Part 29

Jokseenkin pian, mutta ei ennenkuin Sol Gills ja Walter olivat kyselleet toisiltaan kaikenlaista matkoistaan ja vaaroistaan, he kaikki paitsi Walter lähtivät Florencen huoneesta alakertaan. Täällä heihin pian yhtyi Walter, joka sanoi Florencen olevan vähän alakuloisen ja raskasmielisen ja menevän jo nukkumaan. Vaikka he eivät olisikaan voineet häiritä häntä äänillään, puhuivat he kuitenkin tämän jälkeen hiljaa. Jokainen tunsi omalla tavallaan rakkautta ja ystävällisyyttä Walterin nuorta kaunista morsianta kohtaan, ja Sol Gillsin tyydytykseksi kerrottiin nyt kaikki, mikä koski Florencea. Tootsille oli täysi syy olla Walterille kiitollinen siitä, että hienotunteisesti mainittiin hänen nimensä ja tärkeä apunsa ja hänen välttämätön läsnäolonsa heidän yhteisissä neuvotteluissaan.

»Herra Toots», virkkoi Walter erotessaan hänestä ulko-ovella, »tapaammehan toisemme huomisaamuna?»

»Luutnantti Walters», vastasi Toots tarttuen innokkaasti hänen käteensä, »minä olen silloin varmasti läsnä».

»Sitten emme tapaa toisiamme pitkään aikaan — mahdollisesti emme koskaan», sanoi Walter. »Sellainen jalo sydän kuin teidän tuntee varmaankin milloin toinen on teihin kiintynyt. Toivoakseni uskotte, että olen hyvin kiitollinen teille.»

»Walters», vastasi Toots hyvin liikutettuna, »olisin iloinen voidessani tuntea, että teillä on siihen syytä».

»Florence on luvannut minulle tänä iltana, jolloin hänellä on viimeistä kertaa entinen nimensä — se tapahtui juuri äsken teidän jätettyänne meidät kahden kesken — että saan tuoda teille hänen sydämelliset terveisensä —»

Toots laski kätensä ovenpieleen ja painoi silmänsä kättään vasten.

»— hänen sydämelliset terveisensä», jatkoi Walter »ja sanoa, ettei hän voi koskaan saada ystävää, jota pitäisi suuremmassa arvossa kuin teitä. Että hän ei voi koskaan unohtaa uskollista myötätuntoanne. Että hän muistaa teitä rukouksissaan tänä iltana ja toivoo teidän ajattelevan häntä, kun hän on kaukana poissa. Saanko sanoa teidän puolestanne jotakin hänelle?»

»Sanokaa, Walters», vastasi Toots epäselvällä äänellä, »että ajattelen häntä joka päivä, mutta en muulla tavoin kuin tuntien itseni onnelliseksi siitä, että hän on mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakastaa ja joka puolestaan rakastaa häntä. Sanokaa, olkaa niin hyvä, että tiedän hänen miehensä varmasti ansaitsevan hänet — hänetkin! — ja että iloitsen hänen vaalistaan.»

Tootsin ääni selveni sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän pääsi lauseensa loppua. Viimeiset sanat hän lausui kuuluvalla äänellä ja hellitti silmänsäkin ovenpielestä. Sitten hän taas tarttui Walterin käteen hyvin sydämellisesti ja lähti kotiinsa.

Häntä seurasi Kukonpoika, jonka hän oli viime aikoina tuonut tullessaan joka ilta ja jättänyt myymälään siltä varalta, että ulkoapäin voisi ilmestyä arvaamattomia seikkoja, jolloin erinomaisen urheilijan miehuus saattaisi olla suureksi hyödyksi merikadetille. Kukonpoika ei näyttänyt tällä kertaa olevan erikoisen hyvällä tuulella. Joko katulamput loivat häneen väärentävää valoa tai sitten hän loi hyvin rumia katseita ympärilleen ja vääristeli nenäänsä, kun Toots astui kadun toiselle puolelle ja katseli taakseen Florencen huoneen akkunaan. Kotimatkalla hän teki toisia jalankulkijoita kohtaan niin ilmeisen hyökkääviä liikkeitä, ettei se ollut laisinkaan sopusoinnussa rauhallisen itsepuolustusopin professorin kanssa. Kun he saapuivat Tootsin ovelle, ei Kukonpoika eronnutkaan hänestä, vaan jäi seisomaan hänen eteensä heilutellen valkeaa hattuaan kummallakin kädellään reunasta, ravistellen päätänsä ja väännellen nenäänsä (jotka molemmat hän oli monta kertaa osittain murskannut ja saanut vain vaillinaisesti korjatuiksi) ilmeisesti halveksivan näköisenä..

Koska hänen suosijansa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, ei hän huomannut sitä aluksi. Vasta sitten se selvisi hänelle, kun Kukonpoika, joka ei sietänyt, että hänen tunnepurkauksiaan noin sivuutettiin, oli kielellään ja hampaillaan naksautellut muutamia kertoja.

»No niin, herra», sanoi Kukonpoika jurosti, kun vihdoin oli saanut kiinnitetyksi itseensä Tootsin huomion, »nyt tahdon tietää, jatketaanko tätä narripeliä vai aiotteko, sen lopettaa?»...

»Kukonpoika», vastasi Toots, »en ymmärrä tarkoitustasi». »Tulkoon siis asia selvästi julki», sanoi Kukonpoika. »Minä en ole sellainen mies, joka peittelee tarkoitustaan. Näin se on. Pitääkö minun nujertaa niistä joku?»

Tämän kysymyksen tehdessään Kukonpoika pudotti hattunsa, väistyi äkkiä syrjään ja teki hyökkäyksen vasemmalla kädellään kuin tappelussa, iski oletettua vihollistaan hurjasti oikealla kädellään, pudisti päätänsä kiivaasti ja asettui taas entiseen asentoonsa.

»Kuulkaapa, herra», virkkoi hän, »onko kaikki vain pilaa vai tehdäänkö asiasta totta? Kumpaa tahdotte?»

»Kukonpoika», vastasi Toots, »sinun sanasi ovat raakoja ja tarkoituksesi hämärä».

»No, nyt sanon asian suoraan», virkkoi Kukonpoika. »Näin se on: se on halpamaista.»

»Mikä on halpamaista?» kysyi Toots.

»Se on», vastasi Kukonpoika väännellen hirveällä tavalla murskaantunutta nenäänsä. »Juuri niin, hyvä herra. Nythän voisitte mennä paljastamaan koko tämän naimapuuhan itse öykkärille» — jälkeenpäin sopi arvata, että tämä halveksiva nimitys tarkoitti Dombeyta — »ja nujertaa voittajan ja koko joukkion perinpohjin, mutta aiotteko perääntyä — nimenomaan perääntyä?» toisti hän pannen ylenkatseellisen painon tälle sanalle. »Se on halpamaista!»

»Kukonpoika», virkkoi Toots vakavasti, »sinä olet ihan täydellinen korppikotka! Mielihalusi ovat verenhimoisia.»

»Minun haluni ovat reippaat ja vauhdikkaat», huomautti Kukonpoika. »Sellaiset ne ovat. Minä en voi sietää halpamaisuutta. Minä olen julkinen henkilö. Pikku Norsun kapakassa minun ääneni kuuluu ylinnä, eikä kukaan minun suosijoistani saa mennä tekemään mitään halpamaista. Niin, se on halpamaista», vahvisti hän yhä pontevammin. »Sitä se juuri on. Se on halpamaista.»

»Kukonpoika», sanoi Toots. »Tuo on vastenmielistä.»

»Hyvä herra», virkkoi Kukonpoika pannen hatun päähänsä, »me kaksi olemme eri lajia. Nyt sanon teille jotakin. Olette minulle pari kertaa puhunut ravintolan ostamisesta. Jääköön se sikseen! Antakaa minulle huomenna viisikymmentä puntaa, ja erotkaamme sitten.»

»Kukonpoika», vastasi Toots, »niiden kauheiden sanojen jälkeen, jotka olet lausunut, eroan sinusta mielelläni sillä ehdolla».

»Se on siis sovittu», sanoi Kukonpoika. »Se kauppa pitää. Teidän käytöksenne on jo kauan aikaa suututtanut minua; Se on halpamaista», lisäsi hän, sillä hänen näytti olevan mahdotonta päästä irti tästä aiheesta. »Niin, sitä se juuri on. Se on halpamaista!»

Näin päättivät Toots ja Kukonpoika erota käsitystensä ristiriidan vuoksi. Nukkumaan mentyään Toots näki onnellisena unta Florencesta, joka oli ajatellut häntä ystävänään tyttöaikansa viimeisenä iltana ja lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Taas häät

Suntio Sownds ja kirkonpenkkien avaaja rouva Miff ovat varhain paikallaan siinä hienossa kirkossa, jossa Dombey ja Edith vihittiin. Muuan keltakasvoinen vanha herra Intiasta ottaa tänä aamuna puolisokseen nuoren naisen, ja paraikaa odotetaan kuusia ajoneuvoja täynnä vieraita, ja rouva Miffille on kerrottu, että kelta kasvoisen vanhan herran sopisi laskea katu kirkkoon asti jalokivillä vähentämättä silti tuntuvasti varojaan. Vihkiäisten voi odottaa tulevan suurenmoisiksi, sillä ne toimittaa itse tuomiorovasti, ja morsiamen naittajaksi saapuu joku vartavasten sotaministeriöstä.

Rouva Miff on tänä aamuna rahvasta kohtaan tylympi kuin tavallisesti. Hänellä on tällaisissa tilaisuuksissa aina ankarat periaatteet, sillä asia koskee vapaita istumapaikkoja. Hän ei ole laisinkaan selvillä kansantaloudesta (hänen mielestään se on yhteydessä eriuskolaisten, »baptistien tai metodistien tai muiden sellaisten kanssa», niinkuin hän sanoo), mutta hän ei voi ollenkaan ymmärtää, mitä syytä köyhällä kansalla on mennä naimisiin. »Menkööt hiiteen», sanoo hän; »sama siunaus luetaan heille kuin muillekin, ja kultarahan sijasta heiltä saa vain kuparia!»

Suntio Sownds on vapaamielisempi kuin rouva Miff — mutta eipä hän olekaan kirkonpenkkien avaaja. »Se on kuitenkin sallittava, hyvä rouva», sanoo hän. »Meidän pitää vihkiä heidätkin. Tuleehan pitää pystyssä kansakouluja ja sotajoukkoamme. Meidän pitää vihkiä heidät, hyvä rouva», toistaa Sownds, »jotta maamme elää entiseen tapaansa».

Sownds istuu portailla, ja rouva Miff pyyhkii pölyjä kirkossa, kun nuori, yksinkertaisesti puettu pari tulee sisään. Rouva Miffin kulunut myssy kääntyy äkkiä heitä kohti, sillä hän epäilee tämän varhaisen käynnin merkitsevän luvatonta avioliittoa. Mutta he eivät tarvitse vihkimistä. »Vain kävellä kirkkoa katselemassa», sanoo herra. Ja kun hän pistää rouva Miffin käteen sievoisen juomarahan, käyvät pikku naisen happamet kasvot lempeämmiksi, ja hänen kulunut myssynsä ja kuihtunut vartalonsa kumartuvat kahisten.

Rouva Miff alkaa taas pyyhkiä pölyjä ja pudistella pieluksia — koska keltakasvoisella vanhalla herralla väitetään olevan arat polvet — mutta katselee samalla vaanien nuorta paria, joka kävelee kirkossa. »Höm, höm», yskii rouva Miff, jonka yskä on kuivempi kuin heinä hänen hoidettavissaan rukouspieluksissa, »te tulette kai jonakin aamuna uudestaan meidän luoksemme, ellen erehdy!»

Nuoret katselevat erästä taulua, joka on pystytetty seinää vasten jonkun vainajan muistoksi. He ovat kaukana rouva Miffistä, mutta tämä näkee puolellakin silmällä, kuinka nuori nainen nojaa saattajansa käsivarteen ja kuinka nuoren miehen pää kumartuu hänen puoleensa. »Kas, kas», virkkaa rouva Miff, »tuo ei ole hullumpaa. Sovitte hyvin yhteen!»

Rouva Miffin huomautuksessa ei ole mitään persoonallista. Hän puhuu vain ammatti-ihmisenä. Hän välittää aviopareista tuskin enempää kuin ruumisarkuista. Hän on sellainen laiha ja kuiva pikku nainen — oikea kirkonpenkki naiseksi — että höylänlastustakin voisi löytää yhtä paljon persoonallista myötätuntoa. Sownds taas, joka on lihava, yllään tulipunainen virkapuku, on erilainen luonteeltaan. Seisoessaan portailla rouva Miffin kanssa katselemassa nuoren parin poistumista hän sanoo, että tytöllä on kaunis vartalo ja, mikäli hän voi nähdä (sillä tyttö piti päätänsä kumarassa ulos mennessään), harvinaisen sievät kasvot. »Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hän on ruusunnuppu», virkkaa Sownds ihastuneena.

Rouva Miff myöntää sen vähän nyökäyttäen kulunutta myssyään, mutta ei sisimmässään hyväksy tällaista arvostelua, vaan päättää itsekseen, ettei hän suostuisi Sowndsin vaimoksi, niin hyvät tulot kuin suntiolla lieneekin.

Ja mitä puhelee nuori pari lähtiessään kirkosta ja astuessaan portista ulos?

»Kiitos, rakas Walter! Nyt voin lähteä onnellisena.»

»Ja kun tulemme takaisin, Florence, käymme taas katsomassa hänen hautaansa.»

Florence nostaa loistavat, kyyneleiset silmänsä Walterin ystävällisiin kasvoihin ja painaa vapaan kätensä toiselle ujolle pikku kädelleen, joka on tarttunut Walterin käsivarteen.

»Nyt on vielä varhaista, Walter, ja kadut ovat melkein tyhjät. Kävelkäämme hieman.»

»Mutta sinä väsyt, rakkaani.»

»Mitä vielä! Ensimmäisen kerran kävellessäni sinun kanssasi olin hyvin väsyksissä, mutta en enää tänään.»

Ja niin he kävelevät hääaamunaan yhdessä katuja — ei paljon muuttuneina — Florence yhtä viattomana ja vakavana mieleltään — Walter yhtä avomielisenä, toivehikkaana ja Florencesta ylpeänä.

He eivät olleet silloinkaan, kun kauan sitten lapsina vaelsivat yhdessä, niin eristettyjä koko ympäröivästä maailmasta kuin nyt. Lapsenjalat eivät silloin astuneet niin lumotulla maaperällä kuin heistä nyt tuntuu. Lasten luottamus ja rakkaus voi herätä monta kertaa ja monissa paikoissa, mutta Florencen tapaisen naisen sydän jakamattomine aarteineen voidaan lahjoittaa vain kerran, ja pettymyksen tai muutoksen kohdatessa se voi vain kuihtua ja kuolla.

He valitsevat rauhallisimpia katuja eivätkä mene lähelle sitä, jonka varrella on Florencen entinen koti. Nyt on ihana, lämmin kesäaamu, ja aurinko paistaa heihin heidän kävellessään keskikaupungin yllä leijailevaa sakenevaa sumua kohti. Myymälöiden rikkauksia paljastetaan, jalokivet, kulta ja hopea välkkyvät kultaseppäin akkunoissa, ja korkeat talot luovat vakavaa varjoa. Mutta valon ja varjon läpi he astelevat onnellisina, unohtaen ympäristön, ajattelematta suurempaa rikkautta tai komeampaa kotia kuin heillä on toinen toisessaan.

Vähitellen he saapuvat pimeämmille ja kapeammille kaduille. Siellä näkyy aurinko milloin keltaisena, milloin punaisena sumun lävitse vain katujen kulmissa ja pienillä aukioilla, missä kasvaa muutama puu tai kohoaa jokin lukemattomista kirkoista tai nähdään kivetty polku ja porrasjakso tai omituinen pieni puutarhankaistale tai hautuumaa harvoine kumpuineen ja melkein mustine hautakivineen. Onnellisena ja luottavana kävelee Florence Walterin käsivarteen nojaten pitkin kapeita pihoja ja kujia ja varjoisia katuja.

Hänen sydämensä sykkii nyt nopeammin, sillä Walter sanoo, että heidän kirkkonsa on jo lähellä. He astuvat muutamien valtavien varastohuoneiden ohitse, joiden ovilla odottelee vankkureita, ja puuhakkaita kuorma-ajureita askartelee heidän tiellään, mutta Florence ei näe eikä kuule heitä. Sitten vaimenee tuuli, ja päivä himmenee, ja Florence värisee kirkossa, jossa on outo haju kuin kellarissa.

Ränsistynyt pieni ukko, kellonsoittaja, seisoo pylväskäytävässä ja on pannut hattunsa kastemaljaan — sillä hän on täällä kuin kotonaan. Hän ohjaa vastatulleet vanhaan pölyiseen sakaristoon, joka muistuttaa hyllytöntä nurkkakaappia. Siellä levittävät madonsyömät kirkonkirjat laimentuneen nuuskan hajua, joka saa kyynelherkän Nipperin aivastamaan.

Siellä on vielä pölyinen vanha lukkari, joka vastapäisen porttiholvin alla pitää jonkinlaista väljähtäneiden uutisten kauppaa. Lisäksi siellä on pölyinen, vanha kirkonpenkkien avaaja, jolla on yllin kyllin työtä pysytellessään pystyssä, ja pölyinen, vanha suntio (näihin molempiin Toots tutustui viime pyhänä), jollakin tavalla osallinen hurskaaseen yhdistykseen, jonka kokoussalissa naapuritalossa kuuluu olevan maalattu lasiakkuna, vaikkei tähän asti kenenkään kuolevaisen silmä ole sitä nähnyt. Siellä on pölyisiä puisia pienoja ja listoja sovitettuina sinne tänne alttarin ja alttaritaulun yläpuolelle, parvien syrjille ja sen muistokirjoituksen ympärille, jossa selitetään, mitä kunnianarvoisan seurakunnan mestarit ja johtajat tekivät vuonna tuhatkuusisataayhdeksänkymmentäneljä. Saarnatuolin ja lukupulpetin yllä on vanhoja pölyisiä katoksia, jotka näyttävät siihen tarkoitukseen laadituilta, että ne voitaisiin kannen tavoin laskea jumalanpalvelusta toimittavan papin päälle, jos hän herättäisi pahennusta. Siellä on kaikkialla varattu mukavia kokoontumispaikkoja pölylle paitsi kirkkopihalla, missä mahdollisuudet ovat siinä suhteessa hyvin rajoitetut.

Kapteeni, Sol-eno ja Toots ovat tulleet. Pappi ottaa sakaristossa ylleen messupaidan suntion kierrellessä hänen ympärillään puhallellen siitä pölyä. Sitten morsian ja sulhanen seisovat alttarin edessä. Morsiusneitoja ei ole, ellei oteta lukuun Susan Nipperiä, eikä sen parempaa naittajaa kuin kapteeni Cuttle. Muuan puujalkainen mies, joka pureskelee omenaa ja jolla on sininen laukku kädessään, kurkistaa sisään nähdäkseen mitä on tekeillä, mutta huomattuaan, ettei siellä ole mitään huvittavaa, mennä kolkuttelee taas pois, niin että kirkko kaikuu.

Florenceen ei osu ainoakaan ystävällinen auringonsäde hänen polvistuessaan alttarin ääreen pää ujosti painuneena. Päivänvalolta on pääsy tänne kielletty. Akkunan ulkopuolella on kitukasvuinen puu, jossa varpuset vähän visertelevät. Erään värjärin yläkerrassa näkyy pienestä valoreiästä mustarastas, joka viheltää koko vihkiäistoimituksen ajan. Ulkoa kuuluu puujalkaisen miehen kolkutusta. Pölyisen lukkarin kurkkuun tuntuu tarttuvan aamen samoin kuin kävi Macbethillekin, mutta kapteeni Cuttle auttaa hänet pulasta, vieläpä niin halukkaasti, että vastaa kolminkertaisella aamenella, jollaista tapaa ei ole ennen käytetty näissä kirkonmenoissa.

Nyt heidät on vihitty, ja he ovat kirjoittaneet nimensä erääseen vanhoista nuuskantuoksuisista luettelokirjoista. Papin virkapuku on luovutettu takaisin pölyn haltuun, ja hän on itse lähtenyt kotiinsa. Hämärän kirkon hämärässä nurkassa Florence on kääntynyt Susan Nipperin puoleen ja itkee hänen sylissään. Tootsin silmät ovat punaiset. Kapteeni hankaa nenäänsä. Sol-eno on ottanut silmälasit otsaltaan ja mennyt ovelle.

»Taivas sinua siunatkoon, Susan, rakkahin Susan! Jos joskus joudut todistamaan rakkauttani Walteria kohtaan, tee se hänen vuokseen ja mainitse syy, miksi häntä rakastan. Hyvästi, voi hyvin!»

He ovat katsoneet parhaaksi olla palaamatta yhdessä Sol-ukon luo ja erota näin. Lähellä odottavat heitä vaunut.

Neiti Nipper ei jaksa puhua. Hän vain nyyhkyttää tukehtumaisillaan ja syleilee entistä emäntäänsä. Toots lähestyy häntä kehoittaen reipastumaan ja ottaa hänet huostaansa. Florence ojentaa Tootsille kätensä — ojentaa hänelle sydämensä hellyydessä huulensakin — suutelee Sol-ukkoa ja kapteeni Cuttlea ja lähtee vastavihityn aviomiehensä kanssa.

Mutta Susan ei voi sietää, että Florenceen jäisi hänestä alakuloinen muisto. Hän oli päättänyt olla niin toisenlainen, että nyt moittii itseään katkerasti. Tahtoen väkistenkin korjata viimeistä vaikutelmaa hän irtautuu Tootsista, juosten tavoittamaan vaunuja ja näyttämään erojaishymynsä. Arvatessaan hänen tarkoituksensa kapteeni syöksyy hänen jäljessään, sillä hänkin tuntee velvollisuudekseen erota nuoresta parista hurraten, mikäli mahdollista. Sol-ukko ja Toots jäävät kahden jäljelle kirkon edustalle toisia odottamaan.

Vaunut ovat lähteneet liikkeelle, mutta katu on jyrkkä ja kapea ja täynnä kaikenlaisia esteitä, niin että Susan uskoo varmasti näkevänsä heidät jonkin matkan päässä pysähtyneinä. Kapteeni Cuttle seuraa häntä hänen kiitäessään katua alas ja heiluttaa vahakangashattuaan yleisenä merkkinä, joka voi kiinnittää asianomaisten ajoneuvojen huomion tai joidenkin muiden.

Susan on paljon edellä kapteenista ja saavuttaa vaunut. Hän kurkistaa sisään niiden akkunasta, näkee Walterin ja hänen vieressään suloiset kasvot, taputtaa käsiään ja huutaa:

»Floy-neiti, kultaseni, katsokaa minua. Nyt olemme kaikki niin onnellisia! Vielä kerran hyvästi, rakas neiti!»

Susan ei ymmärrä itsekään, kuinka se onnistuu, mutta hän ulottuu akkunaan, suutelee Florencea ja tuntee hänen käsivartensa samalla hetkellä kaulallaan.

»Me olemme kaikki niin — niin onnellisia, rakas Floy-neiti!» sanoo Susan, samalla kun hänen äänensä arveluttavasti katkeaa. »Ettehän ole enää vihainen minulle?»

»Vihainenko, Susan!»

»Ei, ei, olen varma siitä. Tiedän sen, rakkaani, kultani!» huudahtaa Susan. »Ja tässä on kapteenikin — hän tahtoisi myös sanoa teille vielä kerran hyvästi!»

»Hurraa, Sydämen Ilo!» huutaa kapteeni voimakkaan mielenliikutuksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. »Hurraa, Walter, poikani! Hurraa, hurraa!»

Vastavihitty aviomies katsoo toisesta akkunasta, nuorikko toisesta, kapteeni pitää kiinni toisesta ovesta, Susan Nipper toisesta. Vaunujen on pakko, joko tahtoen tai tahtomattaan, lähteä taas liikkeelle, ja kaikki muut ajoneuvot ovat kuohuksissaan tällaisesta viivytyksestä. Mutta Susan Nipper pitää uljaasti paikkansa. Hän katselee Florencea hymyillen kyynelten lävitse viimeiseen asti. Vielä sittenkin, kun hänen täytyy jäädä jäljelle, ilmestyy kapteeni tuon tuostakin vaunujen ovelle hurraamaan, paidankauluksen liehuessa milloin millekin puolelle, kunnes käy toivottomaksi yrittää enää pysytellä rinnalla. Kun lähtijät vihdoin ovat hävinneet näkyvistä, näyttää Susan Nipper, jonka kapteeni on taas tavoittanut, olevan pyörtymäisillään, mutta toipuu läheiseen leipurinmyymälään vietynä.

Sol-ukko ja Toots odottavat kärsivällisesti kirkonpihalla, istuen kaiteen peruskivellä, kunnes kapteeni Cuttle ja Susan tulevat takaisin. Kun ei kukaan ole halukas puhelemaan tai vastaamaan kysymyksiin, sopivat he erinomaisesti seuraksi toisilleen ja ovat hyvin tyytyväisiä. Saavuttuaan merikadetin tyyssijaan he istuutuvat aamiaispöytään, mutta kukaan ei voi maistaa suupalaakaan. Kapteeni Cuttle on käyvinään hartaasti käsiksi paahdettuun leipään, mutta luopuu pian petosyrityksestään. Aamiaisen jälkeen Toots sanoo aikovansa tulla takaisin illalla, lähtee kävelemään kaupungille koko päiväksi ja tuntee itsensä jollakin tavoin niin väsyneeksi kuin ei olisi pariin viikkoon levännyt vuoteessa.

Siinä talossa ja siinä huoneessa, jossa he ovat niin usein olleet yhdessä ja josta niin paljon on lähtenyt, on merkillinen viehätys. Se raskauttaa ja samalla lieventää eron tuskaa. Toots kertoo Susan Nipperille palattuaan illalla, ettei hän ole ollut koko päivänä niin onneton kuin nyt, ja kuitenkin hän pitää siitä. Ollessaan kahden kesken Susanin kanssa hän hyvässä luottamuksessa kertoo, millaisin tuntein oli kuunnellut Susanin avomielistä käsitystä siitä mahdollisuudesta, että neiti Dombey joskus voisi rakastaa häntä. Näiden yhteisten muistojen ja kyynelten herättämässä luottamuksen puuskassa Toots ehdottaa, että he lähtisivät ostamaan jotakin illalliseksi. Neiti Nipperin suostuttua siihen he ostavat paljon kaikenlaista ja toimittavat rouva Richardsin avustamina pöydälle komean aterian, ennenkuin kapteeni ja Sol-ukko ovat palanneet kotiin.

Kapteeni ja Sol Gills ovat käyneet laivalla, majoittaneet Diogeneen sinne ja nähneet, että matka-arkut on jo tuotu. Heillä on yhtä ja toista kerrottavaa Walterin yleisestä suosiosta ja niistä mukavuuksista, joita hänelle on järjestetty, ja siitä, kuinka hän näyttää työskennelleen varhain ja myöhään tehdäkseen hyttinsä »kuvankauniiksi», niinkuin kapteeni sanoo, ja sillä hämmästyttääkseen pikku vaimoaan. »Amiraalin hytti ei voi olla koreampi, uskokaa minua», vahvistaa hän vielä.

Mutta kapteenin suurimpia iloja on se, että hän tietää suuren kellonsa, sokeripihtiensä ja teelusikkainsa olevan mukana laivalla. Vähän väliä hän mutisee itsekseen: »Ed'ard Cuttle, poikaseni, etpä ole koskaan ennen ohjannut parempaan suuntaan kuin luovuttaessasi tuon pikku omaisuuden. Sinä tiedät, millä suunnalla maa on, Ed'ard, ja se tuottaa sinulle kunniaa, poikaseni.»

Vanha laivakojeiden kauppias on tavallista hajamielisempi ja sekaisempi. Häneen ovat vihkiäiset ja ero koskeneet kovasti. Mutta suurena lohdutuksena hänellä on vanhan toverinsa, Ned Cuttlen, läsnäolo, ja niin hän istuu illallispöytään kiitollisena ja tyytyväisenä.

»Poikani on jäänyt eloon ja menestyy hyvin», sanoo Sol-ukko käsiään hieroen. »Onko minulla syytä mihinkään muuhun kuin kiitollisuuteen ja onnellisuuteen!»

Kapteeni, joka ei vielä ole istuutunut, vaan astellut levottomana edestakaisin ja seisoo nyt arvelevan näköisenä paikallaan, katsoo epäröiden Sol Gillsiä ja virkkaa:

»Sol, kellarissa on vielä jäljellä viimeinen pullo vanhaa madeiraa. Haluaisitko, vanha toveri, tuottaa sen nyt esille ja juoda Walterin ja hänen vaimonsa onneksi?»

Katsahtaen huolestuneena kapteeniin Sol-ukko pistää kätensä kahvinruskean takkinsa povitaskuun, vetää esiin lompakkonsa ja ottaa siitä kirjeen.

»Herra Dombeylle», sanoo hän. »Walterilta. Lähetettävä kolmen viikon kuluttua. Luen sen.»

»'Kunnioitettava herra. Olen mennyt naimisiin tyttärenne kanssa. Hän on lähtenyt kerallani pitkälle matkalle. Rajaton rakkauteni häntä kohtaan ei tosin antanut minulle mitään oikeutta häneen tai teihin nähden, mutta taivas tietää, että häntä rakastan. En sano teille, miksi olen sittenkin uskaltanut yhdistää hänen elämänsä oman elämäni epävarmuuteen ja vaaroihin, vaikka rakastankin häntä yli kaiken maallisen. Tiedättehän, mistä se johtuu, ja olette hänen isänsä. Älkää moittiko häntä. Hän ei ole koskaan moittinut teitä. En odota enkä toivo, että koskaan antaisitte minulle anteeksi. Mitään en osaa pitää sen vähemmän mahdollisena. Mutta jos tulisi hetki, jolloin teitä lohduttaisi tietää, että Florencella on aina lähellään joku, jonka suurena tehtävänä on koettaa haihduttaa hänen mielestään muisto entisistä suruista, vakuutan teille, että saatte sillä hetkellä olla hyvässä uskossa.»

Solomon panee kirjeen huolellisesti takaisin talteen ja työntää lompakon poveensa.

»Emme juo vielä viimeistä madeirapulloa, Ned», sanoo hän miettiväisenä. »Emme vielä.»

»No, emme vielä», myöntää kapteeni. »Ei, emme vielä.»

Susan ja Toots ovat samaa mieltä. Oltuaan jonkun aikaa vaiti he istuutuvat kaikki illallispöytään ja juovat jotakin muuta vastavihityn parin onneksi. Vanha madeirapullo jää yhä häiritsemättä pölyn ja seittien sekaan.

Muutamia päiviä on kulunut, ja komea laiva levittää ulkona merellä valkeat siipensä suotuisan tuulen puhaltaessa.

Kannella istuu Florence karkeimmankin laivamiehen mielestä kaiken suloisen, kauniin ja viattoman perikuvana, jollainen on hyvä ja mieluinen olemassa mukana ja varmasti tekee matkan onnelliseksi. Nyt on ilta, ja hän ja Walter istuvat kahden, katsellen heidän ja kuun välistä valojuovaa merellä...

Vihdoin Florence ei enää voi nähdä sitä selvästi kyynelten vuoksi, jotka täyttävät hänen silmänsä. Silloin hän painaa päänsä Walterin rintaa vasten ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa sanoen: »Oi, Walter, rakkaani, minä olen niin onnellinen! »

Hänen miehensä syleilee häntä. He ovat vaiti, ja komea laiva kulkee eteenpäin rauhallisesti.

»Nähdessäni meren ja istuessani sitä katselemassa johtuu mieleeni niin monenlaista entisiltä ajoilta», sanoo Florence. »Se panee minut ajattelemaan niin paljon —»

»Paulia, rakkaani. Tiedän sen.»

Paulia ja Walteria. Ja aaltojen äänet kuiskailevat joka hetki Florencelle lakkaamattomalla kohinallaan rakkaudesta — rakkaudesta, joka on ikuinen ja rajaton, jolle eivät pane määrää tämän maailman ääret tai ajan loppuminen, vaan joka kestää aina, merten taakse, pilvien ylitse, kaukaiseen näkymättömään maahan asti!

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Vuotta myöhemmin

Luode ja vuoksi olivat vaihdelleet kokonaisen vuoden, tuulet ja pilvet olivat seuranneet toisiaan, ja aika oli tehnyt lakkaamatonta työtään myrskyssä ja päivän paisteessa. Kokonaisen vuoden olivat inhimilliset mahdollisuudet ja sattumat kulkeneet omaa määrättyä uraansa, ja kuuluisa Dombey ja Pojan liike oli taistellut elämästä ja kuolemasta kiusallisia asianhaaroja, epäilyttäviä huhuja, epäonnistuneita kauppoja, epäsuotuisia aikoja ja ennen kaikkea päämiehensä sokeaa vimmaa vastaan, hän kun ei tahtonut supistaa yrityksiään hiuksenleveyttäkään eikä kuunnella varoittavia huomautuksia siitä, että laiva, jolla hän purjehti niin tuimasti myrskyä vastaan, oli heikko eikä voinut sitä kestää.

Vuosi oli kulunut, ja suuri toiminimi oli luhistunut.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä, noin vuotta myöhemmin kuin vanhassa ränsistyneessä kirkossa oli pidetty vihkiäiset, kuiskailtiin pörssissä suuresta vararikosta. Muuan siellä hyvin tuttu kylmä ja ylpeä mies ei ollut saapuvilla, eikä edes hänen edustajaansa näkynyt siellä. Seuraavana päivänä kerrottiin, että Dombey ja Poika oli lakkauttanut maksunsa, ja iltapuolella julkaistussa vararikkoluettelossa oli tämä nimi ensimmäisenä.

Maailma oli nyt tosiaankin kovassa touhussa, ja sillä oli paljon sanomista. Se oli viattoman luottavainen ja perin pahoin kohdeltu maailma, jossa ei näyttänyt koskaan tapahtuneen toista vararikkoa. Siinä ei ollut ketään mainittavaa henkilöä, joka olisi asioitaan hoitaessaan polkenut maahan uskonnon, isänmaan, hyveen tai kunnian, eikä siinä ollut liikkeellä sellaisia arvopapereita, joiden nojalla kukaan olisi elänyt mukavasti luvaten maksaa suuria rahasummia, vaikkei kuitenkaan ollut mitään vastaavaa. Koko maailmassa ei ollut muuta puutetta kuin rahasta. Kaikki olivat tosiaankin hyvin suutuksissaan, varsinkin ne, joita olisi voitu huonommassa maailmassa pitää vararikkoisina jo ulkokultaisuuden ja valheen takia.

Tässä oli taas Dombey ja Pojan lähetille, kohtalon leikkikalulle, uusi aihe viettää säännötöntä elämää. Ilmeisestikin tuli Perchin kohtaloksi aina herätessään huomata olevansa kuuluisa mies. Hän oli ikäänkuin vasta eilen palannut arkipäiväiseen yksityiselämään rouva Dombeyn karkaamisen ja siitä johtuneiden tapausten tuottamasta kuuluisuudesta. Ja nyt hän kävi vielä entistäkin tärkeämmäksi henkilöksi vararikon kautta. Kun hän luisui alas korkealta tuoliltaan ulommassa konttorihuoneessa, jossa hän nykyään istui katsellen vieraita tilintarkastajia ja muita herroja, jotka olivat äkkiä ilmestyneet lähes kaikkien entisten konttoristien tilalle, ei hänen tarvinnut muuta kuin näyttäytyä pihalla tai »Kuninkaan Vaakunassa», jotta häneltä kysyttiin monenlaista ja samalla melkein aina liitettiin se hauska kysymys, mitä hän tahtoi juoda. Silloin hän alkoi monisanaisesti kertoa niistä vaikeista rauhattomuuden hetkistä, joita hänellä ja rouva Perchillä oli ollut, kun he ensiksi alkoivat epäillä, että asiat menivät hullusti. Sitten Perch kertoi jännittyneille kuulijoilleen hiljaisella äänellä, ikäänkuin toiminimi-vainajan ruumis viruisi hautaamattomana viereisessä huoneessa, kuinka rouva Perch oli ensiksi epäillyt asiain menevän hullusti kuullessaan miehensä huokailevan unissaan: »Kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä punnalta, kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä!» Tämän unissapuhumisen hän otaksui johtuneen isäntänsä kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta. Muuten hän kertoi kuulijoilleen sanoneensa kerran herra Dombeylle: »Rohkenisinko kysyä teiltä, herra, oletteko onneton?» ja herra Dombeyn vastanneen: »Uskollinen Perchini — mutta ei, se ei käy päinsä!» Sitten hän oli painanut käden otsalleen ja sanonut: »Jättäkää minut, Perch!» Niin, lyhyesti sanoen, Perch, asemansa uhri, kertoi monenlaisia valheita heltyen itse kyyneliin niistä, jotka olivat liikuttavaa laatua, ja tosiaankin uskoen, että eilispäivän keksinnöillä oli uudelleen kerrottuina seuraavana päivänä jonkinlainen totuuden leima.

Perch lopetti aina nämä puheluhetket huomauttamalla lempeästi, ettei hänen tapansa mitenkään ollut pettää saamaansa luottamusta, kuinka pahat hänen epäluulonsa olivatkin (ikäänkuin hänessä olisi koskaan herännyt mitään epäluuloa!) Tällainen uskollisuus (kun liikkeen velkojia ei koskaan ollut saapuvilla) oli kaikkien läsnäolijain mielestä hänelle suureksi kunniaksi. Niinpä hän saattoi yleensä palata omatunto rauhallisena, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutelman, ja meni taas istumaan konttorituolilleen katsellakseen tilintarkastajien ja muiden herrain vieraita kasvoja heidän käsitellessään vapaasti liikkeen suuria salaperäisiä kirjoja. Silloin tällöin hän pistäytyi varpaisillaan Dombeyn tyhjään huoneeseen tulta kohentamaan tai meni ovelle saamaan vähän raitista ilmaa, samalla puhellen alakuloisesti jonkun tutun ohikulkijan kanssa, taikka koetti erilaisilla pikku palveluksilla mielistellä tilintarkastajien päämiestä, toivoen saavansa hänen avullaan lähetintoimen jossakin palovakuutusyhtiössä, kun Dombey ja Pojan asiat olisi selvitetty.