Part 33

Tohtori Blimber, joka ymmärsi vertauskuvia, ihastui kovin ja virkkoi: »Oikein hyvin, Toots! Tosiaankin kerrassaan hyvin sanottu!» ja nyökäytti päätään, taputtaen käsiään. Feeder vastasi leikillisellä puheella, johon sekaantui tunteellisuuttakin. Pastori Feeder puhui sitten hyvin ystävällisesti tohtori ja rouva Blimberille, ja nuori aviomies melkein yhtä hyvin harsopukuisille pikku morsiusneidoille. Sitten tohtori Blimber lausui sointuvalla äänellä paimentyyliin muutamia ajatuksia siitä kaislamajasta, jossa hän aikoi ruveta tämän jälkeen asumaan vaimonsa kanssa, ja siitä mehiläisestä, joka tulisi surisemaan heidän majansa ympärillä. Heti tämän jälkeen, kun tohtorin silmät räpyttivät merkillisellä tavalla ja hänen vävynsä oli jo huomauttanut, että aika oli luotu orjia varten ja kysynyt, lauloiko rouva Toots, lopetti varovainen rouva Blimber yhdessäolon ja lähetti Cornelian, joka pysyi hyvin tyynenä ja viileänä, matkalle postivaunuissa sydämensä valitun kanssa.

Tootsit palasivat Bedford-hotelliin (jossa rouva Toots oli muinoin oleskellut Nipper-nimisenä), ja siellä heitä odotti kirje. Sen lukeminen vei Tootsilta niin pitkän ajan, että rouva Toots alkoi pelätä.

»Rakas Susan», sanoi Toots, »pelko on pahempaa kuin liikarasitus. Pyydän sinua pysymään tyynenä!»

»Keneltä se on?» kysyi rouva Toots.

»No niin, rakkaani, se on kapteeni Gillsiltä», sanoi Toots. »Älä vain kiihdy. Waltersia ja neiti Dombeyta odotetaan kotiin!»

»Älä koeta pettää minua, rakas ystävä», sanoi rouva Toots nousten äkkiä sohvalta, kalpeana, »sillä se ei auta vähääkään. He ovat jo palanneet kotiin, näen sen selvästi kasvoistasi!»

»Kerrassaan merkillinen nainen!» huudahti Toots hurmaantuneena. »Olet ihan oikeassa, rakkaani, he ovat palanneet kotiin. Neiti Dombey on tavannut isänsä, ja he ovat sopineet!»

»Sopineet!» toisti rouva Toots taputtaen käsiään.

»Rakkaani», virkkoi Toots, »älä vain rasita itseäsi. Muista, mitä tohtori on sanonut. Kapteeni Gills sanoo — tai oikeastaan hän ei sano, mutta minä voin kuvitella siitä, mitä hän kirjoittaa — että neiti Dombey on noutanut onnettoman isänsä pois vanhasta talosta toiseen, jossa hän asuu Waltersin kanssa, ja että herra Dombey makaa siellä vaarallisesti sairaana, kuolemankielissä, ja että neiti Dombey hoitaa häntä yötä päivää.»

Rouva Toots alkoi itkeä katkerasti.

»Rakkakin Susan», huomautti Toots, »koeta, jos suinkin voit muistaa, mitä tohtori on sanonut! Jollet voi, niin sittehän ei ole väliä, mutta koeta ainakin!»

Hänen vaimonsa, jonka entiset tavat olivat äkkiä palanneet, pyysi niin pontevasti viemään hänet kalliin aarteensa, pikku emäntänsä, oman kultansa luokse, että Toots, jonka myötätunto ja ihailu olivat vahvinta lajia, suostui kaikkeen sydämensä pohjasta. He päättivät lähteä heti ja ilmestyä itse vastaukseksi kapteenin kirjeeseen.

Nyt oli jokin salainen asiain yhteys tai muu sattuma toimittanut niin, että kapteeni, jonka luokse herra ja rouva Toots olivat matkalla, oli joutunut häiden kukkaissaattoon, ei päähenkilönä, vaan sivullisena. Se tapahtui näin: Hetkisen katseltuaan Florencea ja hänen pienokaistaan rajattomaksi mielihyväkseen ja puheltuaan pitkän aikaa Walterin kanssa kapteeni lähti kävelylle, tuntien tarpeelliseksi miettiä yksikseen ihmiskohtaloiden muutoksia ja kelpo lailla ravistaa vahakangashattuaan Dombeyn luhistumiselle, jollainen onnettomuus oli syvästi liikuttanut hänen sydämensä jalomielisyyttä ja yksinkertaisuutta. Kapteeni olisi tosiaankin ollut perin alakuloinen tämän kovaonnisen miehen vuoksi, jollei olisi muistanut pienokaista. Mutta se tuotti hänelle aina niin täydellistä tyydytystä, että hän nauroi ääneen kävellessään kadulla ja tosiaankin heitteli äkillisessä ilonpuuskassa hattuaan ilmaan ja tavoitteli sen taas käteensä katselijain suureksi hämmästykseksi. Ne nopeat valon ja varjon vaihtelut, joiden alaiseksi kapteeni joutui kahden vastakkaisen aiheen välillä, koskivat niin kovin hänen mieleensä, että hän ymmärsi tarvitsevansa pitkän kävelyretken, ennenkuin rauhoittuisi, ja koska se tulos suuressa määrin riippui sopusointuisten ajatusyhtymäin vaikutuksesta, valitsi hän liikkuma-alakseen entisen asuntonsa ympäristön, mastojen, airojen ja väkipyöräin tekijäin, laivakorppujen leipojien, hiilenkantajain, pikikattilain, merimiesten, kanavain laivatelakkain, kääntösiltain ja muiden tyynnyttäväin esineiden tienoon.

Nämä rauhalliset näyt ja etenkin kalkkikaivannon seutu vaikuttivat niin edullisesti kapteeniin, että hän käveli edelleen täysin maltillisena ja suorastaan hyräili itsekseen laulua Viehättävästä Pegistä, kun kadunkulmasta kääntyessään äkkiä pysähtyi sanattomana nähdessään voittokulkueen lähestyvän.

Tämän juhlallisen saattueen etunenässä asteli lujatahtoinen naisolento, rouva MacStinger, joka oli säilyttänyt hellittämättömän päättäväisyyden ilmeen ja jolla oli karaistuun rintaan hyvin näkyvästi kiinnitettynä tavattoman iso kello vitjoineen. Sen kapteeni jo ensi silmäykselläkin tunsi Bunsbyn omaksi. Ja tätä viisasta merimiestä rouva MacStinger nyt talutti käsikynkästä, ja Bunsbyn kasvoilla oli samanlainen epätoivoinen ja alakuloinen ilme kuin vangilla, jota kuljetetaan vieraaseen maahan. Heidän jäljessään ilakoivat pienet MacStingerit täysilukuisina, ja taempana näkyi kaksi hirveän ja vankan näköistä naista taluttamassa välissään pientä, korkeahattuista herraa, joka myöskin säteili ilosta. Vanavedessä purjehti Bunsbyn käskyläispoika kantaen päivänvarjoja. Kaikki pysyivät hyvässä marssijärjestyksessä, ja hirvittävä hilpeys, joka oli vallannut koko seurueen, olisi täysin riittänyt ilmaisemaan — vaikkei naisten pontevia ilmeitä olisikaan näkynyt — että se oli uhrikulkue ja että uhrina oli Bunsby.

Kapteenin mieleen johtui ensiksi lähteä karkuun. Se näytti olevan Bunsbynkin aikeena, niin toivotonta kuin sen toteuttaminen olisikin. Mutta kun seurueesta kajahti jälleentuntemisen huudahdus ja Alexander MacStinger juoksi kapteenin luokse avosylin, täytyi kapteenin antautua.

»Kas vain, kapteeni Cuttle!» virkkoi rouva MacStinger. »Onpa tämä tosiaankin kohtaus! En ole teille enää vihainen. Kapteeni Cuttle, teidän ei tarvitse pelätä, että alkaisin tässä julkilausua mietteitäni. Minä tahdon mennä vihkialttarille toisenlaisessa mielentilassa.» Hän vaikeni, oikaisi selkänsä, veti rintansa täyteen ilmaa ja virkkoi uhriinsa viitaten: »Mieheni, kapteeni Cuttle.»

Surkea Bunsby ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, ei morsiameensa eikä ystäväänsä, vaan suoraan eteenpäin, tyhjyyteen. Kun kapteeni ojensi kätensä, tarttui Bunsby siihen, mutta ei lausunut sanaakaan vastaukseksi kapteenin tervehdykseen.

»Kapteeni Cuttle», virkkoi rouva MacStinger, »jos tahdotte hyvittää entiset riidat ja nähdä ystävänne, minun mieheni, viimeisen kerran naimattomana, niin tuotatte meille iloa saattamalla meitä rukoushuoneeseen asti. Tässä on morsiusneitoni», lisäsi hän viitaten tarmokkaampaan edellämainituista vankoista naisista, »ja hän on varmasti iloinen saadessaan teidät suojelijakseen, kapteeni Cuttle».

Lyhyt, korkeahattuinen herrasmies, joka näytti olevan toisen naisen mies ja joka ilmeisesti iloitsi, kun lähimmäinen pakotettiin hänen asemaansa, väistyi ja luovutti kapteeni Cuttlelle määrätyn naisen. Tämä tarttui heti kapteenin käsivarteen ja huomauttaen, ettei saanut menettää aikaa, antoi kovalla äänellä lähtökäskyn.

Kapteenin huolestus ystävän kohtalosta ja aluksi säikähdys omastakin puolesta — sillä hänet valtasi epämääräinen pelko, että hänet voitaisiin väkipakolla naittaa, kunnes hänet pelasti vihkimäkaavan muistaminen, siinä kun laillisesti vaaditaan vastaamaan »tahdon», ja hän tunsi olevansa henkilökohtaisesti turvassa, jos vain mihin kysymykseen tahansa vastaisi selvästi »en» — ajoi kylmän hien hänen otsalleen ja turrutti hänet ensin niin, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, kuinka kulkue eteni, vaikka itse oli siinä jäsenenä, eikä tajunnut sanaakaan kauniin seuralaisensa puheesta. Mutta hieman tyynnyttyään hän sai tietää naiseltaan, että tämä oli jäänyt leskeksi erään herra Bokumin jälkeen, jolla oli ollut toimi tulli virastossa, että hän piti rakkaimpana ystävättärenänsä rouva MacStingeriä, joka oli sukupuolensa loistava esikuva, että hän oli usein kuullut kapteenista ja toivoi hänen katuneen entistä elämäänsä ja että hän uskoi herra Bunsbyn ymmärtävän, minkä onnen hän oli saavuttanut, mutta että hän pelkäsi miesten harvoin käsittävän, mitä sellainen onni merkitsi, kunnes olivat sen menettäneet, ja paljon muuta samaan suuntaan.

Koko tänä aikana kapteeni huomasi rouva Bokumin pitävän tarkoin silmällä sulhasta ja pani myös merkille, että milloin tahansa he tulivat lähelle pihaa tai kapeaa kujaa, joka näytti soveliaalta pakotieltä, rouva Bokum oli varuillaan katkaistakseen hänen mahdollisen karkuretkensä. Niinikään näyttivät pitävän varansa toinen nainen ja hänen miehensä, lyhyt korkeahattuinen herra, ennakolta laaditun suunnitelman mukaan. Onnetonta uhriparkaa piteli muuten rouva MacStinger niin lujasti kiinni, että kaikki itsesäilytysyritykset paon avulla olivat mahdottomia. Sitä piti päivänselvänä myöskin katurahvas, ilmaisten käsityksensä asiasta huudoilla ja sanasutkauksilla, joista rouva MacStinger ei vähääkään välittänyt, kun taas Bunsby näytti olevan tunnottomuuden tilassa.

Kapteeni teki monta yritystä puhutellakseen filosofia edes jollakin yksitavuisella sanalla tai viittauksella, mutta epäonnistui joka kerta, sillä toisaalta oli hänen vartijansa liian valpas, ja toisaalta oli perin vaikeata herättää Bunsbyn huomiota millään ulkonaisella tai näkyvällä merkillä. Näin he lähestyivät rukoushuonetta, läheistä valkoiseksi rapattua rakennusta. Sen oli hiljattain vuokrannut pastori Melchisedech Howler, joka oli hartaista pyynnöistä suostunut antamaan maailman pysyä paikallaan vielä kaksi vuotta, mutta ilmoittanut lahkolaisilleen, että sen sitten täytyi ehdottomasti loppua.

Sillä aikaa kun pastori Melchisedech luki muutamia tilapäisiä rukouksia, sai kapteeni tilaisuuden murista sulhasen korvaan:

»Mitä kuuluu, vanha veikko, mitä kuuluu?»

Tähän Bunsby, unohtaen kunnianarvoisan Melchisedechin, jollaista hairahdusta vain hänen epätoivoinen asemansa saattoi puolustaa, vastasi:

»Kirotun huonoa.»

»Jack Bunsby», kuiskasi kapteeni, »teetkö tämän omasti vapaasta tahdostasi?»

Bunsby vastasi: »En.»

»Miksi sitten sen teet, kaveri?» kysyi kapteeni johdonmukaisesti.

Bunsby, joka tuijotti kuin maailman toiseen ääreen, pienimmänkään ilmeen hänen kasvoissaan muuttumatta, ei vastannut.

»Miksi et livistä?» kysyi kapteeni.

»Häh?» kuiskasi Bunsby toivon välähtäessä hetkeksi hänen mielessään.

»Miksi et livistä?» toisti kapteeni.

»Mitä hyötyä siitä olisi?» tokaisi onneton filosofi. »Hän saisi minut taas kiinni.»

»Koeta!» vastasi kapteeni. »Reippaasti vain! No nyt! Nyt on sopiva hetki. Karkaa, Jack Bunsby!»

Mutta sensijaan että olisi käyttänyt hyväkseen tätä neuvoa Jack Bunsby virkkoi alakuloisesti kuiskaten:

»Se kaikki alkoi sinun arkkusi vuoksi. Miksi täytyikään minun silloin illalla saattaa häntä satamaan?»

»Toveri», änkytti kapteeni, »minä luulin, että sinä olisit vienyt voiton hänestä eikä hän sinusta. Mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla!»

Bunsby vain huokasi.

»Kuuleppas», sanoi kapteeni tyrkäten häntä kyynärpäällään, »nyt on sopiva aika. Karkaa tiehesi! Minä peitän jälkesi. Aika kiitää, Bunsby! Vapautesi on täpärällä. Tahdotko?»

Bunsby ei liikahtanut.

»Bunsby», kuiskasi kapteeni, »tahdotko, kysyn toisen kerran?»

Bunsby ei tahtonut toisellakaan kerralla.

»Bunsby!» ahdisti kapteeni. »Vapautesi tähden, tahdotko, kolmannen kerran? Nyt tai ei koskiin!»

Bunsby ei karannut silloin eikä koskaan, sillä heti tämän jälkeen hän joutui rouva MacStingerin aviopuolisoksi.

Kapteenista tuntui tässä kirkollisessa toimituksessa kauheimmalta asianhaaralta se syvä harrastus, jota Juliana MacStinger osoitti sitä kohtaan. Tuntui peloittavalta ajatella sitä kaikkien sielunvoimain jännittämistä, jolla tuo lupaava lapsi, äitinsä ilmetty kuva, tarkkasi vihkiäismenoja. Kapteeni saattoi jo mielessään kuvitella loppumatonta sarjaa ansaan joutuneita miehiä. Hän näki ajatuksissaan vuosisatoja kestävää sortoa ja pakkoa, jonka alaiseksi merimiehet joutuisivat. Se oli paljon merkittävämpi näky kuin rouva Bokumin tai toisen naisen horjumaton lujuus tai pienen korkeahattuisen herran riemu tai edes rouva MacStingerin kammottava taipumattomuus. Nuoret MacStingerit ymmärsivät hyvin vähän siitä, mitä oli tekeillä, ja välittivät siitä vielä vähemmän. Heidän pääasiallisena harrastuksenaan oli toinen toisensa puolikengille astuminen, mutta nämä villit lapset olivat sitäkin selvempänä vastakohtana Julianan varhaiskypsälle naisellisuudelle. Vuoden parin kuluttua, ajatteli kapteeni, olisi tuon neitosen kanssa saman katon alla asuminen täydellinen turmio.

Toimitus päättyi siten, että nuoret perheenjäsenet kävivät yhteisvoimin käsiksi Bunsbyyn, nimittäen häntä hellästi isäkseen, ja pyytelivät häneltä rahaa. Kun nämä rakkauden puuskat olivat päättyneet, tahtoi kulkue lähteä taas ulos, mutta sitä viivytti hetkisen Alexander MacStingerin odottamaton mielenpurkaus. Tämä lapsikulta näytti mielessään liittävän yhteen rukoushuoneen ja hautakivet silloin, kun ei sinne menty tavalliseen jumalanpalvelukseen. Nyt hän ei voinut käsittää muuta kuin että aiottiin säädyllisesti haudata hänen äitinsä ja ikipäiviksi häneltä riistää. Niinpä hän tuskissaan parkui hämmästyttävän kovaa ja kävi ihan mustaksi kasvoiltaan. Vaikka nämä hellän kiintymyksen merkit lienevätkin liikuttaneet hänen äitinsä sydäntä, ei hänen luonteeseensa kuulunut sallia siitä johtuneen mielihyvän tunteen muuttua heikkoudeksi. Turhaan koetettuaan palauttaa pienokaista järkiin ravistelulla, tyrkkimisellä ja ärjymisellä hän vei pikku pojan sylissään ulos ja yritti toista keinoa. Hääseurue sai seurata tapausten kehittymistä kuullessaan nopeasti toisiaan seuraavia läiskäyksiä, jotka muistuttivat kättentaputuksia, ja nähdessään vähän senjälkeen Alexanderin makaamassa kylmällä kivipihalla ihan punaisena, surkeasti voivotellen.

Hääkulkue, joka nyt taas saattoi järjestyä, lähti liikkeelle Brig-aukiolle päin, missä hääateria odotti, ja katurahvas huuteli Bunsbylle monia hupaisia onnentoivotuksia hänen vastasaavutetun onnensa johdosta. Kapteeni seurasi mukana ovelle asti, mutta kävi levottomaksi rouva Bokumin ystävällisemmän käytöksen vuoksi, sillä vapauduttuaan raskaasta velvollisuudestaan — naisten valppaus oli näet tuntuvasti vähentynyt, sittenkun sulhanen oli turvallisesti vihitty — jouti tämä rouva paremmin osoittamaan harrastustaan saattajallensa. Senvuoksi kapteeni nyt erosi koko seurueesta ja sen uhrista puolustellen lähtöään sillä tekosyyllä, että oli aikaisemmin luvannut mennä muualle. Toisena levottomuuden syynä olivat ne tunnonvaivat, joita hän kärsi ajatellessaan olleensa ensimmäisenä aiheena Bunsbyn joutumiseen satimeen, vaikkei ollut osannut sitä aavistaakaan, vaan oli luottanut rajattomasti filosofin voimiin.

Kapteenin mieleen ei juolahtanut palata vanhan Soi Gillsin luokse poikkeamatta ensiksi kysymään Dombeyn vointia — vaikkakin se talo, jossa hän makasi sairaana, oli Lontoon ulkopuolella, raikkaan nummen reunalla. Hän ajoi jonkin matkaa tuntiessaan itsensä väsyneeksi ja suoritti matkansa iloisena.

Akkunakaihtimet oli laskettu alas, ja kaikki oli niin hiljaista, että kapteenia melkein peloitti koputtaa, mutta kuunnellessaan oven takana hän erotti joitakin ääniä sisältä ihan läheltä. Hän koputti varovasti, ja Toots avasi hänelle oven. Toots olikin juuri saapunut vaimonsa kanssa. He olivat ensiksi käyneet merikadetin tyyssijassa hakemassa kapteenia ja saaneet siellä tietää osoitteen.

Rouva Toots oli heti ottanut joltakulta lapsen syliinsä ja istui nyt portailla sitä hyväillen ja hyssytellen. Florence seisoi kumartuneena hänen vieressään, eikä kukaan olisi voinut sanoa, kumpaa rouva Toots syleili ja hyväili enemmän, äitiäkö vai lasta, tai kumpi heistä oli hellempi, Florenceko rouva Tootsille vai rouva Toots hänelle vai he molemmat pienokaiselle, ollessaan niin tulvillaan rakkautta ja liikutusta.

»Ja onko isänne kovin sairas, rakas neiti Floy?» kysyi Susan.

»On, oikein pahasti», vastasi Florence. »Mutta, Susan kulta, sinä et saa puhua minulle enää samoin kuin ennen. Ja mitä tämä on?» kysyi hän koskettaen hämmästyneenä Susanin vaatteita. »Vanha pukusi, rakas Susan? Vanha myssysi ja kiharasi ja kaikki muu?»

Susan puhkesi itkemään ja peitti suudelmilla sen pikku käden, joka oli koskettanut häntä niin ihmetellen.

»Rakas neiti Dombey», virkkoi Toots astuen esiin, »minä selitän. Hän on kerrassaan erinomainen nainen. Hänen vertaisiaan ei ole monta! Hän on aina sanonut — jo ennenkuin menimme naimisiin ja vielä tänä päivänä — että milloin tahansa te palaisittekin, hän ei tulisi luoksenne missään muussa puvussa kuin siinä, jossa hän oli tottunut teitä palvelemaan, jottei hän näyttäisi teistä vieraalta ja vähemmän rakkaalta. Minä myöskin ihailen sitä pukua enemmän kuin mitään muuta. Minä ihailen häntä siinä! Rakas neiti Dombey, hänestä tulee taas palvelijanne ja hoitajanne ja kaikkea muuta, mitä hän oli ennen, vieläpä enemmänkin. Hän ei ole lainkaan muuttunut. Mutta, Susan kulta», lisäsi Toots, joka oli puhunut hyvin tunteellisesti ja ihastuneesti, »en pyydä sinulta mitään muuta kuin että muistaisit, mitä lääkäri on sanonut, etkä vain kiihoittuisi.»

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Leppyminen

Florence tarvitsi apua. Hänen isänsä oli alituisen hoidon tarpeessa. Ja senvuoksi Susan oli korvaamaton apua Florencelle. Kuolema vaani Dombeyn vuoteen ääressä. Entisen itsensä varjona, mieleltään järkytettynä ja ruumiiltaan vaarallisesti sairaana hän laski väsyneen päänsä sille leposijalle, jonka hänen tyttärensä kädet olivat valmistaneet, eikä ollut sen koommin siitä noussut.

Yleensä hän tunsi aina läsnäolevan tyttärensä, vaikka kuumehoureissaan usein sekoitti ne olot, joissa hän nyt puhui Florencelle. Niinpä hän toisinaan puheli siinä mielessä kuin hänen poikansa olisi vasta äsken kuollut. Silloin hän mainitsi, että vaikkei hän ollutkaan sanonut mitään Florencen alituisesta vaalimisesta pikku sairasvuoteen ääressä, hän kuitenkin oli nähnyt sen — hyvinkin nähnyt. Ja samalla hän peitti kasvonsa nyyhkyttäen ja ojensi taas kuihtuneen kätensä. Toisinaan hän kysyi Florencea häneltä itseltään. »Missä Florence on?» »Tässä, isä.» »En tunne häntä!» huusi sairas. »Me olemme olleet erossa niin kauan, etten tunne häntä!» Ja silloin valtasi hänet jäykistävä pelko, kunnes Florence sai hänen kiihtymyksensä hellillä sanoilla lauhtumaan ja hänen silmistään virtaamaan kyyneliä, joita toisilla kerroilla koetti niin innokkaasti kuivata.

Dombey houraili toisinaan tuntikausia entisissä vaikutelmissaan, jonne Florence ei voinut häntä seurata, vaikka kuuntelikin tarkoin. Hän toisteli lapsellista kysymystä: »Mitä on raha?» ja mietti ja pohti sitä tapaillen sopivaa vastausta, milloin hajanaisesti, milloin vähän johdonmukaisemmin, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ennen häneltä kysytty. Hän saattoi toistella entistä toiminimeään tuhansia kertoja ja käänsi joka kerta päätään pieluksella. Hän laski lapsiaan — yksi — kaksi — pysähtyi ja alkoi taas alusta samalla tavalla.

Mutta näin tapahtui vain silloin, kun hän oli pahimmin sekaisin. Kaikkina muina sairautensa vaiheina, etenkin silloin, kun hän oli selvimmillään, hän ajatteli vain Florencea. Useimmiten hän teki seuraavaa: hän palautti mieleensä sen yön, jota oli vielä niin hiljattain muistellut, sen yön, jolloin Florence tuli alas hänen huoneeseensa, ja kuvitteli, että hänen sydämensä iski häntä ja että hän lähti Florencen jäljestä ylös portaita häntä etsimään. Sitten hän taas sekoitti tämän ajan äskeisiin päiviin, jolloin lukemattomat jalan jäljet olivat häntä kiusanneet, hämmästyi niiden paljoutta ja alkoi laskea niitä seuratessaan Florencea. Silloin hän äkkiä huomasi verisiä jälkiä ilmestyneen toisten joukkoon. Ja tavantakaa avautui ovia, joiden lävitse hän näki kuvastimissa hirveitä aaveita, kuihtuneita miehiä, kätkemässä jotakin povelleen. Mutta lukemattomien jalanjälkien, veristenkin, seassa hän näki siellä täällä Florencen askelia yhä menossa edellä. Ja hänen rauhaton henkensä harhaili seuraten ja lukumäärää laskien yhä kauemmaksi ja korkeammalle, ikäänkuin valtavan tornin huippuun, jonne kesti vuosikausia kiivetä.

Eräänä päivänä hän kysyi, eikö se ollut Susan, jonka hän oli kuullut puhelevan pitkän aikaa sitten.

Florence vastasi: »Oli, isä kulta», ja kysyi, tahtoiko hän tavata Susania.

Sairas vastasi: »Hyvin mielelläni», ja Susan ilmestyi väristen ja hämillään hänen vuoteensa viereen.

Se näytti suuresti huojentavan potilaan mieltä. Hän pyysi, ettei Susan lähtisi pois, vaan uskoisi, että hän antoi anteeksi kaikki, mitä Susan oli sanonut. Sitten hän kertoi, että Florencen ja hänen välinsä olivat nyt ihan toisenlaiset ja että he olivat hyvin onnellisia. Ja vahvistaakseen sanojaan hän tarttui Florencen päähän ja veti sen pielukselle viereensä.

Tällaisena hän pysyi monta viikkoa. Vihdoin hän rauhoittui maatessaan vuoteellaan heikkona miehen varjona ja puhuen niin hiljaisella äänellä, että toiset saattoivat erottaa hänen sanansa vain panemalla korvansa hänen huultensa kohdalle. Hänelle tuotti hiljaista nautintoa maata siinä akkunan ollessa auki katsellen kesäistä taivasta ja puita ja iltaisin auringonlaskua, seurata silmillään pilvien ja lehtien varjoja, jotka herättivät hänessä myötätuntoa. Se olikin luonnollista, sillä hänelle eivät elämä ja maailma enää merkinneet muuta.

Nyt hän alkoi näyttää huomaavansa Florencen väsyvän ja koetti voittaa heikkoutensa kuiskaamalla hänelle: »Mene kävelemään, lapsi kulta, raittiiseen ilmaan. Mene hyvän miehesi luokse!» Kerran hän viittasi huoneeseen tulleen Walterin astumaan lähemmäksi ja kumartumaan, puristi hänen kättään ja vakuutti kuiskaten, että hän tiesi kuollessaan voivansa uskoa tyttärensä hänen haltuunsa.

Eräänä iltana, jolloin Florence ja Walter istuivat auringonlaskun aikana hänen huoneessaan, mikä oli hänelle hyvin mieluista, alkoi Florence hyräillä hiljaisella äänellä sylisään olevalle pienokaiselle vanhaa säveltä, jota oli niin usein laulanut velivainajalleen. Sairas ei sietänyt sitä silloin, vaan kohotti vapisevan kätensä pyytäen Florencea lopettamaan. Mutta seuraavana päivänä hän pyysi Florencea laulamaan sitä, vieläpä sitten useinkin iltaisin, kuten Florence tekikin. Sairas kuunteli kasvot kääntyneinä toisaalle.

Kerran Florence istui akkunan ääressä, käsityökori hänen ja Susanin välillä, joka yhä oli hänen uskollinen toverinsa. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Ilta oli ihana; kestäisi vielä pari tuntia pimeän tuloon. Tämä rauhallisuuspa hiljaisuus teki Florencen hyvin miettiväiseksi. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin vuoteessa makaava, nyt niin muuttunut mies oli ensiksi esittänyt hänelle kauniin uuden äitipuolen, ja hätkähti Walterin nojautuessa takaapäin hänen tuolinsa ylitse.

»Florence rakas», virkkoi Walter, »portailla on eräs, joka haluaa puhua kanssasi».

Walterin ilme näytti Florencesta kovin vakavalta ja pakotti hänet kysymään, oliko jotakin tapahtunut.

»Ei, ei mitään, kultaseni», vastasi Walter. »Minä olen itse tavannut sen herran ja puhunut hänen kanssaan. Ei mitään ole tapahtunut. Tule nyt.»

Florence pisti kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä alakertaan, uskoen isänsä mustasilmäisen rouva Tootsin hoitoon, joka istui työssään niin uutterana ja reippaana kuin mustasilmäiset naiset voivat. Puutarhan puolella olevassa hauskassa pikku vierashuoneessa istui muuan herra, joka nousi seisomaan ja lähestyi Florencea, mutta kääntyikin sitten kummallisten säärtensä ohjaamana toiseen suuntaan ja pysähtyi pöydän viereen.

Silloin Florence muisti Feenix-serkun, jota ei ollut ensiksi tuntenut varjossa. Feenix-serkku tarttui hänen käteensä ja onnitteli häntä hänen avioliittonsa vuoksi.

»Minä olisin tosiaankin suonut», virkkoi hän istuutuen sitten, kun Florencekin istui, »että olisin aikaisemmin saanut esittää onnentoivotukseni, mutta niin monta tuskallista tapausta on seurannut toinen toisensa kintereillä, että olen itsekin ollut kirotussa tilassa ja täysin kykenemätön kaikkeen seurusteluun. Ainoa seura, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, olen ollut minä itse, ja kaikkea muuta kuin imartelevaa on ihmisen hyvälle käsitykselle hänestä itsestään tietää tosiaankin ikävystyttävänsä itsensä ihan kuoliaaksi.»

Florence arvasi tämän herran käytöksessä ilmenevästä epämääräisestä vähäisyydestä ja levottomuudesta ja yhtä paljon Walterin koko olemuksesta, että vielä seuraisi jotakin muuta, mikä lähemmin koskisi tiettyä päämäärää.

»Olen kertonut ystävälleni herra Gaylle, jos minulle suodaan kunnia häntä siksi sanoa, iloitsevan! kuullessani, että ystäväni Dombey on varmasti paranemassa», jatkoi Feenix-serkku. »Uskon, ettei ystäväni Dombey salli mielensä liiaksi lannistua pelkästä omaisuutensa menettämisestä. En voi väittää koskaan tunteneeni suurta surua omaisuuden menettämisen vuoksi, sillä minulla ei ole tosiaankaan koskaan ollut suurta omaisuutta menetettävänä. Mutta niin paljon kuin minulle on ollut mahdollista menettää, olen myös menettänyt enkä huomaa mielestäni erikoisesti siitä huolehtivani. Tiedän, että ystäväni Dombey on kirotun rehellinen mies, ja varmasti tuottaa hänelle suurta lohdutusta se tieto, että se on yleinen mielipide. Ei edes Tommy Screwzer — joka on erittäin sapekas mies ja jonka ystäväni Gay luultavasti tuntee — voi kiistää sitä tosiasiaa vastaan.»

Florence tunsi entistä selvemmin, että jotakin oli tulossa, ja odotti sitä vakavana, niin vakavana, että Feenix-serkku vastasi, ikäänkuin hän olisi puhunut.

»Asia on niin», virkkoi Feenix-serkku, »että ystäväni Gay ja minä olemme keskustelleet siitä, olisiko mahdollista pyytää teiltä erästä suosionosoitusta. Ystäväni Gay, joka on kohdellut minua erikoisen hyväntahtoisella ja avomielisellä tavalla, mistä olen hänelle oikein kiitollinen, on taipunut siihen, että pyytäisin sitä teiltä. Olen varma siitä, että niin rakastettava nainen kuin ystäväni Dombeyn viehättävä ja täydellinen tytär ei tarvitse monia rukouksia taipuakseen, mutta olen onnellinen tietäessäni, että minua tukee tässä ystäväni Gayn vaikutus ja suostumus. Kun edustaja-aikoinani jonkun henkilön oli tehtävä jokin ehdotus — mikä sattui harvoin niinä aikoina, sillä meitä pidettiin hyvin lujissa ohjaksissa, koska kummankin puolen johtajat olivat ankaran sotakurin miehiä, mikä olikin kirotun hyvä asia sekä upseerin arvoisille että tavallisille rivimiehille niinkuin minullekin ja esti meitä paljastamasta itseämme joka hetki kaikkien silmille, niinkuin moni meistä kiihkeästi halusi — niin, kun edustaja-aikoinani, kuten aioin sanoa, jollakin miehellä oli halu laukaista pienellä yksityisellä paukkupyssyllään, pidettiin aina suurena etuna hänelle, jos hän saattoi sanoa, että hänellä oli onni uskoa ajatustensa saavan vastakaikua herra Pittin, sen luotsin, rinnassa, joka oli kestänyt monta myrskyä. Silloin alkoi hiton suuri joukko edustajia heti hihkua ja yllytti siten hänen rohkeuttaan. Mutta asian laita oli niin, että nämä miehet, joiden oli käsketty hurrata oikein pontevasti, milloin vain herra Pittin nimi mainittiin, tulivat siinä niin harjaantuneiksi, että aina heräsivät sen kuullessaan. Ja he olivat niin täysin tietämättömiä siitä, mistä oli puhe, että hupaisten juttujen kertoja Brown — hän, joka kuului valtionvarain valiokuntaan ja joi neljä pulloa päivässä ja jonka ystäväni Gayn isä varmaankin tunsi, sillä se tapahtui ennen ystäväni Gayn aikoja — niin, Brown sanoi tavallisesti, että jos joku olisi noussut paikaltaan ja sanonut, että hänen täytyi mielipahakseen ilmoittaa parlamentille erään kunnioitettavan edustajan makaavan etuhuoneessa kuolemankielissä suonenvetokohtausten viimeisellä asteella ja että saman kunnioitettavan edustajan nimi oli Pitt, olisi tämä sanoma otettu äänekkäin hyväksymishuudoin vastaan.»

Tämä pääasian vältteleminen hämmensi Florencea, joka katseli vuoroin Feenix-serkkua ja Walteria yhä levottomampana.

»Rakkaani, ei ole syytä huolestua», sanoi Walter.

»Kautta kunniani, ei ole syytä huolestua», vahvisti Feenix-serkku, »ja minä olen syvästi suruissani tuottaessani teille hetkisenkään levottomuutta. Vakuutan teille, ettei ole mitään hätää. Se suosionosoitus, jota pyydän, on yksinkertaisesti vain — mutta se näyttää tosiaankin niin tavattoman kummalliselta, että olisin sanomattoman kiitollinen ystävälleni Gaylle, jos hän hyväntahtoisesti suvaitsisi — niin, tosiaankin — suvaitsisi murtaa jään», sanoi Feenix-serkku.

Sekä tämä vetoaminen että yhtä paljon Florencen katse vaikuttivat, että Walter virkkoi:

»Rakkaani, asia ei ole lainkaan kummallinen. Tässä on puheena vain se, että lähtisit Lontooseen yhdessä tämän herran kanssa, jonka tunnet.»

»Ja myöskin ystäväni Gay — jos saan huomauttaa», keskeytti Feenix-serkku.

»Niin, minä tulen mukaan — käymään erään henkilön luona.»

»Kenen?» kysyi Florence katsellen toisesta toiseen.

»Jos voisin pyytää teitä luopumaan vaatimasta vastausta kysymykseenne», sanoi Feenix-serkku, »niin tekisin mielelläni sen pyynnön».

»Tiedätkö sinä sen, Walter?»

»Tiedän.»

»Ja hyväksyt?»

»Hyväksyn, mutta vain siksi, että olen varma sinunkin hyväksymisestäsi. Silti ymmärrän kyllä, että saattaa olla asianhaaroja, jotka puolustavat sitä, ettei asiasta puhuta etukäteen enempää.»

»Jos isä nukkuu vielä tai jos hän valvoessaan voi tulla toimeen ilman minua, niin lähden heti» sanoi Florence. Hän nousi tyynesti, katsahti heihin kumpaankin vähän pelästyneen, mutta täysin luottavan näköisenä ja lähti huoneesta.

Hänen palatessaan valmiina seuraamaan heitä he puhelivat vakavasti yhdessä akkunan ääressä. Florence ei voinut olla ihmettelemättä, mikä puheenaihe oli saattanut tehdä heidät hyviksi tutuiksi näin lyhyessä ajassa. Mutta häntä ei lainkaan ihmetyttänyt se ylpeyttä ja rakkautta säteilevä katse, jonka hänen miehensä loi häneen keskeyttäen puhelunsa, sillä hän oli siihen tottunut.

»Tahtoisin jättää nimikorttini ystävälleni Dombeylle», virkkoi Feenix-serkku, »vilpittömästi toivottaen, että hän vahvistuisi niin pian kuin suinkin. Ja toivoakseni suo ystäväni Dombey minulle sen kunnian, että hän pitää minua miehenä, joka tuntee hiton lämmintä ihailua hänen luonnettaan kohtaan brittiläisenä kauppiaana ja rehellisenä miehenä. Minun maatilani on tavattomasti rappiolla, mutta jos ystäväni Dombey tarvitsisi ilmanmuutosta ja asettuisi sinne, saisi hän huomata sen erikoisen terveelliseksi paikaksi, kuten pitääkin, sillä siellä on tavattoman ikävää. Jos ystävääni Dombeyta vaivaa ruumiillinen heikkous ja hän sallisi minun suositella itselleen sellaista, mikä on perin usein ollut hyväksi minulle, kun tunsin olevani pinteessä elellessäni jokseenkin iloisesti muiden iloisten miesten tavalla, niin ehdottaisin tosiaankin seuraavaa vahvistuskeinoa: munanruskuainen sekoitetaan sokerin ja muskotin kanssa sherrylasiin ja nautitaan aamuisin paahdetun leipäviipaleen keralla. Jackson, jolla oli nyrkkeilyhuoneisto Bond Streetin varrella — erittäin lahjakas mies, jonka maineen ystäväni Gay epäilemättä tuntee — sanoi usein, että heillä oli harjoittelujen aikana tapana käyttää sherryn sijasta rommia. Mutta minä suosittelisin sherryä tässä tapauksessa, koska ystäväni Dombey on voimattomuuden tilassa, sillä rommi voisi nousta hänen päähänsä ja syöksisi hänet kirottuun pinteeseen.»