I.

»Haluatteko kahvia, signorino?» kysäsi vanha Marietta asettaessaan hedelmät pöydälle.

Peetri tuumiskeli tuokion ja vastasi sitten:

»Haluan.»

»Ehkä puutarhassa?» ehdotti pikku, ruskeaihoinen eukko toimessaan.

»Ei ehkä, vaan varmasti», oikaisi Peetri eukon puhetta ja pudisti päätään ystävällisesti hymyillen.

Eukon pienet, terävät, mustat, italialaiset silmät välähtivät vastaukseksi.

»Tuolla rannalla muhkean salavan katveessa on puutarhapöytä», selitteli hän vilkkain liikkein ja elein. »Vienkö kahvivehkeet sinne?»

»Viekää vain. Uskoudun teidän hoivaanne.»

Sitten istahti Peetri salavan katveeseen puutarhapöydän ääreen, maisteli kahviaan, veteli sauhuja ja katseli mietteissään näköalaa.

Näköalalla oli oma erikoinen viehätyksensä.

Aivan hänen edessään — hänen jalkainsa juuressa — virtasi kapea, sinertävän vihreä Aco, jonka molemmilla rantamilla pitkässä jonossa kasvoi tummia poppelipuita. Acon vedet pakenivat hyrskien rauhaisan järven helmasta. Virran vastakkaisella puolella vasemmalle käsin oli Ventirosen puisto hienoine nurmikkoineen ja puiden välistä pilkisti monihuippuinen linnanrakennus. Etempänä laajeni herttaisen kukkea maisema: viinitarhoja, viljavainioita, lehtoja, puutarhoja ja siellä täällä valkeita huviloita. Oikealla törrötti taasen synkkähahmoinen Gnisi mustine metsineen, karuine kallioineen ja vaahtoavine vuoriputouksineen sekä Cornobastonen vuoriselänne. Ja ylinnä laakson taustassa kohosi Monte Sfiorito lumipeitteisine huippuineen. Ne hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet ilta-auringon hohteessa taivaan tummaa sineä vasten.

Tuttu runo muistui Peetrin mieleen ja sen säkeet pyörivät itsepintaisesti hänen päässään.

»Helmeillen hyrskyvät ve'et», kuiskasi hän. »Totta tosiaan kuvaa tämä runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa. Ja hän alkoi hyräillä laulun ihania tuttuja säveleitä.

Mutta kolmannen säkeen keskivaiheilla hänet keskeytettiin.