Part 27

Hänestä tuntui, että kaikki yhä muuttui, ja kuitenkin kuului lakkaamatta sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden töminän yksitoikkoinen meteli, ilman tuokionkaan lepoa. Hän näki kaupunkeja ja maaseutua, majataloja, hevosia, ajajia, mäkiä ja laaksoja, valoa ja pimeyttä, tietä ja katukiveystä, kukkuloita ja kuiluja, märkää ilmaa ja kuivaa, ja yhä vain kuului sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden yksitoikkoinen ääni. Vihdoin hän kuin unessa tiesi lähestyvänsä kaukaista pääkaupunkia, kun tiet olivat vilkasliikkeisemmät ja hän kiiti vanhojen kirkkojen ohitse ja syöksyi pienten kaupunkien ja kylien läpi, jotka olivat tiheämmässä kuin entiset. Silloin hän istui kokoon kyyristyneenä nurkassaan viitta kasvoille kohotettuna ohikulkijain tuijottaessa häneen.

Niin hän kiiti yhä eteenpäin lykäten ajattelemisen tuonnemmaksi ja tuntien kuitenkin joka hetki ajatusten kidutusta. Hänen oli mahdoton laskea, kuinka monta tuntia hän oli tällä matkalla viettänyt. Hän oli nääntynyt ja pyörällä päästään, melkein järjiltään. Niin hän syöksyi eteenpäin kaiken uhallakin kuin ei voisi pysähtyä ja saapui Pariisiin, jossa samea joki häiritsemättä solui nopeasti eteenpäin vilinän ja liikkeen meluavien virtojen välillä.

Sitten hän taas näki kuin unessa siltoja, laitureita, loppumattomia katuja, viinimyymälöitä, vedenkantajia, suuria ihmisjoukkoja, sotilaita, ajoneuvoja, paraateja, kaarikäytäviä. Vihdoinkin häipyi kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse yleiseen hälinään ja meluun. Mutta tämäkin vaimeni taas vähitellen hänen ajaessaan toisissa vaunuissa ulos kaupungista päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut. Ja sitten taas hänen kiitäessään merenrantaa kohden alkoi kuulua kulkusten ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä ilman tuokionkaan lepoa.

Taas laski aurinko ja tuli yö, pitkiä teitä, kolkkoutta, joistakin akkunoista tuikkivia himmeitä valoja; sitten alkoi sarastaa, ja päivä koitti. Vaunut vierivät hitaasti vuorta ylös, sen huipulla tuntui raitis meren henkäys, ja valo kimmelsi etäisten aaltojen harjoilla. Hän saapui satamaan nousuveden ollessa korkeimmillaan ja näki kalastajaveneiden lipuvan rantaa kohti iloisten naisten ja lasten odotellessa niitä. Siellä saattoi myös erottaa verkkoja ja merimiesten vaatteita kuivamaan levitettyinä, ja reippaita meripoikia kiipeili ylhäällä laivojen mastoissa ja köysistössä huudellen toisilleen. Vesi välkehti kirkkaasti, ja kaikki näytti säteilevän.

Sitten hän näki rannan loittonevan taakseen ja luodessaan siihen silmäyksen laivankannelta erotti sumua vedenpinnalla, samalla kun siellä täällä vilahti kirkasta maata auringon säteiden osuessa sinne. Meri paisui ja välähteli ja kohisi. Siellä näkyi laivan edessä toinen harmaa viiva, joka nopeasti erottui yhä selvempänä ja korkeampana. Nyt saattoi jo nähdä kallioita ja taloja ja tuulimyllyn ja kirkon. Vihdoin laiva saapui tyynelle vedelle ja laski ankkuriin satamassa, jossa ihmisryhmiä seisoi katselemassa merelle ja tervehtimässä kannella näkemiään tuttavia. Sitten lähdettiin maihin, ja Carker meni nopeasti kaikkien ohitse peläten jokaista. Ja niin hän oli taas vihdoin Englannissa.

Hän oli sekavasti suunnitellut lähtemistä erääseen kaukaiseen maaseutupaikkaan, jonka hän tiesi, aikoen pysyä siellä hiljaa, kunnes saisi salaa otetuksi selville, mitä oli tullut ilmi, ja päättäisi, kuinka oli toimittava. Ollen yhä huumaustilassaan hän muisti erään rautatieaseman, jossa hänen piti siirtyä toiseen junaan päästäkseen määräpaikkaansa ja jossa oli rauhallinen majatalo. Hän teki vaistomaisen päätöksen jäädä sinne lepäämään.

Siinä mielessä hän pujahti rautatievaunuun niin pian kuin pääsi ja paneutui siellä viittaansa kääriytyneenä makaamaan kuin olisi nukuksissa. Ja niin hän kiiti pian kauas merestä syvälle vihreään sisämaahan päin. Määräasemalle saavuttuaan hän katseli ulos ja tarkasteli seutua huolellisesti. Hän ei ollut erehtynyt tämän paikan laadusta. Se oli rauhaisa kolkka pienen metsän reunassa. Siellä näkyi vain yksi sievän puutarhan ympäröimä talo, vastarakennettu tai uudelleen muovailtu. Lähin pikku kaupunki oli puolen penikulman päässä. Hän astui siis junasta, meni suoraa päätä ravintolaan kenenkään häntä huomaamatta ja tilasi kaksi yläkerran huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään ja tarpeeksi syrjäiset.

Hänen tarkoituksensa oli levätä ja malttaa mielensä. Mutta mieletön raivo oli niin vallannut hänet, että hän kiristeli hampaitaan astellessaan edestakaisin huoneessa. Hänen ajatuksensa, joita oli mahdoton pysähdyttää tai minnekään ohjata harhailivat yhä minne itse halusivat ja laahasivat häntä mukanaan. Hän oli huumaantunut ja ihan kuollakseen uupunut.

Mutta ikäänkuin häntä olisi painanut kirous, ettei hänen sallittaisi enää koskaan levätä, hänen nääntyneet aistinsa eivät tahtoneet menettää tietoisuuttaan. Hänellä ei ollut niihin siinä suhteessa suurempaa vaikutusvaltaa kuin jos ne olisivat olleet toisen miehen. Tosin ne eivät pakottaneet häntä kiinnittämään huomiotaan sen hetken ääniin tai esineisiin, mutta mitä oli mahdoton saada irti hänen matkansa kuumeentapaisista näyistä. Kaikki oli äkkiä taas hänen silmiensä edessä Edith seisoi siinä tummat, ylenkatseelliset silmät häneen luotuina, hän itse ajoi siitä huolimatta eteenpäin läpi kaupunkien ja maaseudun, valon ja pimeyden, märän ja kuivan sään, pitkin maanteitä ja katuja, vuoria ja laaksoja, kukkuloita ja kuiluja ja hänen korviinsa kuului kiusallisen yksitoikkoisena kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse, eikä missään ollut lepoa.

»Mikä päivä nyt on?» kysyi hän tarjoilijalta, joka järjesteli hänen päivällisateriaansa.

»Mikä päiväkö, herra?»

»Onko nyt keskiviikko?»

»Keskiviikkoko? Ei, herra, torstai.»

»Unohdin sen. Mitä kello on? Oma kelloni on jäänyt vetämättä.»

»Se on muutamia minuutteja vailla viisi. Herra on varmaankin matkustanut kauan?»

»Olen.»

»Rautateitsekö?»

»Niin.»

»Se on hyvin uuvuttavaa. En ole puolestani paljon matkustanut, mutta niin herrat usein sanovat.»

»Majaileeko täällä usein vieraita?»

»Kyllä, herra, yleensä. Nyt ei täällä ole ketään. Nämä aikoina on hyvin hiljaista. Nykyään on kaikkialla hiljaista.»

Carker ei vastannut mitään. Hän oli noussut istumaan sohvalla, jolla oli tähän asti loikonut, nojautui nyt eteenpäin käsivarsi kummallekin polvelle painettuna ja tuijotti lattiaan. Hän ei voinut hillitä ajatuksiaan yhtäkään minuuttia kerrallaan. Ne karkasivat minne milloinkin, mutta eivät hetkeksikään tyyntyneet lepoon.

Hän joi päivällisen jälkeen runsaasti viiniä, mutta turhaan. Mikään tuollainen keinotekoinen apu ei tuonut unta hänen silmiinsä. Hänen ajatuksensa, entistäänkin hajanaisempina, laahasivat häntä yhä armottomammin jäljessään, ikäänkuin hurjat hevoset raahaisivat jäljessään kuolemaan tuomittua rikollista. Ei missään unohdusta, ei missään lepoa.

Hän itse olisi kaikkein vähimmin voinut sanoa, kuinka kauan hän istui juoden ja miettien ja antaen mielikuvituksensa heitellä itseään sinne tänne. Mutta siitä hän oli selvillä että hän oli istunut kauan aikaa kynttilän valaisemassa huoneessa, kun hän äkillisen kauhun valtaamana hypähti pystyyn ja kuunteli.

Sillä nyt se ei ainakaan ollut harhakuvitelmaa. Maa tärisi, talo jytisi ja ilmassa tuntui taas kammottava hurja kohina. Hän tunsi sen lähestyvän ja menevän ohitse kovaa vauhtia. Vielä sittenkin, kun hän oli rientänyt katselemaan akkunasta! mitä se oli, hän kavahti kauemmaksi kuin olisi vaarallista sitä nähdä.

Hän kirosi hurjaa paholaista, joka suhahti eteenpäin niin tasaisesti, häviten kauas, jättäen jälkeensä vain valonleimauksen ja synkän savun. Hänestä tuntui kuin hänet olisi temmattu pois sen tieltä ja pelastettu joutumasta rikki revittäväksi. Se sai hänet kyyristymään ja värisemään vielä nytkin, kun sen pieninkin kohina oli vaiennut, ja kun ne rautakiskot, jotka hän saattoi kuunvalossa hyvin erottaa kaukaisuudessa yhtyvinäkin, olivat yhtä tyhjät ja äänettömät kuin erämaa.

Kykenemättä lepäämään ja tuntien vastustamatonta vetovoimaa — kuten ainakin luuli — tuota latua kohtaan hän lähti ulos ja käveli pitkin radan reunaa, erottaen junan uran niistä kipenistä, jotka vieläkin hehkuivat. Astuskeltuaan hitaasti puolisen tuntia siihen suuntaan, jonne juna oli hävinnyt, hän kääntyi toisaalle, pysytellen yhä ratavallilla, ja sivuutti majatalon puutarhan, mennen vielä pitkän matkaa eteenpäin. Hän katseli uteliaasti siltoja, merkinantopaikkoja, lamppuja ja mietiskeli itsekseen, milloin toinen paholainen kohahtaisi ohitse.

Silloin tuntui maa vavahtavan, hänen korvissaan värisi jokin, ja pian kuului kaukainen huuto. Yhä lähenevä himmeä valo selveni kahdeksi punaiseksi silmäksi, ja voimakkaasta tulesta putoili hehkuvia hiiliä. Suuri kohiseva, yhä paisuva rykelmä lähestyi vastustamattoman nopeasti. Kävi kova tuuli ja kohina — toinen hirviö oli tullut ja kiitänyt ohitse, ja Carker nojautui aitaa vasten pelastaakseen itsensä.

Hän odotti kolmatta ja neljättä. Hän asteli takaisin äskeiselle paikalleen, palasi samoja jälkiä ja odotteli kuin matkansa kiusallisten harhanäkyjen ahdistamana näitä lähestyviä hirviöitä. Niin hän harhaili aseman vaiheilla odottaen, kunnes jokin juna pysähtyisi siihen. Kun sitten tuli muuan ja seisahtui ottamaan vettä, pysytteli hän sen vieressä, katsellen raskaita pyöriä ja rautaista otsaa ja ajatellen kuinka julma voima ja mahti siinä piili. Uh, kauheata oli nähdä valtavien pyörien hitaasti kääntyvän ja kuvitella joutuvansa niiden alle murskattavaksi. Koska hän oli sekaisin päästään viininjuonnista ja levon puutteesta — mitä tarvetta oli mahdoton tyydyttää, niin väsynyt kuin hän olikin — saivat nämä ajatukset ja esineet sairaloisen merkityksen hänen aivoissaan. Kun hän vasta lähempänä keskiyötä palasi huoneeseensa, vaivasivat samat kuvittelut häntä yhä, ja hän istuutui kuuntelemaan uuden junan tuloa.

Samoin oli asian laita vielä sittenkin, kun hän oli jo vuoteessa. Hän makasi yhä kuunnellen, ja erottaessaan tärinää ja kohinaa hän nousi ja meni akkunan ääreen katselemaan, kuinka himmeä valo vaihtui kahdeksi punaiseksi silmäksi ja rajusta tulesta putoili hehkuvia hiiliä. Senjälkeen hän saattoi nähdä jättiläisen kohahtavan ohitse ja laakson peittyvän kipeniin ja savuun. Sitten hän loi katseensa siihen suuntaan, johon aikoi lähteä aamun koittaessa, koska ei saanut mitään lepoa tällä seudulla, ja laskeutui taas makaamaan, jolloin häntä alkoivat uudelleen kiusata matkan harhakuvat ja kellojen ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä. Tällaista jatkui kaiken yötä. Sensijaan että hän olisi malttanut mieltään hän näytti — mikäli mahdollista — menettävän malttiaan yhä enemmän yön pimeinä hetkinä. Aamun sarastaessa häntä yhä kiusasivat mietteet, yhä hän koetti lykätä ajatukset tuonnemmaksi, kunnes kykenisi paremmin harkitsemaan asemaansa. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki tulivat sekaisin hänen mieleensä, ja hän oli menettänyt kaiken kyvyn tarkastella ainoatakaan niistä järkevästi.

»Mihin aikaan lähtee se juna, jolla aion täältä matkustaa?» kysyi hän mieheltä, joka oli eilen illalla palvellut häntä ja nyt astui sisään kynttilä kädessä.

»Neljännestä yli neljän. Pikajuna tulee täsmälleen neljältä — mutta se ei pysähdy tänne.»

Carker vei käden otsalleen, jossa suonet tuntuivat kovasti tykyttävän, ja katsoi kelloaan. Oli jo melkein puolineljä.

»Luullakseni ei kukaan lähde yhtaikaa teidän kanssanne», huomautti mies. »Täällä on kaksi herraa, mutta he odottavat Lontooseen menevää junaa.»

»Muistaakseni sanoitte, että täällä ei ollut toisia matkustajia», virkkoi Carker kääntyen miehen puoleen kasvoillaan vanha hymynsä, joka esiintyi aina silloin, kun hän oli vihainen tai epäilevä.

»Ei ollutkaan silloin illalla, herra. Vasta myöhemmin saapui kaksi herraa sillä junalla, joka pysähtyy tänne. Haluatteko lämmintä vettä?»

»En, ja viekää kynttilä pois. Täällä on kyllin valoisaa minulle.»

Hän heittäytyi vuoteelleen puoleksi pukeutuneena, mutta kiirehti heti akkunaan ääreen palvelijan hävittyä huoneesta. Aamun kylmä valo oli seurannut yötä, ja taivaanrannalla näkyi jo nousevan auringon punainen kajastus. Hän valeli päänsä ja kasvonsa vedellä — mikä ei kuitenkaan vilvoittanut häntä — pukeutui kiireesti, maksoi laskunsa ja lähti ulos.

Tuuli puhalsi kylmänä ja kiusallisena häntä vastaan. Ruoho oli paksun kasteen peitossa, ja häntä alkoi värisyttää, sillä hänen oli äsken ollut hyvin kuuma. Hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa oli kävellyt edellisenä yönä, merkinantovaloihin, jotka paloivat heikosti aamun kirkkaudessa menettäen siten merkityksensä, ja kääntyi sitten katsomaan, kuinka aurinko nousi säteilevänä yli maiseman.

Niin värisyttävänä, niin yliluonnollisen ihanana kauneudessaan, niin jumalallisen juhlallisena. Kun hän loi väsyneen katseensa sinne, missä aurinko nousi rauhallisena ja selkeänä tietämättä mitään siitä vääryydestä ja kurjuudesta, jota sen säteet olivat valaisseet maailmanalusta lähtien, kuka voi väittää, ettei Carkerin mielessä herännyt jokin aavistus siitä, että maailmassa on hyvettäkin, joka saa palkkansa taivaassa? Kuka voi kieltää, ettei hänen mielessään herännyt jonkinlainen hellyyden ja katumuksen tunne, jos hän vähänkin muisteli sisartaan tai veljeään?

Nyt hän tarvitsikin sellaista tunnetta, sillä kuolema liiteli hänen kintereillään. Hänet oli merkitty temmattavaksi elävien maailmasta; hän oli vaipumassa hautaansa.

Hän osti matkalipun sille maalaisasemalle, jonne oli suunnitellut lähtevänsä, ja käveli edestakaisin yksinään, katsellen pitkin raiteita, jotka johtivat laaksoon toisella puolella ja läheistä pimeää siltaa kohti toisella. Mutta kääntyessään taas kerran puisen asemasillan toisessa päässä hän näki sen miehen, jota oli paennut, tulevan esille odotussalin ovesta. Heidän katseensa osuivat yhteen.

Tämän näyn odottamattomuus hämmensi häntä niin, että hän horjahti radalle, joka oli vähän alempana. Mutta kohta hän pääsi jälleen tasapainoon, peräytyi pari askelta saadakseen välimatkan pitemmäksi ja katseli takaa-ajajaansa hengittäen läähättämällä.

Hän kuuli huudon, toisenkin, näki vastustajansa kasvoissa kostonhimon muuttuvan halventavaksi kauhuksi, tunsi maan tärisevän ja ymmärsi silmänräpäyksessä, että paholainen nyt lähestyi todellisuudessa. Hän kirkaisi, katsahti sivulleen, näki ihan lähellä punaiset silmät päivänvalon himmentäminä ja paiskautui nurin. Valtava ratas tarttui häneen ja vieri eteenpäin pyörittäen häntä mukanaan, repien hänet jäsen jäseneltä ja ahmi hänen elinvoimansa ja verensä tulisella vimmallaan, sinkauttaen sitten murskaantuneet jäännökset ilmaan.

Kun se matkustaja, jonka hän oli äsken tuntenut, toipui huumauksestaan, näki hän kannettavan kaukaa peitteen alla jotakin, mikä lepäsi laudalla raskaana ja äänettömänä neljän miehen välissä. Samalla hän näki toisten hätyyttävän pois koiria, jotka nuuskivat maata, ja siroittelevan tuhkaa veriläikkiin.

KUUDESKUUDETTA LUKU

Iloa ja pettymystä

Merikadetin tyyssijassa oli elämä vilkasta. Toots ja Susan olivat vihdoinkin saapuneet. Susan oli juossut portaita ylös niin innoissaan kuin järkensä menettänyt, ja Toots ja Kukonpoika olivat menneet takahuoneeseen.

»Ah oma rakas, suloinen neiti Floy!» huudahti Nipper, syösten Florencen huoneeseen. »Kuinka ihmeellistä on ajatella, että asiat ovat tulleet tänne kannalle ja saan tavata täällä teidät, oman kyyhkyskultani, eikä teillä ole palvelijaa eikä omaa kotia, minne päänne kallistaisitte, mutta minä en koskaan lähde luotanne, neiti Floy, sillä vaikkei minussa kasva sammalta, en kuitenkaan ole vierivä kivi eikä sydämenikään ole kivestä, sillä muutoin se ei olisi halkeamaisillaan niinkuin se nyt on, voi laupias taivas!

Työnnettyään ilmoille nämä sanat yrittämättäkään millään lailla pysähtyä, Susan Nipper syleili entistä emäntäänsä polvistuneena hänen viereensä.

»Voi hyvät ihmiset!» jatkoi Susan. »Minä tiedän kaikki, mitä on tapahtunut, tiedän sen, kultaseni, olen ihan tukehtua!»

»Susan, rakas Susan!» sanoi Florence.

»Taivas teitä varjelkoon! Minähän olin teidän pikku palvelijattarenne silloin, kun olitte pieni lapsi, ja aiotteko nyt tosiaankin mennä naimisiin?» intoili Susan tuskan ja mielihyvän, ylpeyden ja surun ja taivas tietää kuinka monenlaisten eri tunteitten myllertäessä hänen sydämessään.

»Kuka kertoi sinulle?»

»No, hyväinen aika, maailman viattomin olento Toots», vastasi Susan itkunsekaisesti nauraen. »Tiesin hänen varmasti olevan oikeassa, koska se koski häneen niin. Hän on uskollisin ja yksinkertaisin lapsi. Ja meneekö rakas neitini», jatkoi Susan syleillen häntä uudestaan ja puhjeten taas kyyneliin, »tosiaankin naimisiin?»

Se säälin, mielihyvän, hellyyden, suojelemisen ja huolehtimisen sekainen tunne, joka sai Nipperin yhä uudestaan palaamaan tähän aiheeseen ja silloin aina kohottamaan päätänsä, katsomaan nuoriin kasvoihin ja suutelemaan niitä, painaen sitten taas päänsä Florencen olkapäätä vasten, hyväillen ja nyyhkyttäen, oli omalla tavallaan niin naisellinen ja kaunis kuin maailmassa suinkin voi nähdä.

»Kas niin», virkkoi Florence tyynnyttäen, »nyt olet ihan oma itsesi, Susan hyvä!»

Neiti Nipper istuutui lattialle Florencen jalkain juureen, nauroi ja nyyhkytti, painaen toisella kädellä nenäliinaa silmilleen ja taputellen toisella Diogenesta, joka nuoleskeli hänen kasvojaan. Sitten hän myönsi olevansa jo tyynempi ja nauroi ja itki taas enemmän sen vakuudeksi.

»Minä — minä — minä en ole koskaan nähnyt sellaista olentoa kuin se Toots on», virkkoi Susan, »en ilmoisna ikänä!»

»Hän on niin ystävällinen», myönsi Florence.

»Ja niin hullunkurinen», huokasi Susan. »Voi, mitä hän jaaritteli matkalla vaunuissa! Hän istui vieressäni ja moukkamainen Kukonpoika ajurin seurana.»

»Mistä hän sitten puhui, Susan?» kysyi Florence arasti.

»Luutnantti Waltersista ja kapteeni Gillsistä ja teistä, rakas neiti Floy, ja hiljaisesta haudasta.»

»Hiljaisesta haudasta?» toisti Florence.

»Hän sanoo», selitti Susan ja purskahti äänekkääseen itkunsekaiseen nauruun, »että hän menee nyt heti rauhallisella mielellä hautaan, mutta taivas sen tietää, Floy neiti, että hän ei niin tee, kun hän on liiankin iloinen nähdessään toiset onnellisina. Mahdollisesti hän ei ole Salomo», jatkoi Nipper tapansa mukaan suulaana, »enkä sitä väitäkään, mutta sen sanon, että epäitsekkäämpää inhimillistä olentoa en ole koskaan nähnyt!»

Koska hän ei vieläkään ollut oikein malttanut mieltään, nauroi hän hillittömästi tämän tarmokkaan selityksen lausuttuaan. Sitten hän kertoi Florencelle, että Toots odotti alakerrassa saadakseen tavata hänet, mikä olisi runsas palkkio kaikesta äskeisen matkan tuottamasta vaivasta.

Florence pyysi Susania kutsumaan Tootsin yläkertaan, lausuakseen kiitokset suurenmoisesta ystävällisyydestä, ja hetkisen kuluttua Susan toikin esille tämän nuoren herran, joka ulkoasultaan oli vielä pahasti epäkunnossa ja änkytti entistä saamattomammin.

»Neiti Dombey», virkkoi Toots, »minulla on siis taas onni — tuijottaa — ei tietenkään tuijottaa, mutta — en oikein tiedä mitä aioin sanoa, mutta eihän sillä ole väliä.»

»Minun tulee kiittää teitä niin usein», sanoi Florence ojentaen hänelle kummankin kätensä, viattoman kiitollisuuden säteillessä hänen kasvoistaan, »ettei minulla enää riitä sanoja enkä tiedä, kuinka sen lausuisin.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots juhlallisella äänellä, »jos olisi mahdollista, että enkelimäisen luonteenne uhalla voisitte kirota minut — jos minun on lupa niin sanoa — masentaisitte minua paljon vähemmän kuin näillä suopeuden ansaitsemattomilla ilmauksilla. Niiden vaikutus minuun on — mutta», lopetti Toots äkkiä, »se poikkeaa asiasta, eikä sillä ole väliä».

Tähän ei näyttänyt olevan muuta vastattavaa kuin kiittää, ja siksi Florence kiitti häntä taas.

»Minun tekisi mieleni, neiti Dombey, käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni», sanoi Toots, »lausuakseni muutamia sanoja selitykseksi. Minun olisi pitänyt voida ilokseni palata Susanin kanssa aikaisemmin, mutta ensiksikään emme tietäneet sen sukulaisen nimeä, jonka luokse hän oli asettunut, ja toiseksi, koska hän oli sieltä muuttanut erään kauempana asuvan luokse, luulen, että tuskin mikään muu kuin Kukonpojan nokkeluus olisi auttanut meitä pääsemään ajoissa hänen jäljilleen.»

Florence oli siitä myös varma.

»Mutta tämä ei ole pääasia», jatkoi Toots. »Susanin seura, uskokaa minua, neiti Dombey, on ollut minulle lohdutukseksi ja tyydytykseksi nykyisessä mielentilassani, jota on helpompi ajatella kuin kuvata. Matka on ollut oma palkintonsa. Mutta siitäkään en aikonut puhua. Neiti Dombey, olen jo ennen maininnut tietäväni, etten ole niin sanottuja älykkäitä ihmisiä. Olen täysin selvillä siitä. En luule, että kukaan muu paremmin kuin minä ymmärtää oman paksupäisyytensä — jollei se ole liian voimakas puhetapa. Mutta, neiti Dombey, siitä huolimatta käsitän millainen on asiain tila — tai suhde luutnantti Waltersiin. Mitä tuskaa tämä asiain tila lieneekin minulle tuottanut (vaikkei sillä olekaan väliä), on minun sanottava, että luutnantti Walters on sellainen mies, joka näyttää ansaitsevan otsalleen sidotun onnenseppeleen. Saakoon hän pitää sitä kauan ja suuressa arvossa, niinkuin eräs toinen ja kerrassaan mitätön henkilö, jonka nimeäkään ei kannata mainita, olisi pitänyt. Mutta sekään ei vielä ole pääasia. Neiti Dombey, kapteeni Gills on ystäväni, ja luultavasti hän mielellään soisi minun silloin tällöin pistäytyvän täällä. Minustakin olisi hauska käydä hänen luonaan. Mutta en voi unohtaa, että kerran Brightonissa torin kulmassa tein onnettoman kepposen, ja jos läsnäoloni on vähänkään epämieluisa teille, niin pyydän teitä sanomaan sen nyt ja vakuutan ymmärtäväni teidät täydellisesti. En pitäisi sitä lainkaan epäystävällisenä, vaan tuntisin itseni hyvin iloiseksi ja onnelliseksi, jos kunnioitatte minua luottamuksellanne.»

»Herra Toots», vastasi Florence, »jos te, joka olette niin vanha ja uskollinen ystäväni, jäisitte tästedes pois, tekisitte minut hyvin onnettomaksi. En koskaan, koskaan voi tuntea muuta kuin mielihyvää teidät nähdessäni.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots ottaen nenäliinansa esiin, »jos vuodatan kyyneleen, on se ilon kyynel. Sillä ei ole väliä, ja minä olen hyvin kiitollinen teille. Minun lienee lupa huomauttaa senjälkeen, mitä olette niin ystävällisesti sanonut, että tarkoitukseni ei ole enää heittää itseäni hunningolle.»

Florence näytti tätä tiedonantoa kuullessaan perin hämmentyneeltä.

»Tarkoitan sitä», selitti Toots, »että katson velvollisuudekseni lähimmäisenä ylimalkaan, kunnes hiljainen hauta minut ottaa helmaansa, pitää parasta huolta itsestäni ja — harjauttaa kenkäni niin kiiltäviksi kuin asianhaarat suinkin sallivat. Tämä on viimeinen kerta, neiti Dombey, kun tein minkään yksityisluontoisen ja henkilökohtaisen huomautuksen. Kiitän teitä sydämestäni. Jollen olekaan ylimalkaan niin järkevä kuin ystäväni toivoisivat tai kuin itse soisin, niin olen tosiaankin, kautta kunniani, erittäin herkkä huomaamaan, mikä on hienotunteista ja ystävällistä. Minusta tuntuu», lisäsi hän intomielisesti, »kuin voisin tällä hetkellä ilmaista tunteeni erikoisella tavalla, jos — jos vain pääsisin alkuun».

Koska hän ei näyttänyt pääsevän alkuun, vaikka oli pari minuuttia sitä odottanut, lausui hän nopeasti jäähyväiset ja lähti alas etsimään kapteenia, jonka tapasikin myymälässä.

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »se, mitä nyt sanotaan täällä meidän kahden kesken, on pyhä salaisuus. Se on seuraus siitä, mitä neiti Dombey ja minä olemme yläkerrassa puhuneet. Niin, kapteeni Gills, meneehän neiti Dombey pian naimisiin luutnantti Waltersin kanssa?»

»Juuri niin, nuorukainen, jahka vain pappi ensin paukuttaa pöntössä», kuiskasi kapteeni Gills hänen korvaansa.

»Pöntössä?» toisti Toots.

»Tuolla kirkossa», selitti kapteeni viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse. »Lukee kuulutukset.»

»Jaha, nyt ymmärrän», sanoi Toots.

»Ja mitä sitten seuraa?» kysyi kapteeni käheästi kuiskaten, taputtaen Tootsia rintaan kätensä selkäpuolella ja peräytyen hänestä ihastuneen näköisenä. »Tuo sievä tyttö, jota on kasvatettu niin hellävaroen kuin ulkomaan lintua, lähtee myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

»Hyvä Jumala, kapteeni Gills!» huudahti Toots.

»Varmasti», sanoi kapteeni nyökäyttäen päätään. »Kun Walterin laiva oli ajautunut oikealta reitiltä hirmumyrskyssä ja mennyt pirstoiksi, korjasi hänet merestä eräs toinen laiva, joka oli matkalla Kiinaan. Sillä tavalla joutui Walterkin sinne ja pääsi suosioon sekä laivalla että maissa — sillä hän on niin taitava ja kelpo poika kuin suinkin — ja kun sitten lastenvalvoja kuoli Kantonissa, pääsi Walter hänen sijalleen (olihan hän aikaisemmin toiminut samalla alalla konttoristina), ja nyt hän on lastinvalvojana toisella laivalla, joka kuuluu samoille omistajille.» Sitten hän lisäsi miettiväisenä: »Ja nähkääs, niin lähtee tuo sievä tyttö myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

Toots ja kapteeni huokasivat yhtaikaa.

»Ja mitä sitten?» jatkoi kapteeni. »Hän rakastaa Walteria uskollisesti. Walter rakastaa häntä uskollisesti. Ne, joiden olisi pitänyt rakastaa ja hoivailla tyttöä, kohtelivat häntä kuin pedot. Kun hän kotoaan ajettuna tuli tänne luokseni ja vaipui noille lattialaudoille, oli hänen haavoittunut sydämensä murtunut. Tiedän sen. Minä, Ed'ard Cuttle, näin sen. Vain uskollinen, lempeä, luja rakkaus voi parantaa sellaisen sydämen. Jollen tietäisi, että niin on asian laita, ja jollen olisi varma siitä, että he rakastivat toisiaan alusta asti, antaisin hakata nämä siniset käsivarteni ja sääreni poikki, ennenkuin päästäisin tytön menemään. Mutta minä tiedän sen varmasti, ja mitä sitten? Niin, minä siis sanon, että taivas kaitkoon heitä kumpaakin, ja niin se kaitseekin! Aamen!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »sallikaa minun ilokseni puristaa kättänne. Teillä on sellainen tapa puhua asioista, että lämpimät väreet käyvät pitkin selkäpiitä. Minäkin sanon aamen. Tiedätte varmaankin, kapteeni Gills, että minäkin olen ollut neiti Dombeyn ihailija.»

»Reippaalla mielellä vain», virkkoi kapteeni laskien kätensä Tootsin olkapäälle. »Älkää menettäkö malttianne, nuorukainen!»

»Minä aionkin reipastua, kapteeni Gills», vastasi Toots innostuneena. »Aionpa malttaa mielenikin, mikäli se suinkin on mahdollista. Kun hiljainen hauta ammottaa, kapteeni Gills, olen valmis sinne laskettavaksi, en ennen. Mutta kun en ole varma siitä, että voisin tällä hetkellä hillitä tunteitani, tahdon puhua teille ja pyytää erikoisena suosionosoituksena mainitsemaan siitä luutnantti Waltersille.»

»Jaha, jaha, uljaasti vain», kehoitti kapteeni.

»Koska neiti Dombey on ollut niin sanomattoman ystävällinen», jatkoi Toots vesissä silmin, »että on selittänyt minun läsnäoloni olevan hänelle mieluisen, ja koska te ja kaikki täällä olette yhtä suopeita ja suvaitsevaisia erästä kohtaan, joka — tosiaankin», virkkoi Toots tuokioksi masentuneena, »näyttää vahingossa syntyneen tähän maailmaan, käväisen täällä silloin tällöin iltaisin sen lyhyen ajan kuluessa, jonka voimme kaikki olla yhdessä. Mutta seuraavaa pyydän teiltä. Jos jonakin hetkenä huomaan, etten voi kestää luutnantti Waltersin autuuden näkemistä, ja syöksyn ulos, niin toivon, kapteeni Gills, että te ja hän pidätte sitä kumpikin onnettomuutenani eikä virheenäni tai sisäisen kamppailun puutteena. Teidän tulee olla varma siitä, etten ole pahanilkinen kellekään elävälle olennolle, kaikkein vähimmin luutnantti Waltersille, ja toivoakseni sellaisissa tapauksissa selitätte minun lähteneen kävelemään tai todennäköisesti katsomaan, paljonko pörssitalon kello on. Kapteeni Gills, jos voisitte suostua tähän asiain järjestelyyn ja saada luutnantti Waltersinkin taipumaan siihen, olisi se niin suuri helpotus tunteilleni, että pitäisin halpana korvauksena siitä, vaikka luovuttaisin tuntuvan osan omaisuuttani.»

»Poikaseni», virkkoi kapteeni, »älkää enää puhuko mitään. Saatte hinata mastoon millaisen lipun kulloinkin tahdotte, Walter ja minä kyllä vastaamme samanlaisella.»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tunnen suurta mielenhuojennusta. Toivon, että kaikki täällä ajattelevat minua ystävällisesti. Minullakin on, kautta kunniani, hyvä tarkoitus kaikkia kohtaan, niin huonosti kuin sitä osannenkin näyttää. Se on nähkääs samanlaista kuin jos Burgess ja Kumpp. haluaisivat olla erikoisen kohteliaita jollekin asiakkaalleen ja valmistaa harvinaisen hienot housut, mutta eivät osaisi leikata sellaisia kuin ovat kuvitelleet.»

Lausuttuaan tämän pätevän vertauskuvan, josta hän näytti olevan jonkin verran ylpeä, Toots hyvästeli ja lähti kapteeni Cuttlen luota.

Kelpo kapteeni, jolla oli Florence luonaan ja Susan tätä palvelemassa, oli säteilevän onnellinen mies. Päivien kuluessa hän kävi yhä säteilevämmäksi ja onnellisemmaksi. Neuvoteltuaan vähän Susanin kanssa (jonka viisautta kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta ja jonka reipasta hyökkäystä rouva MacStingeriä vastaan hän ei voinut koskaan unohtaa) hän ehdotti Florencelle, että sen vanhan rouvan tytär, joka tavallisesti istui sinisen päivänvarjon alla Leadenhall-torilla, varovaisuus- ja viisaussyistä vapautettaisiin hoitamasta täällä taloustehtäviä ja että hänen tilalleen hankittaisiin eräs toinen, joka ei ollut tuntematon ja johon he voisivat varmasti luottaa. Silloin Susan, joka oli läsnä, mainitsi sovittuaan asiasta etukäteen kapteenin kanssa, rouva Richardsin nimen. Florencen kasvot kirkastuivat. Niinpä Susan lähti samana iltapäivänä Toodlein kotiin puhuttelemaan rouva Richardsia ja palasi voitonriemuisena samana iltana mukanaan entinen punaposkinen Polly, jonka tunteenpurkaukset hänen nähdessään Florencen olivat tuskin vähemmän helliä kuin itse Susan Nipperin.

Kun tämä sotajuoni oli suoritettu, joka tuotti kapteenille tavatonta mielentyydytystä samoin kuin kaikki muutkin onnelliset kepposet, piti Florencen valmistella Susania heidän lähestyvään eroonsa. Se oli paljon vaikeampi tehtävä, koska neiti Nipper oli lujasti päättänyt olla enää koskaan eroamatta entisestä emännästään.

»Mitä palkkaan tulee, Floy-neiti», virkkoi Susan, »niin ette suinkaan aio loukata minua puhumalla siitä, sillä minä olen pannut rahaa säästöön enkä myy rakkauttani ja uskollisuuttani tällaisessa tapauksessa, vaikka minulla ei olisikaan mitään säästöpankissa ja vaikka pankit hajoaisivat pirstaleiksi, mutta rakas neiti, ette ole koskaan ollut ilman minua siitä lähtien, kun rakas äitiparkanne otettiin pois, ja vaikkei minussa ole mitään kehumista, olette tottunut minuun, oh, rakas oma emäntäni, niin monien vuosien kuluessa älkääkä ajatelko lähtemistä minnekään ilman minua, sillä te ette saa ettekä voi!»

»Susan kulta, minä lähden kauas, niin kauas.»

»No, mitä se haittaa, Floy-neiti? Sitä enemmän tarvitsette minua. Matkan pituus ei merkitse, Jumalan kiitos, minun silmissäni mitään», sanoi Susan innoissaan.