Part 7

»Tunnen sen varmasti», virkkoi rohkea ujo mies, »kun vain arvoisa herra on kertonut sen». Näin sanoen hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja hymyili katolle kuin osaisi jutun ulkoa ja iloitsisi siitä jo etukäteen.

»Oikeastaan se ei sinänsä ole mikään juttu», sanoi Feenix-serkku kääntyen hymyillen pöytäseurueen puoleen ja pudistaen iloisesti päätänsä. »Senvuoksi se ei ansaitse edes alkulausetta. Mutta se kuvaa Jackin sukkeluutta. Kävi näet niin, että Jack kutsuttiin häihin — jotka muistaakseni vietettiin Barkshiressä?»

»Shropshiressä», huomautti rohkea ujo mies, joka luuli, että vedottiin häneen.

»Niinkö? No olkoon niin. Oikeastaan ne olisivat voineet olla missä _shiressä_ tahansa», sanoi Feenix-serkku. »Ystäväni siis kutsuttiin häihin Johonkinshireen», jatkoi hän, tyytyväisenä omaan sanavalmiuteensa, »ja hän lähti sinne. Juuri niinkuin meistä kuka tahansa, joka olisi kutsuttu rakastettavan ja lahjakkaan sukulaiseni ja herra Dombeyn häihin, ei suinkaan olisi odottanut toista käskyä, vaan ollut lemmon iloinen saadessaan olla läsnä niin hauskassa tilaisuudessa. Jack siis lähti. Noissa häissä vihittiin harvinaisen kaunis tyttö mieheen, josta hän ei välittänyt rahtuakaan, mutta jonka hän otti suunnattoman rikkauden takia. Kun Jack palasi häiden jälkeen Lontooseen, tapasi hän Alahuoneen lämpiössä erään miehen, joka kysyi: 'No, Jack, miltä tuo yhteensopimaton pari näyttää?' 'Yhteensopimaton?' toisti Jack. 'Se oli täysin rehellinen kauppa kummaltakin puolen. Tyttö on säällisesti ostettu, ja voitte luottaa siihen, että mies on säällisesti myyty!'»

Kesken Feenix-serkun sydämellistä iloa tämän kertomuksen huippukohdasta kohtasi hänet äkkiä se väristys, joka oli kiertänyt pöydän ympäri kuin sähkökipinä, ja hän vaikeni. Ei yksillekään kasvoille ilmestynyt hymyä tämän päivällisten aikana löydetyn ainoan yleisen keskusteluaiheen johdosta. Syvä hiljaisuus seurasi ja ujo miesparka, joka oli ollut yhtä viaton tämän jutun ennakolta tietämiseen kuin vastasyntynyt lapsi, joutui siihen kurjaan asemaan, että sai lukea jokaisen silmistä olevansa seuran mielestä ikävän tilanteen aiheuttaja.

Dombeyn kasvot eivät suinkaan olleet taipuvaiset muuttamaan ilmettään, ja koska ne tänään olivat valautuneet juhlamuotoonsa, ei tuo juttu näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta, kuin että hän keskellä hiljaisuutta vakuutti juhlallisesti, että se oli kerrassaan hyvä. Edith vilkaisi nopeasti Florenceen, mutta muuten hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja kylmäkiskoisena.

Päivällinen sujui hitaasti eri vaiheittensa läpi runsaine ruokineen ja viineineen, vieraitten saadessa nauttia kullan ja hopean näkemisestä, maan, ilman, tulen ja veden herkuista, hedelmäkasoista ja Dombeyn juhlissa käytetystä ylimääräisestä tavarasta — jäästä. Aterian viime hetkillä kuului yhtä mittaa koputuksia ovelle, ilmoittaen uusia vieraita saapuvan, joiden osuus juhlaan rajoittui sen haistamiseen. Kun rouva Dombey nousi, kannatti nähdä hänen miehensä, joka niska jäykkänä ja pää pystyssä piti ovea avoinna naisten vetäytyessä toiseen huoneeseen ja panna merkille, kuinka Edith pyyhälsi hänen ohitseen taluttaen Florencea.

Dombey oli vakava näky viinikarahvin takana istuessaan 'jäykän arvokkaana. Itäintialaisen liikkeen johtaja näytti avuttomalta yksinäisyydessään tyhjän pöydän päässä. Majuri oli sotilaallinen kertoessaan juttuja Yorkin herttuasta kuudelle seitsemästä ujosta miehestä (kunnianhimoinen ujo mies oli kokonaan syrjäytetty). Pankinjohtaja oli mitättömän näköinen tehdessään ihailijajoukolle jälkiruokaveitsellään pohjapiirustusta vähäpätöisestä ananastarhastaan. Feenix-serkku näytti miettivältä silitellessään pitkiä kalvosimiaan ja salavihkaa korjaillessaan tekotukkaansa. Mutta kaikki nämä näyt kestivät vain vähän aikaa, koska ne pian keskeytti kahvinjuonti ja siirtyminen ruokasalista.

Yläkerran loistohuoneissa oli tungos, joka lisääntyi joka hetki, mutta yhä näytti Dombeyn luetteloon merkittyjen olevan luontaisen mahdotonta sulautua yhteen rouva Dombeyn kutsumien kanssa eikä kukaan voinut hetkeksikään joutua epävarmuuteen siitä, kummassa luettelossa kunkin vieraan nimi oli. Ehkä ainoa poikkeus koko tästä säännöstä oli Carker, joka nyt hymyili seurueen keskellä ja seisoessaan rouva Dombeyn ympärille kokoontuneessa piirissä — katsellen valppaasti häntä, heitä kaikkia, isäntäänsä, Kleopatraa, majuria, Florencea ja kaikkea ympärillä olevaa — näytti tulevan hyvästi toimeen vieraiden molempien ryhmien kanssa eikä tuntunut nimenomaan kuuluvan kumpaankaan.

Florence pelkäsi häntä niin, että hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan painajaiselta eikä voinut olla sitä ajattelematta, sillä hänen silmänsä suuntautuivat tuon tuostakin Carkeriin ehdottoman vastenmielisyyden ja epäluulon pakottamina. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat muussakin, sillä istuessaan syrjässä — ei senvuoksi, ettei häntä olisi ihailtu ja etsitty, vaan rauhallisen luonteensa vaatimattomuudessa — hän tajusi, kuinka pieni osa hänen isällään oli kaikessa tässä, ja huomasi mielipahakseen kuinka vaivaantunut hän oli ja kuinka vähän huomiota häneen kohdistettiin. Dombey seisoskeli oven lähellä odottaen sellaisia vieraita, joita sopi kunnioittaa erikoisella huomaavaisuudella ja jotka hän senvuoksi johti esitettäviksi vaimonsa luo. Tämä vastaanotti heidät ylpeän kylmästi, mutta ei osoittanut minkäänlaista harrastusta tai halua miellyttää eikä ainoaakaan kertaa pelkän tervehtimismuodollisuuden jälkeen avannut suutaan tyydyttääkseen miehensä toiveita ja lausuakseen hänen vieraansa tervetulleiksi. Sitä oudommalta ja tuskallisemmalta se tuntui Florencesta, kun Edith käyttäytyi näin, vaikka kohteli häntä itseään niin ystävällisesti ja osoitti rakastavaa huolenpitoa, ja hänestä oli melkein kiittämätöntä omasta puolestaan edes panna merkille, mitä hänen nähtensä tapahtui.

Florence olisi ollut onnellinen, jos olisi uskaltanut olla isänsä seurassa, vaikka vain yhdellä katseella, ja onnellinen hän olikin, koska hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta isänsä kiusaantumisen pääsyystä. Mutta hän pelkäsi osoittaa huomaavansa isän epäedullista asemaa, jottei isä vihastuisi siitä, ja kun häntä näin veti eri tahoille halu liittyä isään ja kiitollinen kiintymys Edithiin, uskalsi hän tuskin nostaa silmiään kumpaankaan heistä. Huolestuneena ja onnettomana heidän kummankin puolesta hän sai ihmisten vilinässä mieleensä sen ajatuksen, että heille ehkä olisi ollut parempi, jollei tätä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa olisi koskaan kuulunutkaan kotona, — jollei vanhaa autiutta ja rappeutumista olisi korvattu uutuudella ja loistolla, — jollei yksinäinen ja hyljätty lapsi olisikaan saanut itselleen ystävää Edithistä, vaan jatkanut hiljaista elämäänsä kenenkään säälimättä ja unohdettuna.

Rouva Chickinkin mielessä risteili samantapaisia ajatuksia, mutta ne eivät olleet yhtä rauhallisesti kehittyneet. Tämä kelpo rouva oli jo ensiksi loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut kutsuttu päivälliselle. Kun hän oli osittain toipunut tästä iskusta, oli hän uhrannut paljon rahaa näyttäytyäkseen rouva Dombeyn ensimmäisenä vastaanottoiltana sellaisella tavalla, että uusi emäntä häikäistyisi täydellisesti ja että hän saisi perinpohjin nöyryytetyksi rouva Skewtonin.

»Mutta eihän minusta välitetä enempää kuin Florencestakaan!» sanoi rouva Chick miehelleen. »Kuka kiinnittää minuun pienintäkään huomiota? Ei kukaan!»

»Ei kukaan, kultaseni», myönsi Chick, joka istui puolisonsa rinnalla seinustalla ja lohdutteli itseään sielläkin hiljaa viheltelemällä.

»Näyttääkö ollenkaan siltä kuin minä olisin täällä tarpeellinen?» huudahti rouva Chick leimuavin silmin.

»Ei, kultaseni, ei minun mielestäni», vastasi Chick.

»Paul on mieletön!» sanoi rouva Chick.

Chick vihelteli.

»Jollet ole hirviö, kuten joskus epäilen sinun olevan», jatkoi rouva Chick avomielisesti, »niin älä istu siinä viheltelemässä lauluja. Kuinka kukaan, jolla on vähänkään inhimillisiä tunteita, ilkeää katsella tuota Paulin anoppia noin puettuna ja tuolla lailla käyttäytyen majuri Bagstockin kanssa, josta muiden mieluisten asioiden ohella olemme kiitollisuudenvelassa sinun Lucretia Toxillesi —»

»_Minun_ Lucretia Toxilleni, rakkaani!» virkkoi Chick ällistyneenä.

»Niin», vastasi rouva Chick hyvin vakavasti, »_sinun_ Lucretia Toxillesi — sanonpa vain, etten ymmärrä, kuinka kukaan kehtaa katsella Paulin anoppia ja ylpeää rouvaa ja noita sopimattomasti käyttäytyviä vanhoja linnunpelättimiä paljaine hartioineen ja selkineen ja ylimalkaan tätä kotia, ja _viheltää_ —» jolle sanalle hän pani niin halveksivan painon, että Chick hätkähti. »Se on, taivaan kiitos, käsittämätöntä minusta!»

Chick kiristi suunsa sellaiseen muotoon, että sitä oli mahdoton käyttää hyräilemiseen tai viheltämiseen, ja näytti hyvin miettivältä.

»Mutta toivottavasti minä kuitenkin tiedän, mitä olen velkaa itselleni», jatkoi rouva Chick, joka oli pakahtumaisillaan kiukusta, »vaikka Paul onkin unohtanut, mitä minulla on oikeus vaatia. En aio istua täällä tämän perheen jäsenenä, kun ei kukaan piittaa minusta vähääkään. Vielä en ole roskaa rouva Dombeyn jalkojen alla — en ihan vielä», toisti rouva Chick kuin odottaisi kerran joutuvansa siksi, ehkä jo päivän tai parin kuluttua. »Ja minä lähden. Minä en nimenomaan sano (vaikka ajatukseni ovat vapaat), että koko tämän seuranpidon tarkoituksena on vain halventaa ja loukata minua. Mutta minä lähden. Minua ei kukaan kaipaa.»

Samassa rouva Chick nousi pystyyn ja tarttui miehensä käsivarteen, joka ohjasi hänet pois, heidän oleskeltuaan siellä puolisen tuntia ikävällä tuulella. Hänen terävänäköisyytensä ansioksi sopii huomauttaa, ettei häntä tosiaankaan kaivattu.

Mutta hän ei ollut ainoa suuttunut vieras, sillä Dombeyn luettelo (jonka asema yhä edelleenkin oli vaikea) oli yksimielisesti vihoissaan rouva Dombeyn luettelolle, joka tarkasteli sitä lornettinsa läpi ja ihmetteli ääneensä keitä nuo kaikki ihmiset olivat. Rouva Dombeyn lista valitti omasta puolestaan väsymystä, ja paljashartiainen nuori nainen, jonka täytyi olla ilman iloisen nuorukaisen, Feenix-serkun, huomaavaisuutta (tämä kun oli lähtenyt pois heti päivällisen jälkeen), vakuutti yksityisesti kolmelle- tai neljällekymmenelle tuttavalleen, että hän oli ihan nääntyä ikävästä. Kaikilla vanhoilla naisilla, joiden päässä oli kosolta tavaraa, oli enemmän tai vähemmän syytä valittaa rouva Dombeyn käytöstä. Johtajat ja puheenjohtajat olivat yksimielisiä siitä, että jos Dombeyn kerran piti naida, olisi hänen ollut parempi naida joku lähemmin yhdenikäinen, joka ei olisi ollut juuri niin kaunis, mutta vähän varakkaampi. Näiden herrojen kesken oltiin sitä mieltä, että Dombey oli tehnyt itsensä syypääksi heikkouteen ja että hän saisi sitä katua. Tuskin kukaan kesken lähteneistä tai loppuun asti läsnäolleista vieraista — mainittuja ujoja miehiä lukuunottamatta — oli tuntematta itseään herra tai rouva Dombeyn laiminlyömäksi tai loukkaavasti kohtelemaksi, ja äänettömänä istuva rouva, jolla oli päässään musta samettihattu, oli käynyt kerrassaan mykäksi senvuoksi, että tulipunaiseen samettiin puettu rouva oli viety pöytään ennen häntä. Ujojen herrojenkin luonne turmeltui joko liian paljosta limonaadista tai siitä syystä, että heihin muuten oli tarttunut yleinen mieliala, sillä he laskivat purevaa pilaa keskenään ja kuiskailivat toisilleen portailla ja käytävissä halveksivia huomautuksia. Yleinen tyytymättömyys ja epämieluisuuden tunne levisi niin, että eteiseen kokoontuneet palvelijat olivat siitä selvillä yhtä hyvin kuin vieraat yläkerrassa. Saivatpa kadulla odottavat soihdunkantajatkin siitä vihiä ja vertasivat juhlaa hautajaissaattoon, jonka ainoatakaan osanottajaa ei ollut muistettu testamentissa.

Lopulta olivat kaikki vieraat poistuneet, samoin soihdunkantajat. Katu, joka oli ollut ahdinkoon asti täynnä ajoneuvoja, oli tyhjä. Huoneissa palavat raukeat valot loivat enää loistettaan vain Dombeyhin ja Carkeriin, jotka puhelivat erikseen, ynnä rouva Dombeyhin ja hänen äitiinsä. Edellinen näistä istui leposohvalla, jälkimäinen lepäsi Kleopatra-asennossa odottaen kamarineitonsa saapumista. Kun Dombey oli lopettanut puhelunsa Carkerin kanssa, astui tämä liehittelevästi esiin lausuakseen jäähyväisensä.

»Toivon», virkkoi hän, »ettei tämän hauskan illan tuottama rasitus kovin vaivaisi rouva Dombeyta huomenna».

»Rouva Dombey», virkkoi Dombey tullen lähemmäksi, »on riittävästi säästänyt itseään rasitukselta, joten teidän ei tarvitse olla laisinkaan huolissanne hänen tähtensä. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, rouva Dombey, että olisin toivonut teidän vaivaavan itseänne vähän enemmän tässä tilaisuudessa.»

Edith katsahti häneen ylpeästi, niinkuin ei hänestä olisi kannattanut puhua tästä asiasta sen enempää. Sitten hän loi silmänsä toisaalle mitään sanomatta.

»Olen pahoillani», virkkoi Dombey, »ettette pitänyt velvollisuutenanne —»

Edith vilkaisi taas häneen.

»Velvollisuutenanne», jatkoi Dombey, »ottaa ystäviäni vastaan vähän kunnioittavammin. Muutamat niistä, joita olette suvainnut tänä iltana kohdella ilmeisesti halveksien, osoittavat — minun on ikäväkseni sanottava se teille, rouva Dombey — teille erikoisen kunnian joka ainoalla vierailullaan.»

»Tiedättekö, että täällä on muitakin läsnä?» vastasi Edith tuijottaen häneen jäykästi.

»En! Carker, älkää lähtekö. Vaadin teitä jäämään tänne», huudahti Dombey pysähdyttäen äänettömän herrasmiehen, joka aikoi vetäytyä pois. »Herra Carkeriin, nähkääs, luotan täydellisesti, rouva Dombey. Hän tuntee asian, josta puhun, yhtä hyvin kuin minäkin. Pyydän saada ilmoittaa teille, rouva Dombey, että käymällä meidän luonamme nuo varakkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt osoittavat kunniaa minulle. Nyt Dombey suoristautui kuin olisi näillä sanoillaan esittänyt nuo henkilöt mahdollisimman arvokkaiksi.

»Kysyn teiltä uudestaan», sanoi Edith luoden häneen taas halveksivan ja jäykän katseensa, »tiedättekö, että täällä on muitakin ihmisiä?»

»Minun täytyy pyytää», virkkoi Carker astuen lähemmäksi, »hartaasti pyytää, että saan lähteä pois. Niin pieni ja vähäpätöinen kuin tämä mielipiteiden eroavaisuus onkin —»

Rouva Skewton, joka oli pitänyt silmällä tyttärensä kasvoja, sekaantui nyt keskusteluun.

»Suloinen Edithini», sanoi hän, »ja rakas Dombey, meidän oivallinen ystävämme herra Carker, sillä niin varmaankin saan nimittää häntä —»

Carker mutisi: »Liian suuri kunnia minulle.»

»— on käyttänyt juuri samoja sanoja, jotka olivat minunkin mielessäni. Olen vain odottanut sopivaa tilaisuutta puhuakseni. Pieni ja vähäpätöinen! Edith kulta ja rakas Dombey, emmekö tiedä, että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne — — Ei, Flowers, ei vielä.»

Flowers oli kamarineito, joka peräytyi kiireesti huomatessaan herroja olevan läsnä.

»Että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne», toisti rouva Skewton, »teidän tulvillaan olevien sydäntenne ja tunteittenne ylenmäärin hellän siteen ohella, eivät voi olla muuta kuin pieniä ja vähäpätöisiä? Mitkä muut sanat voisivat paremmin määritellä tätä tosiasiaa? Eivät mitkään. Senvuoksi olen iloinen voidessani käyttää tätä vähäpätöistä tapausta — tätä kerrassaan mitätöntä tapausta, joka johtuu luonnon yltäkylläisyydestä ja teidän yksilöllisyydestänne ja kaikesta tuollaisesta — ja joka on niin kerrassaan omansa nostamaan kyyneleet vanhemman silmiin — sanoakseni, etten anna sille minkäänlaista arvoa, se kun ei kelpaa mihinkään muuhun kuin korkeintaan kehittämään sielun pienempiä kykyjä, ja että mieleeni ei ole koskaan juolahtanut — niinkuin muille anopeille (mikä inhoittava sana, rakas Dombey!), semmoisiksi kuin heitä on minulle kuvailtu tässä, kuten pelkään, liian mutkikkaassa maailmassa — koettaa sekaantua teidän väliinne sellaisina hetkinä ja etten kaikesta huolimatta voi paljon pahoitellakaan tuollaisia leimahduksia — ei Kupidon, vaan toisen suloisen olennon soihdusta.»

Se silmäys, jonka kelpo äiti puhuessaan loi molempiin lapsiinsa, oli terävä ja ilmaisi hajanaisten sanojen taakse kätkettyä määrättyä ja hyvin harkittua aikomusta pysyä alusta asti erossa heidän kahleittensa kilinästä, joka ei suinkaan loppuisi tähän, ja varustautua sen viattoman uskonsa turviin, että hän muka luotti heidän molemminpuoliseen rakkauteensa, koska he olivat kuin luodut toisilleen.

»Olen ilmaissut rouva Dombeylle», virkkoi Dombey kaikkein juhlallisimmalla tavallaan, »mikä hänen käytöksessään näin jo avioliittomme alussa ei miellytä minua ja mistä toivoisin hänen luopuvan. Hyvästi, Carker», jatkoi hän nyökäten jäähyväisiksi, »hyvää yötä».

Carker kumarsi syvään nuoren rouvan majesteetillisen olemuksen edessä, jonka säkenöivät silmät olivat suuntautuneet hänen mieheensä. Sitten hän pysähtyi ovelle astuessaan Kleopatran leposohvan kohdalle, nosti huulilleen käden, joka armollisesti ojennettiin hänelle, ja osoitti siten nöyrää ja ihailevaa kunnioitustaan.

Dombey olisi varmasti voinut puolustaa mielipidettään kaunista vaimoaan vastaan, jos tämä olisi moittinut häntä tai edes muuttanut ilmettään tai katkaissut sen hiljaisuuden, joka nyt vallitsi heidän kahden välillä (sillä Kleopatra poistui mahdollisimman nopeasti). Mutta se syvä, sanaton, murhaava ylenkatse, joka Edithissä ilmeni, kun hän hetken katseltuaan häntä loi silmänsä alas, ikäänkuin mies olisi liian arvoton ja yhdentekevä, jotta kannattaisi hänelle tuhlata tavuakaan — se sanomaton halveksiminen ja ylpeys, joka kuvastui Edithistä hänen istuessaan miehensä edessä — kylmä, taipumaton päättäväisyys, jolla hänen kasvojensa joka piirre näytti painavan Dombeyta alas ja työntävän häntä syrjään — kaikki nujersi Dombeyn vastarinnan. Hän lähti ja jätti Edithin halveksimaan voittoisan kauneutensa koko vallalla.

Oliko Dombey kyllin raukkamainen pitääkseen Edithiä salaisesti silmällä tuntia myöhemmin vanhoilla tutuilla portailla, missä kerran oli nähnyt Florencen kuutamossa kantavan Paulia yläkertaan? Vai oliko hän vain sattumalta pimennossa katselemassa ylöspäin, kun näki Edithin tulevan Florencen makuuhuoneesta kädessään palava kynttilä ja huomasi hänen kasvoissaan sellaisen muutoksen, ettei hän itse koskaan voinut saada sitä toimeen?

Kuitenkaan eivät nuo kasvot olleet niin muuttuneet kuin hänen oma ilmeensä. Äärimmäisessä ylpeydessä ja kiihkeydessä eivät Edithin kasvot tietäneet mitään siitä varjosta, joka oli levinnyt Dombeyn kasvoille pimeässä nurkassa samana iltana, jolloin he olivat palanneet kotiin, ja usein sen jälkeen ja yhä synkkeni hänen nyt katsellessaan ylöspäin.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Varoituksia

Florence, Edith ja rouva Skewton olivat seuraavana päivänä yhdessä, vaunujen odottaessa heitä ulko-ovella, sillä he aikoivat lähteä ajelulle. Kleopatra oli näet taas saanut omat ajoneuvot, ja päivällispöydässä seisoi Withers, joka ei enää ollut laiha, pystysuorana, yllään kyyhkysenvärinen takki ja jalassa sotilashousut, hänen pyörättömän tuolinsa takana eikä enää puskenut. Muuten tämän nuorukaisen tukka kiilsi hajuvoiteista näinä uuden onnen ensimmäisinä päivinä, ja hän käytti silohansikkaita ja tuoksui kölninvedeltä.

He olivat koolla Kleopatran huoneessa. Vanhan Niilin käärme (tahtomatta puhua hänestä halveksivasti) lepäsi sohvallaan maistellen aamusuklaataan kello kolmen ajoissa iltapäivällä. Kamarineiti Flowers kiinnitti häneen nuorekkaita kalvosimia ja röyhelöitä ja suoritti hänen hyväkseen jonkinlaisia yksityisiä kruunajaismenoja sovittelemalla hänen päähänsä persikan väristä samettihattua, jonka keinotekoiset ruusut pään vavistessa heilahtelivat tavattoman edullisesti kuin tuulen huojuttamina.

»Luullakseni olen vähän hermostunut tänä aamuna, Flowers», sanoi rouva Skewton. »Käteni oikein tutisee.»

»Tehän olittekin eilen illalla koko seuran päähenkilö, armollinen rouva», virkkoi Flowers, »ja saatte nähtävästi tänään kärsiä siitä».

Edith, joka oli viitannut Florencen luokseen akkunan luo ja katseli ulos kadulle, selin arvoisan äitinsä pukeutumishommiin, peräytyi äkkiä akkunasta, ikäänkuin salama olisi leimahtanut.

»Lapsi kulta!» huudahti Kleopatra laimeasti. »Et suinkaan sinä ole hermostunut? Älä vain väitä, rakas Edith, että sinä, joka olet niin kadehdittavan maltillinen, alat myös olla marttyyri niinkuin äitiparkasi, jolla on heikko ruumiinrakenne! Withers, joku koputtaa.»

»Nimikortti», virkkoi Withers, antaen sen rouva Dombeylle.

»Minä olen lähdössä ulos», sanoi Edith katsahtamattakaan siihen.

»Lapsi kulta», puhui rouva Skewton venyttäen ääntään, »kuinka omituista on lähettää tuollainen vastaus nimeä näkemättä! Tuokaa kortti minulle, Withers! Hyväinen aika, kultaseni! Sehän on herra Carker! Hyvin järkevä mies!»

»Minä olen lähdössä», toisti Edith niin käskevällä äänellä, että Withers meni heti ovelle ja ilmoitti yhtä käskevällä äänellä odottavalle palvelijalle: »Rouva Dombey on lähdössä ulos. Mene tiehesi!» Samassa hän sulki oven toisen nenän edessä.

Mutta palvelija palasi oltuaan hetkisen poissa ja kuiskasi taas Withersille, joka lähestyi uudelleen rouva Dombeyta, joskin vastahakoisesti.

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, herra Carker lähettää kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää teitä suomaan hänelle yhden minuutin, jos suinkin voitte — hänellä on jotakin asiaa.»

»Tosiaankin, rakkaani», virkkoi rouva Skewton kaikkein lempeimmällä äänellään, sillä hänen tyttärensä kasvot näyttivät uhkaavilta, »jos sallisit minun lausua jonkin sanan, niin neuvoisin —»

»Opastakaa hänet tänne», sanoi Edith. Withersin kadotessa panemaan käskyä täytäntöön hän lisäsi kääntyen äitiinsä päin otsa rypyssä: »Koska hän tulee sinun suosituksestasi, tulkoon myös sinun huoneeseesi.»

»Saanko minä — pitääkö minun poistua?» kysyi Florence nopeasti.

Edith nyökkäsi myöntävästi, mutta mennessään ovelle Florence kohtasi vieraan, joka tuli sisään. Carker puhui hänelle nyt kaikkein lempeimmällä äänellään, johon oli epämiellyttävästi sekaantunut tuttavallisuutta ja sääliväisyyttä, niinkuin heidän ensi kohtauksessaankin — toivoi Florencen voivan hyvin — tarvitsematta kysyä sitä, koska jo ulkomuoto oli vastauksena — vakuutti eilen tuskin tunteneensa häntä, sillä hän oli muuttunut niin paljon — ja piti sitten ovea auki päästääkseen Florencen ohitseen, tuntien salaa nöyryydestään ja kohteliaisuudestaan huolimatta oman valtansa huomatessaan, kuinka Florence hätkähti hänet nähdessään.

Sitten hän kumartui hetkiseksi rouva Skewtonin suopean käden puoleen ja lopuksi taivutti päätänsä Edithin edessä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä katsahtamatta häneen, ei istunut itse eikä kehoittanut häntä istumaan, vaan odotti, että hän alkaisi puhua.

Seisoessaan siinä ylpeytensä ja valtansa tunnossa, koko mielenlujuus koottuna, Edithillä oli rinnassaan sittenkin jäljellä vanha vakaumuksensa, että tuo mies tunsi sekä hänet että hänen äitinsä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen kaikkein huonoimmalta puolelta; että jokainen nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt omissa silmissään, oli yhtä tuttu Carkerille kuin hänelle itselleenkin; että tämä mies luki hänen elämäänsä kuin huonoa kirjaa ja selaili sen lehtiä halveksivin katsein ja sanoin, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin Edith itse. Kaikki tuo teki häneen lamauttavan vaikutuksen. Niin ylpeästi kuin hän käyttäytyikin Carkeria kohtaan, käskevällä ilmeellään vaati häneltä alamaisuutta ja suunsa nyrpistyksellä torjui luotansa, niin kovasti kuin hänen rintansa kohoilikin Carkerin tunkeilevaisuuden vuoksi, tummien silmäripsien verhotessa hänen silmiään, ettei ainoakaan säde niistä osuisi Carkeriin — ja niin alamaisena kuin mies seisoikin hänen edessään pyytävän ja loukkaantuneen näköisenä, mutta täydellisesti mukautuen hänen tahtoonsa — tiesi hän sisimmässään, että asian laita oli oikeastaan päinvastoin, että Carker oli voiton puolella ja tiesi sen hyvin.

»Minä olen rohjennut», virkkoi Carker, »pyytää puheillepääsyä ja ilmoittaa haluavani keskustella eräästä asiasta, koska —»

»Ehkä herra Dombey on antanut teille tehtäväksi toimittaa perille jonkin nuhteen», keskeytti Edith. »Te omistatte herra Dombeyn luottamuksen niin tavattomassa määrässä, hyvä herra, että minua tuskin hämmästyttäisi, vaikka olisitte saanut sellaisen tehtävän.»

»Minulla ei ole mitään viestiä sille naiselle, joka antaa hänen nimelleen niin suuren loiston», vastasi Carker. »Mutta pyydän omasta puolestani olemaan oikeudenmukainen nöyrälle anojalle — joka on vain herra Dombeyn alamainen — ja samalla ajattelemaan täydellistä avuttomuuttani eilen illalla, kun minulle oli mahdotonta olla joutumatta osalliseksi siihen kohtaukseen, johon kiusallinen sattuma minut johti.»

»Rakkahin Edith», virkkoi Kleopatra matalalla äänellä pitäessään lornettia helmassaan, »herra — mikä hänen nimensä nyt onkaan — käyttäytyy suurenmoisesti. Ja niin sydämellisesti!»

»Sillä minä uskallan», sanoi Carker luoden rouva Skewtoniin kiitollista alamaisuutta ilmaisevan katseen, »minä uskallan nimittää sitä kiusalliseksi tilanteeksi, vaikkakin yksinomaan minulle, joka onnettomuudekseni jouduin olemaan läsnä. Niin mitätön mielipiteiden ero niiden välillä, jotka rakastavat toinen toistaan sydämellisesti ja ovat valmiit millaisiin uhrauksiin tahansa sellaisissa tapauksissa ei merkitse mitään. Niinkuin rouva Skewtonkin itse eilen illalla sanoi niin vakavasti ja tunteellisesti, ei se ole mitään.»

Edith ei voinut katsoa häneen, vaan sanoi hetken kuluttua:

»Ja teidän asianne sitten, hyvä herra —»

»Edith, kultaseni», virkkoi rouva Skewton, »herra Carkerhan seisoo yhä. Hyvä herra Carker, suvaitkaa istuutua.»

Carker ei vastannut mitään äidille, vaan kiinnitti silmänsä ylpeään tyttäreen kuin ottaisi vastaan vain hänen taholtaan tulevan tarjouksen. Vasten tahtoaan Edith istuutui ja viittasi kädellään kuin kehoittaen vierastaan tekemään samoin. Ei mikään voinut olla kylmempää, ylpeämpää ja loukkaavampaa mahtavuudessaan ja halveksimisessaan kuin tämä pikku liike, mutta Edith oli turhaan taistellut tätäkin pientä myönnytystä vastaan, ja nyt hänet pakotettiin siihen. Se sai riittää. Carker istuutui.

»Sallitteko minun, arvoisa rouva», sanoi Carker kääntäen rouva Skewtoniin päin valkeat hampaansa kuin valon, — »nainen, jolla on teidän erinomainen ymmärryksenne ja hienoaistinne, luottaa minuun täydellä syyllä, siitä olen varma — sallitteko siis minun kohdistaa sanottavani rouva Dombeylle ja jättää hänen ilmaistavakseen sen teille, joka olette hänen paras ja rakkain ystävänne — herra Dombeyn jälkeen?»

Rouva Skewton olisi poistunut, mutta Edith pysähdytti hänet. Edithin olisi tehnyt mieli vihastuneena käskeä Carker puhua avoimesti tai kokonaan vaieta, jollei tämä olisi kuiskaamalla lisännyt: »Neiti Florencen — sen nuoren neidon, joka juuri lähti täältä —»

Edith antoi hänen jatkaa ja katseli häntä nyt. Kun Carker kumartuen eteenpäin ollakseen lähempänä teeskenteli hyvin suurta hienotunteisuutta ja kunnioitusta ja hampaitaan näytellen hymyili anteeksipyytävästi, tuntui Edithistä siltä kuin olisi tehnyt mieli lyödä hänet kuoliaaksi.

»Neiti Florencen asema», aloitti Carker, »on ollut onneton. Minusta tuntuu vaikealta viitata siihen seikkaan puhuessani teidän kanssanne, jonka kiintymys hänen isäänsä luonnollisesti vaikuttaa, että te olette mustasukkaisen arka jokaisesta herra Dombeyta koskevasta sanasta.» Hänen puheensa oli aina selvää ja pehmeää, mutta ei mikään kieli voi kuvailla, kuinka selvästi ja pehmeästi hän lausui nämä sanat. »Mutta miehenä, joka on myöskin kiintynyt herra Dombeyhin, vaikkakin toisella tavalla, ja jonka elämä on kulunut herra Dombeyn luonteen ihailemisessa, sellaisena miehenä voin sanoa loukkaamatta teidän arkatuntoisuuttanne puolisona, että neiti Florencea on surullisella tavalla laiminlyönyt — juuri hänen oma isänsä. Saanko sanoa: hänen isänsä?»

Edith vastasi: »Sen tiedän.»

»Tiedätte sen!» virkkoi Carker ja teeskenteli suurta mielenhuojennusta. »Se nostaa vuoren painon sydämeltäni. Voinko toivoa teidän tietävän, mistä tuo laiminlyönti on johtunut, mistä herra Dombeyn ylpeyden — tarkoitan, luonteen rakastettavasta vaiheesta?»

»Sen voitte sivuuttaa, hyvä herra», vastasi Edith, »päästäksenne pikemmin sen loppuun, mitä aiotte sanoa».

»Tajuan todellakin, armollinen rouva», vastasi Carker, »uskokaa minun täydellisesti tajuavan, että herra Dombey ei tarvitse minkäänlaisia puolusteluja teidän kannaltanne. Mutta suvaitkaa arvostella minun sydäntäni omanne mukaan — silloin annatte anteeksi harrastukseni häntä kohtaan, jos se ei pysy sovinnaisissa rajoissa.»

Mikä pisto ylpeälle sydämelle istua vastapäätä Carkeria ja pakosta kuulla, kuinka yhä uudelleen muistutettiin alttarin luona vannotusta väärästä valasta ja tyrkytettiin sitä hänelle kuin inhoittavaa sakkaa sisältävää maljaa, jota hän ei voinut tunnustaa kammoavansa eikä voinut kieltäytyä juomasta!

Kuinka raivosivatkaan hänen rinnassaan häpeä, tunnontuskat ja vimma, kun hän tunsi henkisesti olevansa toisen jalkojen juuressa, niin ylpeä ja suora kuin hän olikin Carkerin edessä majesteetillisessa ulkonaisessa kauneudessaan!

»Florence-neiti», jatkoi Carker, »jätettiin palvelijoiden ja palkattujen henkilöiden hoitoon — jos sitä voi hoidoksi sanoa — jotka olivat joka suhteessa hänen alapuolellaan. Hän tarvitsi siis välttämättä lapsuusaikanaan ohjausta ja johtoa, ja sen puutteessa hän luonnollisesti menetteli ajattelemattomasti ja jossakin määrin unohti asemansa. Hänellä oli jonkinlainen lapsellinen suhde erääseen Walter-nimiseen, halpasäätyiseen poikaan, joka nyt onneksi on kuollut. Ja mielipahakseni on minun vielä mainittava perin ikävä tuttavuus joidenkin rannikkolaivurien kanssa, joilla ei suinkaan ole hyvä maine, ja siihen joukkoon kuuluu myös eräs vanha karannut, vararikon tehnyt mies.»

»Olen kuullut niistä asioista puhuttavan», virkkoi Edith luoden Carkeriin halveksivan katseen, »ja tiedän, että vääristelette niitä. Toivottavasti ette ole siitä selvillä.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Carker, »en luule kenenkään tuntevan niitä asioita paremmin kuin minä. Teidän jalomielistä, hehkuvaa luonnettanne, hyvä rouva — samaa luonnetta, joka puolustaa niin ylevän käskevästi rakastettua ja kunnioitettua puolisoa ja tuottaa herra Dombeylle hyvin ansaittua onnellisuutta — täytyy minun kunnioittaa ja pitää arvossa ja sen edessä kumartua. Mutta mitä tulee tähän asiaan, jonka vuoksi juuri rohkeninkin tänne tulla, en voi ollenkaan epäillä, etten olisi siitä täydellisesti perillä, koska olen hankkinut itselleni täyden varmuuden herra Dombeyn luottamusmiehenä — voisinpa melkein sanoa ystävänä. Omistaessani hänen luottamuksensa ja tuntiessani syvää harrastusta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää, kaikkeen häntä koskevaan, kun lisäksi tulee se alempi vaikutin, että haluaisin näyttää uutteruuttani ja tehdä itseni sen nojalla mieluisammaksi, olen kauan pitänyt näitä asianhaaroja silmällä sekä itse että luotettavien apulaisten tukemana ja saanut siten lukemattomia yksityiskohtaisia todisteita. Sallikaa minun ilmaista teille tämä, vaikka pelkäänkin herättäväni teissä tyytymättömyyttä.»

Edith ei kohottanut katsettaan korkeammalle kuin hänen suunsa kohdalle, mutta näki sen joka hampaassa onnettomuuden enteen.

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva», jatkoi Carker, »jos neuvottomuudessani rohkenen kysyä teidän mielipidettänne. Luulen huomanneeni, että te tunnette suurta harrastusta Florence-neitiä kohtaan?»

Edith kysyi itseltään, oliko hänessä mitään, mitä Carker ei olisi huomannut tai tietäisi? Tämän ajatuksen nöyryyttämänä ja samalla raivostuttamana hän painoi hampaansa värisevää huultaan vasten saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa ja taivutti vain hiukan päätänsä vastaukseksi.

»Tämä harrastus, joka on niin liikuttava todistus siitä, että kaikki, mikä on jossakin suhteessa herra Dombeyhin, on rakasta teille, saa minut epäröimään, ennenkuin kerron hänelle näistä seikoista, joista hän toistaiseksi ei vielä tiedä. Onpa minun tunnustettava sen järkyttävän uskollisuuttani herra Dombeyta kohtaan siinä määrin, että vaikenisin mainituista asioista, jos ilmaisisitte minulle vähääkään sitä toivovanne.»