XVIII.

»Minun kellossani on jokin vika», sanoi Peetri seuraavana päivänä.

Ja tosiaankin liikkuivat kellon osoittimet kovin hitaasti, oikein kiusallisen hitaasti.

»Ihme ja kumma, ettei siitä olisi mitään hyötyä, vaikka niitä siirtäisi eteenpäinkin», ajatteli hän.

Hän tarkasteli niitä ja pakoitti itsensä sitten odottamaan kotvan aikaa, ennenkuin uudelleen ryhtyi niiden tutkimiseen, ja tuo lyhyt väliaika tuntui hänestä ijäisyydeltä. Kärsimättömänä kuljeskeli hän edestakaisin tuprutellen mauttomia haikuja. Pysähtyi sitten hämmästyneenä eikä ollut uskoa silmiään kun osoittimet pilkallisen kohteliaasti — niin hän ainakin kuvitteli — todistivat, että hänen ijäisyytensä olikin vain neljännestunti.

»Ja minä olen Kantin uskollisena oppilaana pilkannut ajan ulkokohtaista todellisuutta. Oi sinä hitaasti kuluva aika, sinä kurja kuhnustelija!» huudahti hän puiden nyrkkiä avaruudelle, ajan viattomalle puolisolle.

»Eihän pikku osoitin milloinkaan pääse neljän kohdalle», valitti Peetri epätoivoisena tarkastaessaan uudelleen kelloaan. Se oli vasta puoli neljä. Hän virnisteli vihoissaan valkoiselle, sileälle kellotaululle ja lauhduttaakseen mieltään sätti sitä pahanpäiväisesti. »Sinä olet sydämetön, sinä olet tunteeton — sinussa on vain hitaasti ja säännöllisesti pyöriviä rattaita ja vietereitä. Sinä olet yhtä epäinhimillinen kuin ranskalainen virkamies. Oletko sinä miehen kunnon toveri, miehen, joka on menehtymäisillään kärsimättömyyteensä?» Hän asetti kellonsa puutarhapöydälle ja kesti lujana nuo viimeiset, loppumattomat minuutit. Kello neljännestä vailla neljä kulki hän virran poikki. »Jos tulen liian varhain, niin sille ei mahda mitään», arveli hän ja valitsi niin kahdesta pahasta vähemmän pahan uhmaten kaitselmusta.

Hän astui virran poikki ja seisoi nyt ensi kerran Ventirosen alueella — seisoi samalla paikalla, mistä hän niin monesti oli puhellut yli vaahtoavan virran. Hän katseli taloansa ja puutarhaansa ja tarkasteli nyt ensi kerran niitä niin sanoakseni herttuattaren näkökannalta. Hänen mielestään ne ikäänkuin kuuluivat menneisyyteen — eilispäivään, joka oli häipynyt etäisyyteen. Aidattu puutarha ja kaksikerroksinen asuinrakennus juovikkaine ikkunakaihtimineen näyttivät hänestä nyt omituisen pieniltä ja vaatimattomilta — jopa mitättömiltäkin. Hän käänsi niille selkänsä — eikä katsonut enää taakseen. Tietysti palaisi hän niitten luokse illemmällä, mutta silloin kaikki olisi toisin. Uusi luku oli silloin liitetty ihmiskunnan historiaan, suuri tapahtuma, tärkeä edistysaskel piirretty sen kirjoihin. Hänet oli ystävänä vastaanotettu Ventirosen linnassa. Hän ei enää ollut vain muukalainen, joka satunnaisen naapuruuden nojalla sai ystävällisen tervehdyksen. »Jää» — joka tosin tavallaan jo oli murtunut, vaikkakin sitä vielä oli olemassa ylen runsaasti — sulaisi kyllä sitten vähitellen. Aikakausi oli kulunut — uusi oli jo koittamassa.

Siis käänsi hän selkänsä Villa Florianolle, nousi reippaan rohkeana avaroita nurmikkorinteitä myöten, huojuvien puitten siimeksessä — siihen suuntaan, johon hän neljä erikoista kertaa oli nähnyt _hänen_ katoavan — kohti linnaa, joka kohosi hänen silmäinsä edessä komeana ja kauniina. Sen rakennustyyli oli omituisen säännötöntä. Vanhimmat osat olivat jylhän keskiaikaisia — järvelle päin viettävä linnoitus raskaine, ympyriäisine torneineen, joissa ammotti ampuma-aukkoja — harmaine muureineen, joihin ajan hammas oli iskenyt merkkinsä, myrskyt ja sateet painaneet leimansa. Ja siellä täällä näki vihertävää sammalta ja metsistyneitä, kiemurtelevia köynnöskasveja. Muutamat osat olivat suorakulmaisia, punakipsisiä, kirjokoristeisia ja ikkunoitten välisissä pinnoissa oli omituisia, vertauskuvallisia vaalenneita seinämaalauksia. Lisärakennukset olivat aivan uudenaikaista tyyliä — lukemattomine kummanoutoine veistokoristeineen, torninhuippuineen, pikku torneineen ja korkokuvineen — hohtavaa marmoria — kaikki ihmeellisen kevyttä, iloista ja kodikasta. Peetrin mielestä näytti tämä erinomaisen kauniilta Italian kirkkaassa ilmassa, Italian sinitaivasta vasten.

»Tämä talo sopii hänelle yhtä hyvin kuin kaunis, siro puku. Siinä on aivan erikoisen personallinen leima.»

Peetrin hiljalleen lähestyessä linnaa soi herttuattaren ääni lakkaamatta hänen korvissaan, hänen sanansa ja lauselmansa muistuivat yhä uudelleen hänen mieleensä.

Suuren, avaran marmoriterassin toinen kolkka oli järjestetty ulkoilma-huoneeksi. Valkoinen telttakangas oli pingoitettu suojakatokseksi; lämminväriset matot peittivät kivilaattoja; pientä pöytää, jossa oli kirjoja y.m. tavaroita, ympäröivät mukavat korituolit värikkäine tyynyineen.

Herttuatar nousi ja tuli hymyillen häntä vastaan.

Hän ojensi Peetrille kätensä — ensi kerran. Se oli lämmin — sähköisen lämmin, pehmeä — naisellisen pehmeä, kiinteä ja eloisa — todisti vilkkautta ja temperamenttia. Peetri olisi mielellään kumartunut sen yli ja painanut siihen huulensa. Hän olisi melkein saattanut tehdä sen loukkaamatta italialaista seurustelutapaa. Mutta tietysti hän vain yksinkertaisesti kumarsi ja päästi sen sitten.

»_Mi trova abbandonata_», sanoi herttuatar ja vei vieraansa terassin päähän. Hänen äänensä oli ihmeellisen soinnukas, hänen puhuessaan italiankieltä. Hän venytteli ääntiöitä ja lausui kerakkeet huolimattoman epäselvästi italialaisten naisten tapaan, jotka siten saivat puheeseensa sametinpehmeän sävyn. Hän ei kuitenkaan ollut italialainen, ei, kaikeksi onneksi oli hän englantilainen ja tämä seikka vain lisäsi hänen sulojaan. »Setäni ja veljentyttäreni ovat menneet kylään. Odotan heitä kotiin tässä tuokiossa — toivottavasti ei teidän siis kauan tarvitse kaivata nuuskaanne.»

Hänen veitikkamainen hymynsä kohtasi Peetrin silmiä kuin pieni valonvälähdys. Pyytäen kohteliaasti Peetriä istumaan, asettui hän itse entiselle paikalleen korituoliinsa ja nojasi päänsä vaaleanpunaista silkkityynyä vasten. Noudattaen herttuattaren ystävällistä kutsua istahti Peetri vastapäätä olevaan korituoliin. Ja epäilemättä rukoili hän mielessään hartaasti, että herttuattaren setä ja veljentytär pysyisivät kylässä koko iltapäivän. Veljentyttärellään tarkoitti herttuatar varmaankin Emiliaa, ajatteli Peetri, ja tämä ystävällinen nimitys miellytti häntä. »Miten kaunis tukka hänellä on!» tuumi Peetri ihaillen noita säihkyvän ruskeita suortuvia, jotka piirtyivät vaaleanpunaista silkkitaustaa vasten.

Mutta ääneen virkkoi hän: »Oi, olen tottunut odottamiseen», ja muisteli mielessään tämän äärettömän pitkän päivän äärettömän pitkää odotusaikaa.

Herttuatar otti pöydältä viuhkan ja levitti sen polvelleen. Leikiten aukoi ja sulki hän sitä hitaasti. Huomatessaan, että Peetri tarkasteli sitä, ojensi hän sen kohteliaasti vieraalleen. (Minä puolestani uskon, että Peetrin silmät olivat kiintyneet käsiin, jotka pitelivät viuhkaa eikä viuhkaan — mutta sehän on pikku asia.)

»Minä sattumalta näin sen pari päivää sitten Roomassa. Se on tietysti vain viime vuosisadan ranskalaisten viuhkain jäljennös, mutta se oli mielestäni soma, ja siksi ostin sen.»

Viuhka oli valkoista silkkiä ja sitä verhosi hieno, kalpeankellertävä harso — kalpean kellertävä kuin kuihtuneet keltaiset ruusut. Pienet, pyöreät lemmenjumalat liitelivät siinä kevyissä pilvenhattaroissa. Varsi oli helmiäistä ja sen yläosaa koristivat moninaiset leikkaukset sekä erikokoiset opaalit, jotka hehkuivat vihertävän punaisina.

»Se on todellakin hyvin kaunis ja erikoinen», myönsi Peetri. »On kuin suuren perhosen siipi, eikö niin? Mutta ettekö pelkää opaaleja?»

»Minäkö pelkäisin opaaleja?» ihmetteli herttuatar. »Minkätähden?»

»Ellei sattumalta ole syntynyt lokakuussa, sanotaan niiden tuottavan onnettomuutta.»

»Minun syntymäpäiväni on kesäkuussa — mutta en mitenkään voi uskoa, että tällaiset somat opaalit tuottavat onnettomuutta», naurahti herttuatar ottaen viuhkan, jonka Peetri hänelle ojensi. Hän siveli sormenpäillään muutamaa suurenlaista opaalia.

»Ettekö ole ollenkaan taikauskoinen?» kysyi Peetri.

»En — toivottavasti en», vastasi herttuatar. Me emme saa olla taikauskoisia — ettekö tiedä sitä?»

»Todellako?» ihmetteli Peetri. »En sitä tiennyt.»

»Taikausko on meillä kiellettyä ylellisyyttä. Mutta te —? Oletteko _te_ taikauskoinen? Pelkäättekö _te_ opaaleja?»

En tiedä uskaltaisinko kantaa tuollaisia kiviä. Missään tapauksessa en katso ylellisyydeksi kaikkea taikauskoa, vaikka mielelläni kyllä tahtoisin päästä omastani. Se on useinkin hyvin painostavaa. Mutta en voi vapautua tuosta päähänpistosta, että ilma on täynnä ilkeitä pikku paholaisia, jotka meitä väijyvät tehdäkseen meille kepposiaan. Emmehän ollenkaan tiedä, minkälaiset olosuhteet heidän työtään edistävät, mutta yleisestihän uskotaan, että annamme heille otollisen tilaisuuden, jos kannamme opaaleja, tai istumme kolmetoista henkeä pöydässä, tai ryhdymme johonkin erikoiseen perjantaina. Tietenkin me tuollaista vältämme.»

Herttuatar katsahti Peetriin epäilevänä ja kysäsi:

»Uskotteko te todella tuohon kaikkeen?»

»Enpä tosiaankaan. Mutta kun pikku lapsena noita juttuja kuulee, niin ne ikäänkuin jäävät vereen. Enhän minä niihin usko, mutta pelkään niitä kuitenkin sen verran, että ne vaikuttavat minuun hieman painostavasti. Kansa esim. uskoo »pahaan silmään». Kuinka voisikaan oleskeltuaan jonkun aikaa Italiassa, jossa kaikilla on lukemattomia taikoja »pahaa silmää» vastaan, olla siihen puolittain uskomatta?»

Herttuatar pudisti päätään naurahtaen.

»Minä olen oleskellut moniaita vuosia Italiassa, enkä kuitenkaan usko siihen edes neljännesosittainkaan.»

»Kadehdin teidän mielenlujuuttanne. Mutta vaikkakin katolilaiset katsovat taikauskoa kielletyksi ylellisyydeksi, on kuitenkin monta hyvää katolilaista, jotka siihen uskovat.»

»_Hyviä_ katolilaisia on kovin harvassa. Tuota sanaa käytetään yleisesti aivan väärässä merkityksessä. Ollaksensa _hyvä_ katolilainen ei suinkaan riitä, että tunnustaa itsensä katolilaiseen kirkkoon kuuluvaksi, käy sunnuntaisin messussa ja on perjantaisin lihaa syömättä. Ollaksensa hyvä katolilainen, täytyy olla pyhimys, ei vähempää — eikä vain muodollinen pyhimys, vaan tosi pyhimys, pyhimys sekä ajatuksissa, tunteissa että puheissa ja töissä. Mikäli on taikauskoinen — sikäli on _huono_ katolilainen. Jos mailma olisi täynnä hyviä katolilaisia, olisi tuhatvuotinen valtakunta maan päällä jo olemassa.»

»Tai yhtä hyvin, jos mailma olisi täynnä hyviä _kristityltä_ — eikö niin?» kysyi Peetri.

»Nuo kaksi käsitettä merkitsevät aivan samaa», vastasi herttuatar lempeän veitikkamainen uhma silmissään.

»Armoa!» huudahti Peetri. »Eikö protestanttikin voi olla hyvä kristitty?»

»Voi kyllä. Protestantti voi tietämättään olla katolilainen», selitti herttuatar.

»Niinkö —?» ihmetteli Peetri.

»Asia on aivan selvä. Ei voi olla kristitty olematta katolilainen. Jos uskoo kristinuskon totuuksia sikäli kuin on ollut tilaisuudessa oppia niitä tuntemaan, ja pyrkii elämään kristillisen siveysopin mukaisesti, _on_ katolilainen, on katolisen kirkon jäsen joko tieten tai tietämättään. Katsokaa, ihmiseltä ei voi ryöstää hänen perintöoikeuttaan.»

»Tuohan kuulostaa sangen vapaamieliseltä ja kuitenkin on katolilaisia yleensä syytetty ahdasmielisyydestä uskonasioissa», arveli Peetri.

»Kuinka voisivat he olla katolilaisia, jos he olisivat ahdasmielisiä. Jos protestantti käyttää järkeään ja on johdonmukainen, ei hän pitkäksi aikaa voi jäädä itsetiedottomaksi katolilaiseksi. Perehdyttyään johdonmukaisesti asioihin, haluaa hän myöskin liittyä kirkon vakinaiseksi jäseneksi. Ajatelkaamme vain Englantia. Kääntyneitten luku kasvaa säännöllisesti vuosittain.

»Mutta englantilaiset pitävät kunnianaan olla epäjohdonmukaisia. Niinpä otaksuttavasti Englannin kansan enemmistö vielä moniaita vuosisatoja tulee vastustamaan kääntymystä — vai mitä arvelette? Nykyään ollaan yleensä kovin välinpitämättömiä uskonasiain suhteen — se kuuluu ajan henkeen — ja katolilaisuus asettaa suuria vaatimuksia. Jo yksin mukavuussyistä pysytään protestantteina.»

»Ja monet englantilaiset myöskin sen vuoksi, että tahtovat purjehtia omassa purressaan — eivätkä halua sekoittua ulkolaisiin publikaaneihin ja syntisiin — eikö niin?» kysyi herttuatar.

»Aivan niin. Olemme saarelaisia ja farisealaismielisiä», sanoi Peetri.

»Mitä välinpitämättömyyteen tulee, johtuu se varmaankin nuoruudesta ja kokemattomuudesta», jatkoi herttuatar hymyillen. »Ei voi joutua läheiseen yhteyteen tosielämän kanssa — murheen, suuren riemun, koettelemuksen, synnin tai ylevän hyveen, kuoleman tai uuden olemuksen syntymisen taikka muitten elämän suurten ihmeellisten ilmiöitten kanssa — ja sittenkin pysyä välinpitämättömänä uskonasiain suhteen. Vai mitä sanotte?»

Joutuessaan tekemiseen elämän suurten, ihmeellisten ilmiöitten kanssa on ihmisellä uskonnolliset hetkensä», myönsi Peetri. »Mutta ne ovat kovin lyhytaikaisia, eikö niin?»

»Niitä voi viljellä — voi elvytellä. Pikku holhokissani Emiliassa opitte tuntemaan hyvän katolilaisen. Hän tahtoo ruveta laupeudensisareksi ja omistaa koko elämänsä köyhille.»

»Niinkö! Sääli tyttöä. Hän on kovin suloinen. En ole milloinkaan nähnyt somempia ruskeita silmiä kuin hänen.»

»Uskonpa, että muutaman vuoden kuluttua nuo suloiset, ruskeat silmät katselevat laupeudensisaren päähineen alta. Eikä tyttö suinkaan ole säälittävä. Nunnat ja laupeudensisaret ovat mielestäni onnellisimpia ihmisiä mailmassa — ja tietysti myöskin papit. Oletteko esimerkiksi tavannut onnellisempaa ihmistä kuin minun setäni.»

»En ainakaan ketään herttaisempaa ja ystävällisempää», sanoi Peetri. »Hänellä on ihmeellisen miellyttävät vanhat kasvot.»

»Hän onkin ihmeellinen vanhus. Tahtoisin kovin mielelläni pidättää hänet luonani koko loppukesän, vaikkakin hän nyt sanoo pistäytyneensä tänne vain viikoksi. Ollessaan Roomassa tekee hän liian ahkerasti työtä. Olen kuullut kerrottavan, että hän on ainoa kardinaali, joka henkilökohtaisesti pitää huolta nimikirkostaan. Mutta täällä maalla on hän aamusta iltaan ulkosalla Emilian kanssa. Hän on yhtä nuori mieleltään kuin holhokkini. Yhdessä leikkivät he kuten lapset ja heidän elämänriemuaan katsellessani tunnen minä itseni yhtä vanhaksi ja vakaantuneeksi kuin joku herra Kenneth Grahame'n olympialaisista sulottarista.

Peetri naurahti. Seurasi sitten lyhyt vaitiolo, jonka aikana Peetri sattumalta katsahti laaksoon päin.

»Kas vain!» huudahti hän. »Joku on värjännyt vuoren vihreäksi.» Herttuatar käännähti ja hänkin huudahti hämmästyksestä.

Ihmeellisen valoheijastuksen tai jonkinlaisen sädetaittumuksen vaikutuksesta oli Monte Sfioriton lumipeite muuttunut kirkkaan vihreäksi, aivan kuin olisivat siihen sattuvat säteet kulkeneet smaragdien läpi. Molemmat katselivat ja ihailivat sitä ääneti hetkisen. Näky oli tosiaankin ihana ja samalla yllättävä — päivänpaisteiset nurmikot, upeat puut, sininen tunturijärvi ja kirkkaan vihreät vuorenhuiput olivat hurmaavia.

»Nuo lumihuiput purjehtivat aina väärällä lipulla», sanoi Peetri. Olen nähnyt niiden pöyhkeilevän sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta en vielä koskaan valkeissa.»

»Ettehän toki senvuoksi moiti niitä. Viattomiahan ne ovat. Sen vaikuttaa etäisyys, ilma ja aurinko.»

Hän sulki viuhkansa leikiteltyään sen kanssa koko pitkän keskustelun ajan ja asetti sen takaisin pöydälle. Pöydällä olevien kirjojen joukossa — siinä oli enimmäkseen keltakantisia ranskalaisia kirjoja — huomasi Peetri säpsähtäen kullalla kirjaillun harmaakantisen kirjan — tuon kirjan nähdessään säpsähti hän aina — se oli nimittäin »Sanojen mies».

Huomatessaan mihin Peetrin katse kiintyi, virkkoi herttuatar:

»Siinä on ystävänne kirja. Kerroinhan jo teille lukeneeni sen uudelleen.»

»Niin», sanoi Peetri.

»Ja tiedättekö, olen melkein taipuvainen yhtymään teidän ihailevaan arvosteluunne. Se on _tavattoman_ terävästi kirjoitettu ja samalla viehättävä ja ihmeen ihana. Sillä on tosiaankin kauneuden turmiota tuottava tuntu.»

Ja herttuattaren hymyily muistutti Peetrin mieleen, kuka nuo sanat ennen oli lausunut.

»Niinkö», sanoi Peetri.

»Sen kauneus», jatkoi herttuatar miettivän näköisenä, »ei ole ilmeistä — vai miten? Se ei ensi näkemältä pistä silmään. Se piilee teoksen kudoksissa eikä päily sen pinnalla. Täytyy tarkasti katsella tajutakseen sen.»

»Täytyy aina tarkasti katsella tajutakseen kauneutta, joka on katsomisen arvoista», puheli Peetri ylimalkaisesti. Mutta saatuaan näin jalkansa jalustimeen lennätti hänen keppihevosensa hänet mukanaan. »Kauneuden aikaansaamiseen tarvitaan aina kaksi. Katsojan silmä on aivan yhtä välttämätön kuin taiteilijan käsi. Taiteilijalla on tehtävänsä — samoin katsojalla. He ovat työtovereita. Heidän tulee olla yhdenvertaiset, heidän tulee olla toistensa kaltaiset — nimittäin toistensa kaltaiset siinä suhteessa että ovat vastakohtia ja täydentävät toisiaan. Lyhyesti sanoen, on taide vuorovaikutusten tulosta. Kauneus, joka ikäänkuin pakoittautuu meille, väsyttää ajan pitkään ja on laadultaan kovin pintapuolista; se ei ole tosikauneutta — on vain kauneuden varjoa, kauneuden irvikuvaa.»

Herttuattaren silmät hymyilivät ja kasvot hehkuivat vienosti mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta ja ehkäpä hieman muutakin — ehkä päilyi niissä pieni pienoinen erä hillittyä hilpeyttä. Mutta mielenkiinto oli kuitenkin valtavin tekijä.

»Olette oikeassa», myönsi hän hidastellen tuokion vastatessaan. Seurasi sitten omaa ajatusjuoksuaan. »Ja minäkin pidän — samoin kuin te — aivan erityisesti kirjassa esiintyvästä naishenkilöstä — Paulinesta. En voi sanoin kertoa, miten paljon hänestä pidän. Minä — se kuuluu ehkä liioitellulta — minä en ole ennen runouden mailmassa tavannut naista, joka niin suuressa määrässä minua miellyttää — joka aivan erikoisen henkilökohtaisesti minua viehättää. Ihailen hänen älyään — hänen omapäisyyttään — hänen hellyyttään — hänen jalomielisyyttään! Miten ihmeessä on teidän ystävänne voinut luoda sellaisen naisilmiön? Hän on mielestäni yhtä todellinen kuin mikä nainen hyvänsä, jonka seuraelämässä olen tavannut — ja totisesti paljoa todellisempikin kuin ne naiset, joita tunnen — hän on täysin todellinen, hän aivan kuin elää ja liikkuu joukossamme. Ja kuitenkaan en ole tuntenut naista, joka olisi hänen kaltaisensa. Elämä olisi rattoisampaa, jos tuntisi hänen kaltaisiaan naisia. Hän on minusta ihannenaisen perikuva. Tunteekohan ystävänne montakin senkaltaista naista? Silloin on hän tosiaankin onnen suosikki! Vai onko Pauline — vaikkakin tuntuu täysin todelliselta — vain mielikuvituksen luoma?»

»Te kosketatte tuota salaista, haltioivaa alkulähdettä, josta ystäväni on ammentanut innostuksensa. Sillä on oma tarinansa. Feliks Wildmay on aivan arkipäiväinen ihminen. Mitenkä voisi Paulinen kaltainen nainen olla hänen mielikuvituksensa luoma? Pauline on kyllä »silminnähty ilmiö». Jumala hänet loi. Wildmay tekaisi hänestä jäljennöksen. Hän piirsi hänet luonnosta parhaan taitonsa mukaan — hahmoitteli naisen, joka todellakin meidän päivinämme eli ja liikkui tässä matoisessa mailmassa. Mutta, kuten sanottu, se on tarina naisesta, joka...»

»Todellako?» Ja herttuattaren silmät paloivat innostuksesta. »Kertokaa se tarina minulle — kertokaa, kertokaa!» huudahti hän miltei käskevän kiihkeästi.

Ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä hartainta odotusta.

»Se tarina ei ole niinkään helposti kerrottavissa. Ei siinä ole mitään kouraan tuntuvaa. Ei siinä ole tapauksia, ei toiminnan kehitystä — se on aivan omakohtainen — pelkkä tunnelmanäytelmä. Pauline oli kyllä »silminnähty ilmiö», mutta ei sen lähemmin tunnettu — olihan vain hämärästi aavistettu. Wildmaylle oli hän vieras — nimetön — suvuton — kansallisuutta vailla, vaikka hän otaksui, kuten kirjassakin kerrotaan, hänen olleen syntyperältään englantilaisen ja naimisissa ranskalaisen kanssa. Hän näki hänet vain kaukaa, viisi kuusi kertaa. Hän näki tuon nuoren naisen pari kertaa muutamassa Pariisin teatterissa ja oopperassa; myöhemmin pari kertaa Lontoossa ja sitten vielä kerran Pariisissa, Boulognen metsässä. Siinä kaikki — — mutta kyllin ystävälleni. Naisen ulkomuoto — hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen hymynsä, hänen esiintymisensä, hänen tapansa kantaa päätään, hänen eleensä ja liikkeensä, hänen pukunsa — hänen ääntään ei hän ollut koskaan kuullut — niin, hänen pelkkä ulkonainen olemuksensa oli Wildmaylle haltioiva näkemys ja vaikutti häneen valtavammin kuin kaikki muut naiset yhteensä. Hän oli ihmeen ihana, hillityn ja ylhäisen näköinen, mutta hänessä oli vielä äärettömän paljon muutakin puoleensa vetävää. Hänen kasvonsa — koko hänen olemuksensa — olivat ihmeellisen ilmerikkaat. Hänessä hehkui henki — paloi säteilevä, tuoksuava tuli. Muut naiset olivat vain tomua ja tuhkaa, näyttivät elottomilta hänen rinnallaan. Hän oli vietteleväin viehätysten ja lumoavain lupausten ihana yrttitarha. Äly ja oikut, jalous ja hempeys versoivat siinä — niinhän te itse sanoitte. Ja rotu ja hermot. Ja ihannenaisellisuus: kaikki nuo salaperäiset, tenhoisat, hämärät ominaisuudet, jotka erikoisesti naisluonteelle ovat ominaisia ja perusoleellisia — hän oli kauttaaltaan nainen. Wildmay näki sen, tunsi sen. Wildmay ei tuntenut häntä — eikä hänellä ollut minkäänlaisia toiveita milloinkaan saada tutustua häneen — ja kuitenkin tunsi hän hänet paremmin kuin kenenkään muun mailmassa. Hänestä tuli Wildmayn ajatusten aarre, unelmain sankaritar, sanalla sanoen koko hänen elämänsä valtijatar.

Herttuattaren katse oli koko ajan kiihkeänä riippunut kertojassa, mutta kun tämä lopetti puheensa, loi hän katseensa käsiinsä, jotka lepäsivät ristissä hänen helmassaan ja mietiskeli hetken aikaa äänetönnä kuulemiaan. Lopuksi kohotti hän jälleen katseensa ja virkkoi:

»En milloinkaan ole kuullut mitään niin ihmeellistä — niin kumman ihmeellistä — romantillista — mieltäkiinnittävää. Mutta — mutta —.»

Otsa rypyssä empi hän, minkä kysymyksen tekisi.

»Tässä tarinassa vilisee »mutta» sanoja», naurahti Peetri.

Herttuatar sivuutti Peetrin huomautuksen — oli nyt tehnyt valintansa kysymysten joukosta.

»Eikö ystävänne tila ollut kerrassaan sietämätön? Miten saattoi hän pysyä rauhallisena? Eikö hän millään tavalla yrittänyt saada selkoa hänestä — päästä selville hänen nimestään — tulla esitellyksi hänelle? Minäpä hänen sijassaan en olisi suonut itselleni hetkeäkään rauhaa — olisin pannut taivaan ja maan liikkeelle.»

»Mutta mitä hän olisi tehnyt? Sanokaa minulle edes jotakin, johon hän olisi voinut ryhtyä! Yhteiskunnalla ei ole minkäänlaisia toimenpiteitä tuollaisen tapauksen varalle. Se on luonnotonta — mutta totta. Mies näkee naisen — tahtoisi kovin mielellään tutustua häneen — mies on arvossapidetty — nainen niinkutsuttu »lady» — kuuluvat molemmat siis _samaan mailmaan_. Ja kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista keinoa, jonka välityksellä mies voisi päästä toiveittensa perille — hänen on mahdoton päästä tuon naisen tuttavuuteen, jollei sattuman oikku heitä hänen tielleen otolliseen aikaan yhteistä tuttavaa välittäjäksi. Mutta mitä Wildmayhin tulee, oli sattuma heittänyt kaikki mahdollisesti yhteiset tuttavat surkuteltavan kauas. Ei ketään ollut saapuvilla, kun ystäväni näki hänet. Ei ketään, joka olisi voinut esittää hänet — ei ketään joka olisi voinut antaa hänelle tietoja. Eihän hänen toki sopinut juosta kaduilla etsimänsä naisen vaunujen perässä — eikä salapoliisin tavoin urkkia hänen jälkiään. Hänen tilansa oli tukalaa tukalampi — mitä hänen oli tekeminen?»

Herttuatar leikki jälleen viuhkansa kanssa.

»Ystävänne tila oli todellakin toivoton», myönsi herttuatar. »Sääli mies raukkaa. Hän oli kai kovin kiusaantunut ja pettynyt.»

»Olipa kylläkin, mies parka», sanoi Peetri. »Hän harmitteli ja riehui ja potki tutkainta vastaan kaikin voimin. Tuon tuostakin, missä milloinkin, näki hän hänet vilahdukselta, sitten hävisi nainen tietymättömiin. Jollakin tavalla täytyi hänen saada purkaa tunteitaan ja niin kirjoitti hän hänestä kirjan. Mielikuvituksensa luomasta kuvasta hahmoitteli hän Paulinen. Siten saattoi hän joka päivä viettää hänen seurassaan ihania hetkiä, elää jonkinlaista yliaistillista yhdyselämää. Hänen ääntään ei hän milloinkaan ollut kuullut — nyt puhui nainen aina hänelle Paulinen huulien kautta. Hän omisti hänet — hän oli hänen ainoansa — hän asui hänen majassaan — hän odotti häntä aina hänen työhuoneessaan. Teistäkin hän tuntuu todelliselta. Ystävästäni oli hän sanomattoman, ihmeellisen todellinen. Hän näki hänet, tunsi hänet, hahmoitteli eläväksi hänen älynsä, sielunsa, ja koko olemuksensa pienimpiä piirteitä myöten — kuvasi äänen sulosoinnut, käden sinertävät suonet, sormukset — turkikset ja pitsit, ilmavan hameen kahinan ja tuoksun. Oli miltei laskenut hänen hiussuortuvansa.

Taasen herttuatar mietiskeli hetkisen, leikki viuhkansa kanssa ja katseli sen opaaleja.

»Minä katselen asiaa naisen näkökannalta», sanoi hän tuokion vaiettuaan. »Hän, tuo nainen on näytellyt sellaista osaa miehen elämässä — eikä hänellä ole ollut siitä aavistustakaan! Todennäköisesti ei hän edes ole aavistanut sen miehen olemassaoloa — sillä onhan sangen mahdollista, ettei hän mainitsemissanne tilaisuuksissa ole ollenkaan huomannut miestä. On ollut tuollaisen romaanin aiheena — eikä ole ollut siitäkään aavistusta. Ehkäpä on lukenutkin tuon romaanin — eikä ole aavistanut, että itse on ollut Paulinen esikuvana. Tai _ehkei_ — ja se olisi vieläkin ihmeellisempää — _ehkei_ ole lukenut romaania, eikä ole kuullut siitä puhuttavankaan. On ollut kauniin kirjan haltioivana aiheena — ja jäänyt tietämättömäksi sen olemassaolosta. Tämä tarina on melkein ihmeellisempi naisen näkökannalta katsottuna kuin miehen. Siinä on jotakin mieltä järkyttävää. Vaikuttaessaan noin valtavasti henkilön kohtaloon, henkilön, josta ei edes ole kuullut puhuttavankaan, joutuu tavallaan tiedottoman edesvastuuntunteen alaiseksi.»

»Mutta miehen kannalta katsottuna on siinä epämääräistä tungettelevaisuutta», sanoi Peetri nauraen. Myönnän, että Wildmay on käyttäytynyt jotenkin omavaltaisesti. Ajatelkaahan, hän on häikäilemättä _ottanut ikäänkuin omakseen_ ventovieraan olennon. Mutta taiteilijat ovat mitä periaatteettomimpia ihmisiä, jotka tässä mailmassa vapaina vaeltavat. He iskevät kaikkeen, mikä vain heidän tielleen sattuu.»

»Ei, ei», sanoi herttuatar. »Mielestäni oli hänen menettelynsä oikeutettua. Voimme hienotunteisuudessa mennä aivan liian pitkälle. Hän oli mielestäni oikeutettu käyttämään hyväkseen löytönsä tuottamia etuja — sillä _olihan_ se löytö, eikö totta? Olette itse sanonut, että katsojan silmä — »näkevä silmä» — on aivan välttämätön. Minusta koko tämä asia asettaa Wildmayn erittäin edulliseen valoon. Eipä monikaan mies pysty tuntemaan tuollaista puhtaasti henkistä intohimoa. Sillä olihan hänen tunteensa intohimoinen? Sehän osoittaa ihanteellista luonnetta. Ei hän ainakaan ole aineellisuuteen takertunut. Mutta — mutta on sydäntäsärkevää, ettei hän milloinkaan tavannut häntä.»

»Niin, se kuuluu kertomuksen jatkoon», sanoi Peetri. »Hän tapasi hänet kuitenkin lopuksi.»

»Tapasiko —?» huudahti herttuatar säpsähtäen ja hänen katseensa kirkastui. »Vai tapasi hän hänet todellakin! Oi, kertokaa, kertokaa!»

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä ilmestyivät kardinaali ja Emilia terassin portaille, joita he verkalleen nousivat.

»Harmillista!» sopersi herttuatar itsekseen ja kääntyen Peetrin puoleen virkkoi: »nyt meidän täytyy jättää tarina toiseen kertaan, jollen sitä ennen kuole uteliaisuudesta.»

Kun tavanmukaiset tervehdykset olivat suoritetut, liittyi vielä seuraan toinenkin vanhanpuoleinen pappi. Hän oli pitkä, muhkea ja punakka mies ja Peetri sai esittelyssä tietää, että hänen nimensä oli monsignore Langshawe. »Tämä tietysti on herttuattaren kappalainen», ajatteli Peetri. Sitten tuli palvelija teevehkeineen.

»Voi sinä vietävän kaunis pikku _opaali_!» puheli Peetri kulkiessaan kotiinpäin ilta-auringon hohteessa. »Olitpa vähällä saattaa minut turmioon. Olit kerrassaan turmella asiani. Jollemme olisi tulleet keskeytetyiksi, olisi salaisuuteni luiskahtanut kieleltäni. Ja jos se ennenaikojaan olisi tullut ilmi, olisi kaikki ollut hukassa.»

Ja Peetri siunasi kohtalon oikkua, joka oli hänet pelastanut — pelastanut huutavasta hukasta. Vaikka kauhu vielä ahdisti mieltä, oli hän kuitenkin samalla ylen onnellinen. Kaikki hänen rohkeimmat toiveensa olivat toteutuneet. Hänet oli ystävänä vastaanotettu Ventirosessa, ja sen lisäksi oli hän saanut kertoa unelmiensa sankarittarelle ainakin osan sitä tarinaa, jonka kautta hänen elämänsä ja tämän elämä olivat joutuneet niin ihmeelliseen yhteyteen. Ja hän oli pelastunut vaarasta paljastaa itsensä. Se päivä ei ollut vielä koittanut, jona hän turvallisesti voisi salaisuutensa ilmaista. Koittaisiko milloinkaan? Mutta samalla hän tunsi, että tarinan ensi rivien kertominen oli huomattavasti edistänyt asiain kulkua ja antanut niille aivan uuden käänteen.

»Hetki, jota vuosisadat huokaillen kaipasivat, on lähempänä kuin mitä te luulette», sanoi hän Marietalle. »Näyttämön väliverho on auennut, kolmas näytös on alkamassa. Minulle häämöittää jo lopun alun kajastus.»