan tylsä ilme naamalla, keskustelua kuunnellen.

Ensiksi puheltiin Florencen kirjoista, mielipuuhista ja siitä tavasta, kuinka hän oli viettänyt häiden jälkeisen ajan. Siitä Florence johtui erääseen asiaan, joka koski häneen kovasti, ja hän virkkoi kyyneleet silmissä:

»Oi, äiti! Minulla on ollut suuri suru sen päivän jälkeen.»

»Sinullako suuri suru, Florence?»

»Niin. Walter-parka on hukkunut.»

Florence painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja itki oikein sydämensä pohjasta. Niin monta salaista kyyneltä kuin Walterin kohtalo lieneekin pusertanut hänen silmistään, vuotivat ne yhä vieläkin aina, kun hän ajatteli häntä tai puhui hänestä.

»Mutta sanohan minulle, kultani», virkkoi Edith rauhoittaen, »kuka Walter oli. Mitä hän oli sinulle?»

»Hän oli veljeni, äiti! Rakkaan Paulin kuoltua me lupasimme olla veli ja sisar. Olin tuntenut hänet kauan — pikku lapsesta alkaen. Hän tunsi Paulin, joka rakasti häntä kovasti. Paul sanoi melkein viimeiseksi: 'Pidä huolta Walterista, isä kulta! Olen niin rakastanut häntä! Walter oli tuotu sisälle katsomaan häntä, ja hän oli saapuvilla silloin — tässä huoneessa.»

»Ja onko hän pitänyt huolta Walterista?» kysyi Edith jyrkästi.

»Isäkö? Isän määräyksestä Walter lähti ulkomaille. Hän hukkui matkalla haaksirikossa», vastasi Florence nyyhkyttäen.

»Tietääkö isäsi, että hän on kuollut?» kysyi Edith.

»Sitä en osaa sanoa, äiti. En tiedä sitä ollenkaan. Äitikulta!» huudahti Florence tarttuen Edithiin kuin apua etsien ja kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten, »sinähän olet nähnyt —»

»Hiljaa! Hiljaa, Florence.» Edith oli kalvennut ja puhui niin vakavasti, ettei hänen olisi tarvinnut panna kättään esteeksi Florencen huulille. »Kerro minulle ensin kaikki Walterista. Anna minun kuulla hänen tarinansa alusta loppuun.»

Florence kertoi sen ja muuta, mitä siihen kuului, vieläpä Tootsinkin ystävyydestä, josta suuressa surussaankaan tuskin saattoi puhua hymyilemättä, vaikka olikin Tootsille kovin kiitollinen. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, jota Edith oli kuunnellut alusta asti tarkkaavasti, pidellen Florencen kättä, ja kun tuli hiljaisuus, virkkoi Edith:

»Mitä sinä tarkoitat minun nähneen, Florence?»

»Etten minä ole isän suosiossa, äiti», sanoi Florence äänessään sanaton pyyntö ja peitti kasvonsa nopeasti kuin äskenkin. »En ole koskaan ollut. En ole koskaan osannut olla isän mieliksi. Olen eksynyt tieltä, eikä minulla ole ollut ketään opastamassa sille takaisin. Oi, anna minun oppia sinulta, kuinka tulisin rakkaammaksi isälle. Opeta minua! Sinä osaat niin hyvin!» Sitten Florence tarttui häneen lujemmin ja lausui jotakin hajanaisia kiitollisuuden ja hellyyden sanoja. Nyt, kun hän oli keventänyt sydämeltään surullisen salaisuutensa, hän itki kauan, mutta ei niin tuskallisesti kuin aikaisemmin, sillä hän tunsi uuden äitinsä käsivarret kiertyneinä ympärilleen.

Huuliinsa asti kalvenneena ja kasvojensa ponnistellessa saadakseen takaisin maltillisen ilmeensä, kunnes niiden ylpeä kauneus oli jäykkä kuin kuolema, Edith katseli alas itkevään tyttöön ja suuteli häntä kerran. Sitten hän vähitellen irroitti itsensä, työnsi tytön kauemmaksi ja sanoi arvokkaasti ja rauhallisesti kuin marmorikuva äänellä, joka muuttui synkemmäksi hänen puhuessaan, mutta ei ilmaissut mitään muuta mielenliikutuksen merkkiä:

»Florence, sinä et tunne minua! Taivas varjelkoon siitä, että oppisit mitään minulta!»

»Enkö saa oppia sinulta?» kysyi Florence hämmästyneenä.

»Ei saa käydä niin, että opettaisin sinulle, kuinka on rakastettava tai tehtävä itsensä rakastetuksi!» sanoi Edith. »Jos voisit opettaa minua, olisi se parempi, mutta se on liian myöhäistä. Sinä olet minulle rakas, Florence. En luullut, että mikään voisi koskaan olla minulle niin rakas kuin sinä olet tällä hetkellä.»

Hän huomasi Florencen aikovan puhua, mutta esti sen kohottamalla kättään ja jatkoi:

»Minä pysyn aina uskollisena ystävänäsi. Tahdon sinua helliä niin paljon — joskaan en osaa niin hyvin — kuin kukaan tässä maailmassa. Sinä voit luottaa minuun — minä tiedän sen ja sanon sen, kultaseni — antaa puhtaan sydämesi koko luottamuksen. On olemassa lukemattomia naisia, joista isäsi olisi voinut valita ja jotka olisivat olleet kaikissa muissa suhteissa minua parempia ja rehellisempiä, Florence, mutta ei ole ainoatakaan, joka olisi voinut tulla tänne hänen vaimonaan ja jonka sydän olisi sykkinyt uskollisemmin ja hartaammin sinua kohtaan kuin minun.»

»Sen tiedän, äitikulta!» huudahti Florence. »Ensimmäisestä onnellisesta päivästä alkaen.»

»Onnellisesta päivästä!» Edith näytti toistavan nämä sanat vaistomaisesti ja jatkoi: »Vaikkakaan se ei ole minun ansioni, sillä ajattelin hyvin vähän sinua, ennenkuin olin nähnyt sinut, niin anna minun saada ansaitsematon palkkani luottamuksessasi ja rakkaudessasi. Ja tänä iltana, Florence, tänä ensimmäisenä iltana, jolloin asetun tänne, minä tunnen tarvetta sanoa sen sinulle ensimmäisen ja viimeisen kerran.»

Tietämättä miksi Florence tunsi melkein pelkäävänsä kuulla jatkoa, mutta ei voinut hetkeksikään kääntää silmiään kauniista kasvoista.

»Älä koskaan koeta löytää minusta sellaista, mitä sydämessäni ei ole», jatkoi Edith painaen kätensä rintaansa vasten. »Älä koskaan, Florence, jos vain voit estää, luovu minusta sen puutteen tähden. Vähitellen opit tuntemaan minut paremmin, ja tulee se aika, jolloin tunnet minut yhtä hyvin kuin minä itsekin. Ole silloin niin lempeä minulle kuin voit äläkä muuta katkeruudeksi sitä ainoaa suloista muistoa, joka minulla on.»

Ne kyyneleet, jotka olivat kohonneet hänen silmiinsä hänen katsellessaan tarkasti Florencea, ilmaisivat, että tyynet kasvot olivat vain kaunis naamio, mutta hän säilytti sen ja lisäsi:

»Olen nähnyt sen, mistä puhuit, ja tiedän, kuinka totta se on. Mutta usko minua — ja jollet vielä voikaan, niin pian opit ymmärtämään — ettei koko maailmassa ole ketään, joka olisi vähemmän sopiva muuttamaan sitä tai auttamaan sinua, Florence, kuin minä. Älä koskaan kysy minulta miksi tai puhu enää siitä tai miehestäni. Tässä suhteessa täytyy meidän välillämme olla kuilu ja äänettömyys, joka on syvempi kuin itse hauta.»

Sitten hän istui jonkun aikaa äänettömänä. Florence tuskin uskalsi hengittää sillä välin, hämärien ja epämääräisten totuuden varjojen ja sen jokapäiväisten seurausten ajaessa takaa toisiaan hänen kauhistuneessa, vielä epäuskoisessa mielikuvituksessaan. Melkein heti Edithin lakattua puhumasta alkoi hänen kasvoiltaan kadota jäykkyys sen rauhallisemman ja pehmeämmän ilmeen tieltä, joka niillä tavallisesti oli hänen seurustellessaan Florencen kanssa. Tämän muutoksen jälkeen hän peitti kasvonsa käsillään. Sitten hän nousi, toivotti Florencelle hyvää yötä syleilemällä hellästi ja poistui nopeasti, taakseen katsahtamatta.

Mutta kun Florence oli vuoteessa ja huone oli pimeä, ellei ottanut lukuun hiiloksesta leviävää hehkua, palasi Edith ja sanoi, ettei hän voinut nukkua ja että hänen pukeutumishuoneensa oli yksinäinen. Hän veti tuolin uunin eteen ja tuijotti sammuviin kekäleisiin. Florencekin katseli niitä vuoteestaan, kunnes ne ynnä uunin edessä istuva komea olento aaltoilevine hiuksineen muuttuivat hämäräksi ja epäselväksi ja lopulta katosivat uneen.

Mutta nukkuessaankaan Florence ei voinut unohtaa epämääräistä vaikutelmaa siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Se oli aiheena hänen uniinsa ja vaivasi häntä, milloin toisessa milloin toisessa muodossa, mutta aina se kiusasi häntä ja herätti pelontunteita. Hän oli etsivinään isäänsä erämaasta ja seuraavinaan hänen jälkiään ylös huimaaville kukkuloille ja alas syviin kaivoksiin ja luoliin. Hänelle oli uskottu eräs asia, joka voisi vapauttaa isän sanomattomista kärsimyksistä — hän ei tietänyt mistä tai miksi — mutta hän ei voinut mitenkään päästä perille ja vapauttaa isäänsä. Sitten hän näki isänsä kuolleena samassa huoneessa, jossa itse oli, ja samalla vuoteella ja käsitti, ettei isä ollut viimeiseen hetkeensä asti koskaan rakastanut häntä, ja heittäytyi hänen kylmää rintaansa vasten katkerasti itkien. Silloin hän näki äkkiä edessään maiseman, jossa virtasi joki, ja hän kuuli tutun, valittavan äänen huutavan: »Se juoksee yhä eteenpäin, Floy! Se ei ole koskaan pysähtynyt! Sinä kuljet sen mukana!» Ja hän näki isänsä jonkin matkan päässä ojentavan käsiään häntä kohden Walterin näköisen olennon seisoessa hänen rinnallaan hirveän vakavana ja hiljaisena. Jokaisessa hänen unessaan Edith liikkui edestakaisin joko hänen ilokseen tai surukseen, kunnes he kahden seisoivat synkän haudan reunalla, jonne Edith viittasi sormellaan. Hän katsoi sinne ja näki — mitä! — toisen Edithin makaavan pohjalla.

Kauhuissaan tästä unesta hän kirkaisi ja luuli heränneensä. Lempeä ääni kuului kuiskaavan hänen korvaansa: »Florence, Florence kulta, sehän on vain unta!» ja ojentaessaan käsivarsiaan hän hyväili vastaukseksi uutta äitiään, joka silloin poistui ovesta harmaassa aamuvalaistuksessa. Heti Florence nousi istualle ihmetellen, oliko todellakin niin tapahtunut vai ei, mutta muusta hän ei ollut varma kuin että aamu sarasti, että uunissa oli enää jäljellä sammunutta tuhkaa ja että hän oli yksin.

Niin kului sen päivän jälkeinen yö, jolloin onnellinen pari oli palannut kotiin.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Tupaantulijaiset

Monta seuraavaa päivää kului samalla lailla, paitsi että talossa oli paljon vierailuja, joihin myös vastattiin, ja että rouva Skewton piti omissa huoneissaan aamupäiväkutsuja, joissa majuri Bagstock oli tavallisesti läsnä. Florence ei näinä aikoina kohdannut kertaakaan isänsä katsetta, vaikka näki hänet joka päivä, eikä myöskään joutunut paljon puheisiin uuden äitinsä kanssa, joka esiintyi vallanhimoisena ja ylpeänä kaikille muille kuin hänelle — Florence ei voinut olla sitä huomaamatta — ja vietti usein hyvän aikaa hänen seurassaan äänettömänä ja miettiväisenä, vaikka lähetti aina hakemaan häntä tai tuli hänen luokseen saavuttuaan kotiin vierailulta ja käväisi hänen huoneessaan ennen nukkumaan menemistä kuinka myöhään tahansa eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta häntä tavata.

Florence, joka oli toivonut niin paljon tästä avioliitosta, ei voinut olla välillä vertaamatta komeaa taloa entiseen ummehtuneeseen, synkkään kotiin ja ihmettelemättä, milloin siitä tosiaankin tulisi oikea koti, sillä hänellä oli sisäinen epäilys, ettei se ollut koti kenellekään, vaikka kaikki sujui niin ylellisesti ja säännöllisesti. Monta surullisen mietiskelyn hetkeä yöllä ja päivällä ja monta pettyneen toivon nostattamaa kyyneltä tuotti Florencelle se vakuutus, jonka hänen uusi äitinsä oli lausunut niin jyrkästi, ettei näet maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi kykenemättömämpi opettamaan häntä saavuttamaan isänsä rakkautta. Ja pian Florence alkoi uskoa — _päätti_ uskoa, lienee oikeammin sanottava — että Edith, joka paraiten tiesi, kuinka toivotonta oli koettaa voittaa tai muuttaa isän kylmyyttä häntä kohtaan, oli varoittanut häntä ja säälistä kieltänyt enää puhumasta mitään koko asiasta. Epäitsekkäänä tässä niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ja mielikuvitelmissaan Florence mieluummin kärsi tämän uuden haavan tuottamaa tuskaa kuin olisi tarttunut pienimpäänkään totuuden enteeseen, mitä hänen isäänsä tuli. Levottomissa ajatuksissaankin hän tunsi vain hellyyttä isäänsä kohtaan. Muuten hän toivoi kodin muuttuvan onnellisemmaksi niin pian kuin uutuuden ja outouden aika päättyisi. Itseään hän ajatteli hyvin vähän ja valitteli vielä vähemmän.

Joskaan ei uuden perheen kukaan jäsen erikoisesti tuntenut kotiutuneensa, päätettiin, että ainakin rouva Dombeyn piti viipymättä julkisesti esiintyä kotona. Dombey ja rouva Skewton järjestivät sarjan juhlia äsken solmitun avioliiton kunniaksi ja tyydyttääkseen seurustelutarvetta. Ohjelma aloitettiin sillä, että rouva Dombeyn tuli olla kotona määrättynä iltana ja että herra ja rouva Dombey samaksi illaksi kutsuivat suuren joukon yhteen soveltumattomia ihmisiä luokseen päivälliselle.

Dombey esitti siis luettelon useista Lontoon itäosan suurliikemiehistä, jotka hän puolestaan halusi saada kutsutuiksi juhlaan. Rouva Skewton edusti rakasta lastaan, joka oli ylpeän välinpitämätön koko asiasta, ja lisäsi vävynsä listaan toisen. Siinä oli länsiosassa asuvien nimiä, m.m. Feenix-serkun, joka ei ollut vielä palannut Baden-Badeniin suureksi vahingoksi omalle itselleen, ynnä kirjava joukko erisäätyisiä ja -ikäisiä koita, jotka olivat aikansa liehuneet hänen kauniin tyttärensä tai hänen oman liekkinsä ympärillä saamatta mitään pysyväistä vahinkoa siivilleen. Edithin määräyksestä merkittiin Florencekin päivällisvieraitten joukkoon, vaikka rouva Skewton ensin olikin esittänyt epäilyksiään ja vastaväitteitään. Florence otti ihmeissään ja äänettömänä osaa päivän tapauksiin, tajuten vaistollaan nopeasti, mikä vähänkään saattaisi olla epämieluista hänen isälleen.

Nämä tapaukset alkoivat siten, että Dombey, harvinaisen korkea ja jäykkä kaulaliina kaulassaan, käveli rauhattomasti edestakaisin vierashuoneessa päivällisajaksi määrättyyn hetkeen asti. Silloin saapui täsmälleen erään itäintialaisen, suunnattoman rikkaan liikkeen johtaja, jonka liivit näyttivät olevan vaatimattoman puusepän valmistamat käyttökelpoisesta laudasta, vaikka itse asiassa olivat räätälitaidon työtä ja valmistetut nankininimisestä kankaasta. Tämän vieraan otti Dombey yksin vastaan. Seuraava vaihe oli se, että Dombey lähetti terveisiä rouva Dombeylle ja täsmällisen ilmoituksen ajasta. Senjälkeen itäintialaisen liikkeen johtaja menetti keskustelukykynsä, ja koska Dombey ei mitenkään ryhtynyt häntä auttamaan, jäi hän tuijottamaan tuleen. Silloin ilmestyi apu rouva Skewtonin hahmossa, jota johtaja mieluisana alkuna illan seuraaviin vaiheisiin erehtyi pitämään rouva Dombeyna ja tervehti innostuneena.

Sitten, saapui pankinjohtaja, jonka huhu kertoi voivan ostaa kaikkea — myöskin ihmisluonteita, jos hänen päähänsä vain olisi juolahtanut vaikuttaa rahamarkkinoilla tähän suuntaan — mutta joka oli ihmeteltävän vaatimaton mies, melkeinpä kerskaili mitättömyydellään ja puhuessaan Thamesin varrella Kingstonissa sijaitsevasta »pikku tilastaan» sanoi sen juuri voivan tarjota herra Dombeylle vuoteen ja lampaankyljyksen, jos hän suvaitsisi siellä käydä. Naisia, virkkoi hän, saattoi niin syrjässä oleva mies tuskin kutsua luokseen — mutta jos rouva Skewton ja hänen tyttärensä, rouva Dombey, joskus sattuisivat niille tienoin ja soisivat hänelle sen kunnian, että tulisivat katsomaan pientä pensastarhaa, joka hänellä siellä oli, ja yksinkertaista pikku kukkatarhaa ynnä muuta tai vaatimatonta yritystä ananasviljelykseksi ja paria kolmea samantapaista laitosta, pitäisi hän sitä erinomaisena suosionosoituksena. Luonteensa mukaan tämä herra oli puettu hyvin yksinkertaisesti. Kaulaliinana hänellä oli kapea palttinakaistale, kengät olivat isot, takki oli hänelle liian väljä, housut taas liian ahtaat. Kun rouva Skewton sattumalta mainitsi oopperan, virkkoi tämä vieras, että hän kävi siellä hyvin harvoin, koska hänen varansa eivät sitä sietäneet. Hänelle näytti tuottavan suurta nautintoa sanoa näin, sillä tästä hetkestä alkaen säteilivät hänen kasvonsa, ja hänen silmistään loisti tyytyväisyys hänen katsellessaan seuruetta kädet housuntaskuissa.

Sitten ilmestyi rouva Dombey kauniina ja ylpeänä, täynnä ylenkatsetta ja uhmaa heitä kaikkia kohtaan ikäänkuin hänen päähänsä painettu morsiusseppele olisi teräsnauhainen kiehkura, pantu kiristämään häneltä suosiollisuutta, jota hän ei henkensä uhallakaan antaisi. Hänen mukanaan tuli Florence. Heidän astuessaan yhdessä huoneeseen synkisti Dombeyn kasvoja sama varjo, joka oli levinnyt niille kotiinpaluun päivänä. Mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä Florence ei uskaltanut luoda katsettaan isänsä silmiin, ja Edithin välinpitämättömyys oli niin valtava, ettei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota mieheensä.

Nyt alkoi vieraita saapua yhä useampia. Lisää johtajia, yhdistysten puheenjohtajia, vanhahkoja naisia, joiden juhlapukuihin kuului oikeita kuormia päälaella, Feenix-serkku, majuri Bagstock, rouva Skewtonin ystävättäriä, joilla oli poskillaan sama terve väri ja kuihtuneella kaulallaan hyvin kallisarvoisia kaulakoristeita. Näiden joukossa oli eräs nuori, viidenseitsemättä ikäinen nainen, joka oli puettu tavattoman viileästi, mitä selkään ja hartioihin tuli, ja puhui viehättävästi sammaltaen. Hänen silmäluomensa pysyivät vain suurilla ponnistuksilla auki, ja hänen käytöksessään oli sitä nuoruuden huolettomuuteen niin usein liittyvää suloa, jota ei voi määritellä. Kun suurin osa Dombeyn listaan merkittyjä vieraita oli vaiteliasta väkeä ja rouva Dombeyn listaan merkityt enimmäkseen olivat puheliaita eikä kummankaan luettelon välillä ollut myötätuntoa, teki rouva Dombeyn luettelo salaisesta sopimuksesta liiton toista luetteloa vastaan, jonka henkilöt kuljeskelivat huoneissa hylättyinä tai etsivät itselleen turvapaikkaa nurkissa, törmäsivät uusia vieraita vastaan, joutuivat tungetuiksi sohvien taakse, saivat aikamoisia tärähdyksiä päähänsä ulkoapäin avatuista ovista ja kokivat kaikenlaista vastoinkäymistä.

Kun ilmoitettiin päivällisen olevan pöydässä, tarjosi Dombey käsivartensa vanhalle naiselle, joka oli kuin karmosiininpunaisesta sametista tehty, seteleillä täytetty neulatyyny ja olisi tosiaankin voinut olla itse Threadneedle-kadun eukko, sillä niin rikas hän oli ja näytti yhtä taipumattomalta. Feenix-serkku vei pöytään rouva Dombeyn ja majuri Bagstock rouva Skewtonin, ja paljashartiainen nuori nainen työnnettiin itäintialaisen liikkeen johtajan viereen kuin sammuttajaksi. Muut naiset jätettiin jäljellä olevien herrojen nähtäviksi vierashuoneeseen, kunnes osa herroista teki rohkean päätöksen ja tarjoutui viemään heidät alakertaan, jossa nämä rohkeat tukkivat ruokasalin oven, sulkien seitsemän vähemmän rohkeaa miestä kivilattiaiseen eteiseen. Kun kaikki muut olivat tulleet sisään ja istuutuneet paikoilleen, ilmestyi vielä yksi noista vähemmän rohkeista hymyillen hämillään, hylättynä ja oman onnensa nojaan jätettynä. Hänen täytyi ylihovimestarin kanssa kiertää pöydän ympäri kahteen kertaan, ennenkuin löysi paikan itselleen, jolloin hänet lopulta sijoitettiin rouva Dombeyn vasemmalle puolelle. Siitä hetkestä alkaen tämä ujo mies ei enää kertaakaan nostanut päätänsä.

Tilavaa ruokasalia, jossa seurue istui välkkyvän pöydän ääressä, askaroiden säkenöivinä lusikkoineen, veitsineen, haarukkoineen ja lautasineen, olisi voinut pitää jäljennöksenä Tom Tiddlerin puutarhasta, jossa lapset poimivat kultaa ja hopeaa, Dombey oli Tiddlerinä ihailtavasti osansa mukainen, ja kallisarvoisesta harmaasta metallista valmistettu pitkä malja, joka erotti hänet rouva Dombeysta ja jonka reunoilla harmaat lemmenjumalat tarjosivat tuoksuttomia kukkiaan kaikille, oli kerrassaan vertauskuvallinen.

Feenix-serkku oli oikealla alallaan ja näytti hämmästyttävän nuorelta. Mutta hän oli välistä hajamielinen hyvällä tuulellaan — hänen muistinsa harhaili toisinaan kuten hänen säärensä — ja tällä kertaa hän tuotti koko seurueelle oikean väristyksen. Se tapahtui näin. Paljashartiainen nuori nainen, joka katseli Feenix-serkkua hellän tunteellisesti, oli viekkaasti saanut itäintialaisen liikkeen johtajan viemään hänet Feenix-serkun viereiselle tuolille. Palkinnoksi tästä hyvästä hän hylkäsi heti johtajan, joka kävi hyvin alakuloiseksi ja vaipui omiin ajatuksiinsa, kun häntä vielä lisäksi toiselta puolen varjosti synkkä musta samettihattu, joka oli luisevan ja puhumattoman, viuhkaa käyttelevän naisen päässä. Feenix-serkku ja nuori nainen puhelivat hyvin vilkkaasti ja hyväntuulisesti, ja jälkimäinen nauroi jollekin jutulle niin kovaa, että majuri Bagstock pyysi lupaa kysyä rouva Skewtonin nimessä (he istuivat näet vastapäätä, lähellä), eikö tuota juttua saisi pitää yhteisenä omaisuutena.

»Vakuutan teille kunniasanalla, ettei se ole minkään arvoinen», virkkoi Feenix-serkku, »eikä sitä tosiaankaan kannata toistaa. Se on suoraan sanoen vain Jack Adamsin kertoma juttu. Tahtoisin väittää, että ystäväni Dombey» — yleinen huomio oli nyt kohdistunut yksinomaan Feenix-serkkuun — »muistaa Jack Adamsin, Jackin; en tarkoita Joea, joka oli hänen veljensä. Niin, Jack, pikku Jack, jonka toinen silmä oli kierossa ja jonka puheessa oli vähän vikaa, istui parlamentissa jonkin pikku kaupungin edustajana. Meillä oli tapana valtiopäiväaikanani sanoa häntä V.L. Adamsiksi, koska hän oli erään alaikäisen nuorukaisen vuoteenlämmittäjä. Ehkä ystäväni Dombey on tuntenut sen miehen?»

Dombey, joka olisi yhtä hyvin voinut tuntea Guy Fawkesin, vastasi kieltävästi. Mutta silloin esiintyi odottamatta yksi seitsemästä ujosta miehestä, sanoi tunteneensa hänet ja lisäsi: »Hänellä oli aina paulakengät!»

»Juuri niin», sanoi Feenix-serkku, kumartuen eteenpäin nähdäkseen ujon miehen, ja hymyili hänelle rohkaisevasti pöydän alapäähän: »Se oli Jack. Joella oli —»

»Kaulussaappaat!» huudahti ujo mies nousten yhä vain yleisen mielipiteen silmissä.

»Tiettävästi», myönsi Feenix-serkku. »Olitte siis heidän läheinen tuttavansa?»

»Tunsin heidät molemmat», vastasi ujo mies. Dombey joi heti maljan hänen kanssaan.

»Lemmon hyvä mies, se Jack!» sanoi Feenix-serkku kumartuen taas eteenpäin ja hymyillen.

»Erinomainen», vastasi ujo mies rohkaistuen menestyksestään. »Parhaimpia miehiä, mitä koskaan olen tuntenut.»

»Olette epäilemättä kuullut tuon jutun?» sanoi Feenix-serkku.