Part 5

Hänen äitinsä istui huojutellen itseään yhä edestakaisin ja pudistaen päätään, mutta epätietoiseksi jäi, oliko tarkoituksena ilmaista suuttumusta vai katumusta vai kieltoa vai johtuiko se ainoastaan hänen ruumiillisesta heikkoudestaan.

»Oli kerran lapsi, jonka nimi oli Alice Marwood», jatkoi tytär naurahtaen ja katsahti alas itseensä tylyn ivallisesti. »Hän oli syntynyt köyhyydessä ja laiminlyönnissä ja siinä myös kasvanut. Ei kukaan häntä opettanut, ei kukaan astunut askeltakaan häntä auttaakseen, ei kukaan välittänyt hänestä.»

»Eikö kukaan?» toisti äiti osoittaen itseään ja lyöden rintaansa.

»Ainoa huolenpito, joka tuli hänen osakseen», sanoi tytär, »oli se, että häntä toisinaan lyötiin, pidettiin nälässä ja toruttiin. Hänen olisi ollut parempi ilman sellaista huolenpitoa. Hän kasvoi sellaisessa kodissa kuin tämä on ja kaduilla itsensä tapaisten kurjien pikku olentojen joukossa. Ja kuitenkin säilyi hänen kauneutensa sellaisenkin lapsuuden jälkeen. Sitä pahempi hänelle. Parempi olisi ollut, jos häntä rumuutensa vuoksi olisi vainottu ja kiusattu vaikka kuoliaaksi!»

»Jatka! Jatka!»

»Niin jatkankin. Oli kerran tyttö, jonka nimi oli Alice Marwood. Hän oli kaunis. Häntä opetettiin liian myöhään ja silloinkin väärin. Hänestä pidettiin liian hyvää huolta, häntä harjoitettiin liian paljon, autettiin liian paljon eteenpäin ja katseltiin liian paljon! Sinä olit kovin ihastunut häneen — sinä elit silloin paremmissa oloissa. Samaa kuin sille tytölle, tapahtuu tuhansille joka vuosi. Se oli vain turmio — ja siihen hän oli syntynytkin.»

»Kaikkien näiden vuosien kuluttua!» valitti eukko. »Taas tyttäreni aloittaa saman virren.»

»Hän pääsee pian loppuun», virkkoi tytär. »Oli kerran rikollinen, jonka nimi oli Alice Marwood — tyttö vielä, mutta hyljätty ja maailmalle työnnetty. Hän joutui oikeuden eteen, ja hänet tuomittiin. Kylläpä oikeuden herrat puhuivat siitä, ja vakavasti tuomari huomautti hänen velvollisuudestaan ja siitä, että hän oli tuhlannut luonnonlahjansa — niinkuin tuomari ei olisi tietänyt paremmin kuin kukaan muu siellä, että ne olivat olleet hänelle kiroukseksi — ja hän saarnasi lain voimakkaasta käsivarresta, joka oli niin kovin voimakas suojaamaan häntä hänen ollessaan viaton, avuton ja kurja lapsi, ja kaikki oli juhlallista ja uskonnollista. Tosiaankin olen ajatellut sitä monta kertaa sen jälkeen!»

Hän pani käsivartensa lujasti ristiin rinnalleen ja nauroi sellaisella äänellä, johon verrattuna eukon ulvominen tuntui sointuvalta.

»Sitten Alice Marwood lähetettiin rangaistussiirtolaan, äiti», jatkoi hän, »oppimaan velvollisuudentuntoa siellä, missä oli kaksikymmentä kertaa vähemmän velvollisuudentuntoa ja enemmän pahuutta ja vääryyttä ja häpeää kuin täällä. Ja Alice Marwood on tullut takaisin naisena. Sellaisena naisena, jollaiseksi hänen täytyi tulla kaiken tämän jälkeen. Arvatenkin tulee se aika, jolloin hänen osakseen tulee vielä enemmän juhlallisuutta, vielä kauniimpia puheita ja vieläkin ankarampi lain käsivarsi — ja silloin hänestä tulee loppu, mutta herrojen ei tarvitse pelätä joutuvansa työttömiksi. Paraikaa kasvaa isoja joukkoja kurjia pikku olentoja, poikia ja tyttöjä, kaikilla niillä kaduilla, joiden varsilla herrat asuvat, ja ne hankkivat heille kyllin työtä, jotta he saavat kootuksi itselleen omaisuuden.»

Eukko nojasi kyynärpäitään pöytään ja peittäen kasvonsa molemmin käsin teeskenteli olevansa hyvin surullinen — tai ehkä todella olikin.

»No niin, äiti, nyt olen lopettanut», sanoi tytär tehden päällään liikkeen kuin päästäkseen siten eroon asiasta. »Olen sanonut kylliksi. Älkäämme puhuko siitä, että meillä pitäisi olla velvollisuudentuntoa. Sinun lapsuutesi oli luullakseni samanlainen kuin minunkin. Sitä pahempi meille kummallekin. Minun ei tarvitse moittia sinua tai puolustella itseäni. Miksi niin tekisinkään? Se on kaikki jo kauan sitten mennyttä. Mutta minä olen nainen — en enää tyttö — eikä sinun ja minun tarvitse panna elämäntarinaamme näytteille niinkuin herrat tekivät oikeussalissa. Me kyllä tunnemme sen.»

Niin haaksirikkoutunut ja vajonnut kuin hän olikin, ilmeni hänen kasvoissaan ja vartalossaan kuitenkin sellainen kauneus, että jokaisen, joka katseli häntä vähänkään tarkkaavasti, täytyi huomata se silloinkin, kun niillä kuvastui kaikkein häijyin ilme. Kun hän oli vaiennut, kun hänen siihen asti niin tylyt ja kiihkeät kasvonsa olivat rauhoittuneet ja kun hänen tummien, tuleen tuijottavien silmiensä ilme muuttui häikäilemättömästä pehmeämmäksi, melkein surulliseksi, silloin loisti hänen kurjuutensa ja väsymyksensä läpi kuin säde langenneen enkelin entisestä loistosta.

Tarkasteltuaan häntä hetken aikaa ääneti uskalsi vanha äiti hiljaa siirtää kuihtuneen kätensä pöydän yli vähän lähemmäksi ja huomattuaan, että tytär salli sen, kosketti hänen kasvojaan ja silitti hänen tukkaansa. Alicesta nähtävästi tuntui, että ainakin tämä kiintymyksen osoitus oli vilpitön, minkä vuoksi hän ei tehnyt mitään liikettä sitä torjuakseen. Niin äiti lähestyi häntä vähitellen, sitoi hänen tukkansa uudelleen, riisui hänen märät kenkänsä, mikäli ne sitä nimeä enää ansaitsivat, levitti jotakin kuivaa hänen olkapäilleen, puuhaili nöyrästi hänen ympärillään ja mutisi itsekseen tuntiessaan yhä selvemmin tyttärensä entiset piirteet.

»Nähdäkseni olet kovin köyhä, äiti», virkkoi Alice katsellen ympärilleen istuttuaan hiljaa jonkin aikaa.

»Rutiköyhä, kultaseni», vastasi eukko.

Hän ihaili tytärtään ja samalla pelkäsi. Ehkä hänen ihailunsa oli alkuisin vanhoilta ajoilta, jolloin hän ensi kerran näki jotakin kaunista kurjassa taistelussaan olemassaolon puolesta. Ehkä hänen pelkonsa oli jollakin lailla johtunut hänen elämäänsä äsken luodusta yleissilmäyksestä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, hän seisoi alistuvan ja kunnioittavan näköisenä lapsensa edessä ja kumarsi päätänsä kuin surkeasti pyytäen päästä enemmistä moitteista.

»Millä sinä olet elänyt?»

»Kerjäämällä, sydänkäpyni.»

»Ja varastelemalla, äiti?»

»Joskus, Ally — hyvin vähän. Minä olen jo vanha ja arka. Silloin tällöin olen ottanut lapsilta joitakin pikku kapineita, sydänkäpyseni, mutta en muuta. Olen kiertänyt maata, kultaseni, ja tiedän, mitä tiedän. Olen ollut varuillani.»

»Varuillasi?» kysyi tytär katsahtaen häneen.

»Niin, olen seurannut tarkoin erään perheen vaiheita», virkkoi äiti vieläkin nöyremmin ja alistuvammin kuin ennen.

»Minkä perheen?»

»Hiljaa, kultaseni. Älä ole vihainen minulle, tein sen rakkaudesta sinuun, muistellen meren takana olevaa tytärtäni.» Hän ojensi kätensä kuin torjuen ja veti sen sitten takaisin, painaen huulilleen.

»Monta vuotta sitten, sydänkäpyseni», jatkoi hän katsahtaen arasti vastapäätä tarkkaaviin ankariin kasvoihin. »Näin kerran sattumalta hänen pikku lapsensa.»

»Kenen lapsen?»

»En hänen, Alice kulta. Älä katso minuun noin. Kuinka se voisi olla hänen? Tiedäthän, ettei hänellä ole lasta.»

»Kenen sitten?» kysyi tytär. »Sinä sanoit hänen.»

»Hiljaa, Ally. Sinä pelästytät minut, kultaseni. Herra Dombeyn —; vain herra Dombeyn! Siitä lähtien, sydänkäpyseni, olen nähnyt heidät usein. Olen nähnyt hänet.»

Lausuessaan tämän viime sanan eukko hätkähti ja peräytyi kuin olisi äkkiä pelännyt, että tytär löisi häntä. Mutta vaikka Alicen silmät olivat suunnatut häneen ja niistä ilmeni mitä rajuin kiihko, pysyi hän hiljaa. Hän vain puristi käsivartensa lujemmin yhteen rintaansa vasten kuin estääkseen niitä tekemästä mitään vahinkoa itselleen tai kenellekään muulle sokeassa raivonpuuskassa.

»Hän ei aavistanutkaan, kuka minä olin», jatkoi eukko, ravistaen nyrkkiään.

»Ja vähän hän siitä olisi välittänytkään», mutisi tytär hampaittensa välistä.

»Mutta me seisoimme vastakkain ja katselimme toisiamme silmästä silmään», sanoi eukko. »Minä puhuin hänelle ja hän minulle. Minä istuin ja katselin, kuinka hän poistui pitkin lehtokujaa, ja joka askeleella, jonka hän astui, kirosin hänen ruumiinsa ja sielunsa.»

»Hän menestyy sittenkin», huomautti tytär halveksivasti.

»Nykyään hän kyllä menestyy», myönsi äiti.

Sitten hän vaikeni, sillä hänen edessään olevat kasvot ja vartalo olivat vääristyneet raivosta. Näytti siltä kuin Alicen rinta olisi pakahtumaisillaan siellä myllertävästä mielenliikutuksesta. Se ponnistus, jolla hän hillitsi ja voitti itsensä, ei ollut vähemmän hirveä kuin hänen raivonsa, sillä se ilmaisi, kuinka väkevä ja vaarallinen luonne oli naisella, joka kykeni tuollaiseen ponnistukseen. Mutta se onnistui, ja hän kysyi hetken hiljaisuuden perästä:

»Onko hän naimisissa?»

»Ei, kultaseni», vastasi äiti.

»Meneekö hän naimisiin?»

»Ei minun tietääkseni. Mutta hänen herransa ja ystävänsä on nainut. Me voimme toivottaa hänelle onnea ja heille kaikillekin!» huudahti eukko, syleillen iloissaan itseään laihoilla käsivarsillaan. »Meille ei siitä avioliitosta tule mitään muuta kuin iloa. Muista minun sanoneen!»

Tytär katsahti häneen kuin selitystä odottaen.

»Mutta sinä olet märkä ja väsynyt, nälkäinen ja väsynyt», virkkoi eukko ontuen astiakaapin luo, »ja minulla on täällä vähän ja täälläkin vähän», sanoi hän ottaen taskustaan muutamia kuparirahoja ja heittäen ne pöydälle. »Onko sinulla ollenkaan rahaa, Alice?»

Se ahne ja vaativa katse, joka seurasi tätä kysymystä, ja se tapa, kuinka hän katseli tyttären vetäessä povestaan esille äskettäin saamansa pikku almun, ilmaisi melkein yhtä paljon tämän äidin ja tyttären tarinasta kuin lapsi itse oli sanoilla kertonut.

»Siinäkö kaikki?» kysyi äiti.

»Ei ole enempää. Eikä minulla olisi tätäkään, ellei eräs olisi armeliaisuudesta antanut.»

»Armeliaisuudesta — mitä, kultaseni?» sanoi eukko kumartuen ahneesti pöydän yli tarkastaakseen rahaa, johon hän ei näyttänyt oikein voivan uskoa, kun Alice yhä piti sitä kädessään ja katseli sitä. »Hm, kuusi ja kuusi on kaksitoista, ja siihen kuusi, niin tulee kahdeksantoista — no niin — meidän pitää koettaa saada sillä mahdollisimman paljon. Minä menen ostamaan jotakin ruokaa ja juomaa.»

Ripeämmin kuin olisi voinut odottaa hänen näköiseltään ihmiseltä — sillä ikä ja kurjuus näyttivät tehneen hänet yhtä voimattomaksi kuin rumaksikin — hän alkoi vapisevin käsin sovittaa vanhaa myssyä päähänsä ja otti kuluneen hartiahuivin ylleen. Samalla hän koko ajan katseli tyttärensä kädessä olevaa rahaa yhtä ahneesti.

»Mitä iloa meille tulee siitä avioliitosta, äiti?» kysyi tytär.

»Sinä et ole kertonut minulle sitä.»

»Saamme sen ilon», vastasi eukko pukeutuessaan, »ettei siinä ole ollenkaan rakkautta, vaan paljon ylpeyttä ja vihaa, kultaseni. Saamme mielihyväksemme nähdä, ettei heidän välillään ole muuta kuin riitaa ja sekamelskaa, kun ovat niin ylpeitä. Ja sitten on myös vaara, Alice — vaara!»

»Mikä vaara?»

»_Minä_ olen nähnyt, mitä olen nähnyt. _Minä_ tiedän, mitä tiedän!» hihitti äiti. »Pidetään vain hieman silmällä, ollaan varuillamme. Minun tyttöni voi vielä päästä hyvään seuraan!»

Kun eukko huomasi, että tytär katsellessaan häntä ihmettelevän vakavasti oli vaistomaisesti puristanut rahan käteensä, kiiruhti hän hankkimaan sen itselleen ja lisäsi: »Mutta nyt menen ostamaan jotakin. Minä menen ostamaan jotakin.»

Kun hän seisoi käsi ojennettuna, vilkaisi Alice vielä kerran rahaan ja painoi sen huulilleen, ennenkuin erosi siitä.

»Mitä, Ally! Suutelotko sinä sitä?» hihitti vanhus. »Samoin minäkin teen usein. Oi, siitä tulee meille niin paljon hyvää!» virkkoi hän ja painoi samalla omaa mustunutta kuparirahaansa kuhmuraista kaulaansa vasten, »siitä tulee meille kaikkea hyvää, mutta emme saa sitä aina kovin runsaasti».

»Minä suutelin sitä, äiti», virkkoi tytär, »vaikken tietääkseni koskaan ole niin tehnyt — antajan vuoksi».

»Antajanko, kultaseni?» kysyi eukko, jonka hämärät silmät kiiluivat hänen ottaessaan rahan. »No, minäkin suutelen sitä antajan vuoksi, jos hän voi saada sen riittämään pitemmälle. Mutta nyt lähden hankkimaan sillä ruokaa, rakkaani. Tulen heti takaisin.»

»Sinä olet tietävinäsi hyvinkin paljon, äiti», virkkoi tytär seuraten häntä silmillään ovelle. »Kovin viisas sinusta on tullut siitä lähtien, kun erosimme.»

»Vai niin!» sanoi eukko tullen takaisin askeleen tai pari. »Minä tiedän enemmän kuin luuletkaan. Tiedän enemmän kuin hänkään luulee, kultaseni, ja kerron siitä sinulle aikaa myöten. Tiedän hänestä kaikki.»

Tytär hymyili epäuskoisesti.

»Tiedän myös hänen veljestään, Alice», jatkoi eukko ojentaen kaulaansa samalla kun hänen silmissään kiilui hirveä ilkeys, »jonka olisi pitänyt olla siellä, missä sinä olit — rahavarkaudesta — ja joka asuu sisarineen Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella».

»Missä?»

»Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella, kultaseni. Saat kyllä nähdä sen talon, jos tahdot. Ei siinä ole paljon kehumista, niin komea kuin hänen oma talonsa onkin. Ei, ei», huudahti eukko pudistaen päätään ja nauraen, sillä hänen tyttärensä oli noussut, »ei nyt, se on liian kaukana. Se on sen tienviitan luona, missä on kivikasa. Huomenna, kultaseni, jos on hyvä ilma ja jos olet sillä tuulella. Mutta minä menen ostamaan —»

»Seis!» Tytär tarttui häneen kiinni, äskeisen kiihkon riehuessa tulena. »Onko se sisar vaaleaverinen ja ruskeatukkainen paholainen?»

Eukko nyökkäsi hämmästyneenä ja kauhistuneena.

»Näen hänen varjonsa sisaren kasvoilla. Sehän on punainen yksinäinen talo. Oven edessä on pieni vihreä kuistikko.»

Taas eukko nyökkäsi.

»Siellä minä istuin tänään! Anna raha takaisin.»

»Alice! Kultaseni!»

»Anna raha takaisin, tai minä lyön.»

Alice tempasi sen puhuessaan eukon kädestä ja piittaamatta hänen valituksistaan ja pyynnöistään heitti päälleen vastariisumansa viitan, syöksyen suinpäin ulos.

Äiti seurasi ontuen parhaansa mukaan hänen jäljessään ja tehden huomautuksia, joilla ei ollut suurempaa vaikutusta Aliceen kuin tuuleen tai sateeseen tai pimeyteen, joka ympäröi heidät. Itsepintaisesti ja hurjasti noudattaen omaa suunnitelmaansa ja välittämättä mistään muusta Alice uhmasi rajuilmaa ja matkan pituutta kuin ei olisi ollenkaan muistanut sen päivän vaellusta ja väsymystä ja kiiruhti sitä taloa kohti, jossa oli häntä autettu. Heidän riennettyään ainakin neljännestunnin uskalsi eukko, joka oli lopen uupunut ja hengästynyt, tarttua hänen vaatteisiinsa, mutta muuta hän ei uskaltanut, ja niin he samosivat eteenpäin äänettöminä sateen ja pimeyden läpi. Jos äiti silloin tällöin päästi jonkin valitusäänen, vaimensi hän sen heti peläten, että tytär lähtisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin.

Puuttui vielä noin tunti puoliyöstä, kun he jättivät taakseen säännölliset kadut ja saapuivat sille yksitoikkoiselle ja pimeälle seudulle, jossa Carker-sisarusten asumus sijaitsi. Kaupunki oli jäänyt kauas synkkänä ja uhkaavana, kylmä tuuli ulvoi aukealla tienoolla, ja kaikki oli ympärillä mustaa ja villiä ja lohdutonta.

»Tämä on minulle sopiva paikka», virkkoi tytär pysähtyen, katsahtaakseen taakseen. »Minusta näytti siltä jo ollessani täällä aikaisemmin.»

»Alice, kultaseni!» huudahti äiti, vetäen häntä hiljaa hameesta. »Alice!»

»Mitä nyt, äiti?»

»Älä anna rahaa takaisin, kultaseni, älä anna sitä. Meillä ei ole varaa siihen. Raha on rahaa, kuka tahansa sen antaa. Sano mitä haluat, mutta pidä raha.»

»Katsoppa!» vastasi tytär. »Tässä on se talo, jota tarkoitan. Onko se oikea?»

Eukko nyökkäsi myöntymykseksi. Astuttuaan vielä muutamia askeleita he saapuivat kynnykselle. Siitä huoneesta, jossa Alice oli istunut kuivaamassa vaatteitaan, loisti kynttilän ja uunissa palavan tulen valoa. Kun hän koputti ovelle, tuli John Carker esille, hämmästyen nähdessään vieraita tällaiseen aikaan, ja kysyi Alicelta, mitä tahdottiin.

»Tahdon tavata sisartanne», vastasi Alice. »Sitä naista, joka antoi minulle tänään rahaa.»

Kuullessaan hänen kovan äänensä tuli Harriet ulos.

»Kah!» huudahti Alice. »Siinä te olettekin. Muistatteko minut?»

»Kyllä», vastasi Harriet ihmeissään.

Samat kasvot, jotka olivat nöyrtyneet hänen edessään, tuijottivat nyt häneen ilmaisten voittamatonta raivoa ja uhmaa ja sama käsi, joka oli koskettanut hänen käsivarttaan niin hellästi, oli nyt puristunut nyrkkiin kuin valmiina mihin ilkityöhön tahansa ja halukkaana kuristamaan hänet, niin että Harriet painautui kiinni veljeensä turvaa etsien.

»Kuinka saatoinkaan puhua teidän kanssanne enkä kuitenkaan tuntenut teitä! Ja tulin teidän lähellenne tuntematta oman vereni kohinasta, mitä verta virtasi teidän suonissanne!» sanoi Alice tehden uhkaavan eleen.

»Mitä tarkoitatte? Mitä olen tehnyt?»

»Tehnyt!» vastasi toinen. »Te olette pannut minut istumaan lietenne ääreen, antanut minulle ruokaa ja rahaa, osoittanut minulle sääliä. Te, jonka nimeä voisin sylkeä!»

Kuin vahvistaakseen tyttärensä sanoja eukko ravisti kuihtunutta kättään veljelle ja sisarelle niin ilkeän näköisenä, että hänen rumuutensa muuttui suorastaan hirveäksi, mutta samalla hän kuitenkin nyki Alicea vielä hameesta, pyytäen häntä pitämään rahan.

»Jos kyyneleeni putosi kädellenne, kuihduttakoon se sen kokonaan! Jos lausuin jonkin ystävällisen sanan teidän kuullenne, tehköön se teidät kuuroksi! Kirous tälle katolle, jonka alla sain suojapaikan! Suru ja häpeä teidän päällenne! Turmio kaikelle, mikä kuuluu teille!»

Näin sanoen hän heitti rahan maahan ja potkaisi sitä jalallaan.

»Minä poljen sen tomuun. En ottaisi sitä, vaikka se avaisi minulle tien taivaaseen! Toivoisin, että ne verestävät jalat, jotka toivat minut tänään tänne, olisivat mieluummin mädäntyneet kuin johtaneet minut teidän luoksenne!»

Kalpeana ja vapisevana Harriet pidätti veljeään, jotta Alice sai puhua keskeytymättä loppuun.

»Onpa ihanaa, että heti paluumatkani alussa sain osakseni sääliä ja anteeksiantoa teiltä tai teidän nimiseltänne! Hyvä juttu, että teidän piti näytellä ystävällistä hyvää naista minua kohtaan. Kiitän teitä kuollessani, rukoilen teidän ja koko sukunne puolesta, siitä saatte olla varma!»

Tehden rajun liikkeen kädellään kuin sirottaakseen vihaa ympärilleen ja vihkiäkseen täällä asuvat turmion omiksi hän katsahti mustalle taivaalle ja lähti pois synkkään yöhön.

Äiti, joka oli nykinyt Alicen hametta, vaikka turhaan, ja katsellut kynnykselle jäänyttä rahaa niin sanomattoman ahneesti, että hänen kaikki tunteensa näyttivät siihen kohdistuneen, olisi mielellään hiiviskellyt lähistöllä, kunnes kaikki valot olisivat talossa sammuneet, ja sitten hapuillut käsineen liejussa saadakseen aarteen ehkä sattumalta vielä haltuunsa. Mutta tytär veti häntä pois, ja he lähtivät takaisin. Matkalla eukko valitti ja uikutti rahan menettämistä ja voivotti äreästi niin kovaa kuin uskalsi kauniin tyttärensä kiittämätöntä käytöstä, joka oli jo heidän yhtymisensä ensimmäisenä iltana vienyt häneltä illallisen.

Nälkäisenä hänen täytyikin mennä nukkumaan, sillä muuta syötävää hän ei löytänyt kuin vähän kehnoja ruuanjätteitä, joita syödä mutusteli riutuvan tulen ääressä vielä kauan senjälkeen kun hänen kiittämätön tyttärensä jo nukkui.

Olivatko nämä ihmiset, kurja äiti ja kurja tytär, vain niiden yhteiskunnallisten paheiden alimmalla asteella, jotka toisinaan ilmenevät ylemmissäkin luokissa? Teemmekö tässä pyöreässä maailmassa, jossa niin monta piiriä kiertää toistensa sisällä, vain vaivaloisen matkan ylimmästä asteesta alimpaan huomataksemme vihdoin, että ne ovat lähekkäin, että molemmat äärimmäisyydet koskettavat toisiaan ja että meidän matkamme päämääränä olikin sen lähtökohta? Jos ei oteta lukuun aineksien ja kudonnan suurta eroavaisuutta — toistuiko tämä malli myöskin ylhäisemmässä veressä?

Sano, Edith Dombey! Ja Kleopatra, äideistä paras, annahan todistuksesi kuulua!

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Onnellinen pari

Kadulta on tumma tahrakohta poissa. Jos Dombeyn talo yhä on poikkeus muiden talojen seassa, johtuu se vain siitä, ettei mikään toinen voi kilpailla sen kanssa komeudessa ja että se ylpeästi pitää muita loitolla. Sananlasku sanoo, että koti on koti, kuinka vaatimaton se lieneekin. Jos se on tosi myöskin päinvastaisessa merkityksessä ja koti pysyy kotina, kuinka komea se lieneekin, niin mikä alttari kotijumalille onkaan tässä pystytetty!

Akkunoista säteilee valoa tänä iltana, ja uunivalkeiden punainen hehku osuu lämpimänä ja kirkkaana verhoille ja pehmeille matoille. Päivällinen on valmis tarjoiltavaksi, ja ruokasalin pöytä on katettu kauniisti, vaikka ainoastaan neljälle hengelle, ja sivupöytä on täpötäynnä hopea-astioita. Talo on nyt ensimmäisen kerran järjestetty asuttavaksi äskeisten korjausten jälkeen, ja onnellista paria odotetaan joka hetki.

Tämä kotiinpaluu herättää melkein yhtä paljon kuin hääpäivä jännitystä ja harrastusta palveluskunnan keskuudessa. Rouva Perch on keittiössä juomassa teetä. Hän on jo tehnyt kierroksen huoneistossa, arvioinut silkin ja damastikankaiden hinnan metriltä ja tyhjentänyt kaikki sanakirjaan sisältyvät ja sen ulkopuolisetkin ihailun ja ihmetyksen huudahdukset. Verhoiluliikkeen johtaja, joka on jättänyt hattunsa ja sen kupuun pistetyn, vahvasti vernissalta tuoksuvan nenäliinansa eteisen tuolin alle, kuljeskelee kaikkialla talossa, katselee ylös kattolistoihin ja alas mattoihin ja ottaa silloin tällöin hiljaisen ihastuksen vallassa mittakepin taskustaan ja mittailee kalliita esineitä eri suuntiin. Keittäjätär on oivallisella tuulella ja selittää mieluimmin olevansa sellaisessa paikassa, jossa on paljon vieraita (ja hän lyö shillingin vetoa kenen kanssa tahansa, että asian laita tästedes on niin tässä talossa), sillä hänellä on vilkas luonto ja on ollut jo lapsesta alkaen, eikä hän välitä ensinkään, mitä siitä ajatellaan. Tämä tunteenpurkaus houkuttelee rouva Perchin rinnasta vastaukseksi suosion ja hyväksymisen mutinan. Sisäkkö toivoo vain onnea heille — mutta avioliitto on kuin arpajaiset, ja mitä enemmän hän sitä ajattelee, sitä selvemmin hän huomaa yksinäisen elämän riippumattomuuden ja turvallisuuden. Towlinson on vakava ja ärtyinen ja sanoo, että se on hänenkin mielipiteensä; sitäpaitsi hän soisi, että syttyisi sota ja alas ranskalaiset — sillä tällä nuorella miehellä on se yleinen käsitys, että kaikki muukalaiset ovat pakosta ranskalaisia ikuisen luonnonlain mukaan.

Joka kerta, kun kadulta kuuluu pyörien räminää, he vaikenevat heti ja alkavat kuunnella, ja useammin kuin kerran hypähtävät kaikki pystyyn ja huudahtavat: »Nyt ne tulevat!» Mutta vielä ei tule ketään. Keittäjätär alkaa valitella päivällistään, joka on jo kaksi kertaa pitänyt panna takaisin tulelle, ja verhoiluliikkeen johtaja vaeltaa yhä kaikissa huoneissa kenenkään häiritsemättä hänen onnellisia haaveitaan.

Florence on valmiina ottamaan vastaan isänsä ja uuden äitinsä. Tuskin hän tietää, johtuvatko hänen rinnassaan riehuvat tunteet ilosta vai tuskasta. Mutta hänen vapiseva sydämensä lähettää hehkuvan punan hänen poskilleen ja panee hänen silmänsä loistamaan. Alakerrassa asuvat painavat päänsä lähekkäin — sillä he puhuvat vain kuiskailemalla hänestä — ja sanovat, että Florence-neiti näyttää kovin kauniilta tänä iltana ja että hänestä, tyttöparasta, on kasvanut suloinen nuori neito. Nyt seuraa hiljaisuus, ja sitten keittäjätär, tuntien kuin puheenjohtajana toisten odottavan hänen lausuntoaan, sanoo ihmettelevänsä, tokko — ja vaikenee samassa. Sisäkkökin tahtoisi myös tietää ja samoin rouva Perch, jolla on sikäli onnellinen seurustelukyky, että hän tahtoisi aina tietää, kun toisetkin tahtovat, valikoimatta lainkaan uteliaisuutensa esinettä. Towlinson, joka nyt huomaa olevan sopivan tilaisuuden painaa naisten mieliala omalle tasolleen, sanoo, että pitää vain odottaa ja katsoa. Hän puolestaan toivoo, että muutamat ihmiset selviäisivät tästä ehjin nahoin. Keittäjätär huoahtaa ja mutisee: »Voi, maailma on niin ihmeellinen, kerrassaan ihmeellinen!» Ja kun tämä lause on kiertänyt pöydän ympäri, lisää hän vakuuttavasti: »mutta Florence-neiti ei voi joutua huonompaan asemaan minkään muutoksen vuoksi, Tom». Towlinson vastaa merkitsevästi, kuin pahaa peläten: »Eiköhän sentään!» Ja tajuten, että tavallinen kuolevainen tuskin voi puhua profeetallisemmin tai sanoa mitään, mikä vie voiton tästä viime huomautuksesta, hän pysyy sitten vaiti.

Rouva Skewton, joka on valmiina avosylin tervehtimään tytär-kultaansa ja vävyään, on sitä varten ottanut ylleen nuorekkaan, hyvin lyhythihaisen puvun. Mutta tällä kertaa kukoistavat hänen kypsät sulonsa kuitenkin hänen oman huoneistonsa suojassa, josta hän ei ole laisinkaan poistunut sen jälkeen kun otti sen haltuunsa joitakin tunteja sitten ja jossa hän alkaa vähitellen tulla pahalle päälle, kun päivällinen myöhästyy. Kamarineito, jonka oikeastaan pitäisi olla luuranko, mutta joka onkin kukoistava tyttö, on sitävastoin mainiolla tuulella, sillä hän pitää neljännesvuosittain maksettavaa palkkaansa paljon varmempana kuin ennen ja odottaa sekä ruokaansa että asuntoonsa suurta parannusta.

Missä on se onnellinen pari, jota tämä oivallinen koti odottaa? Ovatko höyry, nousuvesi, tuuli ja hevoset vähentämässä vauhtiaan saadakseen vielä kauemmin olla sellaisen onnen likellä? Pidättääkö heitä parvi rakkaudenjumalattaria ja sulottaria sulkemalla heidän tiensä monilukuisuudellaan? Onko heidän onnellisella tiellään niin paljon kukkia, että he tuskin voivat edetä takertumatta piikittömiin ruusuihin?

Lopultakin he saapuvat! Vaununpyörien räminä käy yhä selvemmäksi ja pysähtyy vihdoin oven eteen. Ilkeän muukalaisen jyrisevä koputus kuuluu, ennenkuin Towlinson seurueineen ennättää ovea avaamaan. Dombey ja hänen nuorikkonsa astuvat alas vaunuista ja käyvät käsi kädessä sisään.

»Suloinen Edithini!» lausuu kiihtynyt ääni portailla. »Rakas Dombey!» Ja lyhyet hihat kiertyvät vuorotellen kummankin vastatulleen ympäri ja syleilevät heitä.

Florencekin oli tullut alas eteiseen, mutta ei astunut esiin, vaan säästi ujon tervehdyksensä, kunnes lähemmät ja rakkaammat puuskat vaimenisivat. Edithin silmät keksivät hänet kuitenkin kynnyksellä, ja irtaantuen tunteellisesta äidistään suutelemalla häntä kevyesti poskelle hän kiiruhti syleilemään Florencea.

»Kuinka sinä voit, Florence?» virkkoi Dombey ojentaen kätensä.

Kun Florence vapisten kohotti sen huulilleen, kohtasi hän isänsä katseen. Se oli jokseenkin kylmä ja vieras, mutta hänen sydäntään liikutti kuitenkin se huomio, että siinä oli jonkin verran enemmän osanottoa kun ennen. Ilmenipä siinä vähän hämmästystäkin eikä suinkaan epämieluista. Hän ei uskaltanut enää kohottaa katsettaan, mutta tunsi, että isä silmäili häntä vielä kerran eikä vähemmän suosiollisesti. Oi, millainen ilon värinä kävikään hänen lävitseen, kun näin epämääräisesti ja perusteettomasti varmistui hänen toivonsa oppia voittamaan isän suosio uuden ja kauniin äidin avulla!

»Otaksuttavasti ette tarvitse paljon aikaa pukeutumiseen, rouva Dombey?» sanoi Dombey.

»Olen heti valmis.»

»Käskekää tuoda päivällinen pöytään neljännestunnin kuluttua.»

Sen sanottuaan Dombey lähti omaan pukuhuoneeseensa, ja rouva Dombey nousi yläkertaan. Rouva Skewton ja Florence vetäytyivät vierashuoneeseen, ja erinomainen äiti piti velvollisuutenaan vuodattaa muutamia väkisin esille pyrkiviä kyyneliä, joihin hänen tyttärensä onni luultavasti oli syynä. Hän kuivaili niitä vielä varovasti pitsikoristeisen nenäliinansa kulmalla, kun hänen vävynsä ilmestyi.

»Ja mitä te piditte maailman viehättävimmästä kaupungista, Pariisista, rakas Dombey?» kysyi rouva Skewton hilliten liikutuksensa.

»Siellä oli kylmä», vastasi Dombey.

»Iloinen paikka niinkuin ennenkin», sanoi rouva Skewton, »tietysti».

»Ei erittäin. Minusta se oli ikävä.»

»Hyi, rakas Dombey! Ikävä!» huudahti anoppi veitikkamaisesti.

»Niin se minuun vaikutti, hyvä rouva», virkkoi Dombey vakavan kohteliaasti. »Luulen rouva Dombeynkin pitäneen sitä ikävänä. Ainakin hän huomautti siitä kerran tai pari.»

»Mitä, sinä paha tyttö!» huudahti rouva Skewton kujeillen rakkaalle lapselleen, joka tuli nyt sisään, »mitä kauhean kerettiläisiä syytöksiä sinä olet lausunut Pariisista?»

Edith kohautti kulmakarvojaan raukeasti. Sitten hän sivuutti kaksoisoven, joka oli avattu näyttämään huoneita niiden uudessa ja kauniissa sisustuksessa, mutta hän loi kaikkeen tähän ihanuuteen vain yhden silmäyksen ja istuutui Florencen viereen.

»Rakas Dombey», virkkoi rouva Skewton, »kuinka ihastuttavasti onkaan toteutettu jokainen viittaus, jonka annoimme työmiehille. He ovat tosiaankin tehneet tästä talosta oikean palatsin.»

»Kaunista täällä on», sanoi Dombey katsellen ympärilleen. »Minä määräsinkin, ettei mitään kustannuksia saisi säästää ja että piti hankkia kaikkea, mitä rahalla voi saada.»

»Ja mitä sillä ei voisi saada, rakas Dombey?» huomautti Kleopatra.

»Niin, se on kaikkivaltias, hyvä rouva», sanoi Dombey.

Hän katsahti juhlallisella tavallaan vaimoonsa päin, mutta tämä ei virkkanut sanaakaan.

»Minä toivon, rouva Dombey», lausui Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen erikoisen painokkaasti, »että te hyväksytte kaikki nämä muutokset».

»Ne ovat niin kauniit kuin suinkin mahdollista», vastasi Edith ylpeän huolettomasti. »Sellaisia niiden tietysti pitääkin olla. Ja minun luullakseni ne ovatkin.»

Ylenkatseellinen ilme oli ominainen näille ylpeille kasvoille ja näytti kuuluvan niihin eriämättömästi. Mutta kun hän sai kehoituksen ihailla, kunnioittaa tai huomata Dombeyn rikkautta, vaikkapa vain sivumennen, tuli hänen kasvoilleen uusi ja erilainen halveksimisen ilme, paljoa voimakkaampi kuin mitä hänessä muulloin voitiin panna merkille. Huomasiko sitä omaan suuruuteensa kietoutunut Dombey ollenkaan vai eikö? Ainakin oli hänelle tarjoutunut monta tilaisuutta päästä siitä hyvinkin selville. Tälläkin hetkellä sen olisi voinut paljastaa yksi ainoa Edithin tummista silmistä häneen osunut katse, joka ensin oli pikaisesti ja halveksivasti tarkastanut hänen itseihailunsa aihetta. Dombey olisi saattanut tuosta yhdestä ainoasta katseesta lukea, ettei mikään, mitä hänen rikkautensa voisi saada aikaan, vaikka se kasvaisi kymmentuhatkertaiseksi, houkuttelisi oman itsensä vuoksi tuon uhmailevan naisen silmistä vähääkään tunnustusta, sillä vaikka Edith olikin yhtynyt häneen ulkonaisilla siteillä, oli hänen koko sielunsa kuitenkin varustautunut vastarintaan. Hän olisi voinut lukea tuosta yhdestä ainoasta katseesta, että hänen rikkauttaan halveksittiin jo sen likaisen ja omanvoitonpyyteisen vaikutuksen vuoksi Edithiin itseensä, joka vaati sitä täydessä voimassa omana oikeutenaan ja kauppahintanaan — kuin halpana, arvottomana korvauksena suostumisesta Dombeyn vaimoksi. Dombey olisi saattanut siitä lukea, että vaikka Edith olikin paljastanut päänsä oman ylpeytensä ja ylenkatseensa salaman iskettäväksi, viattominkin viittaus hänen rikkautensa voimaan nöyryytti Edithiä uudelleen, upotti hänet syvemmälle omissa silmissään ja teki hänen sydämessään tuhon ja tyhjyyden yhä täydellisemmäksi.