Part 22

Hän huomasi, että Walter vältteli häntä, vaikka huolehtikin hänestä, ollen levoton hänen puolestaan ja toisaalta ylpeä ja iloinen häntä palvellessaan, ja osoitti kaikkea tätä niin hehkuvan innokkaasti kuin hänen luonteelleen oli ominaista. Päivän mittaan hän harvoin lähestyi Florencen huonetta. Jos Florence kysyi häntä, tuli hän ja oli taas yhtä sydämellinen ja iloinen, jollaisena Florence muisti hänet niiltä ajoilta, jolloin oli lapsena eksynyt Lontoon kaduilla. Mutta pian Walter kävi umpimieliseksi — Florencen herkältä mieleltä se ei jäänyt huomaamatta — ja levottomaksi ja lähti tiehensä. Koko päivänä hän ei kertaakaan tullut pyytämättä. Illalla hän oli aina saapuvilla, ja se oli onnellisinta aikaa, sillä silloin Florence puolittain uskoi, että hänen lapsuutensa aikainen Walter ei ollut muuttunut. Mutta silloinkin osoitti jokin mitätön sana, katse tai seikka Florencelle, että heidän välillään oli käsittämätön kuilu, jonka ylitse ei voinut päästä.

Florence ei voinut olla huomaamatta tätä suurta muutosta, vaikka Walter koetti parhaansa mukaan sitä salata. Näytti siltä kuin Walter hienotunteisuudesta häntä kohtaan ja toivoen hartaasti voivansa suojella häntä kaikelta pahalta turvautuisi lukemattomiin pikku juoniin ja eksytyksiin. Sitä enemmän Florence tunsi Walterin muuttuneen toisenlaiseksi ja sitä useammin hän itki tätä veljen vieraantumista.

Florencesta tuntui, että kelpo kapteenikin — hänen väsymätön, hellä, aina innokas ystävänsä — huomasi sen ja kiusaantui siitä, ollen vähemmän hilpeä ja toivehikas kuin alussa ja vilkaisten silloin tällöin murheellisena salavihkaa vuorotellen kumpaankin heidän istuessaan illalla kolmisin yhdessä.

Vihdoin Florence päätti puhua asiasta Walterille, luullen ymmärtävänsä syyn hänen vieraantumiseensa ja voivansa keventää sydäntään ja tehdä hänet rauhallisemmaksi, jos ilmaisisit keksineensä asianlaidan ja alistuvansa siihen ilman pienintäkään moitetta.

Eräänä sunnuntai-iltana Florence toteutti päätöksensä. Uskollinen kapteeni istui hänen huoneessaan kaulus tavattoman korkealla, lukien silmälasit nenällä. Silloin Florence kysyi, missä Walter oli.

»Luullakseni hän on alakerrassa, rakas neiti», vastasi kapteeni.

»Puhelisin mielelläni hänen kanssaan», virkkoi Florence nousten äkkiä seisomaan kuin lähteäkseen alakertaan.

»Kyllä minä lennätän hänet tänne, lapsi kulta, silmänräpäyksessä.»

Senjälkeen kapteeni hyvin ketterästi nosti kirjan olalleen — sillä hän piti velvollisuutenaan lukea sunnuntaisin vain hyvin paksuja kirjoja, koska se näytti säädyllisemmältä, ja oli vuosia sitten ostanut eräästä vanhojen kirjojen kaupasta suunnattoman teoksen, jonka viisi ensimmäistä riviä jo sai hänet niin ymmälle, ettei hän ollut vieläkään päässyt selville, mitä aihetta siinä käsiteltiin — ja poistui. Walter ilmestyi pian.

»Kapteeni Cuttle ilmoitti, neiti Dombey», aloitti hän innokkaasti heti sisään tullessaan — mutta pysähtyi nähdessään Florencen kasvot. »Te ette voi hyvin tänään. Näytätte alakuloiselta ja olette itkenyt.»

Hän puhui niin ystävällisesti, ja hänen äänessään tuntui niin hellä sävy, että kyyneleet kihosivat Florencen silmiin.

»Walter», virkkoi Florence lempeästi, »minä en jaksa oikein hyvin ja olen itkenyt. Haluan puhua kanssasi.»

Walter istuutui vastapäätä häntä ja katseli kauniita ja viattomia kasvoja. Hänen omat kasvonsa kalpenivat, ja hänen huulensa värisivät.

»Sinä sanoit samana iltana, jolloin sain tietää sinun pelastuneen — oi, rakas Walter, miltä minusta silloin tuntui ja mitä toivoinkaan —»

Walter laski vapisevan kätensä pöydälle heidän väliinsä ja katseli Florencea.

»— että minä olin muuttunut. Hämmästyin kuullessani sinun sanovan niin, mutta nyt ymmärrän muuttuneeni. Älä ole vihainen minulle, Walter. Silloin olin liian iloinen sitä ymmärtääkseni.»

Walterin mielestä hän oli taas kuin lapsi. Hänestä tuntui kuin hänen edessään istuisi viaton, luottavainen, rakastava pikku tyttö, ei se rakas nainen, jonka jalkojen juureen hän olisi tahtonut laskea maailman rikkaudet.

»Muistathan viimeisen kerran, jolloin tapasimme toisemme ennen lähtöäsi, Walter?»

Walter pisti käden poveensa ja otti esiin pienen kukkaron.

»Tämä on aina ollut sidottuna kaulaani! Jos olisin vaipunut syvyyteen, olisi se ollut mukanani valtameren pohjalla.»

»Ja pidäthän sitä vieläkin vanhana muistona, Walter?»

»Kuolemaani asti!»

Florence laski kätensä Walterin kädelle yhtä luontevasti ja yksinkertaisesti kuin ei olisi päivääkään kulunut siitä, jolloin hän antoi tuon pienen muistoesineen.

»Olen siitä iloinen, kun saan ajatella, että pidät sitä muistona minusta, Walter. Muistatko, että jonkinlainen aavistus tästä muutoksesta tuntui heräävän mielessämme jo sinä iltana, kun puhelimme yhdessä?»

»En», vastasi Walter ihmetellen.

»Kyllä, Walter. Minä olin jo silloin syynä siihen, että toiveesi ja suunnitelmasi eivät toteutuneet. Pelkäsin sitä ajatusta silloin, mutta nyt sen tiedän. Jos silloin jalomielisyydessäsi kykenit salaamaan minulta, että sinäkin tiesit, ei se enää onnistu, vaikka koetat yhtä ylevästi kuin silloinkin. Niin, sinä koetat. Kiitän sinua siitä, Walter, syvästi ja vilpittömästi, mutta sinun on mahdoton onnistua. Sinä olet kärsinyt liiaksi oman ja läheisimmän sukulaisesi kovan kohtalon vuoksi voidaksesi kokonaan jättää huomioon ottamatta, kuka on ollut viattomana syynä kaikkeen vaaraan ja tuhoon. Sinä et voi unohtaa minua siltä kannalta, emmekä me enää voi olla kuin veli ja sisar. Mutta, rakas Walter, älä luule minun senvuoksi! valittavan. Minun olisi pitänyt tietää se, mutta unohdin sen iloissani. En toivo muuta kuin että ajattelet minua vähemmän kiusaantuneempana, kun tämä tunne ei enää ole salaisuus. Enkä pyydä muuta, Walter, kuin että sen lapsiparan vuoksi, joka oli kerran sisaresi, et taistelisi itsesi kanssa ja kiduttaisi itseäsi minun tähteni, kun kerran tiedän kaikki!»

Walter oli katsellut häntä koko ajan niin ihmeissään ja järkytettynä, ettei mikään muu tunne voinut kuvastua hänen ilmeestään. Nyt hän tarttui Florencen käteen, joka lepäsi niin rukoilevasti hänen kädellään, ja piti siitä lujasti kiinni.

»Oi, neiti Dombey», virkkoi hän, »onko mahdollista, että kärsiessäni niin paljon, kun olen koettanut saada tunteeni sellaisiksi, joita velvollisuuteni on osoittaa teitä kohtaan, olen tuottanut noin suuria kärsimyksiä kuin sananne ilmaisevat. Koskaan en ole ajatellut teitä toisenlaisena kuin lapsuuteni ja nuoruuteni viattomana, valoisana, puhtaana ja siunattuna muistona. Alusta asti en ole pitänyt enkä viimeiseen hengenvetooni asti pidäkään teidän osuuttanne elämässäni muuna kuin jonakin pyhänä, mitä ei koskaan saa keveästi ajatella, ei koskaan voi kylliksi kunnioittaa eikä koskaan, kuolemaan asti, unohtaa. Kun taas saan nähdä teidän katsovan minuun ja kuulla teidän puhuvan niinkuin silloin illalla, kun erosimme, tuottaa se minulle sellaista onnea, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni. Ja jos pidätte minua sisaren rakkauden ja luottamuksen arvoisena, on se toinen suuri lahja, jonka voin kiitollisin mielin ottaa vastaan!»

»Walter», virkkoi Florence vakavasti, samalla kun hänen kasvojensa ilme alkoi muuttua, »mitä tarkoitat olevasi velvollinen osoittamaan minulle uhraamalla kaikki muut tunteet?»

»Kunnioitusta», vastasi Walter matalalla äänellä, »harrasta kunnioitusta».

Florencen kasvot alkoivat värittyä, ja hän veti ujosti ja miettivästi pois kätensä, katsellen häntä yhä yhtä vakavasti.

»Minulla ei ole veljen oikeutta», jatkoi Walter. »Minulla ei ole veljen vaatimuksia. Lähtiessäni olitte lapsi. Palatessani tapasin naisen.»

Puna tummeni Florencen kasvoilla. Hän teki liikkeen kuin rukoillakseen, ettei Walter puhuisi enempää. Sitten hän painoi kasvot käsiinsä.

He olivat kumpikin hetkisen vaiti. Florence itki.

»Minun velvollisuuteni niin luottavaa, puhdasta ja hyvää sydäntä kohtaan», virkkoi Walter, »on reväistä itseni irti siitä, vaikka samalla repisin oman sydämeni kappaleiksi. Kuinka uskaltaisin sanoa teitä sisarekseni!»

Florence itki yhä.

»Jos olisitte ollut onnellinen, ympärillänne rakastavia ja ihailevia omaisia, niinkuin pitäisi, ja kaikkea sitä, mikä tekee syntymästä asti perityn asemanne niin kadehdittavaksi», puhui Walter, »ja jos silloin olisitte sanonut minua veljeksenne, hellyydessä muistellessanne mennyttä, olisin voinut vastata siihen nimitykseen samoin etäisestä paikastani ilman sitä sisäistä vakaumusta, että niin menetellessäni käytän väärin viatonta luottamustanne. Mutta täällä — ja nyt!»

»Oi, kiitos, kiitos, Walter! Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä. Minulla ei ollut ketään, joka olisi minua neuvonut. Olen ihan yksin.»

»Florence!» huudahti Walter kiihkeästi. »Nyt minun on kiire lausua ajatukseni, mutta joitakin hetkiä sitten ei mikään olisi kyennyt pusertamaan niitä huuliltani. Jos olisin menestynyt, jos minulla olisi mitään keinoja tai toivoa kyetä jonakin päivänä palauttamaan teidät asemaan, joka edes suunnilleen vastaisi entisiä olojanne, olisin sanonut teille, että on olemassa yksi nimitys, jonka voisitte minulle suoda — kaikkea muuta ylempi oikeus suojellakseni ja helliäkseni teitä — vaikkei minulla ole siihen muuta ansiota kuin rakkauteni ja kunnioitukseni teitä kohtaan ja se, että koko sydämeni kuuluu teille. Olisin tunnustanut teille, että ainoastaan sillä tavalla voisitte antaa minulle oikeuden suojella ja vaalia teitä ja että vain silloin olisin uskaltanutkin ottaa sen vastaan. Mutta jos minulla olisi se oikeus, pitäisin sitä niin kallisarvoisena ja verrattomana, että koko elämäni kestävä uskollisuus ja into ei riittäisi sen arvoa tunnustamaan.»

Florencen pää oli yhä kumarruksissa, hänen kyyneleensä vuotivat yhä, ja hänen rintansa kohoili nyyhkytyksistä. »Rakas Florence! Rakkahin Florence, joksi teitä nimitin ajatuksissani, ennenkuin kykenin käsittämään, kuinka julkeaa ja vaateliasta se oli! Viimeisen kerran sallikaa minun mainita teitä rakkaalta nimeltänne ja koskettaa tätä lempeää kättä merkiksi siitä, että sisarellisesti unohdatte äsken lausumani sanat.»

Florence kohotti päänsä ja puhui Walterille silmissään niin juhlallinen ja suloinen ilme kyynelten takana, huulillaan niin tyyni, kirkas ja rauhallinen hymy, koko olennossaan ja äänessään sellainen hiljainen ja lempeä värinä, että nuoren miehen herkimmät sydämen äänet alkoivat soida ja hänen katseensa himmeni.

»Ei, Walter, en voi niitä unohtaa. En tahtoisi mistään hinnasta unohtaa. Oletko — oletko kovin köyhä?»

»Minä olen vain vaeltaja», vastasi Walter, »joka elinkeinokseen tekee matkoja meren toiselle puolen. Sellainen on nyt toimeni.»

»Lähdetkö taas pian?»

»Hyvin pian.»

Florence katseli häntä tuokion ja sitten laski ujosti värisevän kätensä hänen käteensä.

»Jos otat minut vaimoksesi, Walter, rakastan sinua uskollisesti. Jos sallit minun lähteä mukaasi, tulen vaikka maailman ääriin pelkäämättä. En voi hylätä mitään sinun iloksesi — minulla ei ole mitään uhrattavaa sinun tähtesi, ei ketään, josta kaivaten luopuisin. Kaiken rakkauteni ja koko elämäni omistan sinulle ja viimeisellä hengenvedollani äännän sinun nimeäsi Jumalalle, jos minulla on aistit ja muisti jäljellä.»

Walter veti hänet syliinsä, painoi hänen poskensa omaansa vasten, ja nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä torjumista tai yksinäisyyttä, Florence itki vapaasti rakastettunsa rintaan nojaten.

Siunatut sunnuntaikellot, jotka soivat niin rauhallisesti heidän hurmaantuneisiin, onnellisiin korviinsa! Siunattu sunnuntairauha, joka sointuu niin oivallisesti heidän sielujensa tyyneyteen ja ympäröi heidät pyhällä ilmakehällä! Siunattu hämärä, joka hiipii rauhoittamaan Florencea, niinettä hän vaipuu uneen kuin tuuditettu lapsi Walterin povelle!

Oi, kuinka kevyesti rakas ja uskollinen olento siinä lepää! Niin, Walter, katsahda suljettuihin silmiin ylpeästi ja hellästi, sillä koko avarassa maailmassa ne etsivät tästedes vain sinua — ainoastaan sinua!

* * * * *

Kapteeni pysyi pienessä arkihuoneessa pimeään asti. Hän otti tuolin, jolla Walter oli istunut, ja tuijotti kattoakkunaan, kunnes päivä vähitellen häipyi ja tähdet kurkistivat alas. Hän sytytti kynttilän, sytytti piipun, poltti sen loppuun ja mietiskeli, mitä kummaa yläkerrassa tapahtui ja miksi he eivät kutsuneet häntä teelle.

Sitten Florence tuli hänen luokseen, kun hänen ihmettelynsä oli suurimmillaan.

»Jaha, lapsukainen!» huudahti kapteeni. »Olettepa te ja Walter todellakin jutelleet koko kauan!»

Florence tarttui pienellä kädellään erääseen kapteenin suurista takinnapeista ja virkkoi katsahtaen hänen kasvoihinsa:

»Kapteeni kulta, sallitteko minun kertoa teille erään asian?» Kapteeni kohotti päänsä nopeasti kuullakseen, mistä oli puhe. Voidessaan siinä asennossa paremmin tarkastella Florencea hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja samalla itsensä niin kauas kuin mahdollista.

»Mitä, sydänkäpyni!» huudahti hän äkkiä pöyhistäen itseään. »Siitäkö on puhe?»

»Siitä», vastasi Florence innokkaasti.

»Walter sulhanen! Niinkö?» karjui kapteeni heitellen vahakangashattuaan kattoakkunaa kohti.

»Niin», myönsi Florence nauraen ja itkien yhtaikaa.

Kapteeni sieppasi hänet heti syliinsä. Sitten hän otti lattialta hattunsa, painoi sen päähänsä, pisti Florencen käden kainaloonsa ja talutti hänet taas yläkertaan, sillä nyt hän tunsi saavansa hämätä mainiolla sutkauksella.

»Ähä, Walter», virkkoi kapteeni katsoen sisään ovesta, samalla kun hänen kasvonsa loistivat ystävällisen lämmityspullon tavalla. »Vai ei mikään muu suhde ole mahdollinen?»

Näytti siltä kuin hän olisi tukehtua tähän leikilliseen härnäykseensä, jota hän toisti kymmeniä kertoja teenjuonnin aikana. Samalla hän kiilloitti loistavaa nenäänsä takkinsa hihalla ja pyyhkäisi tuon tuostakin päätänsä nenäliinalla. Mutta häneltä ei puuttunut vakavampaakaan ilon lähdettä, kun hän vain halusi siihen turvautua, sillä nuoret kuulivat hänen katsellessaan heitä sanomattoman ihastuksen vallassa virkkavan hiljaa joitakin kertoja:

»Ed'ard Cuttle, etpä ole kertaakaan elämässäsi lähtenyt paremmalle reitille kuin luopuessasi pikku omaisuudesta!»

YHDESKUUDETTA LUKU

Dombey ja maailma

Mitä tekee ylpeä mies päivän seuratessa toistaan? Ajatteleeko hän kertaakaan tytärtään tai ihmetteleekö minne hän on mennyt? Luuleeko hän Florencen palanneen kotiin ja elelevän entiseen tapaan synkässä talossa? Kukaan ei voi vastata hänen puolestaan. Hän ei ole sen koommin kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä. Hänen palveluskuntansa pelkää häntä liiaksi kosketellakseen asiaa, josta hän itsepintaisesti pysyy vaiti. Sen ainoan henkilön, joka uskaltaa kysellä häneltä, hän vaientaa silmänräpäyksessä.

»Rakas Paul», mutisee hänen sisarensa, joka pujahtaa huoneeseen samana päivänä, jolloin Florence on lähtenyt, »sinun vaimosi, se nousukas! Onko se mahdollista, mitä olen kuullut kerrottavan? Onko totta, että hän palkitsee tällä tavoin sinun verrattoman kiintymyksesi, joka meni niin pitkälle, että uhrasit omat sukulaisesikin hänen oikuilleen ja ylpeydelleen? Veliparkani!»

Näin puhuen ja samalla muistellen, ettei häntä ollut kutsuttu tupaantuliaisten päivällisille, rouva Chick käyttää ahkerasti nenäliinaansa ja heittäytyy Dombeyn kaulaan. Mutta Dombey irroittaa hänet kylmäkiskoisesti ja taluttaa hänet istumaan.

»Kiitos, Louisa», virkkaa hän, »tästä rakkautesi todistuksesta, mutta toivon, että keskustelumme siirtyy johonkin toiseen aiheeseen. Jos valitan kohtaloani, Louisa, tai ilmaisen olevani lohdutuksen tarpeessa, voit sitä tarjota minulle, jos tahdot olla niin hyvä.»

»Rakas Paul», huomauttaa hänen sisarensa pitäen nenäliinaansa kasvojaan vasten ja pudistaen päätään, »minä tunnen ylevän mielesi enkä mainitse enää sanaakaan asiasta, joka on niin tuskallinen ja mieltä kuohuttava» — rouva Chickiä puistattaa tässä ylevä suuttumus — »mutta salli minun kysyä — vaikka pelkään kuulevani jotakin, mikä järkyttää ja surettaa minua — millainen on onnettoman Florence-paran kohtalo».

»Louisa», vastaa hänen veljensä jyrkästi, »vaikene. Ei sanaakaan enää siitä!»

Rouva Chick ei voi muuta kuin pudistaa päätänsä, käyttää nenäliinaansa ja huokailla rappeutuneiden Dombey-suvun jäsenten vuoksi, jotka eivät enää ansaitse Dombeyn nimeä. Mutta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, onko Florence syyllinen Edithin karkaamiseen, onko hän mennyt äitipuolensa mukana tai tehnyt liian paljon tai liian vähän tai jotakin tai ei mitään.

Dombey kulkee tietään horjumatta, sulkee ajatuksensa ja tunteensa itsepintaisesti omaan rintaansa eikä ilmaise niitä kenellekään. Hän ei laisinkaan etsiskele tytärtään. Mahdollisesti hän ajattelee Florencen olevan tätinsä luona tai täällä kotona. Kenties hän ajattelee tytärtään alinomaa taikka ei ohimennenkään. Hänen ulkonaisen hahmonsa perusteella voi tehdä mitä päätelmiä tahansa.

Mutta yksi seikka on varma: hän ei usko menettäneensä Florencea. Hänellä ei ole aavistustakaan todellisesta asianlaidasta. Hän on elänyt liian kauan suljettuna omaan ylemmyyteensä ja nähnyt Florencen kärsivällisenä ja hiljaisena alapuolellaan pelätäkseen sitä mahdollisuutta. Vaikka onnettomuus onkin häntä järkyttänyt kovasti, ei hän vielä ole alentunut toisten ihmisten tasalle. Juuri on leveä ja syvällä, ja vuosien kuluessa ovat sen pienet haarautumat levinneet joka suuntaan ja imeneet ravintoa kaikesta ympärillä olevasta. Puu on saanut iskun, mutta sitä ei ole kaadettu.

Mutta niin tarkoin kuin Dombey salaakin sisäisen maailmansa ulkonaiselta, jolla hänen mielestään on toistaiseksi vain yksi ainoa tehtävä, nimittäin vartioida häntä tarkoin, missä hän liikkuneekin, ei hän voi peittää siltä kapinoivia merkkejä, jotka ilmenevät ontoissa silmissä ja poskissa, huolestuneessa otsassa ja alakuloisessa, synkässä ilmeessä. Luoksepääsemättömänä niinkuin ennenkin hän on kuitenkin muuttunut mies. Yhtä ylpeänä kuin ennen konsanaan hän on sisäisesti nöyryytetty, sillä muuten ei näitä ulkonaisia merkkejä voisi olla.

Maailma — mitä maailma ajattelee hänestä, kuinka se katselee häntä, mitä se näkee hänessä ja mitä se sanoo hänestä — se on hänen sisäinen kiusanhenkensä. Se seuraa häntä kaikkialle ja — mikä on vielä pahempaa — se on kaikkialla sielläkin, missä hän itse ei ole. Se astuu hänen kerallaan palvelijoiden joukkoon, ja kuitenkin hän jättää sen kuiskailemaan taakseen. Hän näkee sen osoittelevan häntä sormellaan kadulla, se odottelee häntä hänen liiketoimistossaan, se kurkistelee ivallisesti rikkaitten kauppiaitten olkapäiden ylitse, se kulkee viittaillen ja rupatellen kansanjoukossa, se ennättää aina hänen edellään joka paikkaan ja on aina innokkaimmillaan hänen lähdettyään pois, siitä hän on varma. Kun hän itse on sulkeutunut huoneeseensa iltaisin, on se hänen talossaan ja sen ulkopuolella, sen askeleet kuuluvat katukivitykseltä, se tuijottaa häneen pöydällä lojuvien sanomalehtien palstoilta, se pyyhältää edestakaisin rautateillä ja laivoissa: rauhattomana ja toimeliaana kaikkialla, ottamatta huomioon ketään muuta kuin hänet.

Se ei ole vain hänen mielikuvituksensa tuote. Se on yhtä eloisa muidenkin ihmisten ajatuksissa kuin hänen. Katsokaa Feenix-serkkua, joka tulee Baden-Badenista vartavasten puhellakseen hänen kanssaan. Katsokaa majuri Bagstockia, joka seuraa Feenix-serkkua tätä ystävällistä tehtävää suorittamaan.

Dombey ottaa heidät tapansa mukaan arvokkaasti vastaan ja seisoo suorana entisessä asennossaan tulen edessä. Hän tuntee maailman katselevan häntä heidän silmillään ja näkee saman katseen seinälle ripustetuissa muotokuvissa. Kirjahyllyllä herra Pitt niinikään edustaa sitä.

»Harvinaisen kylmä kevät», virkkaa Dombey — pettääkseen maailmaa.

»Hitto vieköön, hyvä ystävä», sanoo majuri ystävyyden tunteen lämmittämänä. »Joseph Bagstock on kurja olento silloin, jos on teeskenneltävä. Jos haluatte pitää ystäviänne loitolla, Dombey, ja ottaa heidät kylmästi vastaan, ei J.B. ole tarkoituksiinne sopiva mies. Joe on karu ja itsepintainen, Joe on suorasukainen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja osoitti minulle sen kunnian, että sanoi joko ansiosta tai ansiotta — siitä ei nyt ole puhe —: 'Jos armeijassa on olemassa mies, johon voin luottaa, mikäli tarvitsee osata suoraan maaliin, niin se mies on Joe — Joe Bagstock.'»

Dombey osoittaa hyväksyvänsä tämän väitteen.

»Nähkääs, Dombey», jatkaa majuri, »minä olen maailmanmies. Meidän ystävämme Feenix — jos saan niin sanoa —»

»Se tuottaa minulle suuren kunnian», huomauttaa Feenix-serkku.

»— on myöskin maailmanmies, Dombey, ja te olette maailmanmies. No niin, kun kolme maailmanmiestä kohtaa toisensa ja kun he ovat ystävyksiä — niinkuin luulen» — taas Feenix-serkkuun kääntyen.

»Varmasti erittäin hyviä ystäviä», myöntää Feenix-serkku.

»— ja kun he ovat ystävyksiä», toistaa majuri, »niin kelpo Joen mielipide (mahdollisesti J. erehtyy) on se, että maailman mielipiteen voi jossakin tietyssä asiassa helposti saada selville».

»Epäilemättä», sanoo Feenix-serkku. »Sehän on todellakin itsestään selvä asia. Minusta on peräti tärkeätä, majuri, että ystäväni Dombey kuulisi minun ilmaisevan suuren hämmästykseni ja mielipahani siitä, että rakastettava ja hienosti sivistynyt sukulaiseni, jolla oli kaikki mahdolliset edut tehdäkseen miehen onnelliseksi, on niin suuressa määrin unohtanut, mitä hän oli velkapää — suoraan sanoen maailmalle — että hän teki sellaisen kepposen. Olen ollut siitä lähtien hiton lailla masentuneella mielellä ja sanoinkin eilen illalla Long Saxbylle — joka on kuuden jalan ja kymmenen tuuman pituinen ja jonka ystäväni Dombey luultavasti tuntee — että se on koskenut minuun ihan sietämättömästi ja tehnyt minut suorastaan sappitautiseksi. Se saa ihmisen miettimään, tällainen tuhoisa onnettomuus», jatkaa Feenix-serkku, »että tapaukset kehittyvät ehdottomasti omalla voimallaan, sillä jos minun tätini olisi elänyt sen tapahtuessa, olisi sen vaikutus hänen tapaiseensa hiton vilkkaaseen ihmiseen ollut niin järkyttävä, että hän ehdottomasti olisi menettänyt henkensä onnettomuuden uutena uhrina».

»Kuulkaapa, Dombey!» virkkaa majuri, aloittaen taas hyvin tarmokkaasti.

»Suokaa anteeksi», keskeyttää hänet Feenix-serkku. »Sallikaa minun vielä kosketella erästä seikkaa. Ystäväni Dombey sallinee minun huomauttaa, että jos jotakin vielä voisi lisätä sietämättömän kiusalliseen mielentilaan, jonka vallassa olen tätä tapausta ajatellessani, niin se on maailman luonnollinen hämmästys siitä, että rakastettavan ja hienosti kasvatetun sukulaiseni (niinkuin minun yhä täytynee rohjeta häntä nimittää) otaksutaan niin menetelleen erään valkohampaisen miekkosen kanssa, joka on asemansa puolesta paljon alempana kuin hänen aviomiehensä. Mutta samalla kun minun täytyy jokseenkin jyrkästi pyytää ystävääni Dombeyta olemaan syyttämättä rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani, kunnes hänen syyllisyytensä on täydellisesti todistettu, tahdon vakuuttaa ystävälleni Dombeylle, että se suku, jonka edustaja olen ja joka on nyt melkein sammunut (hiton surullinen miete miehelle), ei pane minkäänlaisia esteitä hänen tielleen ja on onnellinen voidessaan suostua jokaiseen kunnialliseen menettelytapaan, jonka hän mahdollisesti katsoo sopivaksi tulevaisuuden varalta. Toivoakseni ystäväni Dombey luottaa niihin hyviin tarkoituksiin, jotka elähdyttävät minua tässä surullisessa asiassa, enkä tosiaankaan luule tarpeelliseksi vaivata ystävääni Dombeyta sen useammilla huomautuksilla.»

Dombey kumartaa kohottamatta silmiään ja pysyy vaiti.

»No niin, Dombey», virkkaa majuri, »kun nyt ystävämme Feenix on niin kaunopuheisella tavalla, ettei vanha Joe B. ole koskaan kuullut sen etevämpää — ei, kautta taivaan, arvoisa herra, ei olekaan!» vakuuttaa majuri kerrassaan sinisenä, tarttuen keppiinsä keskikohdalta — »käsitellyt asiaa, mikäli se koskee puheena olevaa naista, nojaan minä vanhaan ystävyyteemme, Dombey, valaistakseni sitä toiselta puolen. Hyvä ystävä», sanoo majuri köhien, »maailmalla on näissä seikoissa mielipiteitä, jotka pitää ottaa huomioon».

»Sen tiedän», myöntää Dombey.

»Luonnollisesti sen tiedätte, Dombey», jatkaa majuri. »Hitto vieköön, kyllä minä ymmärrän teidän sen tietävän. Ei ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies ei tietäisi.»

»Toivoakseni ei», vastaa Dombey.

»Dombey, te kai arvaatte lopun. Minä puhun suoraan — ehkä malttamatta — sillä Bagstockien suku on aina puhunut suoraan. Vähän he ovat koskaan sillä keinoin saavuttaneet, mutta se on Bagstockien veressä. Tuo mies on pantava pyssynpiipun eteen. J.B. on käytettävissänne. Hän vaatii ystävän nimeä. Jumala teitä siunatkoon!»

»Majuri», vastaa Dombey, »olen teille kiitollinen. Käännyn teidän puoleenne, kun se aika tulee. Koska se aika ei ole vielä tullut, olen malttanut olla puhumatta teille siitä.»

»Missä se mies on, Dombey?» kysyy majuri häneen jonkin aikaa läähättäen.

»En tiedä.»

»Oletteko saanut hänestä mitään tietoja?» kysyy majuri.

»Olen.»

»Dombey, minä iloitsen kuullessani sen», virkkaa majuri. »Onnittelen teitä.»

»Suonette anteeksi molemmat — myöskin te, majuri», huomauttaa Dombey, »etten tällä hetkellä ryhdy sen tarkempiin selittelyihin. Tietoni on omituista laatua ja omituisella tavalla saatu. Mahdollisesti se osoittautuu arvottomaksi, mahdollisesti se on totta. Nyt en voi tietää tarkemmin. Tämän enempiä selityksiä en voi antaa.»

Vaikka tämä on jokseenkin kylmä vastaus majurin hehkuvaan innostukseen, ottaa hän sen suopeasti vastaan ja lausuu julki ilonsa sen ajatuksen johdosta, että maailman oikeutettu uteliaisuus toivottavasti pian tyydytetään. Sitten Feenix-serkku saa asianmukaisen osuuden kiitollisuudesta rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaisensa mieheltä, ja hän ja majuri Bagstock vetäytyvät pois jättäen Dombeyn taas maailman haltuun miettimään mielin määrin sitä tapaa, kuinka ystävät tulkitsevat hänelle maailman ajatuksia hänen asioistaan ja sen kohtuullista ja järkevää odotusta.

Mutta kuka istuu taloudenhoitajattaren huoneessa vuodattaen kyyneleitä ja puhellen rouva Pipchinin kanssa matalalla äänellä kädet kohotettuina? Se on nainen, ja hänen kasvojaan peittää hyvin tiukka musta myssy, joka nähtävästi ei kuulu hänelle. Se on neiti Tox, joka on lainannut tämän valepuvun palvelijattareltaan ja tullut Prinsessan aukiolta päin salaa uudistaakseen vanhan tuttavuutensa rouva Pipchinin kanssa, jotta voisi saada varmoja tietoja Dombeyn tilasta. »Kuinka hän kestää sen, hyvä ystävä?» kysyy neiti Tox.

»No niin», vastaa rouva Pipchin äreällä tavallaan, »hän on hyvin entisensä kaltainen».

»Ulkonaisesti», lisää neiti Tox. »Mutta mitä hän tunteekaan sisimmässään!»

Rouva Pipchinin kovat harmaat silmät katselevat epäluuloisina hänen vastatessaan kolmena selvästi eri purkauksena: »Niin! Ehkä. Otaksun niin.» Sitten hän jatkaa: »Puhuakseni suoraan, Lucretia» — hän puhuttelee neiti Toxia yhä Lucretiaksi, sillä hän on kohdistanut ensimmäiset kokeensa lasten masentamisen alalla tähän naiseen, joka silloin oli onneton, kuihtunut ja pieni nuori tyttö — »puhuakseni suoraan, Lucretia, hän voi mielestäni olla iloinen päästyään eroon vaimostaan. Minäkään en voisi sietää läheisyydessäni niin vaskisia kasvoja!»

»Tosiaankin vaskisia. Voitte varmasti sanoakin vaskisia, rouva Pipchin!» sanoo neiti Tox. »Jättää miehensä! Niin ylevän miehen!» Ja neiti Tox joutuu taas liikutuksensa valtaan.

»En tahtoisi puhua juuri ylevyydestä», huomauttaa rouva Pipchin hieroen kiukkuisesti nenäänsä. »Mutta sen minä tiedän, että kun koettelemukset kohtaavat ihmisiä, pitää heidän kestää ne. Hölyn pölyä! Minullakin on ollut tarpeeksi kestämistä aikanani! Sellainen hälinä mokomasta. Hän on lähtenyt, ja niin olemme hänestä päässeet. Enpä luulisi kenenkään kaipaavan häntä takaisin!»

Tämä viittaus perulaisiin kaivoksiin vaikuttaa sen, että neiti Tox nousee lähteäkseen pois. Rouva Pipchin soittaa kelloa ja kutsuu Towlinsonin saattamaan häntä ulos. Towlinson, joka ei ole pitkiin aikoihin nähnyt neiti Toxia, virnistelee, sanoo toivovansa, että hän voi hyvin, ja lisää, ettei hän aluksi tuntenut neiti Toxia myssy päässä.

»Kiitos, jokseenkin hyvin, Towlinson», vastaa neiti Tox. »Pyydän teitä ystävällisesti olemaan mainitsematta kenellekään, jos sattumalta näette minut täällä. Vierailuni ovat tarkoitetut vain rouva Pipchinille.»

»Kuten haluatte, neiti.»

»Järkyttäviä asioita on tapahtunut, Towlinson», huomauttaa neiti Tox.

»Niin, ihan kauheita», myöntää Towlinson.

»Toivoakseni se, mitä täällä on tapahtunut, on teille opiksi, Towlinson», huomauttaa neiti Tox, joka opettaessaan Toodlen perhettä on omaksunut varoittavan äänensävyn ja tavan käyttää hyväkseen tilapäisiä sattumia.

»Varmasti, neiti», vastaa Towlinson.

Hän näyttää vielä tuumiskelevan itsekseen, millä lailla tämä varoitus soveltuu nimenomaan häneen, kun äreä rouva Pipchin äkkiä herättää hänet mietteistään kysymällä: »Mitä te odotatte? Miksi ette saata tätä naista ovelle?» Silloin hän opastaa neiti Toxin pois. Sivuuttaessaan Dombeyn oven neiti Tox vetäytyy mustan myssynsä sisimpiin syvyyksiin ja astuu varpaisillaan. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan hiukkasta, joka ajattelee Dombeyta niin usein ja tuntee sellaista surua ja levottomuutta hänen tähtensä kuin neiti Tox kävellessään kadulla musta myssy päässään ja pyrkiessään kotiin kenenkään huomaamatta, kun lamput on juuri sytytetty.

Mutta neiti Tox ei merkitse mitään Dombeyn maailmassa. Hän saapuu joka ilta hämärissä käyttäen koleina iltoina myssyn lisäksi vielä päällyskenkiä ja sateenvarjoa. Hän kestää Towlinsonin virnistykset ja rouva Pipchinin tiuskimiset ja töykeyden ja kaiken muun saadakseen vain tietää, kuinka Dombey voi ja kuinka hän kestää onnettomuutensa, mutta hänellä itsellään ei ole mitään tekemistä Dombeyn maailmassa, joka vaativaisena ja kiusallisena pysyy ennallaan ja tulee toimeen ilman häntä. Ja hän, kaikkea muuta kuin kirkas tai erikoinen tähti, kiertää pientä rataansa toisen aurinkokunnan nurkassa ja tietää sen, mutta tulee sittenkin, itkee, lähtee takaisin ja on tyytyväinen. Neiti Toxia on tosiaankin helpompi tyydyttää kuin sitä maailmaa, joka tuottaa Dombeylle niin paljon huolta.