Part 26

»Niin, ja myöskin syy siihen, miksi nyt näemme toisemme viimeistä kertaa kasvoista kasvoihin. Konna, me tapaamme toisemme tänä yönä ja eroamme tänä yönä. Sillä minä en jää tänne hetkeksikään senjälkeen kun olen lakannut puhumasta!»

Carker loi häneen mitä häijyimmän silmäyksen ja tarttui kädellään pöytään, mutta ei noussut eikä vastannut tai uhannut muulla tavalla.

Edith jatkoi, katsellen häneen tuikeasti: »Minä olen sellainen nainen, jota on varhaisimmasta lapsuudesta asti pakotettu häpeämään ja karaistu. Minua on tarjottu kaupaksi ja työnnetty takaisin, viety nähtäväksi ja ylistetty, kunnes sieluni ihan sairastui. Minulla ei ole ollut ainoatakaan ominaisuutta tai suloa, jota olisin itse saanut vaalia, vaan sitä on kuulutettu ja kaupiteltu arvoni lisäämiseksi, ikäänkuin julkinen huutokaupanpitäjä olisi tarjoillut minua pitkin katuja. Köyhät, ylpeät omaiseni ovat katselleet sitä menoa ja hyväksyneet sen, ja jokainen side heidän ja minun välilläni on katkennut rinnassani. Heissä ei ole ainoatakaan, josta välittäisin niin paljon kuin sylikoirasta. Olen yksin maailmassa, hyvin muistaen, kuinka tyhjä maailma se on ollut minulle ja kuinka tyhjä osa siitä olen itse ollut. Tiedätte sen ja tiedätte myöskin, etten piittaa siitä, kuinka maailma minua arvostelee.»

»Sitä kuvittelinkin», huomautti Carker.

»Ja perustitte suunnitelmanne siihen», virkkoi Edith, »ja senvuoksi vainositte minua. Koska olin niin paatunut, etten huolinut tehdä muuta vastarintaa kuin osoittaa kylmäkiskoisuutta niille joka päivä askaroiville käsille, jotka ovat muovailleet minut tällaiseksi, ja koska tiesin, että avioliittoni ainakin tekisi lopun tästä turhasta pyydystelemisestä, sallin myydä itseni niin häpeällisesti kuin koskaan on nainen myyty torilla köysi kaulassa. Tehän tiedätte sen.»

»Kyllä tiedän», myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.

»Ja toimitte sen mukaan ja siksi aloitte minua vainota. Hääpäivästäni lähtien huomasin olevani uuden häpeän uhkaama, ja sitä yritti viheliäinen heittiö tunkeilevaisuudellaan, joka ilmaistiin niin selvästi kuin se olisi kirjoitettu kaikkein karkeimmilla sanoilla ja pistetty käteeni joka käänteessä. Minusta tuntui silloin kuin en olisi sitä ennen tiennytkään, mitä nöyryytys on. Ja sen häpeän antoi mieheni kohdata minua, punoi sen itse ympärilleni, painoi minut siihen itse, omin käsin satoja kertoja. Ja niin kiihtyi vihani melkein mielettömyydeksi teitä kumpaakin kohtaan — sillä te molemmat ahdistitte minut karkuun jokaisesta rauhan paikasta — te pakotitte minut luopumaan viimeisestäkin rakkauden ja ystävällisyyden tunteesta tai muutoin joutumaan uudeksi onnettomuuden aiheeksi viattomalle olennolle, jota rakastin. Sillä tavalla jäin toisen ahdistettavaksi päästyäni toista pakoon. En tiedä, kumpaa vihaan rajummin — isäntää vai palkollista!»

Carker katseli häntä tarkoin hänen seisoessaan siinä kauniina raivossaankin. Hän näki, että Edith oli tehnyt horjumattoman päätöksen eikä pelännyt häntä enempää kuin matoa.

»Mitä minun kannattaisi puhua teille kunniasta tai siveydestä!» jatkoi Edith. »Mitä se teille merkitsisi ja mitä arvoa sillä olisi, jos minä siitä puhuisin. Mutta jos sanon teille, että, pieninkin kätenne kosketus saa vereni jähmettymään vastenmielisyydestä, että siitä hetkestä, kun ensiksi näin teidät ja aloin teitä vihata, tähän asti, kun vaistomainen inhoni on kiihtynyt opittuani yhä paremmin teidät tuntemaan, ja että te olette ollut minulle maailman vastenmielisin olento, niin mitä sitten?»

Carker naurahti ja vastasi: »Niin, mitä sitten, kuningattareni?»

»Mitä tapahtui sinä iltana, jolloin te rohkaistuneena läsnäollessanne sattuneesta kohtauksesta uskalsitte tulla huoneeseeni ja puhutella minua?» ⁹

Carker kohautti olkapäitään ja naurahti taas.

»Mitä tapahtui?» kysyi Edith.

»Teidän muistinne on niin erinomainen, etten laisinkaan epäile teidän itse muistavan», huomautti Carker.

»Kyllä muistankin», sanoi Edith. »Kuulkaa siis! Silloin ehdotitte tätä pakoa — ette juuri tällaista, vaan niinkuin itse kuvittelitte — ja sanoitte minulle, että salliessani teidän tulla siihen kohtaukseen ja tehdessäni siten mahdolliseksi, että teidät voitaisiin tavata minun luotani, jos katsoisitte sen tarpeelliseksi, ja sietäessäni, että olimme olleet kahden kesken monta kertaa ennen, ja koska olin antanut siihen tilaisuuden, niinkuin sanoitte — ja koska olin avoimesti myöntänyt teille, etten tuntenut miestäni kohtaan muuta kuin vastenmielisyyttä, ja koska en välittänyt itsestäni mitään, olin hukassa. Olin antanut teille vallan häväistä nimeni, ja kunniallinen maineeni kesti vain niin kauan kuin te suvaitsitte, niin sanoitte.»

»Rakkaudessa ovat kaikki juonet luvallisia», keskeytti Carker hymyillen. »Olette kai sen kuullut?»

»Silloin», jatkoi Edith, »päättyi pitkällinen taisteluni jotakin vastaan, mikä ei ollut kunnioitusta hyvää nimeäni kohtaan — enhän sen laatua oikein ymmärtänyt — vaan ehkä takertumista tähän viimeiseen pelastukseen. Sinä yönä luovuin kaikesta muusta paitsi kiihkeästä kostonhalustani. Annoin iskun, joka löi ylpeän herranne maahan ja pani teidät tuohon eteeni tuijottamaan ja vihdoinkin ymmärtämään, mitä tarkoitan.»

Carker hypähti tuolistaan karkeasti kiroten. Edith pisti käden poveensa. Ei sormikaan värähtänyt, ei hiuskaan hänen päässään liikahtanut. Carker seisoi paikallaan, Edith samoin. Tuoli ja pöytä olivat heidän välillään.

»Jos unohdan, että tuollainen mies painoi sinä iltana huulensa minun huuliani vasten ja syleili minua, niinkuin on syleilyt tänä iltanakin», virkkoi Edith osoittaen Carkeria, »jos unohdan, että hänen suudelmansa jälki vielä polttaa poskellani — sillä poskella, jota vasten Florence olisi painanut viattoman poskensa — jos voin unohtaa kohtaukseni Florencen kanssa silloin, kun häpeän merkki vielä poltti kasvojani ja minulle äkkiä selvisi, että vapauttaessani hänet rakkauteni tuottamasta vainosta lankesi osa nimeni häpeästä myöskin hänen nimelleen ja että siitä lähtien tulisin koko hänen elämänsä ajan pysymään ainoana rikollisena olentona, jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin — silloin, puolisoni, josta tästedes pysyn erossa, unohdan nämä kaksi viime vuotta ja korjaan, mitä olen tehnyt, ja hyvitän jälleen petokseni!»

Hänen leimuavat, hetkiseksi ylöspäin luodut silmänsä osuivat taas Carkeriin, ja hän kurotti muutamia kirjeitä vasemmalla kädellään.

»Katsokaa näitä», virkkoi hän halveksivasti. »Te olette osoittanut nämä minulle sillä väärällä nimellä, jota täällä käytätte. Yhden tänne, toisen muualle matkani varrella. Sinetit ovat murtamatta. Ottakaa ne takaisin!»

Hän rutisti ne kädessään ja heitti Carkerin jalkoihin. Kun hän senjälkeen kohotti katseensa, väikkyi hymy hänen huulillaan.

»Me kohtaamme toisemme tänä yönä ja eroamme samalla», jatkoi hän. »Olette liian kiireesti haaveillut Sisilian päivistä ja hekumallisesta levosta. Teidän olisi pitänyt imarrella ja liehakoida vähän kauemmin ja näytellä petturin osaa vielä jonkin aikaa, ollaksenne rikkaampi. Te maksatte kalliisti ylellisestä turvapaikastanne!»

»Edith!» ärjäisi Carker uhaten häntä kädellään. »Istu!

Lopeta jo! Mikä paholainen sinua riivaa?»

»Niitä on monta», vastasi Edith suoristaen ylpeän vartalonsa kuin olisi tahtonut murskata hänet, »te ja herranne olette yhdessä herättäneet ne otollisessa maaperässä, ja ne repivät kappaleiksi teidät kummankin. Te, joka olette ollut petollinen herrallenne, petollinen hänen viattomalle lapselleen, petollinen kaikilla tavoilla ja kaikkialla, kerskatkaa vain voittaneenne minut, mutta hampaitanne kiristellen tunnustakaa kerrankin olevanne valehtelija!»

Carker seisoi hänen edessään mutisten ja uhaten ja vilkuillen ympärilleen kuin etsien jotakin, minkä avulla kykenisi hänet lannistamaan. Mutta Edith pysyi yhtä taipumattomana kuin ennenkin.

»Minulle on voitoksi jokainen kerskailu, jonka minusta päästätte kuuluville», sanoi Edith. »Minä osoitan teitä kaikkein alhaisimpana miehenä, mitä tunnen, ylpeän itsevaltiaan loisena ja leikkikaluna, jotta hänen haavansa syvenee ja käy kipeämmäksi. Niin, kerskailkaa vain suosiostani ja kostakaa minun kauttani hänelle! Tiedätte, kuinka tulitte tänne tänä iltana. Tiedätte, kuinka musertuneena seisotte siinä. Näette itsenne yhtä ilkeässä, jollei vieläkin inhoittavammassa valossa kuin minä. Kerskailkaa sitten suosiostani ja kostakaa minun kauttani itsellenne.»

Carkerin huulille nousi vaahtoa, ja hänen otsansa oli kostea. Jos Edith olisi horjunut hetkeksikään, olisi Carker käynyt häneen käsiksi, mutta hän oli luja kuin kallio, eivätkä valppaat silmät kääntyneet hiventäkään syrjään Carkerista.

»Me emme eroa näin», sanoi Carker. »Luuletteko minua sellaiseksi höperöksi, että sallin teidän yhä edelleen pysyä mielettömän oikkunne vallassa?»

»Luuletteko voivanne minua ehkäistä?» kysyi Edith vastaukseksi.

»Minä yritän, rakkaani», vastasi Carker, keikauttaen päätänsä rajusti.

»Paha teidät perii, jos yritätte tulla lähelleni», sanoi Edith.

»Ja mitä sitten», virkkoi Carker, »jos omasta puolestani luopuisin kaikista valheista ja kerskailuista?! Mitä sitten, jos minäkin tekisin käännöksen. Kuulkaahan!» Hänen hampaansa loistivat taas näkyvissä. »Meidän on tehtävä keskinäinen sopimus, sillä muutoin ryhdyn ihan uusiin toimiin. Istutaanpa!»

»Liian myöhäistä!» huudahti Edith, ja hänen silmänsä näyttivät leimuavan tulta. »Minä olen heittänyt nimeni ja hyvän maineeni tuulen vietäväksi. Olen päättänyt kestää sen häpeän, joka liittyy nimeeni — kun tiedän, että se on syyttä tullut osakseni — ja että tekin sen tiedätte — ja että mieheni ei sitä tiedä eikä koskaan voi eikä saakaan tietää. Vaikka kuolisin, en sanallakaan ilmaise totuutta. Sen vuoksi olen yksin täällä teidän kanssanne yön hiljaisuudessa. Senvuoksi olen tavannut teidät täällä väärällä nimellä vaimonanne. Senvuoksi olen jäänyt tänne noiden kahden miehen nähtyä meidät. Mikään ei teitä nyt pelasta.»

Carker olisi myynyt sielunsa, jos olisi voinut nujertaa hänet kauneudessaan maahan, pakottaa hänen käsivartensa painumaan alas ja saada hänet valtaansa. Mutta hän ei voinut katsella Edithiä pelkäämättä. Hän näki vastustajassaan lannistumattoman voiman. Hän näki, että Edith oli epätoivon vimmassa ja ettei mikään voisi hillitä sammumatonta vihaa. Hänen silmänsä tarkkasivat kättä, joka oli pistetty niin rajussa itsepintaisessa tarkoituksessa valkeaan poveen, ja ajatteli, että jos sen pitelemä ase ei osuisi häneen, osuisi se samalla hetkellä Edithiin itseensä.

Senvuoksi hän ei uskaltanut lähestyä Edithiä, mutta ovi, josta hän oli tullut, oli hänen takanaan, ja hän peräytyi sitä lukitsemaan.

»Varoitan teitä viimeisen kerran! Pitäkää huolta itsestänne!» virkkoi Edith taas hymyillen. »Teitä on petetty niinkuin kaikkia pettureita. On ilmoitettu, että olette täällä tai että teidän pitäisi olla tai että olette jo ollut. Niin totta kuin elän, näin mieheni tänä iltana kadulla ajamassa!»

»Se on valetta, letukka!» huusi Carker.

Samalla hetkellä kuului kova kellonsoitto. Carker kalpeni Edithin kohottaessa kätensä kuin ennustajatar, jonka käskystä ääni oli tullut.

»Kuuletteko?»

Carker painoi selkänsä oveen huomattuaan Edithissä muutoksen ja luullen hänen koettavan sitä tietä livahtaa karkuun. Mutta samassa Edith hävisi vastapäisestä makuuhuoneen ovesta, joka painui kiinni.

Senjälkeen kun Edith oli kääntynyt ja hellittänyt hänestä taipumattoman itsepäisen katseensa, arveli hän voivansa pitää puoliaan tätä raivotarta vastaan. Toisaalta hän uskoi, että yöllinen hälytys oli äkkiä herättänyt Edithissä masentavaa kauhua, varsinkin kun hän juuri äsken oli ollut niin kiihtyneessä mielentilansa. Niinpä hän seurasi Edithiä melkein silmänräpäyksessä ja työnsi oven auki.

Mutta makuuhuone oli pimeä, ja kun Edith ei vastannut hänen huutoonsa, oli hänen pakko palata noutamaan lamppua. Hän piti sitä koholla ja katseli joka suuntaan ympärilleen odottaen näkevänsä Edithin johonkin nurkkaan kyyristyneenä, mutta kaikki oli turhaa. Edithiä ei näkynyt myöskään käytävässä, joka oli niin autio, että yhdellä silmäyksellä voi tutkia joka sopen.

Kaiken aikaa kuului yhä uudestaan kellonsoittoa, ja ulkopuolelta kolkutettiin ovelle. Carker laski lampun kädestään lattialle vähän matkan päähän ja lähestyen ovea kuunteli. Sieltä kuului muutamia ääniä yhtaikaa. Ainakin kaksi puhui englantia, ja vaikka ovi oli paksu ja hälinä suuri, tunsi hän yhden äänistä niin hyvin, että heti tiesi, kuka siellä pauhasi.

Hän otti taas lampun käteensä ja palasi nopeasti huoneitten lävitse. Jokaisen kynnyksellä hän pysähtyi, ennenkuin lähti siitä, ja etsi silmillään Edithiä valo kohotettuna pään yläpuolelle. Hän seisoi näin makuuhuoneessa, kun hänen silmänsä osuivat oveen, joka johti seinässä olevaan käytävään. Hän meni sen luo ja huomasi sen lukituksi ulkopuolelta, mutta Edith oli pudottanut harson mennessään, ja se oli jäänyt riippumaan oven rakoon.

Yhtä mittaa soittivat portailla seisovat kelloa ja kolkuttivat käsillään ja jaloillaan.

Carker ei ollut pelkuri, mutta nyt hänet valtasi äkillinen kauhu. Siihen oli montakin syytä: ulkoa kuuluvat äänet, äskeinen kohtaus, paikan outous, joka oli saattanut hänet ymmälle vielä eteisestä palatessakin, hänen suunnitelmainsa raukeaminen (sillä, omituista kyllä, hän olisi ollut paljoa rohkeampi, jos ne olisivat onnistuneet), myöhäinen aika ja se ajatus, että hänen lähellään ei ollut ketään, jonka puoleen hän voisi kääntyä ystävänpalvelusta pyytääkseen, ja ennen kaikkea se äkillinen huomio, joka pani hänen sydämensäkin jyskyttämään lyijynraskaana, että näet se mies, jonka luottamusta hän oli törkeästi loukannut ja jonka hän oli niin häpeällisesti pettänyt, oli oven ulkopuolella katsoakseen häntä silmästä silmään ja vaatiakseen hänet vastaamaan teoistaan ilman naamaria. Hän koetteli ovea, jonka rakoon harso oli tarttunut, mutta ei jaksanut sitä murtaa. Hän avasi akkunan ja katseli alas pihalle sälekaihtimen lävitse, mutta hyppäys tuntui liian korkealta, ja kivet olivat armottomia.

Kun soitto ja kolkutus yhä jatkui ja samoin hänen oma kauhunsa, palasi hän lukitulle ovelle, ryntäsi sitä vastaan entistä vimmatummin ja sai sen väännetyksi auki. Nähdessään vähän matkan päässä pienet portaat ja tuntiessaan kasvoillaan yöilmaa hän hiipi noutamaan hattunsa ja takkinsa, sulki oven takanaan niin lujasti kuin suinkin osasi, hiipi alas lamppu kädessään, sammutti sen nähdessään kadun, jätti sen erääseen nurkkaan ja lähti liikkeelle tähtien kimmeltäessä hänen yllään.

VIIDESKUUDETTA LUKU

Rob menettää paikkansa

Siinä rautaportissa, joka erotti pihan kadusta, oli vartija jättänyt kapean sivuluukun lukitsematta ja lähtenyt pois, kaiketi ottaakseen selville, mistä johtui pääportaiden taholta kuuluva melu. Kohottaen salpaa hiljaa Carker hiipi ulos ja sulki narisevan luukun takanaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Sitten hän kiirehti tiehensä.

Nöyryytyksensä ja voimattoman raivonsa kiihkossa hän joutui täydelleen sen kauhun valtaan, joka oli tarttunut hänen sydämeensä. Se yltyi niin hurjaksi, että hän olisi sokeasti syössyt melkein mihin vaaraan tahansa mieluummin kuin astunut sen miehen näkyviin, josta pari tuntia sitten ei vähääkään välittänyt. Dombeyn äkillisen saapumisen, jota hän ei ollut arvannut odottaa, hänen äänensä kaiun, sen seikan, että he olivat vähällä olleet kohdata toisensa kasvoista kasvoihin, hän olisi kyllä kestänyt ensimmäisen kauhuntunteen tasaannuttua ja voinut esiintyä niin julkeasti kuin mikä veijari tahansa. Mutta se, että hänen juonensa oli vienyt hänet itsensä satimeen, tuntui riistäneen hänen koko rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Hyljittynä kuin mikäkin matelija, yllätettynä ja pilkattuna, sen ylpeän naisen polkemana, jonka sielun hän luuli vähitellen myrkyttäneensä ja nyt vihdoinkin alistaneensa pelkäksi mielihalujensa orjaksi, pettyneenä omassa petoksessaan ja ketunnahkansa menettäneenä hän hiipi pois häpeissään, nolattuna, pelko sydämessä.

Äkkiä hänet valtasi uusi kauhu, jolla ei ollut mitään yhteyttä takaa-ajon kanssa. Se oli aiheetonta, käsittämätöntä ja selittämätöntä pelkoa, joka johti mieleen maanjäristyksen — ikäänkuin jotakin olisi lentänyt ja kohahtanut ilman halki, muistuttaen kuoleman siipien lyöntiä. Hän kyyristyi kuin antaakseen tuon tuntemattoman liitää ohitse. Se ei mennyt, sitä ei ollut olemassakaan, mutta kuinka järkyttävän kauhuntunteen se olikaan jättänyt jälkeensä!

Hän kohotti kurjat, levottomuutta kuvastavat kasvonsa yön taivasta kohti, jossa tähdet rauhallisina loistivat samoin kuin hänen äsken pujahtaessaan sisältä ulkoilmaan. Sitten hän pysähtyi miettimään, mitä oli tehtävä. Se pelko, että hän joutuisi takaa-ajettavaksi kaukaisessa vieraassa paikassa, jossa lait eivät häntä suojelisi — sen tunteen uutuus, että paikka tosiaankin oli kaukainen ja vieras, koska hän oli niin äkkiä jäänyt yksin suunnitelmainsa raunioille — ja vielä suurempi pelko etsiä nyt pakopaikkaa Italiasta tai Sisiliasta, missä hänen kuvittelujensa mukaan sopi palkata salamurhaajia käymään häneen käsiksi jossakin pimeässä kadunkulmassa — syyllisyyden ja pelon sekamelska — ehkä jokin halu kääntää selkänsä kaikille suunnitelmilleen ja ryhtyä uusiin toimiin — kaikki se pakotti hänet kääntymään takaisin Englantia kohti.

»Siellä olen ainakin paremmassa turvassa», ajatteli hän. »Jollen päättäisikään astua tuota narria vastaan, on vähemmän todennäköistä, että minut tavataan siellä kuin täällä vieraassa maassa. Ja jos minut saataisiin kiinni (kun tämä kirottu puuska on ohitse), niin en ainakaan ole niin yksin, ilman ainoatakaan olentoa, jonka kanssa voisin puhella tai jolta voisin saada apua ja neuvoja. Minua ei siellä ahdisteta kuin rottaa.»

Hän mutisi Edithin nimen ja puristi kätensä nyrkiksi. Hiipiessään eteenpäin korkeiden rakennusten varjossa hän kiristeli hampaitaan, purki hirveitä sadatteluja Edithiä ajatellessaan ja katseli puolelta toiselle kuin häntä etsien. Sillä tavoin hän joutui erään majatalon portille. Sen väki oli nukkumassa, mutta hänen kellonsoittonsa toimitti pian esille lyhtyä pitelevän miehen, jonka kanssa hän sitten hämärässä vajassa hieroi kauppaa vanhojen vaunujen vuokraamisesta matkalle Pariisiin.

Asiasta sovittiin pian, ja hevosia lähetettiin heti noutamaan. Hän määräsi, että ajoneuvot oli pantava tulemaan hänen jälkeensä, ja jatkoi vaellustaan ulos kaupungista entisten vallien ohitse, pitkin aukeaa maantietä, joka näytti kiitävän synkän tasangon ylitse kuin virta.

Minne se johti? Mikä oli sen päätepiste? Tämäntapaisia arveluita risteili hänen mielessään hänen pysähtyessään katselemaan kolkkoa lakeutta, jossa hoikat puut osoittivat tien kohtaa. Silloin taas tuntui kuin kuoleman siipien kohina, ylivoimaisena ja rajuna, ja hänen sielunsa oli täynnä kauhua, joka oli niin synkkä kuin ympäristö ja epämääräinen kuin sen äärimmäinen raja.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä, ilma oli täysin tyyni, eikä yön synkkyydessä erottanut minkäänlaista varjoa. Kaupunki, jossa siellä täällä tuikki valoja, oli hänen takanaan. Kokonaisia tähtimaailmoita peittyi sen huippujen ja kattojen taakse, joita tuskin saattoi nähdä taivaanlakea vasten. Synkkä ja yksinäinen välimatka erotti hänet kaikesta muusta. Kello kuului etäällä lyövän kaksi.

Hän käveli mielestään kauan aikaa ja pitkän matkaa eteenpäin pysähtyen usein kuuntelemaan. Vihdoin hänen jännittyneet korvansa erottivat hevosten aisakellojen kilinää. Se läheni kuuluen milloin hiljempää, milloin kovempaa, milloin hitaasti helähdellen tien huonommalla kohdalla, milloin taas reippaasti ja iloisesti. Vihdoin pysähtyivät Carkerin kohdalle neljän hevosen vetämät vaunut, joita ohjasi tumman varjon näköinen mies, takinkaulus nostettuna silmiin asti.

»Kuka siinä kävelee? Herrako?»

»Niin, minä.»

»Herra on marssinut pitkän matkan yön pimeydessä.»

»Eipä haittaa. Kukin makunsa mukaan. Oliko tilattu muita hevosia?»

»Tuhannen pirua! — anteeksi, muitako hevosia? Tähän aikaan? Ei.»

»Kuulkaahan, ystävä. Minulla on hyvin kiire. Näyttäkääpä nyt, kuinka kovasti pääsemme eteenpäin. Mitä nopeammin, sitä enemmän juomarahaa saatte. Lähdetään siis!» »Noh, noh, — hep, hep!» Eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy.

Kolina ja vinha vauhti olivat sopusoinnussa pakolaisen kiireen ja mielenkuohunnan kanssa. Ei mitään kirkasta ulkona, ei mitään kirkasta sisällä. Yksityisiä esineitä häipyi ohitse sulautuen toisiinsa, näkyen epäselvästi hetkisen ja sitten kadoten silmistä pimeyteen. Tien sivulla nopeasti vilahtelevien pensasaitojen ja asumusten takana oli kolkko erämaa. Samoin väijyivät hänen mielessään lakkaamatta vaihtelevien kuvien takana synkkä kauhu ja raivo ja nolattu konnuus. Silloin, tällöin lehahti etäisiltä Jura-vuorilta ylänkötuuli, joka vaimeni tasangolla. Välistä taas välähti Carkerin mielikuvituksessa hänen aikaisemmin tuntemansa kauhu, joka hälvettyäänkin jätti kylmänväreet hänen vereensä.

Lamput, joiden valossa näkyivät hämäränä sekamelskana hevosten päät, varjomainen ajaja ja hänen takkinsa liehuminen, loivat lukemattomia erilaisia kuvia vastaamaan hänen ajatuksilleen: Siinä oli tuttujen henkilöiden varjoja pulpettiensa ääressä, kirjojensa ylitse kumartuneina asennoissa, jotka hän muisti hyvin, omituisia hahmoja siitä miehestä, jota hän nyt pakeni, tai Edithistä. Tavantakaa hän luuli kuulevansa kellonsoittoa ja pyörien jyrinää tai oven takaa kuulemiensa sanojen toistamista. Ajan ja paikan käsitteetkin menivät sekaisin: eilisen illan tapaukset tuntuivat jo kuukauden vanhoilta ja päinvastoin, koti näytti olevan milloin saavuttamattoman kaukana, milloin ihan edessä. Sekä hänen mielessään että kaikkialla hänen ympärillään oli sekavuutta, ristiriitaa, kiirettä ja pimeyttä. — Hep, hep, yhä eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy! Höyryävät hevoset korskuivat ja kuopivat, ikäänkuin kullakin niistä ratsastaisi joku pahahenki. Niin syöstiin eteenpäin mieletöntä vauhtia — minne?

Taas valtasi Carkerin nimetön kauhu, ja sen laimennuttua soivat kellot hänen korvissaan: »Minne?» Pyörät ulvoivat hänen korviinsa: »Minne?» Kaikki äänet ja kaikki kolina yhtyivät samaksi huudoksi. Valot ja varjot tanssivat hevosten päiden yläpuolella kuin peikot. Ei mitään pysähtymistä, ei mitään tyyntymistä! Yhä vain eteenpäin! Hurjaa vauhtia pitkin synkkää tietä!

Hän ei voinut mitään suunnitella täsmällisesti. Hän ei kyennyt erottamaan yhtä asiaa toisesta, syventyäkseen siihen riittävästi edes minuutiksi kerrallaan. Hänen juonensa epäonnistuminen, kun hänen olisi pitänyt saada hekumallinen palkinto entisestä pidättyväisyydestään, hänen petollisuutensa hyödyttömyys sitä miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle rehellinen ja ylevämielinen, mutta jonka pienimmänkin ylpeän sanan ja katseen hän oli vuosikausien kuluessa pannut korkoa kasvamaan — sillä petolliset ja ovelat ihmiset tuntevat aina salaista ylenkatsetta ja vastenmielisyyttä liehakoimaansa henkilöä kohtaan ja kostavat osoittamansa kunnioituksen, jonka kuitenkin tietävät arvottomaksi — tällaiset ajatukset askarruttivat enimmin hänen mieltään. Vaaniva raivo sitä naista kohtaan, joka oli niin saanut hänet ansaan ja kostanut hänelle, ei myöskään jättänyt häntä rauhaan. Hirveitä, muodottomia kostosuunnitelmia välähti hänen aivoissaan, mutta mikään niistä ei ollut selvä. Kiireellisyys ja ristiriitaisuus hämmensi kaikki hänen ajatuksensa. Silloinkin, kun nämä kuumeentapaiset, tehottomat mietteet täyttivät hänen mielensä, oli hänellä ainoana pysyvänä ajatuksena lykätä asioiden pohtiminen johonkin epämääräiseen aikaan.

Sitten johtuivat hänen mieleensä entiset ajat ennen Dombeyn toista avioliittoa. Hän muisti, kuinka mustasukkainen hän oli ollut pojalle, kuinka mustasukkainen hän oli ollut tytölle, kuinka ovelasti hän oli pitänyt etäämmällä tungettelijoita ja luonut petetyn herransa ympärille kehän, jonka lävitse ei kenenkään muun kuin hänen onnistuisi päästä. Ja hänen mielessään heräsi kysymys, oliko hän tehnyt tämän kaiken ollakseen nyt pelästyneen varkaan tavalla pakoretkellä tuon samaisen halveksitun narrin tieltä.

Hän olisi voinut ottaa hengen itseltään tämän raukkamaisuutensa vuoksi, mutta hän ei kyennyt hetkeksikään vapautumaan tappionsa tuottamasta kiukusta ja koston vimmasta. Nähdessään kaiken luottamuksen omaan konnuuteensa yhdellä iskulla muserretuksi — tietäessään olevansa vain kurja välikappale — hän melkein herpaantui. Voimattoman raivon vallassa hän ajatteli Edithiä ja vihasi Dombeyta ja vihasi itseään, mutta pakeni kuitenkin pystymättä mihinkään muuhun.

Vähän väliä hän kuunteli erottaakseen takaapäin pyörien jyrinää. Hänen mielikuvituksensa kuuli sitä yhä selvemmin. Vihdoin hän oli niin varma siitä, että huusi: »Seis!» pitäen ajan menettämistäkin parempana kuin tätä epävarmuutta.

Vaunut, hevoset, ajaja, kaikki pysähtyivät yhtenä rykelmänä poikkipäin tielle.

»Piru vieköön!» huusi ajaja katsahtaen taakseen. »Mikä hätänä?»

»Kuulkaa! Mitä se on?»

»Mikä?

»Tuo meteli.»

»Hemmetti sentään, pysy hiljaa, kirottu elukka!» huudahti ajaja hevoselle, joka ravisteli kulkusia. »Mikä meteli?»

»Tuolta takaa. Eikö siellä ole nelistämässä toisia vaunuja? »Nyt taas! Mitä se on?»

»Sinä, sianpäinen konna, seiso hiljaa!» kiljui mies toiselle hevoselle, joka puri viereistä hevosta, saaden siten molemmat toisetkin pelkäämään ja kuopimaan. »Ei sieltä mitään tule.»

»Eikö mitään?»

»Ei, ei mitään muuta kuin nouseva aurinko tuolta.»

»Taidatte olla oikeassa. En minäkään nyt kuule mitään. Ajakaa eteenpäin!»

Hevosista nousevaan höyryyn puolittain peittyneet vaunut lähtivät taas liikkeelle, ensiksi hitaasti, sillä ajaja, joka oli tarpeettomasti pysähdytetty, otti pahantuulisena esiin taskuveitsen ja pani uuden nuoran ruoskaansa. Sitten kuului jälleen: »Hep, hep'» Ja niin alkoi sama hurja vauhti.

Sitten sammuivat tähdet, ja päivä alkoi koittaa. Seisoen vaunuissa taakseen katsellen Carker saattoi erottaa tien, jota pitkin oli ajettu, ja nähdä, ettei niin kauas kuin silmä kantoi ollut ainoatakaan matkustajaa tulossa. Pian oli kirkas päivä, ja aurinko alkoi paistaa viljapelloille ja viinitarhoihin. Yksinäisiä työmiehiä, jotka olivat viettäneet yönsä pienissä tilapäisissä vajoissa kiviröykkiöiden vieressä, näkyi nyt työssä korjaamassa maantietä tai syömässä eväitään. Vähän ajan kuluttua ilmestyi talonpoikia, jotka menivät jokapäiväiseen työhönsä tai torille tai vetelehtivät kurjien asumusten ovilla, katsellen laiskannäköisinä hänen menoaan. Sitten ilmestyi näkyviin nilkkaan asti ulottuvaan liejukerrokseen vaipuneena kievaritalo, jonka lähellä oli höyryäviä lantatunkioita ja puoleksi luhistuneita ulkohuonerakennuksia. Tätä mehevää näköalaa katseli suuri, vanha, varjoton ja aution kolea kivilinna, jonka akkunoista toinen puoli oli laudoilla peitetty ja jonka seinät olivat vihreän kosteat kaiteen reunustamalta pengermältä tornien pienimpiin suippokärkiin asti.

Synkkänä ja alakuloisena vaunujen nurkkaan kyyristyneenä ajattelematta muuta kuin että vain pääsisi nopeasti eteenpäin — paitsi silloin, kun hän tuokioksi nousi tähystämään taakseen, jos sattui aukea taipale — Carker matkasi yhä, lykäten muun ajattelemisen epämääräiseen aikaan ja kuitenkin tuntien tarkoituksettomien mietteiden kiusaavan itseään hellittämättä.

Hänen sydäntään jäytivät häpeä, pettymys ja suunnitelmain raukeaminen. Alituinen pelko, että hän joutuisi kiinni — sillä hän pelkäsi aiheettomasti myöskin matkustajia, jotka tulivat vastaan tiellä — painoi häntä raskaasti. Sama sietämätön kauhu, joka oli vallannut hänet edellisenä yönä, palasi heikentymättömänä päivälläkin. Kulkusten yksitoikkoinen kilahtelu ja hevosten jalkojen töminä, hänen levottomuutensa itsepintaisuus ja raivonsa hyödyttömyys, pelon, katumuksen ja intohimon vuorottainen vaihteleminen, josta hän ei voinut vapautua — kaikki se sai matkan tuntumaan harhanäyltä, jossa, ei mikään muu ollut todellista kuin hänen oma tuskansa.

Tässä harhanäyssä vilisi pitkiä teitä, jotka ulottuivat yhä loittonevaan ja aina saavuttamattomaan taivaanrantaan asti, kukkulain rinteillä lepääviä huonokatuisia kaupunkeja, joissa ilmestyi kasvoja pienille oville ja rikkinäisiin akkunoihin, samalla kun likaisia härkiä ja lehmiä seisoi yhteen sidottuina ja myytävinä pitkillä kapeilla kaduilla, puskien toisiaan ja kyräillen ja saaden paksuihin päihinsä iskuja lyijypäisistä kalikoista, jotka olisivat voineet puhkaista pääkuoren, siltoja, ristejä, kirkkoja, kievareita, uusien vastahakoisten hevosten vaihtoja vaunujen eteen ja viime taipaleen hevosten höyryämistä, huohottamista ja seisomista tallin ovella päät alakuloisesti toisiinsa painuneina, pieniä hautuumaita mustine risteilleen, jotka seisoivat kallellaan kummuilla kuihtuneiden seppelten varistessa, sitten taas pitkiä teitä, jotka ulottuivat mäkiä ylös ja alas petollista taivaanrantaa kohti.

Hän näki kuin unessa aamun, keskipäivän ja auringonlaskun, yön ja varhaisen kuun nousemisen, pitkiä teitä, jotka hetkisen kuluttua jäivät taakse vaunujen saapuessa huonolle katukiveykselle. Sen ylitse rämistiin ja jyskytettiin täyttä vauhtia, ja sitten hän näki kohottaessaan katseensa talonkattojen joukossa korkean kirkontornin, laskeutui ajoneuvoista, söi kiireesti, siemaisi viiniä, joka ei virkistänyt mieltä, käveli keskellä kerjäläisjoukkoa, sokeita miehiä, joilla silmäluomet värisivät ja joita vanhat naiset taluttivat pitäen kynttilöitä heidän kasvojensa kohdalla, tylsämielisiä tyttöjä, halvaantuneita, kaatuvatautisia ja luuvaloisia, sivuutti tämän hälinän ja katseli istuimeltaan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja ojennettuja käsiä, tuntien levottomuutta ja pelkoa kuvitellessaan takaa-ajajan rientävän — ajoi taas täyttä neliä eteenpäin, kyyristyi tylsänä ja huumaantuneena nurkkaansa tai nousi katselemaan kauas sinne, missä kuu valaisi heikosti jotakin kohtaa loputtomasta tiestä, tai vilkuili taakseen nähdäkseen oliko joku tulossa.

Hän ei nukkunut kertaakaan, torkahti vain välistä silmät auki ja hätkähti sitten pelästyneenä pystyyn, luullen kuulevansa jonkin äänen vastaavan. Hän noitui itseään siitä, että oli paennut, että oli päästänyt Edithin livahtamaan käsistään, ettei ollut jäänyt puolustamaan itseään ja uhmaamaan entistä isäntäänsä. Hän kävi taistelua elämästä ja kuolemasta koko maailman, mutta ennen kaikkea itsensä kanssa. Hän tunsi pilaavansa kaikki masennuksellaan kiitäessään siinä hurjaa vauhtia eteenpäin.

Hänen mielikuvituksessaan sekaantuivat kuumeisena houreena kaikki entiset ja nykyiset asiat, hänen elämänsä ja matkansa sulautuivat yhteen. Hän tunsi olevansa mielettömästi hoputettavana jonnekin, minne täytyi mennä. Vanhoja näkyjä sekaantui niiden uusien joukkoon, jotka nyt avautuivat hänen silmiinsä. Hän pohti mennyttä ja kaukaista eikä näyttänyt välittävän niistä todellisista esineistä, joita kohtasi, vaan tunsi uupuneena, että ne vain hämmensivät, ja näki ne kaikki yhtenä sekasotkuna kiihottuneissa aivoissaan niiden jäätyä jo kauas taakse.