Part 4

Mutta hän ei jäänyt mietteisiin vaipuneena kauan seisomaan ovelle. Jokapäiväiset velvollisuudet oli täytettävä ja jokapäiväinen työ suoritettava — sillä sellaiset yksinkertaiset sielut, jotka eivät ole sankarillisia, tekevät usein kovasti työtä käsillään — ja Harriet puuhaili pian taloushommissa. Kun ne olivat päättyneet ja köyhä koti siistitty ja järjestetty, laski hän pienet rahavaransa huolestuneen näköisenä ja lähti miettiväisenä ostamaan muutamia välttämättömiä ruoka-aineksia, matkallaan suunnitellen ja koettaen keksiä, kuinka parhaiten voisi säästää. Niin kurja on tuollaisten pikku eläjien kohtalo, etteivät he ainoastaan ole olematta sankarillisia palvelijoitaan ja kamarineitojaan kohtaan, vaan että heillä ei edes ole palvelijoita ja kamarineitoja, joita kohtaan he voisivat olla sankarillisia.

Hänen poissa ollessaan, kun ei ketään ollut kotona, lähestyi taloa toiselta suunnalta kuin mihin veli oli lähtenyt eräs herra, joka ehkä jo oli vähän ohi keski-iän, mutta jonka raitis, kukoistava kasvojen väri, suora ryhti ja iloinen, pirteä ulkomuoto kuvastivat miellyttävyyttä ja hyväntuulisuutta. Hänen kulmakarvansa olivat vielä mustat, ja niin oli melkein hänen koko tukkansakin. Se vähäinen määrä harmaata, jonka siinä saattoi huomata, teki edelliset sitä hauskemman näköisiksi ja antoi hänen leveälle avonaiselle otsalleen ja rehellisille silmilleen edullisen taustan.

Koputettuaan kerran ovelle mitään vastausta saamatta hän istuutui pienen ulkokuistikon penkille odottamaan. Jonkinlainen näppärä sormien liike hänen hyräillessään itsekseen muutamia säkeitä ja samalla lyödessään tahtia näyttivät ilmaisevan hänet soittoniekaksi. Se tavaton tyydytys taas, joka loisti hänestä hänen hyräillessään jotakin hyvin hitaasti ja pitkään ilman mitään tunnettavaa säveltä, näytti osoittavan, että hän oli tiedemies.

Hän pyöritteli yhä samaa säveltä, joka näytti kiertelevän yhä ympäri ja sisemmäksi, samoin kuin korkkiruuvia pyöritetään pöydällä sen pysähtymättä minnekään, kun Harriet ilmestyi näkyviin kotimatkalla. Vieras nousi hänen lähestyessään ja seisoi hattu kädessä.

»Olette tullut takaisin, hyvä herra?» virkkoi Harriet hämillään.

»Uskalsin tulla», vastasi vieras. »Saanko anastaa aikaanne viideksi minuutiksi?»

Hetkisen epäröityään Harriet avasi oven ja kehoitti häntä astumaan sisään pieneen vierashuoneeseen. Herra istuutui sinne, veti tuolinsa pöydän ääreen vastapäätä Harrietia ja sanoi äänellä, joka täydellisesti vastasi hänen ulkomuotoaan ja kuulosti niin vaatimattomalta ja luonnolliselta, että se tunkeutui sydämeen asti:

»Neiti Harriet, te ette voi olla ylpeä. Te sanoitte kyllä olevanne, kun kävin hiljattain luonanne eräänä aamuna. Suokaa anteeksi, jos tunnustan katselleeni teitä kasvoihin puhuessanne ja niistä huomanneeni, ettei se ole totta. Katson niihin taas», lisäsi hän laskien kätensä hiljaa Harrietin käsivarrelle hetkiseksi, »ja ne todistavat yhä selvemmin teidän puhuvan toista kuin ajattelette».

Harriet oli jonkin verran neuvoton eikä osannut heti vastata mitään.

»Siinä on totuuden peili», sanoi vieras, »ja lempeyden. Suokaa anteeksi, että luotin siihen ja palasin.»

Se tapa, kuinka hän lausui nämä sanat, riisui niiltä tavanmukaisen kohteliaisuuden sävyn. Se oli niin yksinkertainen, vakava, luonnollinen ja vaatimaton, että Harriet kumarsi kuin kiittääkseen häntä ja tunnustaakseen hänen avomielisyytensä.

»Meidän ikäeromme», jatkoi herra, »ja tarkoitusteni kunniallisuus oikeuttavat lausumaan suoraan julki ajatukseni, ja siitä olenkin iloinen. Se on minun mielipiteeni, ja senvuoksi te näette minut toisen kerran.»

»Mutta on olemassa jonkinlaista ylpeyttä, hyvä herra», vastasi Harriet hetken vaitiolon jälkeen, »tai jotakin ylpeydeksi luultua, mikä ei olekaan muuta kuin velvollisuutta. Toivottavasti minussa ei ole muuta ylpeyttä.»

»Omasta puolestanne», sanoi vieras.

»Omasta puolestani.»

»Entä — suokaa anteeksi — veljenne Johnin vuoksi?»

»Olen ylpeä hänen rakkaudestaan», vastasi Harriet katsellen suoraan vieraan kasvoihin ja muuttaen samalla koko käytöksensä — ei niin, että se olisi käynyt vähemmän rauhalliseksi ja tyyneksi, vaan siinä ilmeni niin syvä intohimoton vakavuus, että hänen äänensä värinäkin vaikutti lujuudelta, »ja myös hänestä itsestään. Hyvä herra, te, joka omituista kyllä tunnette hänen elämänsä tarinan ja kerroitte sen minulle täällä viime käynnillänne —»

»Vain voittaakseni teidän luottamuksenne», keskeytti hänet vieras. »Älkää taivaan tähden olettako, että —»

»Olen varma siitä, että te herätitte menneisyyden eloon minun kuulteni vain ystävällisessä ja hyvässä tarkoituksessa. Olen täysin varma siitä.»

»Kiitoksia», vastasi herra puristaen nopeasti Harrietin kättä. »Olen hyvin kiitollinen teille. Te käsitätte minut oikein, vakuutan teille. Te aioitte sanoa, että minä, joka tunnen John Carkerin elämäntarinan —»

»Mahdollisesti pidätte sitä vääränä ylpeytenä», jatkoi Harriet, »kun sanon olevani ylpeä hänestä. Mutta se on totta. Te tiedätte, että oli aika, jolloin en ollut enkä voinut olla ylpeä, mutta se on mennyt. Monien vuosien nöyryys, valittelematta suoritettu sovitusuhri, vilpitön katumus, hirveä suru, tuska, jonka — niinkuin tiedän — minun rakkautenikin hänessä herättää ja jonka hän luulee käyvän minulle liian kalliiksi, vaikka taivas tietää, että olen onnellinen, jollei minun täytyisi nähdä hänen suruaan — oi, hyvä herra, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, sallikaa minun vannottaa teitä, että jos olette vaikutusvaltaisessa asemassa, jos teille tehdään vääryyttä, älkää mistään vääryydestä vaatiko peruuttamatonta rangaistusta niin kauan kuin yläpuolellamme on Jumala, joka voi parantaa itseluomansa sydämet!»

»Veljenne on muuttunut toiseksi ihmiseksi», vastasi vieras säälien. »Vakuutan teille, etten ollenkaan sitä epäile.»

»Hän oli muuttunut vääryyden tehdessään», virkkoi Harriet. »Nyt hän on taas muuttunut ja on alkuperäinen oma itsensä, uskokaa minua, hyvä herra.»

»Mutta me elämme päivästä toiseen vanhaan tapaamme», sanoi vieras hieroen hajamielisesti otsaansa ja rummuttaen sitten ajatuksissaan pöytää, »emmekä voi saada selville tai tarkata tuollaisia muutoksia. Ne — ne ovat metafyysillisiä ilmiöitä. Meillä — meillä ei ole kyllin aikaa tarkastella niitä. Meillä — meillä ei ole rohkeutta. Sellaista ei opeteta kouluissa eikä yliopistoissa, emmekä osaa niitä käsitellä... Lyhyesti sanoen, me olemme niin kirotun innostuneita käytännöllisiin asioihin», virkkoi herra kävellen akkunan luo ja taas takaisin ja istuutuen jälleen peräti tyytymättömän ja kiusaantuneen näköisenä. »Uskokaa minua», jatkoi hän sitten, taas hieroen otsaansa ja rummuttaen sormillaan pöytää samoin kuin äsken, »minulla on täysi syy väittää, että yksitoikkoinen elämä, joka kuluu joka päivä entiseen tapaansa, voi taivuttaa ihmisen mukautumaan kaikkeen. Ei näe mitään, ei kuule mitään, ei tiedä mitään — niin on asian laita. Kaikkea pidetään itsestään selvänä, ja niin elämme edelleen, kunnes alamme tehdä kaikkea, hyvää, pahaa ja yhdentekevää pelkästä tottumuksesta. Tottumusta on kaikki se, mistä minun on tehtävä tili, kun minua kuolinvuoteellani kehoitetaan puolustamaan itseäni omantuntoni edessä. 'Tottumus', sanon silloin: 'miljoonassa asiassa olin kuuro, mykkä, sokea ja rampa pelkästä tottumuksesta.' Tosiaankin hyvin käytännöllinen käsitys, herra Mikä-sinun-nimesi-olikaan', sanoo omatunto, 'mutta se ei riitä täällä!'»

Hän nousi, käveli taas akkunan luo ja palasi entiselle paikalleen vakavasti levottomana, vaikka hänen rauhattomuutensa ilmenikin vain tällä erikoisella tavalla.

»Neiti Harriet», virkkoi hän istuutuen jälleen tuolilleen, »toivoisin, että te antaisitte minun auttaa teitä. Katsokaahan minua. Minun pitäisi näyttää rehelliseltä, sillä tiedän olevan rehellinen tällä hetkellä. Näytänkö?»

»Kyllä», vastasi Harriet hymyillen.

»Uskon joka sanan, jonka olette lausunut», sanoi vieras. »Moitin itseäni kovasti siitä, että minun olisi pitänyt tietää ja huomata tämä ja ymmärtää ja nähdä teidät näiden kahdentoista vuoden kuluessa, mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. Tuskin tiedän, kuinka koskaan olen kehittynyt tällaiseksi kuin nyt olen — en ainoastaan omien tottumusteni, vaan myöskin toisten tottumusten tulokseksi! Mutta kun nyt kerran olen täällä, sallikaa minun tehdä jotakin. Pyydän sitä niin kunnioittavasti kuin suinkin. Antakaa minun tehdä jotakin.»

»Me olemme tyytyväisiä, hyvä herra.»

»Ei, ei, ei täysin», vastasi vieras. »Onhan olemassa joitakin pikku mukavuuksia, jotka voisivat keventää teidän elämäänne ja hänen! Ja hänen!» toisti hän luullen tehneensä jonkinlaisen vaikutuksen. »Minulla on ollut tapana ajatella, että hänen puolestaan ei voisi tehdä mitään, että kaikki taas oli sopivasti lopussa. Lyhyesti sanoen, en ole ajatellut sitä ollenkaan. Mutta nyt olen eri kannalla. Sallikaa minun tehdä jotakin hänen puolestaan. Teidänkin», lisäsi vieras huolestuneesti ja lempeästi, »pitää huolehtia tarkoin terveydestänne hänen tähtensä, sillä pelkään, ettei se ole kovin vahva».

»Kuka te lienettekin, hyvä herra», vastasi Harriet katsahtaen häneen, »olen teille sydämestäni kiitollinen. Tunnen, ettei teillä ole kaikessa siinä, mitä lausutte, muuta silmämääränänne kuin ystävällisyys meitä kohtaan. Mutta vuosia on nyt kulunut siitä, jolloin aloitimme tämän elämän, ja jos ottaisi veljeltäni pois jotakin siitä, mikä on tehnyt hänet niin kalliiksi minulle ja todistanut hänen hyvää päätöstään — pienimmänkään murto-osan hänen yksinäisestä, salaisesta ja kauan sitten unohdetusta katumuksestaan — vähentäisi se lohdutusta, jonka hän ja minä saamme kokea, kun meille kummallekin koittaa se aika, josta äsken juuri puhuitte. Kiitän teitä aremmin näillä kyynelilläni kuin millään sanoilla. Pyydän teitä uskomaan, mitä sanon.»

Herra oli liikutettu ja painoi Harrietin ojentaman käden huulilleen, niinkuin hellä isä suutelisi tottelevaisen lapsen kättä. Mutta kunnioittavammin.

»Jos joskus tulisi se päivä» virkkoi Harriet, »jolloin hän edes osaksi saavuttaa takaisin entisen asemansa —»

»Saa takaisin!» huudahti vieras nopeasti. »Kuinka sellaista voi toivoa? Kenen käsissä on voima saattaa asiat ennalleen?

En ainakaan erehtyne olettaessani, että koska hän on saavuttanut elämässään verrattoman siunauksen, se on yhtenä syynä hänen veljensä osoittamaan vihamielisyyteen.»

»Te kajootte nyt asiaan, josta ei ole meidän kesken koskaan puhuttu, ei edes meidän kesken», sanoi Harriet.

»Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt se tietää. Pyydän teitä unohtamaan, että olen puhunut siitä epähuomiossa. Ja nyt kun en enää uskalla ahdistaa teitä — kun en ole varma, että minulla on siihen oikeutta — vaikka taivas tietää, että sekin epäilys voi olla vain tottumusta», virkkoi herra hieroen otsaansa yhtä alakuloisena kuin ennenkin, »sallikaa minun, vaikka olenkin vieras enkä kuitenkaan vieras, pyytää teiltä kahta suosionosoitusta.»

»Mitkä ne ovat?» kysyi Harriet.

»Ensimmäinen on, että jos teillä joskus olisi syytä muuttaa päätöstänne, sallitte minun olla oikeana kätenänne. Silloin tulee nimenikin olemaan teidän palveluksessanne. Nyt siitä ei ole teille mitään hyötyä, eikä se teille mitään merkitse.»

»Meidän ystäväpiiriänne», virkkoi Harriet heikosti hymyillen, »ei ole niin suuri, että tarvitsisin aikaa miettimiseen. Voin sen luvata.»

»Toinen on se, että sallitte minun joskus, sanokaamme esimerkiksi maanantaiaamuisin kello yhdeksän aikaan ‒ tottumusta taas — minun täytyy puhua asiallisesti», virkkoi vieras, »ohikulkiessani nähdä teidät ovessa tai akkunassa. En pyydä päästä sisälle, koska veljenne silloin jo on lähtenyt. En pyydä saada puhua kanssanne. Haluaisin vain oman mieleni rauhoitukseksi nähdä, että voitte hyvin, ja ilman tunkeilevaisuutta muistuttaa teille näyttäytymällä, että teillä on ystävä — vanhanpuoleinen, jo harmaantunut ystävä, joka harmaantuu päivä päivältä lisää — ja joka on aina käytettävissänne.»

Harrietin ystävälliset silmät suuntautuivat häneen luottavan näköisinä, ja hän lupasi.

»Oletan samoin kuin edelliselläkin kerralla, ettette mainitse käynnistäni John Carkerille», sanoi herra nousten seisomaan, »jotta hän ei tulisi levottomaksi, koska tunnen hänen elämänvaiheensa. Se ilahduttaa minua, sillä se ei kuulu asioiden jokapäiväiseen kulkuun ja — taas tottumusta!» keskeytti herra itsensä kärsimättömästi, »niinkuin ei olisi mitään parempaa asioiden kulkua kuin tavallinen!»

Sitten hän lausui jäähyväiset ja lähti, pitäen hattua kädessään kuistikon edustalle asti. Hänen käytöksessään ilmeni niin sopivasti yhtyneenä luontevaa kunnioitusta ja teeskentelemätöntä osanottoa, ettei mikään kasvatus olisi voinut sitä opettaa, ei kukaan totuutta rakastava epäillä eikä mikään muu kuin puhdas ja vilpitön sydän sitä ilmaista.

Monet puolittain unohtuneet tunteet heräsivät tästä käynnistä Harrietin sydämessä. Siitä oli kovin pitkä aika, kun kukaan vieras oli astunut heidän kynnyksensä yli. Siitä oli niin kovin kauan, kun mikään myötätunnon ääni oli soinut surumielisen suloisesti hänen korvissaan, että vieraan olemus pysyi hänen mielessään tuntikausia hänen istuessaan akkunan luona ompeluksineen ja hänestä tuntui siltä kuin hän yhä kuulisi saman äänen. Vieras oli koskettanut sitä jousta, joka avasi koko hänen elämänsä, ja jos hän katosikin hetkiseksi Harrietin ajatuksista, saattoivat hänet syrjäyttää vain siihen suureen muistoon liittyvät olennot, jota tämä elämä oli täynnä.

Vuorotellen työskennellen ja miettien, välillä pakottautuen jonkin aikaa pysymään uutterasti käsityössään, välillä taas antaen sen vaipua helmaansa ja sallien ajatustensa harhailla, minne ne halusivat, Harriet Carker huomasi tuntien soluvan hiljakseen eteenpäin ja päivän kallistuvan iltapuoleen. Aamu oli ollut kirkas ja valoisa, mutta taivas vetäytyi vähitellen pilveen, ja tuima tuuli alkoi puhaltaa. Sitten satoi rankasti, ja paksu sumu, joka laskeutui etäisen kaupungin ylle, peitti sen näkyvistä.

Usein hän sellaisina hetkinä katseli säälien vaeltajia, jotka pyrkivät Lontooseen pitkin läheistä valtatietä, jalat hellinä ja väsyneinä ja pelokkaasti silmäilivät edessään olevaa suurta kaupunkia kuin aavistaen, että heidän kurjuutensa tulisi siellä olemaan vain kuin pisara meressä tai hiekkajyvä sen rannalla. Mutta he laahustivat kuitenkin väristen eteenpäin ja kyyristyivät vihaisen tuulen piestessä heitä. Näytti siltä kuin luonnonvoimatkin työntäisivät heitä takaisin. Yhtä mittaa meni sellaisia kulkijoita ohi, mutta aina samaan suuntaan, kuten hänestä tuntui — aina kaupunkiin päin. Siellä heidät sitten nielaisi ennemmin tai myöhemmin tuo suunnaton rykelmä, jota kohti heitä näytti pakottavan epätoivoinen lumous, eivätkä he koskaan päässeet sieltä pois. Heistä oli tulossa täytettä sairaaloihin, kirkkomaihin, vankiloihin, jokeen, he tuhoutuivat kuumeeseen, mielipuolisuuteen, paheeseen ja kuolemaan. He vaelsivat etäisyydessä mylvivää hirviötä kohti — ja häipyivät sinne.

Hyytävä tuuli ulvoi ja sade valui virtanaan päivän synketessä surullisesti, kun Harriet kohottaessaan silmänsä työstään näki tuollaisen vaeltajan lähestyvän.

Se oli nainen. Yksinäinen nainen, noin kolmenkymmenen ikäinen, pitkä, kaunisvartaloinen, kurjasti puettu. Hänen harmaaseen läpimärkään viittaansa oli tarttunut monenlaisten ilmojen ja maanteitten pölyä, savea, multaa ja soraa. Päässä hänellä ei ollut hattua suojelemassa sateelta tuuheata mustaa tukkaa, vaan ainoastaan rikkinäinen liina, jonka liehuvat nurkat yhdessä hänen hiustensa kanssa peittivät hänen silmänsä niin, että hän usein pysähtyi pyyhkimään niitä pois paremmin nähdäkseen tien.

Näin hän teki silläkin hetkellä, kun Harriet hänet huomasi. Kun hänen kätensä siirtyivät auringon polttamalta otsalta kasvojen yli ja työnsivät syrjään hiukset, tuli näkyviin häikäilemätön kauneus, peloton ja hurja ylimielisyys muutakin kuin säätä kohtaan, huolettomuus siitä, mitä taivas tai maat syytäisi hänen paljaaseen päähänsä. Kaikki tämä yhdessä hänen yksinäisyytensä ja kurjuutensa kanssa liikutti Harrietin sydäntä. Hän ajatteli sitä, mikä tuossa naisessa oli yhtä tuhoutunutta ja sortunutta sisäisesti kuin ulkonaisestikin: siveää ja miellyttävää luonnetta, joka oli kovettunut ja paatunut samoin kuin ulkonaisetkin sulot, niitä monia Luojan lahjoja, jotka oli heitetty tuuleen samoin kuin sekainen tukka, kaunista rauniota, jota myrsky pieksi ja jonka yö kohta peittäisi helmaansa.

Ajatellessaan tätä hän ei kääntynyt pois torjuvan suuttumuksen vallassa — niinkuin niin monet hänen omaan säälivään ja hellään sukupuoleensa kuuluvat henkilöt usein tekevät — vaan surkutteli.

Langennut nainen tuli lähemmäksi, katsellen kauas eteensä ja koettaen terävin silmin nähdä sen sumun läpi, johon suuri kaupunki oli verhoutunut, ja vilkaisten silloin tällöin hämmentynein ja epävarmoin ilmein sivulta toiselle. Vaikka hänen käyntinsä olikin uljasta, oli hän väsynyt, ja hetkisen epäröityään hän istuutui kiviröykkiölle etsimättä mitään suojaa sadetta vastaan, antaen sen kastella itseään mielin määrin.

Nyt hän oli vastapäätä Harrietin kotia. Kun hän kohotti päätänsä, jota oli hetkisen nojannut molempiin käsiinsä, sattui hän katsomaan suoraan Harrietin silmiin.

Heti oli Harriet ovella, ja toinen, joka oli noussut seisomaan hänen viittauksestaan, tuli hitaasti, mutta yhtä yrmeän näköisenä häntä kohti.

»Miksi lepäätte sateessa?» kysyi Harriet ystävällisesti.

»Minulla ei ole mitään muuta leposijaa», kuului vastaus.

»Mutta onhan tässä lähellä monta suojapaikkaa. Tämäkin» — Harriet viittasi pikku kuistikkoon — »on parempi kuin ei mikään. Olette tervetullut, jos haluatte levätä täällä.»

Vieras vilkaisi häneen epäröiden ja hämmästyneenä, mutta näyttämättä kiitolliselta. Sitten hän istuutui ja riisui toisen kuluneen kenkänsä puhdistaakseen siitä ulos kivensirut ja hiekan, jolloin näkyi, että hänen jalkansa oli haavoittunut ja vuoti verta.

Kun Harrietilta pääsi säälin huudahdus, katsahti vieras häneen halveksivasti ja epäluuloisesti hymyillen.

»Mitä merkitsee vertavuotava jalka sellaiselle kuin minulle?» virkkoi hän. »Ja mitä merkitsee meikäläisen vertavuotava jalka sellaiselle kuin te olette?»

»Tulkaa sisään ja peskää se puhtaaksi», vastasi Harriet lempeästi, »ja sallikaa minun antaa teille jotakin, millä sidotte sen».

Vieras tarttui hänen käsivarteensa, painoi sen silmilleen ja purskahti itkemään, ei niinkuin nainen, vaan kuin kova mies, jonka tuollainen heikkous on yllättänyt. Hänen rintansa kohoili ankarasti, ja hänen ponnistelunsa malttaa jälleen mielensä ilmaisi, kuinka harvinainen tuollainen liikutus hänessä oli.

Hän antoi taluttaa itsensä sisään ja pesi ja sitoi haavansa ilmeisestikin enemmän kiitollisuudesta kuin itsestään huolehtiakseen. Sitten Harriet pani hänen eteensä oman niukan päivällisateriansa jäännökset ja vieraan syötyä, tosin hyvin vähän, pyysi häntä ennen matkansa jatkamista (mihin näytti olevan kova kiire) kuivaamaan vaatteitaan tulen ääressä. Kulkuri istuutui kuin kiitollisuuden pakottamana tulen eteen, irroitti liinan päästään, antoi paksun märän tukkansa solua vyötäisten alapuolelle ja kuivasi sitä kämmenillään, katsellen liekkeihin.

»Te kai ajattelette», virkkoi hän nostaen äkkiä päätänsä, »että olen kerran ollut kaunis. Luulenpa olleeni — tiedän olleeni. Katsokaas tätä!»

Hän tarttui molemmin käsin rajusti tukkaansa kuin olisi tahtonut repiä sen irti. Sitten hän hellitti jälleen ja heitti sen taaksepäin kuin olisi siinä ollut joukko käärmeitä.

»Oletteko vieras täällä?» kysyi Harriet.

»Vierasko?» toisti nainen, pysähtyen jokaisen lyhyen vastauksen välillä ja katsahtaen tuleen. »Kyllä, kymmenen tai kaksitoista vuotta olen ollut vieras. Minulla ei ollut almanakkaa siellä, missä olen ollut. Kymmenen tai kaksitoista vuotta. Tätä paikkaa en tunne. Se on muuttunut paljon siitä, kun lähdin.»

»Oletteko ollut kaukana?»

»Hyvin kaukana. Kuukausia toistensa perästä kaukana merellä ja sitäkin kauempana. Minä olen ollut siellä, minne rangaistusvangit lähetetään», lisäsi hän katsoen suoraan Harrietin kasvoihin. »Olen itsekin ollut rangaistusvanki.»

»Taivas teitä auttakoon ja antakoon teille anteeksi», kuului hiljainen vastaus.

»Niin, taivas minua auttakoon ja antakoon anteeksi!» vastasi vieras nyökäten tuleen päin. »Jos ihmiset auttaisivat joitakin meistä vähän enemmän, antaisi ehkä taivaskin meille pikemmin anteeksi.»

Mutta hänen mielensä pehmeni, kun hän näki Harrietin vakavuuden ja sydämellisen lempeät kasvot ja tajusi, ettei häntä ollenkaan tuomittu, ja hän sanoi vähemmän jäykästi:

»Me olemme ehkä molemmat samanikäiset, te ja minä. Jos minä olen vanhempi, en ainakaan kuin vuoden tai pari. Ajatelkaahan sitä!»

Hän levitti käsivartensa kuin hänen ulkonaisen olentonsa näyttäminen ilmaisisi, millainen kurja ja turmeltunut ihminen hän oli. Sitten hän antoi käsivarsiensa taas taipua ja painoi päänsä kumaraan.

»Ei ole mitään, mitä emme voisi toivoa korvaavamme. Parannus ei ole milloinkaan liian myöhäinen», virkkoi Harriet. »Te kadutte —»

»En», vastasi toinen. »En kadu. En voi. Minä en ole sellainen. Miksi minä katuisin ja koko muu maailma kulkisi vapaana? Minulle puhellaan katumuksesta. Kuka katuu niitä vääryyksiä, jotka minulle on tehty?

Hän nousi, sitoi liinan päähänsä ja kääntyi lähteäkseen.

»Minne?» kysyi Harriet.

»Tuonne», vastasi vieras, viitaten kädellään. »Lontooseen.»

»Onko teillä koti, jonne menette?»

»Luullakseni minulla oli äiti. Hän on yhtä hyvä äiti kuin hänen asuntonsa on hyvä koti», vastasi vaeltaja naurahtaen katkerasti.

»Ottakaa tämä», sanoi Harriet pannen rahaa hänen käteensä. »Koettakaa tulla hyväksi. Siinä on kovin vähän, mutta yhdeksi päiväksi se ehkä varjelee teidät pahasta.»

»Oletteko naimisissa?» kysyi toinen hiljaa ottaessaan almun vastaan.

»En. Minä asun täällä veljeni kanssa. Meiltä ei liikene paljon, muuten olisin antanutkin teille enemmän.»

»Sallitteko minun suudella teitä?»

Kun vieras ei huomannut ylenkatseen tai vastenmielisyyden ilmettä, kumartui hän Harrietin yli ja painoi huulensa hänen poskelleen. Sitten hän vielä kerran tarttui Harrietin käsivarteen, painoi sen silmilleen ja katosi nopeasti.

Hän poistui illan pimeyteen, ulvovaan tuuleen ja virtaavaan sateeseen, taivaltaen eteenpäin tietään pitkin sumuun verhoutunutta kaupunkia kohti, jossa heikot valot kimmelsivät, mustien hiusten ja rikkinäisen liinan liehuessa kasvoilla.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Äiti ja tytär

Eräässä rumassa ja pimeässä huoneessa istui vanha vaimo, ruma ja synkkä hänkin, ja kuunteli heikosti palavan tulen ääreen kyyristyneenä tuulen ja sateen kohinaa. Hän ei muuttanut asentoaan muulloin kuin jonkin eksyneen sadepisaran pudotessa kekäleisiin. Silloin hän kohotti päätänsä ja alkoi tarkata ulkoa kuuluvaa vihellystä ja rapinaa ja antoi sitten taas päänsä painua yhä alemmaksi, hautoen omia ajatuksiaan ja tajuten öisiä ääniä yhtä epäselvästi kuin meren rannalla mietiskelevä henkilö aaltojen loisketta.

Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin mitä tulesta levisi. Silloin tällöin se leimahti selvemmäksi kuin torkkuvan villieläimen silmä ja valaisi esineitä, jotka eivät olisi kaivanneet näytteillepanoa. Joukko riepuja, luukasa, kurja vuode, pari kolme rikkinäistä tuolia tai jakkaraa, mustat seinät ja vielä mustempi katto — siinä kaikki, mihin välkehtivät liekit loivat valoaan. Kun eukko, jättiläismäisen ja vääristyneen varjonsa häilähdellessä puolittain hänen takanaan olevalla seinällä, puolittain ylhäällä katossa, istui kumartuneena muutamien nihkeän lieden irtonaisten tiilikivien yli — sillä oikeaa uunia ei huoneessa ollut — oli hän sen näköinen kuin odottaisi jostakin noidan alttarista suosiollista merkkiä. Ja jolleivät hänen kalisevat leukapielensä ja vapiseva leukansa olisi liikkuneet liian usein ja nopeasti hiljalleen lepattavaan tuleen verraten, olisi se näyttänyt vuorotellen leimahtavan ja taas sammuvan liekin luomalta harhakuvalta kasvoilla, jotka olivat yhtä liikkumattomat kuin itse hahmokin.

Jos Florence olisi seissyt tässä huoneessa ja nähnyt tuon olennon, jonka varjo kuvastui seinälle ja kattoon, olisi yksi ainoa silmäys riittänyt johdattamaan hänen mieleensä kelpo rouva Brownin, vaikka hänen lapsuusmuistonsa tästä hirveästä eukosta ehkä oli yhtä eriskummainen ja liioiteltu totuuden väännös kuin seinällä oleva varjo. Mutta Florence ei ollut siellä katselemassa, ja vanha rouva Brown pysyi tuntemattomana, istuessaan kenenkään huomaamatta tuleen tuijottaen.

Kuullessaan tavallista kovempaa ropinaa sateen kohistessa alas savutorvea pitkin oikeana virtana, eukko kohotti päätänsä kärsimättömästi. Tällä kertaa hän ei enää antanutkaan päänsä vaipua, sillä ovenripaan tarttui käsi, ja heti sitten kuului askelia huoneessa.

»Kuka siellä on?» kysyi hän katsahtaen olkapäänsä yli.

»Eräs, joka tuo uutisia», kuului vastaus naisen äänellä.

»Uutisia? Mistä?»

»Kaukaa.»

»Merenkö takaa?» huudahti eukko ja hypähti pystyyn.

»Niin, meren takaa.»

Eukko kokoili kekäleet kiireesti yhteen ja astui sitten vieraan luo, joka oli sulkenut oven ja seisoi keskellä huonetta. Hän laski kätensä likomärälle viitalle ja käänsi vastustelemattoman olennon niin, että tuli valaisi piirteitä paremmin. Mutta kun hän ei nähnyt, mitä oli odottanut, hellitti hän viitan ja päästi valittavan, pettymystä ja tuskaa ilmaisevan huudahduksen.

»Mikä on hätänä?» kysyi vieras.

»Ohhoi! Ohhoi!» vaikersi eukko, kääntäen kasvonsa ylöspäin.

»Mikä on hätänä?» kysyi vieras taas.

»Ei se olekaan minun tyttöni!» huusi vanhus kohottaen kätensä ja pannen ne ristiin päänsä päälle. »Missä on minun Aliceni? Missä on minun kaunis tyttäreni? Onko hänet tapettu?

»Ei ainakaan vielä, jos nimenne on Marwood», sanoi vieras.

»Oletteko siis tavannut tytärtäni? Onko hän kirjoittanut minulle?»

»Hän sanoi, ettette osaa lukea.»

»Enhän minä osaakaan!» valitti eukko väännellen käsiään.

»Eikö teillä ole täällä valoa?» kysyi vieras katsellen ympärilleen.

Eukko pudisti päätään ja mutisi itsekseen jotakin kauniista tyttärestään, toi nurkkakaapista kynttilän, piti sitä vapisevin käsin tulessa, sai sen vaivoin syttymään ja pani sitten pöydälle. Sen likainen sydän paloi aluksi hämärästi, kun se melkein tukahtui omaan taliinsa, ja kun eukon sumeat ja heikot silmät saattoivat erottaa jotakin sen valossa, istui hänen vieraansa käsivarret ristissä, silmät alas luotuina ja päässä ollut liina pöydällä hänen vieressään.

»Alice-tyttöni lähettää siis minulle jonkin suullisen sanoman?» mutisi eukko odotettuaan jonkin hetken. »Mitä hän sanoi?»

»Katso!» virkkoi toinen.

Eukko toisti tämän sanan pelästyneellä, epävarmalla äänellä ja varjostaen silmiään katsahti puhujaan, eri tahoille huoneeseen ja sitten taas vieraaseen.

»Katso vielä, äiti!» sanoi vastatullut.

Taas eukko silmäili ympärilleen huoneessa, sitten vierasta ja vielä kerran eri puolille. Sitten hän sieppasi nopeasti kynttilän käteensä, piteli sitä vieraan kasvojen edessä, kirkaisi, pani kynttilän pois ja alkoi häntä halailla.

»Se on minun tyttöni! Oma Aliceni! Kaunis tyttöni, joka elää ja on tullut takaisin!» huusi eukko heilutellen itseään edestakaisin rintaa vasten, joka sieti hänen syleilyään kylmästi. »Se on minun tyttöni, kaunis Aliceni, joka on tullut takaisin!» kirkui hän taas, vaipuen lattialle toisen eteen, syleillen hänen polviaan, painaen päänsä niitä vasten yhä heilutellen itseään edestakaisin ja ilmaisten iloaan kaikilla mahdollisilla rajuilla tavoilla.

»Niin, äiti», vastasi Alice kumartuen hetkeksi eteenpäin ja suudellen häntä, mutta koettaen samalla irtautua syleilystä. »Vihdoinkin olen tullut. Päästähän, äiti, päästä irti. Nouse ja istu tuolillesi. Mitä hyötyä tästä on?»

»Hän on tullut takaisin kovempana kuin lähti!» huudahti äiti katsahtaen hänen kasvoihinsa ja pitäen yhä kiinni hänen polvistaan. »Hän ei välitä minusta! Kaikkien näiden vuosien kuluttua ja kaiken sen kurjan elämän jälkeen, jota olen viettänyt!»

»No mutta, äiti!» virkkoi Alice pudistaen repaleisia hameitaan irroittuakseen eukosta. »Silläkin asialla on kaksi puolta. Minulla on ollut yhtä monta vuotta kuin sinullakin ja olen kokenut kurjuutta samoin kuin sinäkin. Nouse nyt pystyyn, nouse vihdoinkin!»

Hänen äitinsä nousi, itki ja väänteli käsiään, seisten pienen matkan päässä. Sitten hän otti taas kynttilän käteensä, kiersi Alicen ympäri ja tarkasteli kiireestä kantapäähän, hiljaa valitellen kaiken aikaa. Pantuaan kynttilän pöydälle hän istuutui, löi käsiään yhteen ja heilutteli itseään puolelta toiselle, yhä valitellen ja voihkien.

Alice riisui märän viittansa ja pani sen syrjään. Sitten hän istuutui niinkuin ennenkin ja kädet ristissä, silmät tuleen tuijottaen, kuunteli halveksivan näköisenä vanhan äitinsä tolkutonta valitusta.

»Luulitko minun palaavan yhtä nuorena kuin lähdin, äiti?» virkkoi hän vihdoin kääntäen silmänsä eukkoon. »Oletko kuvitellut, että sellainen vieraissa maissa vietetty elämä kuin minun olisi edullinen ulkomuodolle? Saattaisi niin luulla sinua kuunnellessa!»

»Ei se sitä ole!» huudahti äiti. »Kyllä hän sen tietää!»

»Mitä se sitten on?» vastasi tytär. »Jospa se olisi jotakin, mikä pian menee ohi, äiti, tai muuten löydän täältä tieni helpommin ulos kuin sisään.»

»Kuulkaapas tuota! Kaikkien näiden monien vuosien kuluttua hän uhkaa lähteä luotani samassa kun on tullutkin.»

»Sanon sinulle, äiti, toisen kerran, että minulla on takanani kurjia vuosia samoin kuin sinullakin», virkkoi Alice. »Tullut takaisin kovempana? Tietysti olen tullut takaisin kovempana. Mitä muuta odotit?»

»Kovempana minulle! Omalle rakkaalle äidilleen!»

»En tiedä kuka ensin alkoi minua koventaa, jollei oma rakas äitini», vastasi tytär kädet ristissä, otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina kuin olisi päättänyt väkivoimalla torjua jokaisen hellemmän tunteen rinnastaan. »Kuuleppas nyt, äiti, sanon sinulle pari sanaa. Jos nyt voimme ymmärtää toisiamme, meidän ehkä ei enää tarvitse erota. Minä lähdin tyttönä ja olen tullut takaisin naisena. Lähtiessäni en paljon välittänyt velvollisuudentunnosta, ja voisit rohkeasti vannoa, etten ole parempana palannut. Mutta oletko sinä hyvin tuntenut velvollisuutesi minua kohtaan?»

»Minäkö!» huusi eukko. »Omaa lastani kohtaan! Äitikö tuntenut velvollisuuttaan omaa lastaan kohtaan!»

»Se kuulostaa luonnottomalta, vai mitä?» vastasi tytär ja käänsi äitiinsä päin kylmästi jäykät, häikäilemättömät, kovat ja kauniit kasvonsa. »Mutta olen ajatellut sitä joskus omien yksinäisten vuosieni kuluessa, kunnes olen siihen tottunut. Olen kuullut jonkun puhuvan velvollisuudesta ensimmäisenä ja viimeisenä, mutta silloin on aina ollut puhe minun velvollisuudestani toisia ihmisiä kohtaan. Välistä olen ihmetellyt — ajankuluksi — eikö kenelläkään ole ollut mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»