Part 24

»Hän pysyi yhtä vakavana kuin kuva silloin, kun hän ja minä matkustimme Southamptoniin», selitti Rob. »Aamulla hän oli ihan samanlainen, rouva Brown. Ja kun hän lähti aamulla ennen päivänkoittoa ypöyksin laivalla — minun ollessani muka hänen palvelijansa ja saattaessani häntä turvallisesti sinne — oli hän vielä samanlainen. No, oletteko nyt tyytyväinen, rouva Brown?»

»En, Rob, en vielä», vastasi eukko päättävästi.

»Voi, olettepa te nainen!» huudahti onneton Rob puhjeten heikkoon valitukseen oman voimattomuutensa johdosta. »Mitä sitten vielä haluaisitte tietää?»

»Kuinka on isäntäsi laita? Minne hän lähti?» kysyi rouva Brown pitäen yhä kiinni Robista ja katsellen terävästi hänen kasvoihinsa.

»Sieluni kautta, rouva Brown, sitä en tiedä», vastasi Rob. »Sieluni kautta, en tiedä, mitä hän teki tai minne hän lähti, enkä mitään hänestä. Tiedän vain, mitä hän sanoi minulle varoituksena hillitsemään kieleni, kun erosimme. Ja sen sanon teille ystävänä, että ennemmin kuin kerrotte sanaakaan siitä, mitä nyt puhelemme, pitäisi teidän ampua itsenne tai sulkeutua tähän taloon ja sytyttää se palamaan, sillä hän ei kaihtaisi mitään kostaakseen teille. Te ette tunne häntä puoleksikaan niin hyvin kuin minä, rouva Brown. Ette ole koskaan turvassa häneltä, sen sanon.»

»Enkö ole vannonut valaa ja pidä sitä?»

»Sitä tosiaankin toivon, rouva Brown», vastasi Rob jonkin verran epävarmasti eikä ilman uhkaavaa sävyä. »Yhtä paljon teidän itsenne kuin minun vuokseni.»

Hän vilkaisi eukkoon samalla kun lausui tämän ystävällisen varoituksen ja antoi sille lisäpontta nyökäyttämällä päätänsä. Mutta huomatessaan epämiellyttäväksi katsella keltaisiin kasvoihin, jotka värähtelivät rumasti, ja terävästi tuijottaviin vanhoihin silmiin, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, hän alkoi rauhattomana katsella alaspäin ja ravisteli itseään kuin koettaisi vakuuttaa itselleen, ettei aikonut ryhtyä sen enempiin selityksiin. Eukko, joka yhä piti hänestä kiinni, käytti tätä tilaisuutta hyväkseen nostaakseen oikean kätensä etusormen ilmaan kuin salaiseksi merkiksi piilossa olevalle tarkastelijalle kiinnittää erikoista huomiota siihen, mitä nyt seuraisi.

»Rob», virkkoi hän kaikkein hyväilevimmällä äänellään.

»Laupias taivas, rouva Brown, mikä nyt on?»

»Rob, missä rouva ja sinun herrasi päättivät tavata toisensa?» Rob väänteli itseään yhä enemmän, katseli vuoroin ylös, vuoroin alas, pureskeli peukaloaan kuivaten sitä välillä liiveihinsä ja sanoi vihdoin, vilkaisten kysyvästi kiusanhenkeensä: »Kuinka minä sen tietäisin, rouva Brown?»

Eukko nosti taas sormensa niinkuin äskenkin ja vastasi: »Kuuleppas, poika, sinun ei kannata jättää minua tähän, kun olemme päässeet näin pitkälle. Tahdon tietää.»

Nolon vaitiolon jälkeen Rob äkkiä tokaisi: »Kuinka minä osaisin lausua vieraitten paikkojen nimiä, rouva Brown? Mikä ajattelematon ihminen te olette?»

»Mutta olet kuullut sen nimen, Robby», huomautti eukko lujasti, »ja muistat, miltä se kuulosti. No, sanoppa nyt!»

»En ole koskaan kuullut sitä lausuttavan, rouva Brown», vastasi Rob.

»Vai niin, olet siis nähnyt sen kirjoitettuna ja osaat luetella sen kirjaimet», tokaisi eukko nokkelasti.

Päästäen naurun ja itkun sekaisen huudahduksen — sillä hänet valtasi jonkinlainen ihailu rouva Brownin oveluutta kohtaan, vaikka se tarkoittikin hänen ahdistamistaan — hän veti esille pienen liitupalasen, kopeloituaan jonkin aikaa vastahakoisesti liivintaskuaan. Eukon silmät välkkyivät nähdessään sen pojan peukalon ja etusormen välissä. Kiireesti hän raivasi puiselle pöydälle tilaa, johon Rob saattoi kirjoittaa tuon sanan, ja teki taas merkin vapisevalla kädellään.

»Nyt sanon teille jo etukäteen, rouva Brown», huomautti poika, »ettei kannata kysellä minulta mitään muuta. En vastaa enää mihinkään enkä osaakaan vastata. En tiedä enempää kuin tekään, kuinka pitkän ajan kuluttua he aikoivat tavata toisensa tai kenen suunnitelma se oli, että he lähtivät kumpikin yksin. En tiedä enää mitään muuta. Jos kertoisin teille, kuinka sain selville tuon nimen, niin uskoisitte minua. Kerranko, rouva Brown?»

»Tee se, Rob.»

»No niin, asia on näin — ettehän enää kysy muuta?» sanoi Rob luoden eukkoon silmänsä, jotka nyt alkoivat käydä kovin unisiksi ja tyhmiksi.

»En sanaakaan enää», sanoi rouva Brown.

»No niin, asia on seuraavalla tavalla. Kun eräs henkilö jätti rouvan minun seuraani, pisti hän rouvan käteen paperipalan, johon oli kirjoitettu osoite, ja sanoi sen olevan siltä varalta, että rouva unohtaisi. Hän ei kuitenkaan pelännyt unohtavansa, sillä hän repi sen kohta kun herra oli kääntänyt selkänsä. Kun nostin ylös vaunujen portaan, löysin yhden kappaleen — hän heitti luullakseni muut akkunasta, sillä niitä ei ollut ainoatakaan jäljellä, vaikka koetin katsella, Löytämässäni palasessa oli vain yksi sana, ja se oli tällainen, jos välttämättä haluatte sen tietää. Mutta muistakaa! Olette vannonut valan, rouva Brown!»

Rouva Brown sanoi sen tietävänsä. Kun ei Robilla ollut muuta sanottavaa, alkoi hän hitaasti ja vaivaloisesti piirtää liidulla pöydälle.

»D», luki eukko ääneensä, kun ensimmäinen kirjain oli valmis.

»Hillitkää kielenne, rouva Brown!» huudahti poika peittäen kirjaimen kädellään ja kääntyen kärsimättömästi eukon puoleen. »Sitä en salli lukea ääneen. Olkaa vaiti!»

»Kirjoita sitten suurin kirjaimin, Rob», vastasi rouva Brown, tehden saman salaisen merkin kuin aikaisemminkin, »sillä silmäni eivät erota hyvin painettujakaan kirjaimia».

Mutisten itsekseen ja taas ryhtyen työhönsä vastahakoisesti poika jatkoi kirjoittamista. Hänen kumartuessaan tuli se henkilö, jonka uteliaisuuden tyydyttämiseksi hän tietämättään työskenteli, oven luota hänen taakseen lyhyen välimatkan päähän hänen hartioistaan ja katseli kiihkeästi pojan käden hidasta piirtelyä. Samaan aikaan Alice vastapäisestä paikastaan tarkasteli sitä läheltä ja toisti joka kirjaimen huulillaan, ääntämättä niitä kuuluvasti. Ja joka kirjaimen jälkeen hänen ja Dombeyn silmät sattuivat yhteen kuin kumpikin koettaisi saada tukea toiseltaan, ja niin molemmat luettelivat seuraavat kirjaimet: D. I. J. O. N.

»Kas niin», virkkoi Rob, kostuttaen nopeasti kämmenensä poistaakseen kirjaimet. Eikä hän tyytynyt siihenkään, että oli tuhrinut sen pois hieromalla ja silittämällä kaikki jäljet takkinsa hihalla, vaan hankasi perinpohjin liidun värinkin pöydästä. »No, nyt olette toivoakseni tyytyväinen, rouva Brown!»

Osoittaakseen asianlaidan niin olevan eukko päästi irti hänen käsivartensa ja taputti hänen selkäänsä. Ahdistelujen, ristikuulustelujen ja viinan väsyttämänä Rob pani käsivartensa ristiin pöydälle, painoi päänsä siihen ja vaipui uneen.

Vasta hänen nukuttuaan jonkin aikaa sikeästi ja ääneen kuorsatessaan eukko kääntyi oveen päin, jonka takana Dombey oli piilossa, ja viittasi häntä tulemaan esille ja menemään ulos. Vielä silloinkin pysyi rouva Brown kumartuneena Robin ylitse ja valmiina peittämään hänen silmänsä käsillään tai painamaan hänen päänsä alas, jos hän olisi sattunut kohottamaan sitä salaisten askelten suuntautuessa kiireesti ulko-ovelle. Mutta vaikka hän piti tarkoin silmällä nukkujaa, ehti hän kiinnittää terävän katseensa myöskin valveilla olevaan mieheen. Kun tämä ohitse mennessään kosketti hänen kättään ja kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai aikaan kullan kilahduksen, kiilsivät eukon silmät kirkkaina ja ahneina kuin korpin.

Tyttären tumma katse seurasi häntä ovelle ja pani vaivatta merkille, kuinka kalpea hän oli ja kuinka hänen kiireinen astuntansa ilmaisi, että pieninkin viivytys oli hänestä sietämätön, ja kuinka tärkeätä hänestä oli päästä heti pois ja ryhtyä toimeen. Kun Dombey sulki oven takanaan, vilkaisi Alice äitiinsä. Eukko tuli hänen luokseen, avasi kätensä näyttääkseen, mitä siinä oli, ja sulkien sen taas lujasti ahneuden valtaamana. Sitten hän kuiskasi:

»Mitä hän tekee, Ally?»

»Tuhoja», vastasi tytär.

»Murhanko?»

»Hän on kuin järjiltään loukatusta ylpeydestä ja tekee sellaista, mitä emme mitenkään voi tietää eikä hän itsekään.»

Alicen katse oli kirkkaampi kuin hänen äitinsä, ja se tuli, joka siinä paloi, oli hehkuvampi, mutta hänen kasvonsa olivat värittömät huulia myöten.

He eivät virkkaneet enää mitään, vaan istuivat etäällä toisistaan, äiti vaipuneena rahojensa tarkasteluun, tytär ajatuksiinsa, ja kummankin silmät kiilsivät heikosti valaistun huoneen hämärässä. Rob nukkui ja kuorsasi. Oman onnensa nojaan jätetty papukaija vain oli täydessä touhussa. Se väänteli, kiskoi häkkinsä rautalankoja koukkuisella nokallaan ja kiipeili häkin kupuun ja pitkin sen kattoa kuin kärpänen ja taas alas päistikkaa. Välillä se taas ravisteli ja puri ja heilutteli jokaista ohuempaa rautapuikkoa kuin se olisi selvillä isäntänsä vaarasta ja raivoisasti koettaisi tunkeutua ulos lentääkseen häntä varoittamaan.

KOLMASKUUDETTA LUKU

Lisä uutisia

Petturin omaan sukuun kuului kaksi henkilöä, hänen hylkäämänsä veli ja sisar, joita hänen rikoksensa tähän aikaan melkein painoi raskaammin kuin niin suurta vääryyttä kärsinyttä Dombeyta. Niin uteleva ja ahdisteleva kuin maailma olikin, teki se Dombeylle sen palveluksen, että yllytti hänet takaa-ajoon ja kostoon. Se kiihdytti hänen intohimoaan, pisteli hänen ylpeyttään, vääristi hänen yksinomaisen tunteensa uuteen muotoon ja kehitti vihanvimman tyydyttämisen sellaiseksi päämääräksi, johon hänen koko henkinen tarmonsa kohdistui. Hänen luonteensa koko itsepäisyys ja leppymättömyys, sen panssaroitu paatumus, sen koko synkkyys ja äreys, kaikki sen liioiteltu oman arvon tunto, sen koko intohimoinen pyrkimys kostaa pieninkin loukkaus hänen arvonsa tunnustamista kohtaan, kaikki tämä yhtyi niinkuin monet virrat juoksevat yhteen, ja kuljetti häntä pinnallaan. Kaikkein rajuin ja kiihkein ihminen olisi ollut lempeämpi vihollinen kuin synkkä Dombey, joka oli johdettu näin pitkälle. Olisi ollut helpompi kääntää takaisin ja lepyttää raivostunut peto kuin tämä vakava herra, jonka valkeassa kaulaliinassa ei ollut pienintäkään ryppyä.

Mutta pelkkä kiihkeä päätös kostaa melkein korvasi toiminnan. Silloin kun hän ei vielä tiennyt petturin olinpaikkaa, suuntasi tämä päätös hänen mielensä pois hänen omasta onnettomuudestaan ja kiinnitti sen yhä uusiin suunnitelmiin. Petollisen suosikin veljellä ja sisarella ei ollut sellaista mielenhelpotusta. Kaikki heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä antoi heidän mielestään yhä surullisemman leiman petturin teolle.

Sisar ajatteli ehkä silloin tällöin alakuloisena, että jos hän olisi pysynyt Jamesin luona samana toverina ja ystävänä kuin oli ennen ollut, olisi veli mahdollisesti voinut välttää sen rikoksen, johon oli langennut. Jos hän joskus niin ajatteli, ei siihen kuitenkaan sisältynyt katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt, eikä pienintäkään epäilystä velvollisuudesta, ei mitään itsensä ylistämistä tai ihailua. Mutta kun tämä mahdollisuus tuli harhaan joutuneen ja katuvan Johnin mieleen — niinkuin toisinaan tapahtui — koski se hänen sydämeensä niin kipeästi ja syyttävästi, että hän tuskin jaksoi sitä kestää. Hänen mielessään ei herännyt ainoatakaan moitetta julmaa veljeä kohtaan. Vain itsesyytöksiä, uusia salaisia moitteita omaa kehnoutta ja lankeemusta kohtaan, jossa hän kuitenkin sekä lohdukseen että itsemoitteekseen huomasi omistavansa toverin — siinä olivat ne ainoat mietteet, joihin rikoksen paljastuminen oli syynä.

Samana päivänä, jota seurasi viime luvussa kuvailtu ilta ja jolloin Dombeyn maailma oli kiihkeimmillään hänen vaimonsa karkaamisen vuoksi, pimitti sen huoneen akkunaa, jossa veli ja sisar istuivat yhdessä varhaisen aamiaisensa ääressä, odottamatta miehen varjo, tullen pienen kuistin puolelta. Se oli Perch, Dombey ja Pojan lähetti.

»Olen lähtenyt varhain liikkeelle kotoa», virkkoi Perch katsahtaen tuttavallisesti ovesta sisään ja pysähtyen pyyhkimään mattoon kenkiään, vaikkeivät ne olleet likaantuneet, »ja syynä tulooni ovat eilisiltana saamani ohjeet. Minun oli näet määrä tuoda teille kirjelappu, ennenkuin lähdette kotoanne tänä aamuna, herra Carker. Olisin ollut täällä puolitoista tuntia aikaisemmin», lisäsi hän lempeästi, »jollei esteenä olisi ollut vaimoni terveydentila, joka oli niin huono, että ainakin viisi kertaa viime yönä pelkäsin menettäväni hänet, sen vakuutan teille».

»Onko vaimonne niin sairas?» kysyi Harriet.

»Nähkääs», sanoi Perch kääntyen ensin sulkemaan oven huolellisesti, »hän ottaa niin kovasti tunnolleen sen, mitä meidän liikkeessämme on tapahtunut. Hänen hermonsa ovat niin kovin arat, katsokaas, ja joutuvat pian epävireeseen. Mutta järkkyväthän siitä vahvimmatkin hermot. Epäilemättä tunnette sen itsekin hyvin kipeästi.»

Harriet pidätti huokauksen ja vilkaisi veljeensä.

»Tunnen samaa itsekin vaatimattomalta osaltani», jatkoi Perch pudistaen päätänsä, »vieläpä niin syvästi, etten olisi uskonut. Se vaikuttaa minuun melkein kuin väkijuoma. Tunnen ihan kirjaimellisesti joka aamu ikäänkuin olisin edellisenä iltana ryypännyt enemmän kuin sopii.»

Perchin ulkomuoto vahvisti tämän kuvauksen hänen taudinoireistaan. Siinä näkyi kuumeista velttoutta, joka tavallisesti johtuu liiallisista viinaryypyistä ja epäilemättä olikin peräisin hänen lukuisista kapakkoihin tekemistään retkistä, häntä kun siellä kestittiin ja kuulusteltiin niin innokkaasti, ettei hän ollut koskaan sellaiseen tottunut.

»Senvuoksi voin niin hyvin arvata sellaisen henkilön tunteet, joka on erikoisella tavalla kietoutunut tähän tuskalliseen paljastukseen», sanoi Perch pudistaen taas päätänsä ja puhuen pehmeällä äänellä.

Perch odotti, että hänet olisi nyt otettu uskotuksi, Mutta kun niin ei tapahtunut, yskähti hän kouraansa. Kun tämäkään ei auttanut, yskähti hän hattuunsa, ja kun se oli yhtä hyödytöntä, pani hän hattunsa lattialle ja kaivoi povitaskustaan esiin kirjeen.

»Jos oikein muistan, ei vastausta tarvita», virkkoi hän ystävällisesti hymyillen, »mutta ehkä suvaitsette silmäillä sitä».

John Carker mursi sinetin, joka oli Dombeyn oma, ja otettuaan selon kirjeen erittäin lyhyestä sisällyksestä vastasi: »Ei, vastausta ei odoteta.»

»Lausun teille siis ystävälliset hyvästit, neiti», virkkoi Perch astuen askeleen ovea kohti, »ja toivon vilpittömästi, ettette anna mielenne masentua äskeisen tuskallisen paljastuksen vuoksi enemmän kuin on välttämätöntä». Sitten hän astui taas pari askelta taaksepäin ja kuiskasi yhä salaperäisemmin yhteisesti veljelle ja sisarelle: »Sanomalehdet utelevat paljon innokkaammin tietoja asiasta kuin voisi uskoakaan. Eräs sinitakkinen sunnuntailehden mies, joka oli jo aikaisemmin koettanut lahjoa minua — minunhan ei tarvinne sanoa millä menestyksellä — hiippaili pihallamme eilisiltana vielä kahtakymmentä yli kahdeksan. Näin hänet itse kurkistelemassa konttorin avaimenreiästä, mutta siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä siinä on patenttilukko. Toinen taas, jolla on yllään sotilasviitta, vetelehtii niin kauan kuin päivää riittää Kuninkaan Vaakunan tarjoiluhuoneessa. Viime viikolla satuin siellä lausumaan pikku huomautuksen ja seuraavana sunnuntaiaamuna näin sen painettuna mitä kummallisimmassa muodossa.»

Perch pisti käden povitaskuunsa kuin vetääkseen esiin mainitun uutisen, mutta kun ei mitään kehoituksia kuulunut, veti hän käsistään majavannahkaiset hansikkaansa, otti hatun käteensä ja lausui jäähyväiset. Ennenkuin vielä oli puolipäiväkään, oli Perch kertonut muutamille valituille kuulijoille »Kuninkaan Vaakunassa» ja muualla, kuinka neiti Carker puhjeten kyyneliin oli tarttunut hänen kumpaankin käteensä ja sanonut: »Oi, rakas kelpo Perch, teidän näkemisenne on ainoa lohdutus, joka minulle on jäänyt!» ja kuinka John Carker oli sanonut synkällä äänellä: »Perch, minä hylkään hänet. Älköön kukaan enää mainitko häntä veljekseni!»

»Rakas John», virkkoi Harriet heidän jäätyään kahden ja istuttuaan vaiti jonkin aikaa, »tuossa kirjeessä on huonoja uutisia».

»Niin on, mutta ei odottamattomia», vastasi veli. »Näin eilen kirjeen lähettäjän.»

»Herra Dombeynko?»

»Niin. Hän meni kaksi kertaa konttorihuoneen lävitse minun istuessani siellä. Minä olin voinut välttää häntä aikaisemmin, mutta en tietysti toivonutkaan sen kauan onnistuvan. Ymmärrän kyllä, että hänestä tuntui minun läsnäoloni loukkaavalta.»

»Ei suinkaan hän sanonut niin?»

»Ei, hän ei sanonut mitään, mutta huomasin hänen katseensa pysähtyvän hetkiseksi minuun ja olin valmis ottamaan vastaan, mitä piti tuleman — ottamaan vastaan, mitä nyt on tapahtunut. Olen saanut eron toimestani.»

Harriet koetti näyttää mahdollisimman vähän järkytetyltä ja niin toivorikkaalta kuin suinkin, mutta tämä uutinen oli musertava monestakin syystä.

»'Minun ei tarvitse sanoa teille'», luki John Carker kirjeestä, »'miksi teidän niinellänne olisi tämän jälkeen luonnoton sointu, jos sitä mainittaisiin — vaikka etäisessäkin yhteydessä — minun nimeni kanssa, ja miksi minusta on sietämätöntä joka päivä nähdä senniminen henkilö. Minun on nyt ilmoitettava, että meidän välisemme suhteet lakkaavat tästä päivästä lähtien, ja pyydettävä, ettette koskaan pyri uudestaan tekemisiin minun tai liikkeeni kanssa.— Mukaan on liitetty rahallinen korvaus, joka vastaa hyvinkin pitkää irtisanomisaikaa. Niin, minut on erotettu. Taivas tietää, Harriet, että tuomio on lievä, kun otamme huomioon kaikki.»

»Jos on lievää rangaista sinua, John, toisen pahantyön vuoksi, silloin olet oikeassa», huomautti sisar hiljaa.

»Me olemme olleet hänelle pahaenteistä sukua», sanoi John Carker. »Hänellä on syytä pelästyä jo meidän pelkkää nimeämme ja uskoa, että veressämme on jotakin kirottua ja häijyä. Jollei sinua olisi, Harriet, niin minäkin melkein uskoisin samaa.»

»Älä puhu, veli, sillä lailla. Jos sinulla on jokin erikoinen syy rakastaa minua, niinkuin sanot ja niinkuin luulet itselläsi olevan — vaikka minä olen toista mieltä — niin säästä minua sellaisilta mielettömiltä sanoilta!»

Veli peitti kasvonsa molemmin käsin, mutta salli pian viereensä tulleen sisaren ottaa niistä toisen omaan käteensä.

»Niin monen vuoden jälkeen tämä ero on surullinen asia», sanoi Harriet, »ja sen syy on kauhea meille kummallekin. Meidän pitää myös elää ja keksiä siihen tarvittavat keinot. No niin, siihen me pystymmekin, kun emme säikähdy. John, hädän uhallakin olkaamme ylpeitä siitä, että saamme ponnistella yhdessä.»

Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän suuteli veljensä poskea ja kehoitti pysymään reippaalla mielellä.

»Oi, sisko kulta, sinä olet omasta vapaasta jalosta tahdostasi sidottu tuhon perimään mieheen, jonka maine on mennyt, jolla ei ole ainoatakaan ystävää omasta puolestaan ja joka on ajanut pois kaikki sinunkin ystäväsi!»

»John!» Harriet laski kätensä nopeasti hänen huulilleen. »Vaikene minun vuokseni, meidän pitkäaikaisen toveruutemme muiston tähden!» Veli ei sanonut mitään. »Anna minun nyt puhua sinulle, rakkaani», jatkoi sisar hiljaa istuen hänen vieressään. »Minä olen odottanut tätä samoin kuin sinäkin. Ja kun olen ajatellut sitä, peläten sen tapahtuvan, ja valmistunut siihen niin hyvin kuin olen voinut, olen päättänyt kertoa sen sattuessa, että minullakin on ollut salaisuus, jota sinä et ole tiennyt. Tarkoitan, että meillä on ystävä.»

»Mikä hänen nimensä on, Harriet?» kysyi veli hymyillen surumielisesti.

»En tosiaankaan tiedä, mutta kerran hän vakuutti minulle hartaasti ystävyyttään ja lausui haluavansa auttaa meitä, ja tähän päivään asti olen uskonut häntä.»

»Harriet!» huudahti hänen veljensä ihmeissään, »missä tämä ystävä asuu?»

»Sitäkään en tiedä», vastasi Harriet. »Mutta hän tuntee meidät kummankin ja meidän entisyytemme — sen eri vaiheet, John. Senvuoksi olen hänen pyynnöstään salannut sinulta hänen käyntinsä täällä, ettet tulisi surulliseksi tietäessäsi hänen olevan selvillä asioistamme.»

»Kas vain! Onko hän käynyt täällä, Harriet?»

»On, tässä huoneessa, kerran.»

»Minkälainen mies?»

»Ei nuori. 'Harmaapäinen', niinkuin hän itse sanoi, 'ja nopeasti lisää harmeneva'. Mutta varmasti jalo, avomielinen ja hyvä.»

»Ja kerranko vain olet tavannut hänet, Harriet?»

»Vain kerran tässä huoneessa», vastasi sisar samalla kun heikko, pian häipyvä puna väritti hänen kasvojaan, »mutta täällä käydessään hän pyysi minulta lupaa saada kerran viikossa tavata minut mennessään tästä ohi merkiksi siitä, että jaksamme hyvin emmekä vielä tarvitse hänen apuaan. Sillä minä sanoin hänelle, kun hän tarjoutui suorittamaan meille sellaisia palveluksia kuin suinkin osasi — mikä oli hänen käyntinsä tarkoitus — ettemme tarvinneet mitään.»

»Ja kerran viikossa —»

»Siitä lähtien kerran viikossa ja aina samana päivänä ja samalla kellonlyönnillä hän on mennyt tästä ohitse, aina jalkaisin, aina samaan suuntaan — Lontooseen päin. Eikä hän ole koskaan pysähtynyt pitemmäksi ajaksi kuin kumartamaan minulle ja heilauttamaan kättään iloisesti, niinkuin ystävällinen suojelija tekisi. Hän antoi tuon lupauksen ehdottaessaan näitä omituisia kohtauksia ja on pitänyt sen niin uskollisesti ja rakastettavasti, että jos olen tuntenut itseni vähimmässäkään määrässä rauhattomaksi niiden vuoksi alussa (mitä en luule tunteneeni, John, sillä hänen käytöksensä oli niin vilpitöntä ja uskollista), minulta heti hävisi pelko ja odotin iloisena sitä päivää, jolloin hän tulisi. Viime maanantaina — ensimmäisenä tuon kauhean tapauksen jälkeen — hän ei mennyt asuntomme ohitse. Olen itsekseni mietiskellyt, voisiko hänen poissaolonsa olla mitenkään yhteydessä sen kanssa, mitä on tapahtunut.»

»Kuinka niin?» kysyi hänen veljensä.

»En tiedä kuinka. Olen vain mietiskellyt tätä yhteensattumaa, mutta en ole koettanut ottaa siitä tarkempaa selvää. Olen varma siitä, että hän vielä tulee. Salli minun silloin kertoa hänelle vihdoinkin, että olen puhunut siitä sinulle, ja toimittaa teidät yhteen. Hän auttaa meitä varmasti saamaan uutta ansiota. Hän pyysi hartaasti saada jotenkin keventää sinun ja minun elämääni. Ja minä lupasin hänelle, että jos joskus tarvitsisimme ystäviä, muistaisin häntä. Silloin hänen nimensä ei enää olisi salaisuus.»

»Harriet», sanoi veli, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, »kuvaile, minkä näköinen se herra on. Luulisin varmasti tuntevani hänet, kun hän tuntee minut niin hyvin.»

Hänen sisarensa kuvaili niin elävästi kuin osasi tuntemattoman ystävän piirteet, vartalon ja puvun, mutta John Carker ei päässyt selville hänen esittämästään kuvasta joko siitä syystä, että hän ei tuntenut puheena olevaa henkilöä, tai siksi, että kuvauksessa oli jokin virhe tai hän itse oli hajamielinen astellessaan miettiväisenä edestakaisin.

Joka tapauksessa he sopivat siitä, että veli saisi nähdä tuon ystävän hänen ensi kertaa ilmestyessään. Sitten sisar ryhtyi vähemmän tuskaisin mielin taloushommiinsa, ja harmaatukkainen mies, Dombeyn entinen nuorempi konttoristi, käytti oudolta tuntuvan vapautensa ensimmäisen päivän työskentelyyn puutarhassa.

Oli jo myöhäinen ilta veljen lukiessa ääneen ja sisaren ommellessa, kun heidät keskeytti ovelta kuuluva koputus. Siinä epämääräisen levottomuuden ja pelon tilassa, johon karanneen veljen muisteleminen oli heidät syössyt, tuntui tämä harvinainen ilmiö melkein kauhistuttavalta. Veli meni ovelle, ja sisar istui arkana kuunnellen. Joku kuului siellä puhuvan, ja veljen ääni tuntui vastaavan hämmästyneenä. Muutamien sanojen jälkeen molemmat tulivat yhdessä sisään.

»Harriet», virkkoi veli näyttäen valoa vastatulleelle ja puhuen hiljaisella äänellä, »tässä on herra Morfin — se herra, joka on toiminut niin kauan Jamesin kanssa Dombeyn liikkeessä».

Hänen sisarensa säpsähti kuin olisi aave astunut sisään. Oviaukossa seisoi tuntematon ystävä, musta tukka jo harmahtavana, kasvot terveen näköisinä, otsa kirkkaana ja leveänä, vaaleanruskeat silmät ystävällisinä. Siinä oli se henkilö, jonka salaisuutta hän oli niin kauan säilyttänyt!

»John!» huudahti Harriet melkein läähättäen. »Tämä on se herra, josta kerroin sinulle tänään!»

»Tämä herra, neiti Harriet», virkkoi tulokas astuen sisään, sillä hän oli hetkiseksi pysähtynyt kynnykselle, »tuntee suurta huojennusta kuullessaan teidän sanovan niin. Hän on koko matkan tänne tullessaan miettinyt keinoja, kuinka voisi selittää asiansa, eikä ole keksinyt mitään tyydyttävää. Herra John, minä en ole täällä ihan outo. Jouduitte ymmälle nähdessänne minut äsken ovellanne. Huomaan teidän olevan nyt vielä hämmästyneemmän. No niin, se onkin hyvin ymmärrettävää asiain nykyisellä kannalla. Jollemme olisi sellaisia tottumuksen orjia kuin todella olemme, ei meillä olisi syytä hämmästyä puoleksikaan niin usein.»

Näin sanoessaan hän tervehti Harrietia luontevalla sydämellisyyden ja kunnioituksen sekaisella tavalla, jonka Harriet muisti niin hyvin. Sitten hän istuutui likelle Harrietia, veti hansikkaat käsistään ja heitti ne pöydälle laskettuun hattuunsa.

»Ei ole mitään hämmästyttävää siinä», jatkoi hän, »että minussa heräsi halu tavata sisarenne, herra John, tai että toteutin sen omalla tavallani. Mitä tulee käyntieni säännöllisyyteen siitä lähtien (kuten hän arvatenkin on teille maininnut), ei sitä tarvitse kummastella. Ne tulivat pian tavaksi, ja mehän olemme tottumuksen orjia!»

Pistäen kädet taskuihinsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan hän katseli veljeä ja sisarta ikäänkuin hänestä olisi tuntunut hauskalta tavata heidät yhdessä. Sitten hän jatkoi jonkin verran ärtyisän miettiväisenä: »Se sama tottumus vahvistaa muutamia meistä, jotka kykenisivät parempaan, paholaismaisessa ylpeydessään ja itsepäisyydessään — toisia meistä se vahvistaa ja vajottaa syvemmälle alhaisuuteen — useimpia se tukee kylmäkiskoisuudessa — se kovettaa meitä päivä päivältä kuin savikuvia, riippuen luonteenlaadustamme, ja tekee meidät riippuvaisiksi uusista vaikutelmista ja mielipiteistä. Voitte arvioida sen vaikutusta, kun katsotte minun tilaani, John. Monen monta vuotta on minulla ollut pieni ja tarkoin määrätty työosuuteni Dombey ja Pojan liikkeessä, ja sinä aikana olen nähnyt veljenne (joka on osoittautunut heittiöksi — sisarenne suonee anteeksi, että niin lausun) yhä laajentavan vaikutustaan, kunnes koko liike ja sen omistaja olivat hänen jalkapallonaan. Ja toisaalta olen nähnyt teidän työskentelevän syrjäisen pöytänne ääressä joka päivä ja ollut täysin tyytyväinen, kun minua vaivattiin mahdollisimman vähän varsinaisen pikku velvollisuuteni lisäksi. Olen antanut kaiken luistaa omaa tietään, kyselemättä mitään, kuin suuren koneen — se oli sen tapa kuten minunkin — ja pitänyt sitä luonnollisena ja asianmukaisena. Keskiviikko-iltana palasi säännöllisesti, nelimiehinen soittokuntamme harjoitteli säännöllisesti, viuluni oli hyvässä vireessä, eikä minun maailmassani ollut mitään vinossa — tai jos olikin, niin ei ainakaan paljon — eikä minua liikuttanut, oliko sitä vähän vai paljon.»

»Tähän voin huomauttaa, että te olette ollut kunnioitetumpi ja rakastetumpi koko tänä aikana kuin kukaan muu liikkeen henkilökunnasta», sanoi John Carker.

»Loruja! Luullakseni hyväluontoinen ja mukavuuttarakastava», virkkoi toinen, »mutta rekin on tottumusta. Se sopi liikkeen konttoripäällikölle, se sopi sille miehelle, jota hän ohjasi, se sopi minulle itselleni parhaiten. Minä tein, mitä oli tehtäväkseni annettu, en liehakoinut kumpaakaan ja olin iloinen asemastani, jossa sitä ei vaadittu. Samanlaisena olisin pysynyt tähän päivään asti, jollei huoneessani olisi ollut niin ohut seinä. Voitte kertoa sisarellenne, että sen erotti konttoripäällikön huoneesta vain lautaseinä.»

»Ne huoneet olivat toistensa vieressä, alkuaan ehkä yhdestä isosta salista jakamalla saatuja. Niin, niitä erotti toisistaan herra Morfinin kuvailema seinä» sanoi John Carker luoden taas silmänsä vierailijaan pyytääkseen häntä jatkamaan selitystään.

»Minä viheltelin, hyräilin, kävin täydelleen lävitse koko Beethovenin B-sonaatin ilmoittaakseni hänelle, että saatoin kuulla, mitä huoneessa puhuttiin», kertoi Morfin, »mutta hän ei koskaan kiinnittänyt minuun huomiota. Harvinaista tosin oli, että olisin sattunut kuulemaan mitään yksityisluontoista. Mutta jos niin näytti käyvän, lähdin ulos, jollen muuten voinut välttää sen kuulemista. Kerran lähdin ulos huoneestani, kun olin joutumaisillani kuulemaan kahden veljen välistä keskustelua, jonka alkupuolella myös nuori Walter Gay oli läsnä. Mutta kuulin pakostakin osan siitä, ennenkuin kerkisin poistua. Ehkä muistatte sen tarpeeksi hyvin kertoaksenne sisarellenne, millainen se oli.»

»Harriet, se koski menneisyyttä», virkkoi John Carker matalalla äänellä, »ja myöskin meidän erilaista asemaamme».

»Sen aihe ei ollut minulle uusi, mutta se esitettiin uudelta kannalta. Se järkytti tottumustani — sitä katsantotapaa, joka on yhdeksällä kymmenesosalla ihmisistä — ja uskoani siihen, että ympärilläni oli kaikki oikein, koska olin siihen tottunut, ja johdatti mieleeni veljesten tarinan, niin että aloin sitä pohtia. Luullakseni se oli melkein ensimmäinen kerta elämässäni, kun jouduin sentapaisiin mietteisiin. Millaisilta tuntuvatkaan monet, meistä nykyään ihan luonnolliset asiat silloin, kun alamme katsella niitä tältä uudelta ja etäiseltä näkökannalta, jolle me kukin jonakin päivänä joudumme? Minä olin sen aamupäivän jälkeen jonkin verran vähemmän hyväluontoinen, ylimalkaan vähemmän ystävällinen ja miellyttävä.»

Hän istui minuutin pari rummuttaen kädellään pöytään ja alkoi sitten taas nopeasti puhua, ikäänkuin innokkaasti toivoisi pääsevänsä pian eroon tunnustuksestaan.

»Ennenkuin tiesin mitä tehdä tai voinko mitään kuulin veljesten välillä uuden keskustelun, jossa heidän sisarensakin mainittiin. Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuunnellessani tästä puhelusta niitä katkelmia, jotka kantautuivat korviini. Katsoin niitä oikeudenmukaisesti omikseni. Senjälkeen tulin tänne itse katsomaan sisarta. Ensimmäistä kertaa pysähtyessäni puutarhan portille olin haluavinani tietoja eräästä köyhästä naapurista, mutta sitten luovuin siitä juonesta, sillä luullakseni neiti Harriet epäili minua. Toisella kerralla pyysin lupaa tulla sisään, se sallittiin, ja minä sanoin, mitä olin aikonut. Sisarenne esitti minulle perusteita, joita en uskaltanut kumota, ja todisti minulle, että apuani ei silloin tarvittu. Mutta minä keksin välillemme kohtausta van, ja se pysyi muuttumatta viime päiviin asti, jolloin tärkeät syyt estivät minua tänne saapumasta.»

»Kuinka vähän olen aavistanut tätä nähdessäni teidät joka päivä», virkkoi John Carker. »Jos Harriet olisi voinut arvata nimenne —»