Part 2

Sillä aikaa on palveluskunta syönyt aamiaista alhaalla. Samppanja on käynyt liian tavalliseksi heidän keskuudessaan, jotta sitä kannattaisi mainita, ja paistetut metsälinnut, kohopiirakat ja hummerisalaatti ovat muuttuneet pelkäksi arkiruuaksi. Hyvin pitkä nuorukainen on saanut takaisin hyvän tuulensa ja pyrkii taas kiihtymystilaan. Hänen toverinsa silmät alkavat käydä samanlaisiksi kuin hänen omansakin ja tuijottaa jäykkinä. Naisten kasvoilla näkyy yleinen puna, etenkin rouva Perchin poskilla, joka on iloinen ja säteilevä ja niin korkealla elämän huolien yläpuolella, että jos häntä sillä hetkellä pyydettäisiin opastamaan matkustajaa Balls Pondiin, missä hänen omat huolensa asustavat, olisi hänen jonkin verran vaikea muistaa tietä. Towlinson on esittänyt nuoren parin maljan, johon hopeahiuksinen hovimestari on vastannut kauniisti ja liikutettuna, sillä hän alkaa puolittain pitää itseään perheen vanhana jäsenenä ja tuntea itsensä velvolliseksi olla liikutettu tällaisista muutoksista. Koko seurue, etenkin naiset, ovat hyvin hilpeitä. Dombeyn keittäjätär, joka tavallisesti on seuran määräävänä henkilönä, on sanonut olevan mahdotonta asettua entisiin oloihin heti tämän jälkeen ‒ miksi ei siis koko seurue lähtisi teatteriin? Jokainen (rouva Perch mukaan luettuna) on suostunut tähän, yksinpä alkuasukaskin, joka on juodessaan tiikerimäinen ja on tehnyt naiset (etenkin rouva Perchin) levottomaksi muljauttelemalla silmiään. Onpa eräs hyvin pitkistä nuorista palvelijoista ehdottanut tanssiaisiin lähtöä teatterin jälkeen, eikä se näytä mahdottomalta kenestäkään (rouva Perch mukaan luettuna). Sanasota on syttynyt sisäkön ja Towlinsonin välillä. Tyttö väittää vanhaan lauseparteen nojaten, että avioliitot solmitaan taivaassa, Towlinson taas tuntuu olevan sitä mieltä, että tämä kauppa on päätetty muualla. Hän arvelee tytön väittävän niin vain siksi, että toivoo itse pääsevänsä naimisiin. Tyttö taas sanoo toivovansa, että Herra varjelisi häntä koskaan joutumasta naimisiin Towlinsonin kanssa. Lopettaakseen nämä sinne tänne sinkoilevat herjaukset nousee hopeahapsinen hovimestari ehdottamaan maljaa Towlinsonille, jonka tunteminen merkitsee hänen kunnioittamistaan ja jonka kunnioittaminen taas on samaa kuin toivo, että hän tulisi onnelliseksi mielitiettynsä kanssa, missä tahansa (tässä hopeahapsinen hovimestari vilkaisee sisäkköön) se olento sitten lieneekin. Towlinson vastaa kiittäen puheella, joka on tulvillaan tunnetta ja jonka pääsisällyksenä ovat muukalaiset. Heistä hän lausuu, että he saattavat joskus päästä heikkojen ja häilyvien henkilöiden suosioon, joita voi ohjata hiuskarvasta, mutta toivoo kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi jonakin päivänä kuulla ulkomaalaisen ryöstäneen matkavaunuja. Samalla on Towlinsonin katse niin vakava ja ilmehikäs, että sisäkkö on juuri käydä hysteeriseksi, kun hänelle ja kaikille muille ilmoitetaan, että morsian lähtee matkalle, ja kaikki ryntäävät ylös päästäkseen katselemaan hänen lähtöään!

Vaunut ovat ovella, ja morsian tulee alas eteiseen, jossa Dombey odottaa häntä. Florence seisoo portailla ja on myöskin lähtökunnossa, ja neiti Nipper, jolla on ollut välittävä asema salin ja keittiön vaiheilla, on valmis seuraamaan häntä. Edithin ilmestyessä kiiruhtaa Florence häntä kohti lausumaan hänelle jäähyväiset.

Onkohan Edithin kylmä, sillä hän vapisee? Onko Florencen kosketuksessa jotakin luonnotonta ja epätervettä, koska kaunis vartalo peräytyy ja vetäytyy kokoon kuin ei voisi sitä kestää? Onko lähtö niin kiireinen, että Edith rientää ohi vain heilauttaen kättään ja katoaa?

Rouva Skewton vaipuu äidintunteittensa valtaamana sohvalle Kleopatran asentoon, kun pyörien räminä häipyy kuulumattomiin, ja vuodattaa muutamia kyyneliä. Majuri, joka tulee paikalle muun pöytäseurueen keralla, koettaa lohduttaa häntä, mutta hän ei huoli lohdutuksesta, ja niin majuri lähtee. Feenix-serkku lähtee, ja Carker lähtee. Kaikki vieraat poistuvat. Kleopatra jää yksin jäljelle, tuntee päätänsä vähän huimaavan voimakkaan mielen järkytyksen perästä ja nukahtaa.

Alakerrassakin on vallalla huimaus. Hyvin pitkä nuori palvelija, jonka kiihtymys alkoi niin varhain, näyttää liimautuneen päästään ruokasäiliön pöytään, josta ei voi irtautua. Rouva Perchin mielialassa on tapahtunut suuri muutos. Hän puhelee hiljaisella äänellä Perchistä ja ilmaisee keittäjättärelle epäilyksensä, ettei Perch ole enää yhtä kiintynyt kotiinsa kuin ennen, jolloin heitä ei ollut enempää kuin yhdeksän jäsentä perheessä. Towlinsonin korvat kohisevat, ja hänen päässään hurisee lakkaamatta iso pyörä. Sisäkkö toivoo, ettei olisi väärin ikävöidä kuolemaa.

Myöskin ajan kulusta vallitsee alakerrassa yleinen väärinkäsitys. Kaikki ovat sitä mieltä, että kellon pitäisi olla ainakin kymmenen illalla, kun se itse asiassa ei ole vielä kolmeakaan iltapäivällä. Epämääräinen kuvitelma jostakin tehdystä vääryydestä vaivaa seurueen kaikkia jäseniä, ja jokainen pitää salassa toista rikostoverinaan, jota olisi hyvin mieluista välttää. Ei ainoallakaan miehellä tai naisella ole rohkeutta viitata suunniteltuun teatterissakäyntiin. Jos joku olisi jälleen viitannut mahdollisiin tanssiaisiin, olisi hänet leimattu häijyksi tomppeliksi.

Rouva Skewton nukkuu ylhäällä vielä kahden tunnin kuluttuakin, eivätkä keittiössäkään ole torkahdukset vielä loppuneet. Ruokasalin seinäkuvat katselevat alas ruuanjätteisiin, likaisiin lautasiin, viinitahroihin, lasien pohjasakkoihin puoleksi sulaneeseen jäähän, hummerien rippeisiin, lintujen sääriluihin, syvämietteisiin hyytelöihin, jotka vähitellen ovat päättäneet muuttua haaleaksi kumisotkuksi. Häät ovat samoihin aikoihin menettäneet yhtä paljon komeudestaan ja koristuksistaan kuin aamiainenkin. Dombeyn palvelijat saarnaavat siitä niin myötäänsä ja katuvat kotona teen ääressä niin kovasti päiväänsä, että kello kahdeksan tienoilla ovat auttamattoman vakavia. Kun Perch niihin aikoihin saapuu Citystä kukoistavana ja tyytyväisenä valkeissa liiveissä ja lystillistä laulua hyräillen valmiina viettämään hauskan illan kuinka perinpohjaisin huvitteluin tahansa, hämmästyy hän huomatessaan saavansa kylmän vastaanoton ja tavatessaan rouva Perchin huonovointisena, joten hänen osakseen tule mieluisa velvollisuus toimittaa rouva kotiin ensimmäisen raitiovaunulla.

Sitten tulee yö. Vaellettuaan huoneesta toiseen kauniissa talossa Florence pysähtyy omaan huoneeseensa, jossa Edithin huolenpito on ympäröinyt hänet ylellisyysesineillä ja mukavuuksilla. Täällä hän riisuu komean pukunsa, ottaa ylleen entisen yksinkertaisen surupukunsa ja istuutuu lukemaan Diogeneen räpytellessä ja vilkutellessa hänen vieressään lattialla. Mutta hän ei voi lukea tänä iltana. Talo tuntuu oudolta ja uudelta, ja siinä kaikuu kovasti. Hänen sydäntään ahdistaa varjo, mutta hän ei tiedä miksi tai mikä. Hän sulkee kirjansa, ja jörö Diogenes, joka pitää sitä merkkinä, panee käpälänsä hänen syliinsä ja hieroo korviaan hänen hyväilevää kättään vasten. Mutta Florence ei voi nähdä sitä selvästi enää vähän ajan kuluttua, sillä hänen ja koiran välillä on sumua, josta hänen veli- ja äitivainajansa loistavat kuin enkelit. Ja Walterkin, kuljeksiva haaksirikkoinen poikaparka — voi, missä hän on?

Majuri ei tiedä sitä eikä välitäkään tietää. Puuskuttuaan ja nukuttuaan koko iltapäivän hän on nauttinut klubissaan myöhäisen päivällisen ja istuu nyt viinipikarinsa ääressä saattaen melkein mielipuolisuuden rajoille erään kukoistavakasvoisen, vaatimattoman nuorukaisen, joka istuu viereisessä pöydässä (ja joka antaisi sievoisen rahasumman voidakseen nousta ja lähteä pois, mutta ei jaksa), kertomalla hänelle juttuja Bagstockista ja Dombeyn häistä ja vanhan Joen hiton ylhäisestä ystävästä, loordi Feenixistä. Sillä välin on Feenix-serkku, jonka pitäisi olla Longin hotellissa ja vuoteessa, joutunut pelipöydän ääreen, johon hänen itsepäiset säärensä ovat hänet kuljettaneet, ehkä vastoin hänen tahtoaan.

Jättiläisen tavoin täyttää yö kirkon kivilattiasta kattoon asti ja vallitsee siellä hiljaisina tunteina. Sitten kalpea hämärä kurkistaa taas akkunoista ja näkee päivän tieltä väistyessään, kuinka yö vetäytyy takaisin holveihin, seuraa sitä ajaa sen ulos ja kätkeytyy vainajien joukkoon. Arat hiiret kyyristyvät jälleen kiinni toisiinsa, kun suuri ovi läjähtää ja kirkonisäntä ja rouva Miff tulevat yhdessä sisään, vaeltaen jokapäiväistä elämänrataansa, joka on loppumaton kuin vihkimäsormuksen kierros. Taas seisovat kolmikulmainen hattu ja ränsistynyt päähine taustalla vihkiäistoimitusta suoritettaessa, ja taas ottaa mies vaimon ja vaimo miehen seuraavin juhlallisin valoin:

»Rakastaakseen tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa ja köyhyydessä, sairauden ja terveyden päivinä, kunnes kuolema erottaa.»

Samoja sanoja toistaa Carker ratsastaessaan takaisin kaupunkiin ja valikoidessaan parhaimmat kohdat tiestä, huulet kovasti yhteen puristettuina.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Puinen merikadetti särkyy

Viikkojen kuluessa toistensa jälkeen ainoankaan vihollisen ilmestymättä linnoitettuun turvapaikkaan kapteeni Cuttle ei silti vähääkään lyönyt laimin viisaita varokeinojaan yllätystä.

Hän päätteli, että hänen nykyinen turvallisuutensa oli liian varma ja ihmeellinen voidakseen kestää paljon kauemmin. Hän tiesi, että tuulen ollessa suotuisa tuuliviiri harvoin jää paikalleen, ja tunsi liian hyvin rouva MacStingerin päättävän ja pelottoman luonteen epäilläkseen sitä, että tämä sankarillinen nainen oli ottanut tehtäväkseen löytää ja vangita hänet. Vavisten näiden järkisyiden painosta kapteeni Cuttle eleli hyvin yksinään ja syrjään vetäytyneenä. Harvoin hän uskalsi lähteä liikkeelle ennen pimeän tuloa ja silloinkin vain pimeimmille kaduille. Sunnuntaisin hän ei milloinkaan liikkunut ulkona ja sekä turvapaikassaan että sen seinien ulkopuolella hän vältti naistenhattuja ikäänkuin ne olisivat olleet raivoavien jalopeurojen päässä.

Kapteeni ei edes uneksinutkaan, että hänen olisi mahdollista tehdä vastarintaa, jos kävelyretkillä hänen kimppuunsa hyökkäisi rouva MacStinger. Hengessään hän jo näki itsensä taipuisasti sijoitetuksi vuokravaunuihin ja kuvitteli mielessään, kuinka häntä kuljetettaisiin takaisin entiseen asuntoon. Hän aavisti olevansa mennyttä miestä, jos kerran joutuisi sinne, hattunsa katoavan, rouva MacStingerin yötä päivää pitävän häntä silmällä, moitteita koottavan päänsä päälle lasten läsnäollessa ja epäluulon ja epäluottamuksen aina vaanivan kintereillään. Niin hän olisi ihmissyöjä lasten silmissä ja heidän äitinsä mielestä kiinni saatu petturi.

Hänen otsalleen kihosi kylmä hiki ja hänen mielensä painui alakuloiseksi aina kun tämä kaamea kuva tuli hänen mieleensä. Tavallisesti kävi niin, ennenkuin hän iltaisin hiipi ulos talosta saamaan raitista ilmaa ja liikuntoa. Tietoisena vaarasta kapteeni lausui silloin Robille niin juhlalliset jäähyväiset kuin ainakin mies, joka ehkä ei koskaan enää palaa. Samalla hän kehoitti Robia, jos hän itse katoaisi joksikin ajaksi näkyvistä, vaeltamaan hyveen polkua ja pitämään messinkiesineitä aina hyvin kiillotettuina.

Mutta jottei menettäisi mitään tilaisuutta ja taatakseen itselleen jonkin keinon pahimmassakin käänteessä pysyä yhteydessä ulkomaailman kanssa, kapteeni Cuttle sai pian onnellisen aatoksen opettaa Rob Hiojalle salaisen merkin, jonka avulla tämä auttaja voisi vaaran hetkellä ilmaista päällikölleen läsnäolonsa ja uskollisuutensa. Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen kapteeni päätti opettaa hänet viheltämään merimieslaulun »Reippaasti, merimiehet!» ja kun Rob Hioja oli oppinut esittämään sen niin hyvin kuin maakarhu ylimalkaan voikaan, painoi kapteeni seuraavat salaperäiset neuvot hänen mieleensä.

»Seuraappa tarkoin, poikani! Jos minut joskus otetaan —»

»Otetaan, kapteeni», keskeytti Rob pyöreät silmät levällään.

»Niin!» sanoi kapteeni synkästi, »jos joskus lähden ulos ja sanon tulevani takaisin illalliseksi enkä ilmesty vuorokauden kuluessa, niin lähde Brig-torille ja vihellä sitä säveltä lähellä vanhaa ankkuripaikkaani — tietysti sennäköisenä kuin et tarkoittaisi sillä mitään, vaan olisit sattumalta sinne joutunut, Jos vastaan sinulle samalla sävelellä, niin kierrät etäämmälle poikani, ja palaat taas vuorokauden kuluttua. Jos vastaani toisella sävelellä, luovailet edestakaisin ja odotat, kunnes annan uusia merkkejä. Ymmärrätkö?»

»Millä kohtaa minun on luovailtava, kapteeni?» kysyi Roba »Keskikadullako?»

»Siinäpä on sukkela poika!» huudahti kapteeni katsellen häntä. ankarasti, »joka ei tunne oman kielensä aakkosia! Poistua vähän toisaalle ja tulla taas takaisin, vuorotellen — ymmärrätkö?»

»Kyllä, kapteeni», sanoi Rob.

»Hyvä on, poikani», sanoi kapteeni lauhtuen. »Tee siis niin!»

Jotta Rob voisi esittää näytöksen paremmin, alentui kapteeni Cuttle joskus iltaisin, kun myymälä oli suljettu, harjoituksiin hänen kanssaan. Hän vetäytyi siinä tarkoituksessa perähuoneeseen kuin oletetun rouva MacStingerin taloon ja piti tarkoin silmällä liittolaisensa käytöstä tirkistysreiästä, jonka hän oli leikannut verhoon. Rob Hioja suoritti velvollisuutensa niin täsmällisesti ja harkitusti, että kapteeni lahjoitti hänelle useita kertoja puoli shillingiä tyytyväisyytensä merkiksi ja alkoi vähitellen tuntea mielenrauhaa kuin ainakin mies, joka oli varustautunut pahimpaan ja ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin leppymätöntä kohtaloa vastaan.

Siitä huolimatta kapteeni ei kiusannut kohtaloa olemalla hiventäkään rohkeampi kuin ennen. Vaikka hän pitikin hyvään kasvatukseensa kuuluvana olla perheen ystävänä läsnä Dombeyn vihkiäisissä (joista hän oli kuullut Perchiltä) ja näyttää mainitulle herralle parvekkeelta ystävälliset ja hyväksymistä ilmaisevat kasvonsa, oli hän lähtenyt kirkkoon vuokravaunuissa, joiden kumpikin akkuna oli auki, ja olisi todennäköisesti epäröinyt tähänkin uskaliaaseen yritykseen ryhtymistä rouva MacStingeriä kavahtaessaan, ellei jälkimäisen läsnäolo mielipastorinsa jumalanpalveluksessa olisi tehnyt erittäin luultavaksi, että hän ei voinut olla missään yhteydessä tämän toisen juhlallisuuden kanssa.

Kapteeni pääsi taas onnellisesti kotiin ja jatkoi uutta elämäänsä joutumatta suoranaisemmalla tavalla levottomuutta herättävään kosketukseen vihollisen kanssa kuin mitä hänen mielessään vaikuttivat hänen joka päivä kadulla näkemänsä naisten hatut. Mutta muut seikat alkoivat painaa raskaasti kapteenin mieltä. Walterin laivasta ei vieläkään kuulunut mitään. Vanhasta Sol Gillsistä ei saapunut mitään tietoja. Florence ei edes tietänyt vanhan miehen katoamisesta, eikä kapteeni Cuttle raskinut kertoa siitä hänelle. Mitä selvemmin haihtuivat kapteenin omat toiveet jalomielisen, kauniin, rohkean nuorukaisen palaamisesta, jota hän oli pikku lapsesta asti rakastanut omalla karkealla tavallaan, sitä enemmän häntä vaistomaisesti peloitti ajatus vaihtaa sanaakaan Florencen kanssa. Jos kelpo kapteenilla olisi ollut hyviä uutisia, olisi hän voittanut kammonsa vastakoristettua taloa ja sen kalliita huonekaluja kohtaan — vaikka ne yhteydessä hänen kirkossa näkemänsä naisen kanssa tekivät hänen mielensä araksi — ja lähtenyt Florencen luo. Mutta kun heidän yhteisten toiveittensa ylle kohosi synkkä taivaanranta, joka pimeni hetki hetkellä, tuntui kapteenista melkein siltä kuin hän olisi itse ollut neidolle vain uutena onnettomuutena ja tuskana, ja senvuoksi hän pelkäsi Florencen käyntiä tuskin vähemmän kuin rouva MacStingerin hyökkäystä.

Oli kylmä, pimeä syysilta, ja kapteeni Cuttle oli käskenyt sytyttää tulen pieneen takahuoneeseen, joka nyt muistutti entistäkin enemmän laivanhyttiä. Satoi rankasti ja tuuli ulvoi ja kun kapteeni oli kiivennyt talon katolle, vanhan ystävänsä myrskyisen makuusuojan kohdalle, tarkastelemaan säätä, sai hän mielensä masennukseksi nähdä, että se oli lohduttoman kolea. Ei niin, että hän olisi liittänyt tämäniltaisen ilman Walter-paran kohtaloon tai epäillyt, että jos sallimus oli tuominnut hänet tuhoutumaan, se oli jo aikoja sitten tapahtunut. Mutta ulkonainen vaikutelma, jolla ei ollut mitään yhteyttä hänen ajatustensa pääaiheen kanssa, painoi hänen mielensä lamaan ja sai hänen toivonsa haihtumaan samoin kuin on tapahtunut ennen häntä viisaammillekin miehille jäi vielä usein tulee tapahtumaan.

Kääntyen tuimaan tuuleen ja kylmään sateeseen päin ja katsahtaen ylös raskaisiin sadepilviin, jotka lensivät nopeasti talonharjojen yli, kapteeni Cuttle koetti turhaan saada näkyviinsä jotakin iloista. Häntä lähinnä oleva näköalakaan ei tarjonnut mitään parempaa. Rikkinäisissä teerasioissa ja muissa jalkojen juuressa lojuvissa karkeissa laatikoissa kuhertelivat Rob Hiojan kyyhkyset kuin valittavat tuulenpuuskat. Eräs merikadetin muotoinen tuuliviiri, jolla oli kaukoputki silmien edessä ja joka oli kerran näkynyt kadulta, mutta jo kauan sitten peittynyt uusien talojen taakse, narisi ja valitteli ruostuneessa kääntönastassaan, tuiman tuulen sitä pyörittäessä ja leikkiessä sillä julmasti. Kapteenin karkealla sinisellä takilla tanssivat kylmät sadepisarat kuin teräshelmet. Hän saattoi tuskin pysyä pystyssä ankaraa luoteista vastaan, joka painoi häntä ja uhkasi heittää hänet rintasuojan yli kadulle. Jos sinä iltana oli jossakin toivoa, ajatteli kapteeni pitäessään kiinni hatustaan, oli sitä varmasti kotona eikä kadulla, ja niin hän lähti taas surumielisesti päätään pudistaen alas etsimään sitä sieltä.

Hän laskeutui hitaasti pieneen takahuoneeseen, istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katseli kuin toivoa etsien tuleen, mutta siellä sitä ei ollut, vaikka tuli paloi kirkkaasti. Hän otti esille tupakkakotelonsa ja piippunsa ja valmistautui polttelemaan, etsi yhä toivoa piipun pesän punaisesta hehkusta ja huuliltaan kohoavista savukiemuroista, mutta ei siinäkään ollut edes toivon ankkurin pienintä ruostehiukkasta. Hän koetti herättää sitä mielessään totilasilla, mutta sen lähteen pohjalla oli vain surumielinen totuus, eikä hän voinut tyhjentää lasiaan pohjaan asti. Hän teki kierroksen pari myymälässä ja etsi siellä toivoa eri kapineiden joukosta, mutta nepä itsepäiseen tapaansa eivät tehneet muuta kuin kadoksissa olevasta laivasta laskelmia, jotka kaikki johtivat aution meren pohjaan, mitä väitteitä tahansa hän esittikin niitä vastaan.

Tuuli ulvoi yhä ja sade pieksi suljettuja akkunaluukkuja, kun kapteeni pysähtyi myymäläpöydällä seisovan puisen merikadetin eteen ja ajatteli pyyhkiessään pikku sotilaan univormua hihallaan, kuinka monta vuotta merikadetti oli nähnyt, joiden kuluessa vain harvoja muutoksia — tuskinpa mitään — oli tapahtunut laivan miehistössä, kuinka muutokset olivat melkein kaikki tulleet yhtenä päivänä ja kuinka perinpohjaista laatua ne olivat olleet. Nyt oli takahuoneen pikku seurue hajaantunut kauas eri suuntiin. Nyt ei rakastettavalla Pegillä ollut enää kuulijakuntaa, joskin joku olisi halunnut laulaa, mikä ei myöskään käynyt päinsä, sillä kapteeni oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin hän osannut esittää sitä ballaadia ja ettei hän nykyisissä oloissa edes uskaltanut sitä koettaa. Talossa ei enää näkynyt Walterin iloisia kasvoja — nyt kapteeni siirsi hihansa hetkiseksi merikadetin univormusta omalle poskelleen, ja Sol Gillsin vanha tuttu tekotukka ja napit kuuluivat menneisyyteen. Richard Whittingtonia oli lyöty päähän, ja jokainen suunnitelma ja ehdotus, joka oli kohdistunut merikadettiin, ajelehti ilman mastoa ja peräsintä rannattomalla merellä.

Kun kapteeni surullisena hautoi mielessään näitä ajatuksia ja kiilloitti merikadettia joko hellyyden tai hajamielisyyden vallassa, pani myymälän ovelta kuuluva koputus pöydällä istuvan Rob Hiojan vapisemaan kiireestä kantapäähän asti. Hän oli tuijottanut suurilla silmillään hellittämättä kapteenia ja pohtinut itsekseen viidennen sadannen kerran, oliko kapteeni ehkä tehnyt murhan, koska hänellä oli niin paha omatunto ja kova hätä lymyillä.

»Mitä se on?» sanoi kapteeni Cuttle hiljaa.

»Jonkun rystyset», vastasi Rob Hioja.

Kapteeni hiipi heti nolon ja syyllisen näköisenä varpaillaan pieneen perähuoneeseen ja sulki itsensä sinne. Rob avasi ulko-oven ja olisi keskustellut tulijan kanssa kynnyksellä, jos sieltä olisi ilmestynyt nainen. Mutta koska tulija oli miespuolinen ja Robin saamat määräykset koskivat vain naisia, piti hän ovea auki ja antoi vieraan tulla sisään, kuten tämä tekikin hyvin nopeasti ja iloisena päästessään turvaan rankkasateesta.

»Joka tapauksessa hyvä ansio Burgess ja Kumppanille», sanoi vieras katsellen olkapäänsä yli omia sääriään, jotka olivat hyvin märät ja lian tahraamat. »No, mitä kuuluu, herra Gills?»

Tämä tervehdys lausuttiin kapteenille, joka samassa tuli takahuoneesta ja koetti, vaikkakin epäonnistuneesti, näyttää siltä kuin olisi pelkkä sattuma tuonut hänet myymälään.

»Parhaat kiitokset», jatkoi tulija samassa hengenvedossa, »minä voin erinomaisesti, olen teille hyvin kiitollinen. Minun nimeni on Toots — herra Toots.»

Kapteeni muisti nähneensä tämän nuoren miehen vihkiäisissä ja kumarsi hänelle. Toots vastasi nauraa hihittäen ollen tapansa mukaan hyvin hämillään hengitti kuuluvasti, pudisti pitkän aikaa kapteenin kättä ja kääntyi sitten Rob Hiojan puoleen, kun hänellä ei ollut mitään muuta veruketta, ja pudisti hänenkin kättään erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti.

»Mitä minä aloinkaan sanoa! Olisin mielelläni puhunut jonkun sanan kanssanne, herra Gills, jos suvaitsette», virkkoi Toots vihdoin hämmästyttävän maltillisesti. »Mitä minun pitikään sanoa? Neiti D.O.M., tehän tiedätte!»

Asiaankuuluvan vakavasti ja salaperäisesti kapteeni käänsi kohta leukansa pientä takahuonetta kohti, jonne Toots seurasi häntä.

»Oi, suokaa anteeksi», pyysi Toots ja vilkaisi kapteenin kasvoihin istuutuessaan tulen ääressä olevalle tuolille, jonka kapteeni oli tarjonnut hänelle. »Ette kai sattumalta tunne Kukonpoikaa, vai kuinka herra Gills?»

»Kananpoikaako?» sanoi kapteeni.

»Kukonpoikaa», toisti Toots.

Kun kapteeni pudisti päätään, selitti Toots, että se mies, jota hän oli tarkoittanut, kuuluisa ja yleisesti tunnettu henkilö, oli peittänyt maineenlaakereilla sekä itsensä että maansa taistellessaan Nobbyn kanssa, mutta tämänkään selityksen jälkeen asia ei näyttänyt vielä ollenkaan vaikenevan kapteenille.

»Vain senvuoksi kysyin, että hän on ulkona», jatkoi Toots. »Mutta se ei tee mitään. Ehkä hän ei kastu pahasti.»

»Voin heti paikalla lähettää sanan hänelle», huomautti kapteeni.

»No, jos te tosiaankin tahdotte olla niin ystävällinen, että annatte hänen istua myymälässä nuoren apulaisenne kanssa», virkkoi Toots hihittäen, »olisin iloinen, sillä, nähkääs, hän loukkaantuu helposti, ja kosteus on hyvin sopimaton hänen ruholleen. Minä kutsun hänet sisälle, herra Gills.»

Niin sanoen Toots astui myymälän ovelle ja vihelsi yön pimeyteen erikoisella tavalla. Kohta ilmestyi stoalaisen näköinen karkeaan valkoiseen päällystakkiin kääriytynyt miekkonen, jolla oli laakealierinen hattu, hyvin lyhyt tukka, murtunut nenäluu ja huomattavan iso paljas ja hedelmätön pälvi kummankin korvan takana.

»Istukaa, Kukonpoika», virkkoi Toots.

Taipuvainen Kukonpoika sylkäisi suustaan muutamia pieniä oljenkorsia, joilla oli herkutellut, ja otti uuden annoksen toisessa kädessä pitelemästään lisävarastosta.

»Ei suinkaan täällä ole mitään kostean pisaraa saatavissa?» kysyi Kukonpoika ylimalkaisesti. »Tämä virtanaan valuva yö on kova paikka miehelle, jonka pitää elää hyvinvoinnistaan.»

Kapteeni Cuttle toi lasin rommia, jonka Kukonpoika heittäen päänsä taaksepäin tyhjensi itseensä kuin tynnyriin lausuen sitä ennen lyhyesti: »Meidän hyväksemme!» Sitten palasivat Toots ja kapteeni takahuoneeseen ja istuutuivat tulen ääreen, jolloin Toots aloitti:

»Herra Gills —»

»Huomio!» keskeytti kapteeni. »Minun nimeni on Cuttle.» Toots näytti kovin ällistyneeltä kapteenin vakavasti jatkaessa:

»Kapteeni Cuttle on nimeni, Englanti on isänmaani, tämä on asuntoni, ja siunattu olkoon luomakunta — Job», sanoi kapteeni kuin mainitakseen heti, mistä oli lainannut viime sanansa.

»Voi, enkö siis saakaan tavata herra Gillsiä, vai kuinka?» kysyi Toots. »Sillä —»

»Jos voisitte tavata Sol Gillsin, nuori mies» vastasi kapteeni painokkaasti ja laskien kätensä Tootsin polvelle, »vanhan Solin, huomatkaa — omin silminne — tuossa istuessanne, silloin olisitte minusta tervetulleempi kuin myötätuuli laivalle, joka on saanut odottaa tyvenessä. Mutta te ette voi nähdä Sol Gillsiä. Ja miksi ette voi nähdä Sol Gillsiä?» kysyi kapteeni, joka huomasi Tootsin kasvoista tekevänsä syvän vaikutuksen. »Koska hän on näkymätön.»

Kiihtymyksessään oli Toots vastaamaisillaan, että sillä ei ollut väliä, mutta hän muuttikin aikeensa ja virkkoi: »Hyväinen aika!»

»Mainittu mies», jatkoi kapteeni, »on jättänyt minut kirjallisella määräyksellä kaiken tämän hoitajaksi, mutta hän oli melkein kuin vannoutunut veljeni. En tiedä, minne hän on lähtenyt tai miksi hän on lähtenyt, etsiikö hän sisarenpoikaansa vai onko hän päästään vialla. Sitä en tiedä paremmin kuin tekään. Eräänä aamuna päivän koittaessa hän katosi laidan yli ilman loiskahdusta ja väreilyä. Olen etsinyt häntä jos jostakin enkä ole kertaakaan osunut saamaan häntä näkyviini tai kuuluviini.»

»Mutta neiti Dombey ei tiedä —» aloitti taas Toots.

»Ei, ja minä kysynkin teiltä tunteisiinne vedoten», sanoi kapteeni hiljentäen ääntään, »miksi hänen pitäisikään tietää? Miksi hänelle ilmoitettaisiin, ennenkuin välttämättä täytyy. Hän tunsi tosiaankin vanhaa Sol Gillsiä kohtaan niin suurta rakkautta ja ystävyyttä ja — vaikka mitä siitä kannattaa puhua? Tehän tunnette hänet.»

»Tunnen kun tunnenkin», hihitti Toots syyllisen näköisenä, punan peittäessä hänen kasvonsa.

»Ja tulette nyt hänen luotaan?» kysyi kapteeni.

»Tulen kuin tulenkin», hihitti Toots taas.

»Siis ei minun tarvitse huomauttaa sen enempää kuin että tunnette enkelin», sanoi kapteeni.

Toots tarttui heti kapteenin käteen ja pyysi päästä hänen ystäväkseen.

»Kunniani kautta», sanoi Toots vakavasti, »olisin teille kovin kiitollinen, jos haluaisitte tutustua minuun lähemmin. Tahtoisin kovin mielelläni tulla teidän tuttavaksenne, kapteeni. Minä olen tosiaankin ystävän tarpeessa. Pikku Dombey oli ystäväni vanhan Blimberin luona ja olisi vieläkin, jos olisi elänyt. Kukonpoika», jatkoi Toots alakuloisesti kuiskaten, »on peräti kunnollinen — oikein ihailtava omassa lajissaan — ehkä maailman nokkelin mies. Ei ole mitään, mihin hän ei pystyisi, kaikki sanovat niin — mutta en tiedä — hän ei ole kaikkea. Mutta neiti Dombey on enkeli, jos kukaan. Niin olen aina sanonut. Tosiaankin olisin teille erittäin kiitollinen, jos harrastaisitte minun tuttavuuttani.»

Kapteeni Cuttle otti tämän ehdotuksen vastaan kohteliaasti, mutta katsomatta vielä velvollisuudekseen siihen sitoutua. Hän ei vastannut muuta kuin: »Niin, niin, nuorukainen, saamme nähdä, saamme nähdä», ja muistutti Tootsille sitten hänen lähintä tehtäväänsä kysymällä, mikä hänelle tuotti sen kunnian, että Toots tuli hänen luokseen.

»No, asia on nyt niin», vastasi Toots, »että nuori nainen on lähettänyt minut. Ei neiti Dombey — vaan Susan, tehän tiedätte.»

Kapteeni nyökäytti kerran päätänsä, kasvoillaan vakava ilme kuin osoittaakseen, että hän piti mainittua nuorta naista suuressa arvossa.

»Ja nyt kerron teille myöskin, mistä se johtuu», sanoi Toots. »Tehän tietänette, että minä käyn toisinaan vieraisilla neiti Dombeyn luona. En mene sinne nähkääs vartavasten, mutta sattuu niin, että usein joudun hänen läheisyyteensä. Ja kun sinne joudun — no niin, silloin käyn juttelemassa hänen kanssaan.»

»Luonnollisesti», huomautti kapteeni.

»Niin», sanoi Toots. »Kävin hänen luonaan juttelemassa. Kautta kunniani, tuskinpa pidän mahdollisena luoda oikeata mielikuvaa siitä, millainen enkeli neiti Dombey oli tänä iltapäivänä.»

Kapteeni vastasi päännykäyksellä, jonka piti ilmaista, ettei se ehkä ollut helppoa kaikille ihmisille, mutta ainakin hänelle.

»Minun tullessani ulos», virkkoi Toots, »vei Susan minut odottamatta ruokasäiliöön».

Kapteeni näytti ensi hetkellä aikovan nuhdella tällaista menettelyä. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli Tootsia epäluuloisen, melkeinpä uhkaavan näköisenä.

»Sieltä hän veti esille tämän sanomalehden», jatkoi Toots. »Hän kertoi pitäneensä sitä kaiken päivää salassa neiti Dombeyltä sen takia, mitä siinä oli eräästä henkilöstä, jonka sekä neiti että herra Dombey ovat tunteneet, ja sitten hän luki sen minulle. Niin, ja sitten hän sanoi — odottakaahan hetkinen — mitä hän taas sanoikaan vielä?»

Sillä aikaa kun Toots keskitti sielullisia kykyjään tähän kysymykseen, kiintyi hänen katseensa sattumalta kapteenin silmään, ja hän joutui sen ankarasta ilmeestä niin ymmälle, että hänelle kävi kiduttavaksi ponnistukseksi päästä jälleen käsiksi ajatusjuoksunsa johtolankaan.

»Jaha», sanoi Toots pitkän miettimisen perästä, »jaha, hän sanoi toivovansa, ettei se kaikki sentään olisi totta ja että kun hän itse ei voinut oikein hyvin päästä ulos herättämättä neiti Dombeyn epäluuloa, niin enkö minä tahtoisi lähteä tälle kadulle herra Solomon Gillsin luo, joka on puheena olevan henkilön eno, ja tiedustaisi luulisiko hän sen olevan totta vai oliko hän kuullut mitään muuta Cityssä. Hän sanoi myöskin, että jollei herra Gills voisi puhua minun kanssani, voisi epäilemättä kapteeni Cuttle. Ja kuulkaas!» lisäsi Toots ikäänkuin se biisi vasta nyt valjennut hänelle, »tehän se olettekin!»

Kapteeni vilkaisi Tootsin kädessä olevaan sanomalehteen ja hengitti lyhyesti ja hätäisesti.

»No niin», jatkoi Toots, »jos kysytte, miksi tulen näin myöhään, niin vastaan, että kävin ensin Finchleyssä asti noutaakseni sieltä tavattoman kaunista ruohoa neiti Dombeyn linnulle. Mutta heti senjälkeen tulin suoraan tänne. Olette luullakseni nähnyt tämän sanomalehden?»

Kapteeni, joka oli käynyt varovaiseksi lehtien lukemisessa, jottei joutuisi näkemään itseään rouva MacStingerin etsintäkuulutuksen uhrina, pudisti päätänsä.

»Luenko teille sen kohdan?» kysyi Toots.

Kapteenin tehtyä myöntävän eleen Toots luki hänelle seuraavaa laivatoimiston tiedonannoista:

»Southampton. Parkkilaiva _Uhma_, kapteeni Henry James, saapui tänään tähän satamaan sokeri-, kahvi- ja rommilastissa ja ilmoittaa, että lähdettyään Jamaikasta kotimatkalle se joutui tyyneen vyöhykkeeseen sillä ja sillä leveysasteella, tehän tiedätte», sanoi Toots yritettyään vähän lukea numeroita ja hypäten sitten niiden yli.

»No niin!» huusi kapteeni iskien nyrkkinsä pöytään. »Annetaan mennä eteenpäin, poika!»

»‒ leveysasteella», toisti Toots katsahtaen pelästyneenä kapteeniin, »ja sillä ja sillä pituusasteella. Silloin tähystäjä huomasi puoli tuntia ennen auringonlaskua joitakin laivahylyn kappaleita ajelehtimassa noin meripenikulman päässä. Kun ilma oli kirkas eikä parkkilaiva päässyt liikkumaan minnekään, laskettiin vesille vene, jolle annettiin määräys tutkia noita jätteitä. Siellä tavattiin muutamia paksuja raakapuita ja osa englantilaisen, noin viidensadan tonnin kantoisen prikin pääköysistöä ynnä kappale peräsintä, jossa vielä voitiin selvästi erottaa nimen alkuosa _Poika ja P—_. Ajelehtivilla kappaleilla ei ollut näkyvissä jälkeäkään mistään ruumiista. _Uhman_ päiväkirjassa todetaan, että kun yöllä virisi tuulenhenki, ei näitä jätteitä enää näkynyt. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että nyt ovat selvinneet kaikki arvelut, jotka koskevat Lontoosta Barbadosiin lähtenyttä ja sitten kadonnutta prikiä, nimeltä _Poika ja Perillinen_. Se on tuhoutunut viime hirmumyrskyssä ja mennyt pohjaan ainoankaan elävän olennon pelastumatta.»