Part 3

Paremmin kuin muutkaan ihmiset ei kapteeni Cuttle tietänyt, kuinka paljon toivoa kaikesta mielenmasennuksesta huolimatta hänessä vielä oli ollut jäljellä, ennenkuin hän sai tämän lopullisen iskun. Uutista luettaessa ja vielä pari minuuttia senjälkeenkin hän istui kuin noiduttuna, tuijottaen vaatimattomaan Tootsiin. Sitten hän hypähti äkkiä pystyyn, pani päähänsä vahakankaisen hattunsa, jonka oli laskenut pöydälle vieraansa kunniaksi, kääntyi selin Tootsiin ja painoi päänsä uuninreunustalle.

»Sen minä sanon», huudahti Toots, jonka hellää sydäntä liikutti kapteenin odottamaton tuska, »että tämä maailma on tosiaankin kerrassaan kurja kapine! Aina kuolee joku tai katoaa tai tekee jotakin kiusallista. Totisesti, jos olisin sen tiennyt, en olisi niin iloinnut päästessäni omaisuuteni haltijaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista maailmaa. Sehän on paljon pahempi kuin Blimberin maailma.»

Asentoaan muuttamatta kapteeni Cuttle viittasi Tootsia olemaan hänestä välittämättä. Heti senjälkeen hän kääntyi, vahakankainen hattu niskaan työnnettynä, tasoitellen ja silitellen kädellään ruskeita kasvojaan.

»Wal'r, rakas poikani», virkkoi kapteeni, »hyvästi! Wal'r, lapseni, poikani, sinua minä rakastin! Hän ei ollut omaa lihaani ja vertani», jatkoi kapteeni tuleen katsellen, »minulla ei ole ketään — mutta kadottaessani Wal'rin tunnen samaa kuin isä menettäessään poikansa. Miksi sitten? Senvuoksi, että se ei ole vain yksi tappio, vaan kokonainen tusina. Missä on se pieni punaposkinen ja kiharatukkainen koulupoika, joka oli tässä huoneessa aina niin iloinen ja virkeä kaiket viikot kuin hilpeä soittokappale? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on se reipas nuorukainen, jota ei mikään voinut väsyttää tai suututtaa ja joka leimahti ja punastui, kun hämäsimme häntä pikku kullannupulla, niin että oli oikein ilo katsella häntä? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on sen miehen hehkuva mieli, jonka oli vaikea nähdä vanhan enon minuuttiakaan epäröivän ja joka ei välittänyt lainkaan itsestään? Hukkunut Wal'rin kanssa. Siinä ei ollutkaan vain yksi Wal'r, vaan tusina, joita kaikkia rakastin, jotka pitivät kiinni hänen kaulastaan hänen hukkuessaan ja nyt ovat tarttuneet minuun!»

Toots istui vaiti taivutellen sanomalehteä mahdollisimman pieneen kokoon polvellaan ja sitten taas levittäen sen.

»Ja Sol Gills», puheli kapteeni tuijottaen tuleen, »yksinäiseksi jäänyt vanha Sol-parka, missä sinä olet nyt? Sinut jätettiin minun hoitooni. Wal'rin viimeiset sanat olivat: Pitäkää huolta enostani! Mikä sinuun oikein meni, Sol, kun lähdit ja jätit Ned Cuttlen pulaan, ja mitä minun on nyt merkittävä sinusta tilikirjaani, johon Wal'r katselee ylhäältä? Sol Gills! Sol Gills!» toisti kapteeni pudistaen hitaasti päätänsä, »kun saat käsiisi tämän sanomalehden kaukana kotoa, missä ei kukaan ole tuntenut Wal'ria eikä osaa sanoa sinulle mitään, menet kai laivanreunalle ja heittäydyt pää edellä syvyyteen!»

Syvään huokaisten kapteeni kääntyi Tootsiin päin ja heräsi vasta nyt selvästi huomaamaan tämän herran läsnäolon.

»Nuori mies», virkkoi kapteeni, »teidän pitää sanoa rehellisesti tuolle nuorelle naiselle, että tämä surullinen uutinen on liiankin totta. Sellaisesta, nähkääs, ei kirjoiteta romaaneja. Laivan päiväkirjassa se on kerrottu, ja sen totisempaa kirjaa eivät ihmiset osaa kirjoittaa. Huomisaamuna», lisäsi kapteeni, »minä lähden hankkimaan tietoja, mutta niistä ei voi tulla mitään hyvää. Jos haluatte pistäytyä luokseni vielä huomenna aamupäivällä saatte tietää, mitä olen kuullut, mutta sanokaa nuorelle naiselle kapteeni Cuttlen puolesta, että näin tämä juttu päättyi.»

Kapteeni otti koukulla vahakangashatun päästään, veti hatun kuvusta esille nenäliinan, pyyhki epätoivoisena harmaantunutta päätänsä ja heitti nenäliinan raukeasti entiseen paikkaan takaisin perin masentuneena.

»Vakuutan teille», virkkoi Toots, »että olen tosiaankin sanomattoman pahoillani. Totisesti se surettaa minua kovin, vaikka en tuntenutkaan puheena olevaa henkilöä. Luuletteko sen koskevan neiti Dombeyhin, kapteeni Gills — piti sanomani herra Cuttle?»

»Mitä ihmettä!» vastasi kapteeni kuin säälitellen Toots paran viattomuutta. »Kun tyttö ei vielä ollut tuota suurempi, pitivät he jo toisistaan kuin kaksi kyyhkystä.»

»Tosiaanko!» huudahti Toots, jonka kasvot venyivät huomattavasti pitemmiksi.

»He olivat luodut toisilleen», sanoi kapteeni murheellisena, »mutta mitä se nyt merkitsee?»

»Kautta kunniani!» virkkoi Toots, purkien sanoja mielenliikutuksen ja kömpelön naurunhihityksen seasta, »nyt olen vielä surullisempi kuin äsken. Nähkääs, kapteeni Gills, minä — minä suorastaan jumaloin neiti Dombeyta, minä — minä olen ihan sairas rakkaudesta häneen» — puuska, joka pani tämän tunnustuksen puhkeamaan onnettoman Tootsin huulilta, ilmaisi hänen tunteittensa rajuuden — »mutta mitä merkitsisi rakkauteni häneen, jollen olisi todella pahoillani hänen tuskastaan, mistä se sitten johtuneihin? Minun kiintymykseni, nähkääs, ei ole itsekäs», lisäsi Toots tuttavallisesti, mikä johtui siitä, että hänkin oli saanut olla kapteenin helläsydämisyyden todistajana. »Minun laitani, kapteeni Gills, on niin, että jos minun ylitseni ajettaisiin — tai — tai minut tallattaisiin maahan — tai heitettäisiin jostakin hyvin korkealta — tai jotakin tuontapaista sattuisi — neiti Dombeyn vuoksi, olisi se kaikkein hauskinta, mitä minulle voisi tapahtua.»

Kaiken tämän Toots lausui hiljaisella äänellä, jottei sitä kuulisi Kukonpoika, joka vastusti hellempiä tunteita. Pakollinen hillitseminen yhtyneenä tunteitten voimakkuuteen sai hänet punastumaan korviaan myöten ja sitten näyttämään kapteenille niin liikuttavan kuvan epäitsekkäästä rakkaudesta, että kunnon kapteeni taputti häntä rauhoittaen selkään ja kehoitti rohkaisemaan mielensä.

»Kiitoksia, kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te menettelette ystävällisesti puhuessanne minulle niin keskellä omia huolianne. Olen teille hyvin kiitollinen. Niinkuin sanoin aikaisemmin, kaipaan todellakin ystävää ja olisin iloinen saadessani tutustua teihin. Vaikka elänkin hyvissä oloissa», jatkoi Toots pontevasti, »ette osaa kuvitella, kuinka kurja sentään olen. Tyhjänpäiväiset ihmiset, nähkääs, luulevat minua onnelliseksi, kun näkevät minut Kukonpojan seurassa, ja sellaiset etevät luonteet kuin hän uskovat samoin, mutta minä olen kurja. Kärsin neiti Dombeyn vuoksi, kapteeni Gills. En voi enää nauttia aterioistani, räätäli ei tuota minulle mitään iloa, yksin ollessani usein itken... Vakuutan teille, että mielihyvin tulen takaisin huomenna ja vaikka viisikymmentä kertaa!»

Näin sanoen Toots pudisti kapteenin kättä ja peitettyään liikutuksen merkit niin hyvin kuin se kävi päinsä niin lyhyessä ajassa, salatakseen ne Kukonpojan läpitunkevalta katseelta, astui takaisin myymälään. Kukonpoika, joka oli mustasukkainen heti kun huomasi vaikutusvaltaansa uhattavan, katseli kapteeni Cuttlea kaikkea muuta kuin suopean näköisenä jäähyväisiä lausuttaessa. Sitten hän seurasi Tootsia ulos kadulle osoittamatta muuten vastenmielisyyttään, kun taas kapteeni jäi myymälään sydän raskaana. Rob Hioja säteili ilosta, kun hänellä oli ollut kunnia tuijottaa melkein puoli tuntia Nobbyn voittajaan.

Kauan senjälkeen kun Rob oli jo nukahtanut myymäläpöydän alle, istui kapteeni tuijottaen tuleen. Vielä kauan sittenkin, kun ei enää ollut mitään tulta katseltavana, hän istui silmät suunnattuina ruostuneeseen kamiininsuojukseen, Walteria ja Sol-ukkoa koskevien lohduttomien ajatusten risteillessä hänen päässään. Ullakon tuuliseen huoneeseen vetäydyttyäänkään hän ei vielä saanut lepoa ja nousi aamulla sumuisena ja uupuneena.

Kohta kun Cityn liikkeet olivat auki, lähti kapteeni Dombey ja Pojan konttoriin. Puisen merikadetin akkunoita ei sinä aamuna avattu. Rob Hioja jätti kapteenin määräyksestä akkunaluukut kiinni, ja koko rakennus oli kuin kuolintalo.

Sattumalta oli Carker juuri menossa ovesta sisälle, kun kapteeni saapui perille. Vastattuaan vakavasti ja äänettömästi konttoripäällikön tervehdykseen kapteeni rohkaisi mielensä ja seurasi häntä hänen omaan huoneeseensa.

»No niin, kapteeni Cuttle», virkkoi Carker asettuen seisomaan tavalliselle paikalleen uunin eteen ja pitäen hattua päässään, »tämä on ikävä juttu».

»Olette siis saanut sen tiedon, joka oli eilen sanomalehdessä?» kysyi kapteeni.

»Kyllä», vastasi Carker, »olemme saaneet sen. Se oli täsmällinen. Vakuutusyhtiö kärsii tuntuvan tappion. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta sitä ei voi auttaa. Sellaista on elämä!»

Carker leikkasi varovasti kynsiään kynäveitsellä ja hymyili kapteenille, joka seisoi ovella.

»Olen erittäin pahoillani Gay-paran vuoksi», jatkoi Carker, »ja myöskin miehistön. Kuuleman mukaan oli siellä mukana eräitä parhaita miehiämme. Mutta niin käy aina. Myöskin monta perheellistä miestä. Kuitenkin on lohdullista ajatella, ettei Gay-paralla ollut perhettä, kapteeni Cuttle!»

Kapteeni seisoi hieroen leukaansa. Konttoripäällikkö vilkaisi pöydälle jätettyihin avaamattomiin kirjeisiin ja otti käteensä sanomalehden.

»Voinko tehdä jotakin puolestanne, kapteeni Cuttle?» kysyi hän kohottaen silmänsä lehdestä ja luoden hymyilevän, paljon puhuvan katseen oveen.

»Toivoisin teidän, hyvä herra, voivan rauhoittaa minua eräässä asiassa, joka huolestuttaa minua kovasti», vastasi kapteeni.

»Niinkö!» huudahti Carker. »Mikä se on? Kuulkaahan, kapteeni Cuttle, minun täytyy pyytää teitä esittämään asianne nopeasti, jos se suinkin käy päinsä. Minulla on hyvin kiire.»

»Nähkääs, hyvä herra», virkkoi kapteeni astuen askeleen lähemmäksi, »ennenkuin ystäväni Walter lähti tälle onnettomalle matkalle —»

»No no, kapteeni Cuttle», keskeytti hymyilevä konttoripäällikkö, »älkää puhuko tuolla lailla onnettomista matkoista. Täällä meillä ei ole mitään tekemistä onnettomien matkojen kanssa, hyvä mies. Teidän on täytynyt kuluttaa jo hyvin varhain elämänne, jollette muista, että kaikilla matkoilla on turmionkin mahdollisuudet sekä maalla että merellä. Ette kai kiusaa itseänne sillä olettamuksella, että tuo nuorukainen, mikä hänen nimensä nyt olikaan, hukkui rajuilmalla, joka lietsottiin häntä vastaan täältä toimistosta — vai kuinka? Hyi, kapteeni! Uni ja soodavesi ovat parasta lääkettä tuollaista levottomuutta vastaan.»

»Nuorukainen», vastasi kapteeni hitaasti— »olettehan vain melkein poika minuun verraten, enkä senvuoksi pyydä anteeksi, että tuo sana luiskahti huuliltani, — jos teitä miellyttää tällainen leikki, ette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, ja jollette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, on minulla ehkä kuitenkin syytä olla levoton. Kuulkaahan nyt, herra Carker. Ennenkuin poikaparka lähti pois käskyä totellen, kertoi hän minulle, ettei sitä matkaa tehty hänen omaksi hyväkseen tai edistyksekseen. Minun vakaumukseni oli, että hän erehtyi ja sanoinkin hänelle niin. Nyt olen tullut tänne kysymään paria seikkaa teiltä, koska esimiehenne on poissa ja voidakseni rauhoittaa mieltäni. Niihin kysymyksiin vastasitte silloin avomielisesti. Minua rauhoittaisi kovasti, kun kaikki on kerran näin lopussa ja on kestettävä, mitä ei voi auttaa — kuten voitte oppineena miehenä lukea kirjasta ja painaa mieleenne — jos vielä kerran saisin kuulla, etten erehtynyt, etten ole laiminlyönyt velvollisuuttani, kun en sanonut ukolle, mitä Walter oli kertonut minulle, ja että tuuli todella puhalsi hänen purjeisiinsa, kun hän nosti ne lähteäkseen Barbadosin satamaan. Herra Carker, kun kävin täällä viimeksi, tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme. Jollen ole tänä aamuna ollutkaan kovin miellyttävä tuon poikaparan vuoksi ja jos olen taas kiivastunut joistakin teidän huomautuksistanne, jotka olisin halunnut torjua, on nimeni Edward Cuttle, ja pyydän teiltä anteeksi.»

»Kapteeni Cuttle», vastasi Carker mahdollisimman kohteliaasti, »minun täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».

»Mikä se on, hyvä herra?» kysyi kapteeni.

»Pyytää teitä olemaan ystävällinen ja poistumaan, jos suvaitsette», virkkoi konttoripäällikkö ojentaen käsivartensa, »ja viemään joutavat jaarittelunne jonnekin muualle».

Kapteenin kasvojen joka kuhmu kalpeni hämmästyksestä ja vihasta. Hänen otsansa punainen juovakin haihtui kuin sateenkaari pilvien synketessä.

»Sanonpa teille jotakin, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker häristäen etusormellaan ja näyttäen hänelle kaikki hampaansa, mutta hymyillen yhä ystävällisesti, »minä olin liian suopea teille, kun kävitte täällä viimeksi. Te kuulutte vehkeileviin ja julkeisiin ihmisiin. Halutessani säästää nuorukaista, mikä hänen nimensä olikaan, joutumasta potkaistuksi pois paikastaan suinpäin, siedin teitä, hyvä kapteeni, mutta kerran, vain kerran. Poistukaahan siis nyt!»

Kapteeni oli kuin naulattu paikalleen eikä saanut sanaakaan suustaan.

»Menkää», virkkoi hyväntuulinen konttoripäällikkö, nostaen takinhelmansa ja seisoen sääret hajallaan kamiinin edessä matolla, »menkää tiehenne järkevänä miehenä, jottei tarvitsisi heittää teitä ulos tai turvautua muuhun väkivaltaiseen keinoon. Jos herra Dombey olisi täällä, kapteeni, olisi teidän mahdollisesti pakko lähteä talosta häpeällisemmällä tavalla. Minä en sano muuta kuin: menkää!»

Kapteeni löi painavalla nyrkillään rintaansa kuin saadakseen sillä keinolla vedetyksi henkeään syvempään, katseli Carkeria kiireestä kantapäähän ja loi silmäyksen ympärilleen tässä pienessä huoneessa ikäänkuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, missä tai minkälaisessa seurassa hän nyt oli.

»Te olette kavala, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker kevyesti ja vilkkaan avomielisesti kuin maailmanmies ainakin, joka tunsi maailman liian hyvin joutuakseen pois tolalta minkään ilkityön ilmi tullessa, kun se ei koskenut häntä itseään, »mutta ette ole kuitenkaan kyllin viekas salataksenne koukkujanne täydellisesti — ette te eikä teidän poissaoleva ystävänne, kapteeni. Minne ihmeeseen se ystävänne on joutunut, häh?»

Taas kapteeni painoi käden rinnalleen. Henkäistyään vielä syvään hän vannoi mielessään kestävänsä, mutta pysyi vaiti.

»Te haudotte sieviä pikku suunnitelmia, pidätte hauskoja pikku neuvotteluja, teette hauskoja pikku sopimuksia ja otatte vastaan sieviä pikku vierailijoitakin, vai mitä, kapteeni?» kysyi Carker rypistäen kulmiaan ja samalla näyttäen hampaansa yhtä selvästi kuin ennenkin, »mutta kerrassaan julkeaa on tulla tänne sitten vielä kaiken jälkeen. Se ei sovi ollenkaan yhteen teidän viekkautenne kanssa! Teidän salaliittolaisten ja piilottelijain ja karkurien pitäisi ymmärtää paremmin, mikä on viisasta. Suvaitsetteko nyt ilahduttaa minua poistumalla?»

»Nuorukainen», huohotti kapteeni tukahtuneella ja vapisevalla äänellä, alkaen omituisesti heilutella painavaa nyrkkiään, »montakin sanaa haluaisin lausua teille, mutta en oikein tiedä, mihin ne ovat piiloutuneet juuri tällä hetkellä. Minun laskujeni mukaan hukkui nuori ystäväni Walter vasta eilen illalla, ja se saa minut hämmennyksiin. Mutta te ja minä tapaamme vielä varmasti toisemme, poika», sanoi kapteeni pitäen koukkuaan koholla, »jos elämme».

»Jos niin käy, ei se suinkaan osoita teidän taitavuuttanne, hyvä mies», vastasi Carker yhtä avomielisesti kuin ennenkin, »sillä voitte luottaa siihen, että yllätän teidät ja annan teidät ilmi. Varoitan teitä siitä. En teeskentele olevani siveellisempi kuin lähimmäiseni, hyvä kapteeni, mutta niin kauan kuin minulla on silmät ja korvat, en kärsi tämän talon tai kenenkään tämän suvun jäsenen luottamusta käytettävän väärin. Hyvästi», lisäsi Carker nyökäten.

Kapteeni Cuttle, joka katseli häneen hievahtamatta (ja Carker katseli kapteenia yhtä hievahtamatta), lähti ulos toimistosta ja jätti hänet seisomaan hajasäärin tulen eteen niin tyynenä ja tyytyväisenä kuin hänen sielunsa olisi ollut yhtä puhdas tahroista kuin hänen valkean hieno kauluksensa ja hänen pehmeä sileä ihonsa.

Mennessään ulomman konttorihuoneen kautta kapteeni katsahti siihen pulpettiin, jonka ääressä tiesi Walter-paran ennen istuneen. Nyt siinä istui toinen nuori poika, jonka kasvot olivat melkein yhtä kukoistavat ja toiveikkaat kuin hänenkin sinä päivänä, jolloin hän oli juonut kuuluisan, viimeisen edellisen pullon vanhaa madeiraa pienessä takahuoneessa. Näin herännyt muistelma teki kapteenille oikein hyvää. Se lauhdutti häntä juuri kun hänen vihansa oli saavuttanut korkeimman asteensa ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä.

Kun kapteeni oli palannut puisen merikadetin kohdalle ja jälleen istui hämärän myymälän nurkassa, ei hänen mielenkuohunsa, niin voimakas kuin se olikin, voinut vetää vertoja hänen tuskalleen. Viha ei tuntunut ainoastaan tekevän vääryyttä vainajan muistolle, vaan olevan kuoleman tartuttama ja vähenevän ja haihtuvan sen rinnalla. Kaikki maailmassa elävät konnat ja valehtelijat olivat mitättömiä kuolleen ystävän rehellisyyden ja totuudenrakkauden vastakohtina.

Paitsi Walterin menettämistä kapteeni ei tässä mielentilassaan selvästi tajunnut muuta kuin että samalla oli hukkunut melkein koko hänen maailmansa. Jos hän välillä moitti, vieläpä ankarastikin, itseään siitä, että oli tukenut Walterin viatonta juonta, ajatteli hän vähintäinkin yhtä usein sitä Carkeria, jota ei mikään meri koskaan luovuttaisi, ja sitä Dombeyta, jonka hän alkoi käsittää olevan yhtä saavuttamattomissa, ja »Sydämen Iloa», jota hän ei enää koskaan tapaisi, ja »Rakastettavaa Pegiä», hoikkaa ja soreaa ballaadia, joka oli ajautunut karille ja hajonnut pelkiksi laudoiksi ja loppusoinnuiksi. Kapteeni istui pimeässä myymälässä hautoen näitä muistoja, kunnes hänen mielestään haihtui häntä itseään kohdannut loukkaus. Hän katseli lattiaan surullisin silmin kuin olisi nähnyt sen kaiken todellakin lipuvan sirpaleina silmiensä ohi.

Mutta hän ei silti unohtanut omistaa Walter-paran muistolle sopivaa ja kunnioittavaa huomiota. Hän kokosi tarmonsa, herätti Rob Hiojan, joka oli melkein vaipunut uneen luonnottomassa hämärässä, lähti seuralainen kintereillään ja avain taskussaan vanhojen vaatteiden kauppaan, jollaisia Lontoon itäpäässä on niin paljon, ja osti heti kaksi surupukua — Rob Hiojalle yhden, joka oli tavattoman ahdas, ja itselleen toisen, joka oli tavattoman väljä. Hän hankki Robille myöskin erikoisen hatun, joka oli yhtä ihailtava tasasuhtaisuutensa ja hyödyllisyytensä vuoksi kuin muodoltaankin, sillä se oli onnellinen yhdistelmä merimiehen ja hiilenkantajan päähineestä. Näissä pukimissa, jotka myyjä selitti ihmeellisen sopiviksi, koska vain onnellinen sattuma voi niitä ani harvoin yhdistää eikä niiden kuosille miesmuistiin ollut mikään vetänyt vertoja, lähtivät kapteeni ja Rob jälleen liikkeelle ja tarjosivat merkillisen näyn kaikille, jotka sattuivat tulemaan heitä vastaan.

Ulkonaisesti näin muuttuneena kapteeni otti vastaan Tootsin, joka lupauksensa mukaan saapui uudestaan.

»Olen nyt kerrassaan lamassa, poikaseni», sanoi kapteeni, »ja voin vain vahvistaa huonot uutiset. Sanokaa nuorelle naiselle, että hänen pitää ilmaista se varovasti neiti Dombeylle, ja kieltäkää heitä kumpaakin enää ajattelemasta minua — muistakaa se erittäin — vaikka minä puolestani ajattelenkin heitä, kun yöllä nousee hirmumyrsky ja aallot käyvät vuoren korkuisina, kuten saatte lukea tohtori Wattsistanne, veli, ja kun tapaatte sen kohdan, pankaa se merkille.»

Kapteeni säästi sopivampaan aikaan Tootsin ystävyydentarjouksen punnitsemisen ja päästi hänet menemään. Hän oli tosiaankin niin masentunut, että puolittain päätti olla ryhtymättä tänään enää mihinkään varokeinoihin rouva MacStingerin taholta tulevaa yllätystä vastaan ja antautua sattuman varaan. Mutta illalla hänen mielentilansa kuitenkin parani, ja hän puhui Walterista paljon Rob Hiojalle, jonka tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta hän myöskin silloin tällöin kiitteli. Rob ei punastunut kapteenin tuhlaamasta vakavasta kiitoksesta, vaan istui tuijottaen häneen, teeskenteli nyyhkyttävänsä myötätunnosta ja olevansa hyveellinen ja painoi ovelasti mieleensä joka sanan, jonka kapteeni lausui (niinkuin hänen tulikin, vakoilija kun oli).

Kun Rob oli mennyt kojuunsa ja nukkui sikeästi, niisti kapteeni kynttilää, pani silmälasit nenälleen — hänen mielestään oli ollut asiaankuuluvaa käyttää silmälaseja ollessaan laivakojeiden kaupan hoitajana, vaikka hänellä olikin haukansilmät — ja avasi rukouskirjastaan sen kohdan, jossa puhuttiin hautajaismenoista. Ja lukiessaan hiljaa itsekseen pienessä takahuoneessa, silloin tällöin pysähtyen kuivatukseen silmiään, kapteeni luovutti viattomassa, vilpittömässä uskossa Walterin ruumiin meren syvyyksille.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Vastakohtia

Luokaamme silmäys kahteen kotiin, jotka eivät ole vierekkäin, vaan kaukana toisistaan, vaikkakin molemmat helpon jo mukavan matkan päässä suuresta Lontoosta.

Toinen niistä sijaitsee vihreällä ja metsäisellä seudulla lähellä Norwoodia. Se ei ole herraskartano, kooltaankaan se ei ole rehentelevä, mutta se on rakennustavaltaan kaunis ja aistikas. Nurmikenttä, pehmeä laakea rinne, kukkatarha, puuryhmät, joista ei puutu viehättäviä saarnia ja pajuja, kasvihuone, maalaiskuisti sulotuoksuisine köynnöskasveineen, jotka kiemurtelevat pilarien ympärillä, talon yksinkertainen ulkonäkö, hyvin järjestetyt ulkohuoneet, vaikka kaikki on koottu niin pienelle alalle, kuin tavallisessa huvilassa, ilmaisevat sisäisen järjestelyn runsasta mukavuutta. Tämä arvelu ei olekaan aiheeton, sillä sisällä tavataan hienoutta ja ylellisyyttä. Voimakkaat värit oivallisesti sekoitettuina kohtaavat silmää joka käänteessä, huonekaluissa, joiden koko on ihastuttavassa sopusoinnussa pienten huoneitten muodon ja koon kanssa, seinillä ja lattioilla, saaden aikaan eri vivahduksia ja hilliten valoa, joka tulee sisään sinne tänne sovitetuista lasiovista ja akkunoista. Niinikään näkyy siellä joitakin erinomaisia maalauksia ja kuparipiirroksia, omituisissa sopissa ja syvennyksissä on yllin kyllin kirjoja, ja pöydille on levitetty kaikenlaisia pelejä, joissa voi koettaa taitoaan ja onneaan — eriskummaisia shakkinappuloita, arpakuutioita, lautapelejä, kortteja ja biljardi.

Ja kuitenkin on tämän hyvinvoinnin ja mukavuuden keskellä ilmassa jotakin, mikä ei tunnu mieluiselta. Johtuuko se siitä, että matot ja pielukset ovat liian pehmeitä ja äänettömiä, niin että ihmiset, jotka liikkuvat tai lepäävät niillä, näyttävät toimivan varkain, vai siitäkö, ettei kuviin ja piirroksiin ole ikuistettu suuria ajatuksia tai tekoja tai etteivät ne esitä luontoa jonkin runollisen maiseman hahmossa, vaan ovat hekumallisia laadultaan — pelkkiä muodon ja värin näytteitä eikä mitään muuta? Onko syynä se, että kirjat ovat kaikki sidotut kultakirjaimisiin, kansiin ja että useimpien nimi on yhdenmukainen maalausten ja piirrosten aiheen kanssa? Johtuuko se siitä, että asunnon täydellisyys ja kauneus ilmaisee siellä täällä joissakin halvoissa ja mitättömissä kapineissa teeskenneltyä vaatimattomuutta, joka on kuin tuolla riippuvan liiaksi näköisen muotokuvan kasvot tai yhtä valheellinen sen tarkoittama, mukavassa tuolissa aamiaisensa ääressä istuva mies? Vai saako se alkunsa siitä, että hän, kaiken tämän omistaja, joka hengittää täällä joka päivä, erittää itsestään ympäristöön jonkin hämärän vaikutuksen?

Nojatuolissa istuva mies on konttoripäällikkö Carker. Pöydän yläpuolella kiiltävässä häkissä näykkii kirjava papukaija nokallaan metallilankoja ja vaeltaa jalat ylhäällä ja pää alhaalla asuntonsa kupukatossa, ravistellen sitä ja kirkuen, mutta Carker on välinpitämätön lintua kohtaan ja katselee mietiskelevästi hymyillen vastapäisellä seinällä riippuvaa taulua.

»Tosiaankin kerrassaan eriskummainen satunnainen yhtäläisyys», tuumii hän.

Ehkä se on Juno, ehkä Potifarin vaimo tai jokin ivallinen nymfi riippuen siitä, mitä tavaraa taulukauppiaat luulivat tarvittavan, kun tuo maalaus sai nimensä. Se esittää verrattoman kaunista naista, joka on kääntynyt poispäin, mutta vielä luo kasvonsa katselijaan, kopea ilme silmissään.

Se on Edithin näköinen.

Carker huitaisee kädellään kuvaa kohti — mitä? Uhkaako hän? Ei, mutta jotakin sentapaista se on. Lieneekö se voitonriemua? Ei, mutta sitä siinä on enemmän. Vai onko se julkea tervehdys? Ei, mutta jonkin verran on sitäkin. Sitten hän taas jatkaa syöntiään ja puhelee kiukkuisen, vangitun linnun kanssa, joka laskeutuu häkin pohjalle suurta vihkimäsormusta muistuttavalle riippuvalle kullatulle vanteelle ja heiluu siinä hänen ilokseen.

Toinen koti on päinvastaisella puolella Lontoota, lähellä sitä kohtaa, missä entisaikojen vilkas suuri pohjoinen valtatie on nyt rauhallinen ja melkein autio, jollei sen hiljaisuutta häiritse joku yksinäinen jalkamies. Se on köyhä pieni talo, yksinkertaisesti ja niukasti kalustettu, mutta hyvin siisti. Osoittavatpa pääkäytävän kahden puolen ja kapeassa esipuutarhassa kasvavat vaatimattomat kukat, että on koetettu kaunistaa ympäristöä. Paikalla, jossa se sijaitsee, on yhtä vähän maaseudun kuin kaupungin etuja, sillä se ei kuulu kumpaankaan lajiin. Kaupunki on jättiläisen tavoin harpannut sen ohitse, sijoittaen tiilikivi- ja muurisavikantapäänsä kauemmaksi, mutta jättiläisen molempien jalkojen välinen alue on tähän asti ollut vain tuhottua maata eikä kaupunkia. Ja täällä muutamien korkeiden savupiippujen seassa, jotka työntävät ilmaan savua yötä päivää, ja tiilikivipeltojen ja turpeettomien kujien välillä, missä aidat ovat luhistuneet, missä kasvaa pölyisiä nokkosia, missä vielä saattaa nähdä pätkän tai pari pensasaidan jäännöstä ja minne joskus sattumalta tulee linnustaja, vaikkakin joka kerta vannoen pysyvänsä täältä poissa — sijaitsee mainittu toinen koti.

Siellä asuva nainen on sama, joka jätti ensin kuvatun kodin rakkaudesta hyljättyyn veljeensä. Hänen mukanaan katosi sieltä sovittava henki ja sen omistajan rinnasta yksinäinen enkeli. Mutta vaikka tuon miehen rakkaus häneen onkin haihtunut tämän muka kiittämättömän ja ylenkatseellisen karkaamisen vuoksi ja vaikka hän vuorostaan on hylännyt sisarensa, ei hänkään ole voinut unohtaa, millainen enkeli hänen luonaan ennen asui. Sisaren kukkatarha, johon veli ei koskaan astu jalallaan, mutta joka keskellä kaikkia kalliita muutoksia on pysytetty ennallaan, ikäänkuin sen vaalija olisi vasta eilen lähtenyt, on siitä todistuksena.

Harriet Carker on siitä ajasta muuttunut, ja hänen kauneuteensa on langennut syvempi varjo kuin vain ajan luoma olisi, niin kaikkivoipa kuin se lieneekin — tuskan ja huolen ja jokapäiväisen olemassaolon kamppailun varjo. Mutta kaunis hän on vieläkin, täynnä hiljaisen, rauhallisen, syrjäänvetäytyneen kauneutta, jota pitää etsiä, koska se ei voi itse kerskailla itsestään. Jos näin olisi laita, ei se enää olisi, mitä se on.

Tämä hoikka, pieni, kärsivällinen olento on puettu yksinkertaisen siististi eikä ilmaise käytöksessään muuta kuin hiljaisia taloudellisia hyveitä, joilla on niin vähän yhteistä totunnaisen käsityksen kanssa sankaruudesta ja suuruudesta, jollei niistä suorastaan jokin säde loista suurten ihmisten elämän lävitse muuttuen tähtisikermäksi ja johtaen suoraan taivaaseen.

Puheena olevana aamuna hän nojautui vielä nuoreen, mutta jo kuluneeseen ja harmaantuneeseen mieheen, ollen hänen sisarensa, joka yksin koko maailmassa meni hänen puolelleen hänen häpeänsä aikana, pani kätensä hänen käteensä ja talutti häntä yksinäisellä tiellä suloisen päättävästi ja toiveikkaasti.

»Vielä on varhaista, John», sanoi hän. »Miksi lähdet näin varhain?»

»Ei ole monta minuuttia aikaisempi kuin tavallisestikaan, Harriet. Jos minulla on aikaa, niin haluaisin — ajattelin — se on kai jokin oikku vain —sivuuttaa kerran vielä sen talon, jossa lausuin hänelle jäähyväiset.»

»Toivoisin, että olisin joskus nähnyt tai tuntenut hänet, John.»

»Parempi on, niinkuin nyt on, kultaseni, kun muistamme hänen kohtalonsa.»

»Mutta en voisi olla siitä enemmän pahoillani, vaikka olisin tuntenutkin hänet. Eikö sinun surusi ole minunkin? Ja jos olisin nähnyt hänet, niin ehkä olisin mielestäsi parempi puhetoveri keskustelemaan hänestä kuin mitä nyt näytän olevan.»

»Rakkahin sisareni! Onko pienintäkään iloa tai surua, jossa en olisi varma sinun toveruudestasi?»

»Toivottavasti olet varma siitä, John, sillä tosiaankaan ei ole mitään!»

»Kuinka voisit olla parempi tai läheisempi minulle kuin jo olet?» sanoi hänen veljensä. »Minusta tuntuu kuin olisit tuntenut hänet, Harriet, ja ottanut osaa kiintymykseen! häntä kohtaan.»

Sisar siirsi kätensä, joka oli levännyt veljen olkapäällä, hänen kaulaansa ja vastasi vähän epäröiden:

»Ei, ei oikein.»

»Totta se on» virkkoi veli. »Sinä luulet, etten olisi tuottanut hänelle mitään pahaa, jos olisin mukautunut seurustelemaan enemmän hänen kanssaan?»

»Luulenko? Minä tiedän sen.»

»Taivas tietää, etten tehnyt sitä tahallani», vastasi John Carker pudistaen päätään surullisesti, »mutta hänen maineensa oli liian kallis, jotta sitä olisi voinut panna vaaraan minun seurani vuoksi. Oletko samaa mieltä, vai et, rakas —»

»En», vastasi sisar rauhallisesti.

»Se on kuitenkin totta, Harriet, ja nyt on mieleni kevyempi, ajatellessani häntä sen yhteydessä, mikä teki sen minulle niin paljon raskaammaksi silloin.» Hän voitti kuitenkin tämän surumielisen sävyn ja hymyili sisarelleen lausuessaan jäähyväiset.

»Hyvästi, rakas John. Illalla tulen sinua vastaan entiseen aikaan kotimatkallasi. Hyvästi.»

Ne herttaiset kasvot, jotka sisar käänsi häneen suudellakseen häntä, olivat veljen koti, hänen elämänsä, hänen maailmansa, ja kuitenkin ne olivat myöskin osa hänen rangaistuksestaan ja surustaan, sillä siinä pilvessä, jonka hän niillä näki — vaikka se olikin niin puhdas ja rauhallinen kuin loistava pilvi auringonlaskussa — ja hänen elämänsä lujuudessa ja uhrautuvaisuudessa ja siinä, että sisar oli luopunut mukavuudesta, ilosta ja toivosta, hän näki oman vanhan rikoksensa katkerat hedelmät aina kypsinä ja tuoreina.

Harriet seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä kädet höllästi yhteen liitettyinä veljen astellessa likaista ja epätasaista polkua, joka vei heidän talonsa ohitse, missä kerran (ei kovin kauan sitten) oli ollut kukoistava niitty. Nyt siinä oli vain viljelemätön ala, jolla kohosi epäjärjestyksessä siellä täällä rakennettavina olevien pikku talojen perustuksia soran keskeltä kuin ne olisi taitamattomasti kylvetty sinne. Joka kerta kun John katsahti taaksensa — se tapahtui kerran pari — loistivat sisaren ystävälliset kasvot kuin valo hänen sydämeensä. Mutta miehen taivaltaessa raskain askelin eteenpäin voimatta enää nähdä kotia, kohosivat kyyneleet Harrietin silmiin hänen katsellessaan veljensä jälkeen.