Part 9

»Nyt selitän, mitä haluan, rouva Richards», aloitti neiti Tox uudelleen, »ja tässä asiassa käännyn teidänkin puoleenne, hyvä herra. Jokainen teidän korviinne tullut tieto sen perheen toimista, menestymisestä ja terveydestä on minulle aina kovin mieluinen. Minulle tuottaa suurta iloa puhella rouva Richardsin kanssa siitä perheestä ja entisistä ajoista. Ja koska rouva Richardsilla ja minulla ei ole ollut pienintäkään kiistaa (vaikka nyt soisin, että olisimme olleet lähemminkin tutut, mistä minun ei kuitenkaan ole syytettävä ketään muuta kuin itseäni), toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että olemme nyt oikein hyvät ystävät ja että te sallitte minun käydä täällä usein, milloin haluan, pitämättä minua outona. Toivonpa tosiaankin, rouva Richards», jatkoi neiti Tox vakavasti, »että käsitätte tämän niinkuin tarkoitan, sillä tehän olette aina ollut niin hyväntahtoinen».

Polly oli mielissään ja ilmaisikin sen. Toodle ei ollut itsestään selvillä, oliko hän mielissään, ja pysyi senvuoksi järkkymättömän rauhallisena.

»Nähkääs, rouva Richards», lisäsi neiti Tox, »ja toivottavasti tekin huomaatte sen, hyvä herra, että on olemassa monta pikku tapaa, joilla voin olla teille vähäiseksi hyödyksi, jollette pidä minua vieraana. Ja se tuottaa minulle itsellenikin iloa. Minäkin voin opettaa lapsillenne jotakin. Tuon mukanani muutamia pikku kirjoja, jos sallitte, ja joitakin käsitöitä, ja niin he oppivat silloin tällöin iltaisin — niin, hyväinen aika, oppivat luullakseni aika paljon ja tuottavat opettajalleen suurta kunniaa.»

Toodle, joka suuresti kunnioitti oppimista, nyökkäsi hyväksyvästi vaimolleen.

»Koska en siis ole mikään vieras, en ole kenenkään tiellä», sanoi neiti Tox, »ja kaiken täytyy tapahtua ikäänkuin en olisikaan täällä. Rouva Richards paikkaa ja silittää ja hoitaa lapsiaan, välittämättä minusta, ja tekin, herra Toodle, poltatte kaikessa rauhassa piippuanne, eikö niin?»

»Kiitoksia, neiti», sanoi Toodle. »Kyllä minä otan tavallisen tupakka-annokseni.»

»Olette erittäin ystävällinen saneessanne niin, hyvä herra», sanoi neiti Tox, »ja minä vakuutan teille vilpittömästi, että se on minulle erittäin mieluista ja että mitä hyvää mahdollisesti voinenkin tehdä lapsillenne, sen te korvaatte yllin kyllin suostumalla ystävällisesti tähän pikku sopimukseen tuhlaamatta siihen enää sanaakaan».

Sopimus vahvistettiin heti, ja neiti Tox oli mielestään jo niin kotiutunut, että viipymättä ryhtyi alustavasti tutkimaan ympärillä olevia lapsia — mikä herätti Toodlessa suurta ihastusta — ja merkitsi muistiin heidän ikänsä, nimensä ja taitonsa paperipalaselle. Tämä toimitus ja siihen liittyvä rupattelu venyi niin pitkälle, että tavallinen nukkumaanmenon aika oli kauan sitten sivuutettu ja neiti Tox oli viipynyt Toodlen lieden ääressä, kunnes oli liian myöhäistä hänen lähteä yksin kotiin. Mutta ritarillinen Rob, joka oli yhä siellä, tarjoutui kohteliaasti saattamaan häntä. Ja koska neiti Toxista oli jonkin arvoista saada saattajakseen nuorukainen, jonka Dombey oli ensimmäisenä puettanut harvoin nimeltä mainittaviin miehisiin vaatekappaleisiin, suostui hän halukkaasti ehdotukseen.

Käteltyään Toodlea ja Pollya ja suudeltuaan kaikkia lapsia neiti Tox lähti talosta perin suosittuna henkilönä ja niin kevein sydämin, että rouva Chick olisi siitä loukkaantunut, jos tälle kunnon naiselle olisi ollut mahdollista harkita asiaa.

Rob Hioja olisi vaatimattomana tahtonut astella hänen jäljessään, mutta neiti Tox halusi kuitenkin, että he pysyttelivät rinnatusten voidakseen paremmin keskustella, ja houkutti — niinkuin jälkeenpäin selitti pojan äidille — hänet puhelemaan asioistaan matkalla.

Rob osoittautui niin kirkkaaksi ja selväksi ja loistavaksi, että neiti Tox oikein ihastui häneen. Mitä enemmän neiti Tox uteli häneltä, sitä hienommaksi hän kävi, kuten sähkölanka, jota venytetään. Ei voinut olla parempaa tai lupaavampaa nuorukaista — hellempää, vakavampaa, viisaampaa, kohtuullisempaa, kunniallisempaa, nöyrempää ja avomielisempää kuin Rob sinä iltana.

»Olen hyvin iloinen opittuani tuntemaan teidät», virkkoi neiti Tox saavuttuaan ovensa eteen. »Toivon, että pidätte minua ystävänänne ja käytte tervehtimässä minua niin usein kuin haluatte. Onko teillä säästölaatikkoa?»

»Kyllä, hyvä neiti», vastasi Rob, »minä säästän joka rovon ja sitten vien pankkiin».

»Kerrassaan kiitettävää», virkkoi neiti Tox. »Sitäpä on hauska kuulla. Olkaa hyvä ja lisätkää tämä puoli kruunua entisiin.»

»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi Rob, »mutta en tosiaankaan kehtaisi riistää teiltä».

»Minua miellyttää itsenäinen luonteenne», sanoi neiti Tox, »mutta uskokaa minua, se ei ole riistämistä. Minä loukkaannun, jollette ota sitä merkiksi suopeudestani. Hyvää yötä, Robin.»

»Hyvää yötä, neiti», sanoi Rob, »ja kiitoksia!»

Sitten poika juoksi nauraa hihittäen vaihtamaan rahaa ja ostamaan katukaupustelijalta piirakoita. Mutta hiojain koulussa ei ollutkaan opetettu kunniallisuutta. Siellä oli päinvastoin vallalla sellainen järjestelmä, joka erikoisesti sopi kehittämään ulkokultaisuutta, jopa siinä määrin, että monet entisten hiojain ystävät ja isännät väittivät, että jos tuo oli ainoa tapa kasvattaa kansaa, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan kasvatettaisi. Muutamat järkevämmät sanoivat, että pitäisi huolehtia paremmasta kasvatuksesta. Mutta hiojain yhdistyksen johtavat henkilöt olivat aina valmiit mainitsemaan muutamia poikia, joista oli tullut kunnon miehiä järjestelmästä huolimatta, ja silloin he pontevasti väittivät, että heistä oli tullut kunnon miehiä vain järjestelmän vuoksi. Se tukki moittijain suun ja vahvisti uudelleen ammattikunnan maineen.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Kapteeni Cuttlen uusia seikkailuja

Varmoin askelin oli aika kiiruhtanut eteenpäin, niin että se vuosi, jonka kuluttua Solomon Gillsin määräyksen mukaan sinetöity mytty ja sitä seuraava kirje saataisiin avata, jo läheni loppuaan, ja kapteeni Cuttle alkoi eräänä iltana sitä tarkastella tuntien salaperäistä levottomuutta.

Suuressa rehellisyydessään kapteeni olisi yhtä hyvin voinut ajatella oman itsensä avaamista ja sisustensa tutkimista kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut avata myttyä tuntiakaan ennen määräajan loppumista. Hän otti sen vain esille ensimmäistä iltapiippuaan poltellessaan, pani sen pöydälle ja tuijotti siihen savun läpi hiljaisen vakavana, kääntämättä siitä katsettaan pariin kolmeen tuntiin. Toisinaan, kun hän oli sitä katsellut hyvin kauan, hän työnsi tuolinsa vähitellen yhä edemmäs kuin päästäkseen taikapiirin ulkopuolelle, mutta jos se oli hänen tarkoituksensa, ei hän siinä onnistunut, sillä vaikka hän oli sillä lailla siirtynyt huoneen seinään asti, veti mytty hänen katseensa yhä puoleensa. Tai jos hänen silmänsä harhailivat miettiväisinä kattoon tai tuleen, seurasi sen kuva heti ja asettui hyvin silmäänpistävänä hiilien joukkoon tai näkyvälle paikalle valkaistuun kattoon.

Siitä lähtien, kun hän viimeksi tapasi Carkerin, hän oli alkanut epäillä, oliko hänen aikaisempi sekaantumisensa Florencen ja rakkaan Walter-poikansa asioihin osoittautunut niin edulliseksi kuin hän oli toivonut ja aikanaan uskonut. Häntä vaivasi suoraan sanoen se paha aavistus, että hän oli tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ja tunnonvaivoissaan ja vaatimattomuudessaan hän sovitti rikoksensa parhaimmalla mahdollisella tavalla, väistymällä syrjään, jottei saattaisi vahingoittaa ketään, ja niin sanoaksemme heittämällä itsensä laivasta mereen vaarallisena henkilönä.

Senvuoksi kapteeni ei tullut esille itsekaivamastaan haudasta kauppatavaran keskeltä. Hän ei enää käynyt Dombeyn talossa eikä antanut itsestään mitään tietoja Florencelle tai neiti Nipperille. Irroittipa hän itsensä Perchistäkin ilmoittamalla kuivakiskoisesti tälle herralle kiittävänsä seurasta, mutta lopettaneensa kaiken seurustelun, koska ei tietänyt, kenen ruutisäiliön kulloinkin tahtomattaan räjähdytti ilmaan. Tässä itsevalitsemassaan yksinäisyydessä hän vietti päivä- ja viikkokausia vaihtamatta sanaakaan kenenkään muun kuin Rob Hiojan kanssa, jota hän piti epäitsekkään kiintymyksen ja uskollisuuden esikuvana. Istuessaan iltasin piippuaan poltellen ja myttyyn tuijottaen kapteeni ajatteli Florencea ja Walter-parkaa, kunnes he molemmat hänen yksinkertaisessa mielikuvituksessaan tuntuivat kuolleilta ja näyttivät siirtyneen ikuiseen nuoruuteen, missä he elivät kauniina ja viattomina pikku lapsina, niinkuin hän heitä entisiltä ajoilta muisteli.

Mutta kapteeni ei näitä ajatuksia hauteessaan silti laiminlyönyt omaa kehitystään tai Rob Hiojan henkistä kasvatusta. Tavallisesti hän vaati nuorukaista lukemaan itselleen jotakin kirjaa tunnin verran joka ilta ja sokeasti uskoen kaikkien kirjojen olevan tosia kokoili tällä lailla monta merkillistä seikkaa muistiinsa. Sunnuntai-iltaisin hän aina ennen maatapanoa luki itsekseen erään jumalallisen saaman, joka oli pidetty vuorella, ja vaikka hän olikin tottunut sanelemaan tekstin ilman kirjaa omalla tavallaan, näytti hän lukevan sitä kunnioittaen sen taivaallista henkeä niin paljon kuin olisi osannut sen ulkoa kreikaksi ja kyennyt kirjoittamaan kuinka monta jäykkää jumaluusopillista tutkimusta tahansa sen jokaisesta lauseesta.

Rob Hiojan kunnioituksen pyhää kirjaa kohtaan oli hiojakoulun ihailtava järjestelmä kehittänyt hänen henkisten sääriluittensa alituiseksi kolhiutumiseksi kaikkia Juudan heimojen erikoisnimiä vastaan ja siihen liittyi vaikeiden säkeistöjen yksitoikkoinen toistaminen, mitä hänelle oli etenkin käytetty rangaistuksena, sekä kituminen kuusivuotiaana nahkahousuissa kolme kertaa joka sunnuntai näytteillä hyvin korkealla hyvin kuumassa kirkossa, jossa suurten urkujen sävelet kumahtelivat hänen unista päätään vastaan kuin harvinaisen ahkera mehiläinen. Mutta sittenkin hän teeskenteli olevansa suunnattomasti ylentyneellä mielellä, kun kapteeni oli lakannut lukemasta, ja tavallisesti haukotteli ja nuokkui lukemisen kestäessä. Viimeksimainittuja ilmiöitä kelpo kapteeni ei osannut vähintäkään aavistaa.

Liikemiehenä oli kapteeni Cuttle alkanut hoitaa kirjanpitoakin. Hän teki muistiinpanoja ilmasta, vaunujen ja muiden ajoneuvojen kulusta, joiden hän väitti sillä puolella kaupunkia aamuisin ja melkein koko päivänkin mittaan suuntautuvan länteen ja iltaisin taas itään. Kun kerran eräällä viikolla pari kolme maankiertäjää kävi »haastattelemassa» kapteenia — niinkuin hän merkitsi sen kirjaansa — ja kysymässä silmälaseja, ostamatta mitään, mutta luvaten tulla toisen kerran, päätteli kapteeni, että liike alkaisi taas vaurastua, ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavan muistiinpanon: »Vireä tuuli länsipohjasta, kääntynyt yön aikana.»

Kapteenin pahimpia pulmia oli Toots, joka kävi usein ja puhumatta paljonkaan näytti pitävän pientä myymälän takaista huonetta sopivana suojana, jossa saattoi hyvin nauraa hihittää, sillä usein hän istui siellä pitkät ajat joutumatta silti lähempiin väleihin kapteenin kanssa. Viime kokemustensa vuoksi varovaiseksi käynyt kapteeni ei oikein päässyt rauhalliseen käsitykseen siitä, oliko Toots todella sellainen vaaraton olento kuin oli olevinaan vai perinpohjin ovela ja tekopyhä. Se, että hän usein otti puheeksi neiti Dombeyn, tuntui epäilyttävältä, mutta kapteeni tunsi kuitenkin jonkinlaista salaista ystävällisyyttä Tootsia kohtaan hänen ilmeisen luottamuksensa vuoksi ja päätti olla arvelematta hänestä mitään pahaa toistaiseksi, pitäen häntä vain tarkasti ja ovelasti silmällä, milloin tahansa hän kosketti sitä aihetta, joka oli lähinnä hänen sydäntään.

»Kapteeni Gills», tokaisi Toots eräänä päivänä äkkiä, niinkuin hänen tapansa oli, »luuletteko voivanne käsitellä suosiollisesti ehdotustani ja suoda minulle kunnian päästä tuttavaksenne?»

»No, sanonpa teille, kuinka asia on, nuorukainen», vastasi kapteeni, joka oli lopulta valinnut menettelytapansa. »Minä olen pohtinut sitä asiaa.»

»Kapteeni Gills, sepä on ystävällistä teidän puoleltanne!» huudahti Toots. »Olen kovin kiitollinen teille. Kautta kunniasanani, kapteeni Gills, tekisitte armeliaisuustyön suodessanne minulle kunnian päästä tuttavaksenne. Todellakin tekisitte.»

»Nähkääs, veli, minähän en tunne teitä», selitti kapteeni hitaasti.

»Mutta ettehän koskaan voi oppiakaan tuntemaan minua, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka pyrki suoraan päämääräänsä, »jollette suo minulle kunniaa päästä tuttavaksenne».

Kapteeniin näytti kovasti vaikuttavan tämän huomautuksen alkuperäisyys ja voima, ja hän katsahti Tootsiin kuin olisi luullut hänessä olevan paljon enemmän kuin oli odottanutkaan.

»Oikein sanottu, nuorukainen, vieläpä totuudenmukaisesti», huomautti kapteeni nyökäyttäen miettiväisenä päätänsä. »Kuulkaahan nyt: te olette tehnyt minulle pari huomautusta, joista päättelen teidän ihailevan erästä suloista olentoa — vai kuinka?»

»Kapteeni Gills», vastasi Toots viittoillen hurjasti kädellään, jossa hän piti hattua, »ihailu ei ole oikea sana. Kautta kunniani, teillä ei ole minkäänlaista käsitystä tunteistani. Jos minut voitaisiin maalata mustaksi ja tehdä neiti Dombeyn orjaksi, pitäisin sitä siunauksena. Jos uhraamalla kaiken omaisuuteni voisin muuttua neiti Dombeyn koiraksi, niin minä — minä en kai tosiaankaan lakkaisi heiluttamasta häntääni. Olisin niin täydellisen onnellinen, kapteeni Gills!»

Toots sanoi sen kyynelsilmin ja painoi hattuaan rintaansa vasten syvästi liikutettuna.

»Nuorukainen», virkkoi kapteeni, jonka sääli oli herännyt, »jos tarkoitatte vakavasti —»

»Kapteeni Gills!» huudahti Toots, »minä olen sellaisessa mielentilassa ja niin hirveästi vakavissani, että jos voisin vannoa kuuman raudanpalan, hehkuvan hiilen, sulan lyijyn tai palavan sinettilakan tai minkään muun sentapaisen kautta, olisin iloinen voidessani tuottaa tuskaa itselleni helpottaakseni tunteitani». Ja Toots loi pikaisen silmäyksen ympärilleen kuin etsien jotakin kyllin tuskallista keinoa suorittaakseen julman aikomuksensa.

Kapteeni työnsi vahakankaisen hattunsa takaraivolleen, siveli kasvojaan raskaalla kädellään — jolloin hänen nenänsä kävi tavallistakin kirjavammaksi — ja asettui vastapäätä Tootsia, tarttui hänen takkinsa rintapieleen ja puheli hänelle seuraavaan tapaan Tootsin tuijottaessa hänen kasvoihinsa hyvin tarkkaavasti ja jonkin verran hämmästyneenä:

»Nähkääs, nuorukainen, jos teillä on vakava tarkoitus, niin saatte osaksenne laupeutta, ja laupeus on kirkkain jalokivi brittiläisen kruunussa. Sen voitte huomata jo vakiomuodostakin sellaisena kuin se esiintyy _Rule Britanniassa_, ja kun löydätte sen, on siinä se peruslaki, josta suojelusenkelit lauloivat niin monta kertaa. Huomio! Tämä teidän ehdotuksenne tuntuu minusta vähän oudolta. Ja miksi? Koska minä nähkääs purjehdin yksin näillä vesillä eikä minulla ole ketään toveria enkä ehkä kaipaakaan ketään. Rauhoittukaa! Te tervehditte minua ensiksi erään nuoren naisen vuoksi, jonka nimessä te purjehditte. Mutta nyt sanon teille, että jos me, te ja niinä, ollenkaan jatkamme seurusteluamme, ei mainitun nuoren olennon nimeä saa koskaan mainita tai edes viitatakaan siihen. En tiedä, kuinka paljon onnettomuutta onkaan jo saatu aikaan mainitsemalla sitä liian usein, ja senvuoksi sanon tämän teille lyhyesti ja jyrkästi. Ymmärrättekö oikein, veli?»

»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills», vastasi Toots, »jollen aina voi käsittää teitä täydelleen. Mutta kautta kunniani, minä — on tosiaankin liian vaikeata olla mainitsematta neiti Dombeyta. Minulla on niin hirveä paino täällä!» Samalla Toots kosketti syvästi liikutettuna kummallakin kädellään paidanrintaansa. »Minusta tuntuu öin ja päivin siltä kuin joku istuisi päälläni.»

»Sellaiset ovat minun ehtoni», sanoi kapteeni. »Jos ne tuntuvat teistä kovilta, veli, niinkuin ne ehkä ovat, niin nostakaa ankkuri, kääntäkää laivanne ja purjehtikaa pois yksinänne iloisin mielin!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tuskin tiedän mistä se johtuu mutta sen jälkeen, mitä sanoitte käydessäni täällä ensimmäistä kertaa, minusta tuntuu, että mieluummin ajattelen teidän seurassanne neiti Dombeyta kuin puhelen hänestä kenen muun kanssa tahansa. Siis, kapteeni Gills, jos suotte minulle kunnian päästä tuttavaksenne, on minulle mieluista suostua siihen tarjoamillanne ehdoilla. Tahdon olla rehellinen, kapteeni Gills», jatkoi Toots, vetäen hetkiseksi takaisin ojentamansa käden, »ja senvuoksi on velvollisuuteni sanoa, etten voi olla ajattelematta neiti Dombeyta. Minun on mahdotonta luvata olla häntä ajattelematta.»

»Nuorukainen», sanoi kapteeni, jonka mielipide Tootsista oli muuttunut paljon edullisemmaksi hänen avomielisen tunnustuksensa jälkeen, »ihmisen ajatukset ovat kuin tuuli, eikä kukaan voi vastata niistä varmasti pitkäksi ajaksi. Mutta sopimuksemme on voimassa, mitä tulee puhumiseen — eikö niin?»

»Siinä suhteessa voin kyllä vastata itsestäni, kapteeni Gills», vastasi Toots.

Asian vahvistukseksi Toots ojensi kätensä kapteeni Cuttlelle, joka nyt otti hänet nimenomaan tuttavakseen, osoittaen ystävällisesti ja miellyttävästi alentuvaisuuttaan. Toots näytti tulevan hyvin iloiselle ja huojentuneelle mielelle tämän saavutuksensa vuoksi ja nauraa hihitti ihastuneena vierailunsa loppuajan. Kapteeni puolestaan ei näyttänyt tyytymättömältä tähän suojelija-asemaansa ja oli tavattomasti mielissään omasta viisaudestaan ja varovaisuudestaan.

Mutta niin runsaasti kuin kapteeni Cuttlella lieneekin ollut tätä viimeksimainittua ominaisuutta, tuli hänen osakseen samana iltana vielä suuri yllätys, eikä kenenkään viattomamman nuorukaisen kuin Rob Hiojan taholta. Tämä vilpitön poika, joka joi isäntänsä kanssa teetä saman pöydän ääressä ja istui vaatimattomasti kumartuneena kuppinsa ja lautasensa yli, tarkasteli jonkin aikaa salavihkaa kapteenia, joka luki sanomalehteä vaivaloisesti, mutta arvokkaasti silmälasiensa läpi. Sitten Rob katkaisi hiljaisuuden sanomalla:

»Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta ette kai te juuri tarvitse kyyhkysiä, vai mitä?»

»En, poikaseni», vastasi kapteeni.

»Sillä minä haluaisin käyttää omiani toisaalla, kapteeni», sanoi Rob.

»No mutta mitä ihmettä!» huudahti kapteeni kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan.

»Niin, se on aikomukseni, kapteeni, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.»

»Lähdetkö sinä? Ja minne?» kysyi kapteeni katsahtaen häneen silmälasiensa yli.

»Mitä? Ettekö tiennyt, että aion lähteä luotanne, kapteeni?» kysyi Rob hymyillen matelevasti.

Kapteeni pani lehden pois, otti silmälasit nenältään ja suuntasi katseensa karkuriin.

»Niin, kapteeni, minä sanon itseni irti. Mielestäni olisi teidän pitänyt arvata se jo aikaisemminkin», virkkoi Rob hieroen käsiään ja nousten. »Jos tahtoisitte olla hyvä ja kuulustella jostakin seuraajaa, kapteeni, olisi se minulle hyvin mieluista. Huomisaamuksi ette kai vielä voi saada ketään, kapteeni, vai mitä arvelette?»

»Ja sinä aiot karata lippusi luota, poikaseni?» virkkoi kapteeni tarkastettuaan kauan hänen kasvojaan.

»Olettepa peräti kova poikaparkaa kohtaan»! huudahti herkkätuntoinen Rob, joka heti loukkaantui ja vihastui, »kun ette salli hänen laillisesti pyytää eroa paikastaan katselematta vihaisesti ja moittimatta karkuriksi. Eihän teillä, kapteeni, ole mitään oikeutta antaa haukkumanimiä syyttömälle poikaparalle. Eihän teidän tarvitse siksi halventaa minua, että olette herra ja minä palvelija. Mitä vääryyttä minä olen tehnyt? Kuulkaahan, kapteeni, sanokaapas minulle, mikä on rikokseni.»

Loukkaantunut nuorukainen itki ja pyyhki silmiään takkinsa hihalla.

»Kuulkaa, kapteeni!» huusi vääryyttä kärsinyt, »sanokaa rikokseni. Mitä olen tehnyt? Olenko varastanut teiltä? Olenko sytyttänyt talon palamaan? Jos olen, niin miksette anna minua ilmi ja tutkituta asiaa? Mutta viedä kunnia ihmiseltä, joka on ollut teille hyvä palvelija, senvuoksi, ettei hän voi teidän tähtenne tuottaa vahinkoa itselleen — mikä vääryys se onkaan ja huono palkinto uskollisesta palveluksesta! Niin, sillä lailla nuoria poikia viedään turmioon ja pahuuden helmaan. Tosiaankin ihmettelen teitä kovasti, kapteeni.»

Kaiken tämän hän esitti uikuttaen ja peräytyen samalla varovasti ovea kohti.

»Olet siis hankkinut itsellesi toisen kajuutan, poikaseni?» kysyi kapteeni katsellen häntä terävästi.

»Kyllä, kapteeni, koska tahdotte nimittää sitä niin, minulla on toinen kajuutta», huudahti Rob peräytyen yhä enemmän, »parempi kajuutta kuin täällä, vieläpä sellainen, jonne en onneksi tarvitse teidän suositustannekaan, kapteeni, mikä on tosiaankin onneksi minulle kaiken sen lian jälkeen, jota olette heittänyt kasvoilleni, sillä minä olen köyhä, eikä minun kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Niin, minä olen päässyt toiseen kajuuttaan, ja jollei asian laita olisi niin, että te joutuisitte pulaan, kapteeni, niin lähtisin paikalla mieluummin kuin sallisin teidän ladella minulle haukkumanimiä senvuoksi, että olen köyhä ja että minun ei kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Miksi moititte minua siitä, että olen köyhä enkä voi tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne, kapteeni? Kuinka voitte niin alentua?»

»Kuuleppas, poikaseni», vastasi rauhaa rakastava kapteeni, »älä laskettele enää tuollaisia sanoja!»

»Hyvä on, älkää tekään sitten enää lasketelko omia sanojanne, kapteeni», vastasi loukkaantunut viaton poika vikisten yhä kovemmin ja peräytyen myymälään. »Mieluummin antaisin teidän riistää minulta vereni kuin hyvän maineeni.»

»Sanoppas, poikaseni», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »oletko ehkä koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta kuin nuoranpätkästä?»

»Olenko kuullut siitä, kapteeni!» huudahti julkea hioja. »En ole. En koskaan ole kuullut sellaisesta kapineesta!»

»No niin», sanoi kapteeni, »minä uskon sinun pian tutustuvan siihen lähemmin, jollet ole tarkoin varuillasi. Ymmärrän jo hyvin merkinantosi, poikaseni. Saat mennä.»

»Saanko mennä nyt heti, kapteeni!» huusi Rob riemuiten menestyksestään. »Mutta muistakaa se, etten minä vaatinut päästä heti lähtemään, kapteeni. Te ette saa ottaa minulta hyvää nimeäni lähettämällä minut pois omasta määräyksestänne. Ettekä myöskään saa pidättää palkkaani, kapteeni!»

Tämän viimeisen ehdon täytti hänen isäntänsä vetämällä esille peltirasian ja laskemalla Robin täyden palkan pöydälle. Tyrskivä, nyyhkyttävä ja syvästi loukkaantunut Rob otti rahat käteensä yksitellen ja tyrskähtäen jokaiselle erittäin ja sitoi ne kunkin eri solmuun nenäliinaansa. Sitten hän nousi talon katolle, täytti hattunsa ja taskunsa kyyhkysillä ja tuli taas alas myymäläpöydän alla olevan vuoteensa luo, sitoi käärönsä tyrskien ja nyyhkyttäen yhä kovemmin, ikäänkuin vanhat muistot repisivät hänen sydäntään. Senjälkeen hän vikisi: »Hyvää yötä, kapteeni, en kanna ollenkaan kaunaa teitä kohtaan», ja lähtiessään ulos nykäisi pientä merikadettia nenästä kuin erojaiskiusaksi ja alkoi astella katua pitkin voitonriemuisesti virnistellen.

Yksin jäätyään kapteeni ryhtyi taas lukemaan sanomalehteään, niinkuin ei mitään tavatonta tai odottamatonta olisikaan sattunut, ja luki peräti uutterasti ja tarkkaavasti. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan, vaikka hikikin kauan aikaa, sillä Rob Hioja livisti palstaa ylös ja toista alas koko sanomalehden läpi.

Epätietoista on, oliko kelpo kapteeni koskaan tätä ennen tuntenut itseään täysin hyljätyksi. Mutta vasta nyt hän oikein menetti vanhan Sol Gillsin, Walterin ja Florencen, ja vasta nyt Carker petti ja loukkasi häntä julmasti. Heitä kaikkia edusti vilpillinen Rob, jolle hän oli usein puhellut rakkaista muistoistaan. Hän oli uskonut petolliseen Robiin ja ollut iloinen voidessaan häneen uskoa. Hän oli ottanut toverikseen pojan, joka oli viimeiseksi jäänyt hänen kanssaan vanhaan laivaan. Hän oli ryhtynyt hoitamaan pikku merikadettia, Rob oikeana kätenään, luullut täyttävänsä velvollisuutensa ja tuntenut melkein yhtä suurta hyväntahtoisuutta poikaa kohtaan kuin jos he olisivat tehneet haaksirikon ja yhdessä joutuneet autiolle saarelle. Ja nyt, kun vilpillinen Rob oli tuonut epäluottamusta, petollisuutta ja alhaisuutta tähän samaan huoneeseen, joka oli jonkinlainen pyhättö, tuntui kapteeni Cuttlesta kuin koko huone voisi vajota maan alle hämmästyttämättä häntä vähääkään tai tuottamatta hänelle suurtakaan surua.

Kapteeni siis luki sanomalehteä hyvin tarkkaavasti, käsittämättä siitä mitään, eikä senvuoksi sanonut itsekseen mitään Robista tai myöntänyt edes ajattelevansakaan häntä eikä tahtonut lainkaan uskoa Robin olevan syypään siihen, että hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin Robinson Crusoe.

Yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kapteeni meni hämärissä Leadenhail-torille ja teki sopimuksen erään siellä toimessa olevan yksityisvartijan kanssa, että tämä tulisi panemaan paikoilleen ja ottamaan alas puisen merikadetin akkunaluukut joka ilta ja aamu. Sitten hän poikkesi ruokapaikkaan, antoi määräyksen vähentää puolella jokapäiväiset ruoka-annokset, jotka sieltä tuotiin, ja pistäytyi anniskeluun lakkauttaakseen petturin olutannoksen. »Nuorukainen on parantanut tapansa», sanoi kapteeni selitykseksi tarjoilupöydän takana seisovalle nuorelle naiselle. Ja hyväksi lopuksi kapteeni päätti tästedes nukkua myymäläpöydän alla olevalla vuoteella, koska hän nyt oli koko omaisuuden ainoa vartija.

Tältä vuoteelta kapteeni Cuttle siis nousi joka aamu kello kuusi ja painoi päähänsä vahakankaisen hattunsa yhtä lohduttoman näköisenä kuin Robinson Crusoe, joka viimeisteli asuansa vuohennahkalakilla. Ja vaikka hänen pelkonsa, että MacStingerin vihamielinen heimo voisi ilmestyä, oli osaksi hälvennyt, niinkuin mainitun yksinäisen haaksirikkoutuneen samantapainen pelko tavallisesti laimeni, kun oli kulunut vähän aikaa eikä mitään merkkejä ihmissyöjistä näkynyt, ei hän kuitenkaan luopunut puolustustoimista eikä milloinkaan mennyt naisolentoa vastaan tarkastelematta sitä ensin varustetusta linnoituksestaan. Mutta nyt seuranneina päivinä (jolloin hänen luonaan ei käynyt edes Toots, tämä kun oli kirjoittanut lähteneensä matkalle) alkoi hänen oma äänensä kaikua oudolta hänen korvissaan. Kiilloittaessaan ja järjestellessään tavaroita myymälässä tai istuessaan pöydän takana lukemassa ja tuijottamassa ulos akkunasta hän tottui niin ponnistamaan ajatuksiaan, että kovan vahakangashatun hänen otsaansa painamaa punaista juovaa toisinaan särki liiallisesta miettimisestä.

Kun vuosi nyt oli kulunut loppuun, piti kapteeni Cuttle sopivana avata mytyn. Mutta koska hänellä oli aina ollut tarkoitus avata se Rob Hiojan läsnäollessa, joka oli sen tuonutkin hänelle, ja koska hän oli sitä mieltä, että avaamisen piti tapahtua säädyllisyyden vuoksi jonkun läsnäollessa, tuli hänelle paha pulma todistajan puutteessa. Tässä vaikeassa asemassa hän eräänä päivänä tervehti tavattoman iloisesti laivailmoituksissa uutista, että kapteeni John Bunsbyn komentama alus oli taas saapunut satamaan rannikkomatkaltaan. Hän lähetti siis heti mainitulle filosofille kirjeen, jossa pyysi häntä tarkoin vaikenemaan hänen olinpaikastaan ja jonakin lähi-iltana tulemaan luokseen vierailulle.

Bunsby, yksi niitä viisaita, jotka toimivat vakaumuksesta, tarvitsi muutamia päiviä, ennenkuin hänessä kypsyi varma vakaumus, että hän oli saanut tuollaisen kirjeen. Mutta kun hän oli paininut tämän ilmiön kanssa ja voittanut sen, lähetti hän kiireesti pojan viemään ilmoitusta: »Tänään tulee.» Poika, joka oli saanut määräyksen lausua nämä sanat ja heti hävitä, täytti tehtävänsä kuin tervainen aave, jonka huoleksi on annettu lausua salaperäinen varoitus.

Kapteeni, joka oli hyvin mielissään ilmoituksesta, valmisteli kuntoon piippuja ja rommia ja vettä ja odotti vierastaan takahuoneessa. Kello kahdeksan ilmoitti myymälänoven takaa kuuluva syvä murina kuin merihärän ammunta, jota seurasi kepin koputus akkunaluukkuun, kapteeni Cuttlen kuuntelevalle korvalle, että Bunsby oli saapunut hänen laivansa kylkeen. Heti hän päästi sisälle partaisen ja huolimattomasti puetun toverinsa, jolla oli rehelliset mahonginväriset kasvot. Tapansa mukaan Bunsby ei näyttänyt vähääkään tajuavan mitä hänellä oli edessään, vaan kohdistavan kaiken huomionsa siihen, mitä tapahtui jossakin etäisessä maailmankolkassa.

»Bunsby», virkkoi kapteeni tarttuen hänen käteensä, »mitä kuuluu, kelpo veikko?»

»Oikein hyvää, oikein hyvää, kaveri», vastasi Bunsbyn ääni, mutta sanoja ei vahvistanut ainoakaan ele.

»Bunsby», virkkoi kapteeni Cuttle voimatta salata ystävänsä lahjakkuutta kohtaan tuntemaansa kunnioitusta, »vihdoinkin siis olet täällä sinä mies, jonka järki on jalokiveä loistavampi — lähetithän luokseni pojan, joka tervahousuissaankin loisti kuin timantti — voit katsoa Stanfellin vuosikirjasta ja löydettyäsi merkitä sen muistiin. Sinähän olet jo kerran ennen tällä samalla paikalla lausunut mielipiteen, joka on toteutunut pienintäkin kirjainta myöten» (kuten kapteeni vilpittömästi uskoikin).

»Vai niin», murisi Bunsby.

»Joka kirjainta myöten», vahvisti kapteeni.

»Miksi?» murisi Bunsby katsahtaen ystäväänsä ensimmäisen kerran. »Minne? Jos niin on, niin miksi ei. Niinpä niin.»

Näiden oraakkelimaisten sanojen jälkeen, jotka melkein huimasivat kapteenin päätä, sillä ne heittivät hänet oikealle arvelujen ja otaksumien merelle, filosofi salli riisua päältään meritakkinsa ja seurasi ystäväänsä takahuoneeseen, missä hän heti tarttui rommipulloon ja sekoitti itselleen vahvan annoksen, Pian senjälkeen hän otti piipun, täytti sen ja sytytti palamaan, alkaen vedellä savuja.

Kapteeni Cuttle teki samoin kuin hänen ystävänsäkin, vaikka hänelle olikin ylivoimaista tarkoin jäljitellä suuren ylipäällikön järkkymättömän rauhallista menettelyä, ja istuutui sitten vastapäätä tulen ääreen tarkastellen häntä kaiken aikaa kunnioittavasti kuin odottaisi Bunsbyn taholta jonkinlaista rohkaisun tai uteliaisuuden ilmaisua päästäkseen käsiksi omiin asioihinsa. Mutta kun mahonginvärinen filosofi ei ilmaissut tuntevansa muuta kuin lämmön ja tupakan tarvetta, lukuunottamatta ainoata kertaa, jolloin hän otti piipun suustaan valmistaakseen tilaa rommilasille ja samalla kuin sattumalta huomautti tavattoman karheasti, että hänen nimensä oli Jack Bunsby — mikä selitys ei paljonkaan auttanut keskustelua pääsemään vauhtiin — alkoi kapteeni Cuttle herättää ystävänsä huomiota pienellä kohteliaalla esipuheella, kertoi koko jutun Sol-ukon lähdöstä asti ja siitä johtuneen muutoksen omassa elämässään ja kohtalossaan. Hän lopetti esityksensä panemalla mytyn pöydälle.

Pitkän vaitiolon jälkeen Bunsby nyökkäsi.

»Avaanko?» kysyi kapteeni.

Bunsby nyökkäsi taas.

Kapteeni mursi siis sinetin ja veti esille kaksi kokoontaitettua paperia, joiden kummankin osoitteen hän luki ääneen näin: »Solomon Gillsin viimeinen tahto ja testamentti». —

»Kirje Ned Cuttlelle.»

Bunsby, joka katseli henkensä silmillä Grönlannin rannikkoa, näytti odottavan kuullakseen, mitä ne sisälsivät. Kapteeni siis karisteli kurkkuaan ja luki kirjeen ääneen.

»Rakas Ned Cuttle! Kun lähdin kotoa matkustaakseni Länsi-Intiaan —-»

Iässä kapteeni pysähtyi ja katsoi terävästi Bunsbya, joka yhä tarkasteli Grönlannin rannikkoa.

— »etsimään tietoja rakkaasta pojastani, tiesin, että jos olisit tuntenut suunnitelmani, olisit vastustanut sitä tai seurannut minua, ja senvuoksi pidin sitä salassa. Jos joskus luet tämän kirjeen, Ned, olen luultavasti kuollut. Silloin suot auliisti anteeksi tämän päähänpiston vanhalle ystävällesi ja tunnet sääliä sen rauhattomuuden ja epävarmuuden vuoksi, jonka vallassa hän on lähtenyt niin hurjalle matkalle. Ei siis enempää siitä. Minulla ei ole paljonkaan toivoa, että poikaparkani koskaan lukisi näitä sanoja tai ilahduttaisi enää silmiäsi avomielisillä kasvoillaan.» (»Ei, ei, ei koskaan enää», virkkoi kapteeni surumielisesti mietteissään, »ei enää koskaan. Siellä hän nyt makaa tuomiopäivään asti —»)