XIV.

Päiviä vieri — en tiedä miten monta — eivätkä Peetri ja herttuatar tavanneet toisiaan. Peetrin mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.

Kaikella, mikä kohtaa puhdasveristä optimistia, on arvonsa. Olen kuullut kerrottavan, että tämä varsinkin pitää paikkansa kirjailijoihin nähden. Kynäniekan myllyyn kelpaa kaikki jauhettavaksi.

Peetrin nykyiset kokemukset — varmaankin tulee hän käyttämään niitä hyväkseen vastaisessa nerontuotteessaan — opettivat hänelle miten ylen raskaita lemmensairaan huolet ovat, miten kuumeisen kiihkeästi lempivä sydän saattaa liekehtiä ja miten uskomattoman pitkiksi tunnit ja minuutit silloin venyvät.

Hän yritti hauskutella itseään jos jollakin tavalla.

Hänen silmäinsä edessä oli alati mitä ihanin maisema: tummansininen tunturijärvi, kelmeä Monte Sfiorito, synkkähahmoinen Gnisi ja lännenpuolella hymyilevä vuoristo. Yllä kaartuva taivas, pilvet, kirkas päivänpaiste, jyrkät varjot ja iltapuhteella kaikkia näköaloja verhoava elokuun ihmeellinen, opaalinhohteinen auer. Sitten puutarha korkeine puineen, joiden tiheän, hienon lehtikatoksen lomitse päivänsäteet kuulsivat — kukkasineen, lintuineen, mehiläisineen ja perhosineen, väreineen, tuoksuineen ja sulosointuineen. Sen lisäksi soliseva suihkukaivo säihkyvine vaahtosäteineen ja vuolas, vertauskuvallinen Aco. Ja sitten puolen tunnin kävelymatkan päässä kylä sievine, vaaleanpunaisine taloineen, kummulla sijaitsevine kirkkoineen — siinä alttarit ja kappelit — karkeapiirteisine, rumine luuhuoneineen, kalvenneine seinämaalauksineen. Ja kylässä pirteätä, vilkasäänistä italialaista ulkoilmaelämää: kenkienpaikkaaja naputteli kojussaan, naiset rupattelivat puvuistaan, lapset ryömivät katuloassa tai ajoivat toisiaan takaa, huutaen täyttä kurkkua, miehet istuivat viinikapakan edustalla, pöytiensä ääressä, kuihtuneitten pensaitten katveessa kilistellen lasejaan. He pelasivat _moraa_, kiistelivät, nauroivat, lauloivat ja näppäilivät mandoliinia. Muutamat vakavamielisemmät kansalaiset istuivat ongella sillankaidepuulla heilutellen jalkojaan. Kohiseva virta ei suonut heille ainoatakaan kalaa.

Kaikki tämä avartui Peetrin silmien eteen ja arvattavasti hän sen näkikin. Mutta päättäen siitä riemusta, minkä se hänelle tuotti, olisi hän, kauneuden kumartaja, yhtä hyvin tällä kertaa voinut olla umpisokea niinkuin halveksituin hänen anglosaksilaisistaan. Kaikki tämä muodosti nyt Peetrin mielestä vain taustan, josta esiintyvä päähenkilö puuttui. Se oli ainoastaan näytelmän kulissilaite, näytelmän, jonka esitys oli keskeytetty. Se oli vain tyhjä näyttämö.

Hän yritti lukea. Hän oli tuonut mukanaan Villa Florianoon joukon kirjoja, mutta niissä ei nyt ollut ainoatakaan, joka olisi voinut kahlehtia hänen mieltään. Hän yritti kirjoitella — mutta ihmetteli samalla hieman hämmästyneenä, miten ihmisten mieleen oli juolahtanut tuollainen hyödytön ja tyhjänpäiväinen töhertely.

»En koskaan enää kirjoita mitään. Kirjailijan toimi kuuluu joko alhaisimpiin ammatteihin», jatkoi hän ja luultavasti syystäkin, — »taikka on se yksinomaan itsetietoisuuden kehittämistä ja ylläpitämistä. Olisipa melkein jalompaa työtä kalkutella kiviä katuloihin — hyödyllisempää huvia kantaa vettä kämmenellä. Asioita, joista kannattaisi kirjoittaa, ei voi sanoin kuvailla eikä kielin kertoa — ne asiat taas, joita voi sanoin kuvailla, ovat joko itsestään selviä taikka arvottomia. Ovat kuin räiskyvät katajat roihuavassa tulessa.»

»Oi miksikä ei _hän_ näyttäydy?» Pahinta oli, että Peetri mielessään hautoi tietoisuutta siitä, että _hän_ milloin hyvänsä voisi näyttäytyä. Tämä oli pahinta, mutta samalla myöskin parhainta. Se sekä piti vireillä toivoa että kidutti. Se sai hänet kärsivällisesti odottamaan ja pysymään valppaana. Oleskelemaan puutarhassaan ja kaihoisin katsein tähystelemään Ventirosen yrttitarhoja, kuljeskelemaan ristiin rastiin koko seudun, tähystelemään joka suunnalle, tutkimaan joka olennon ja varjon. Minä hetkenä tahansa saattoi herttuatar ilmestyä; mutta päivät vierivät — pettymyksen päivät! — eikä hän ilmestynyt.

Marietta, tuo kunnon eukko huomasi Peetrin alakuloisuuden ja koetti yksinkertaisella tavallaan huvittaa häntä.

Eräänä iltana tupsahti eukko tuiskuna Peetrin arkihuoneeseen. Joka piirre hänen kurttuisissa, ruskeissa kasvoissaan ja pienessä jänterässä olennossaan ilmaisi mitä suurinta jännitystä.

»Tulikärpäset! Tulikärpäset, signorino!» huusi hän huitoen innokkaasti käsillään.

»Mitkä tulikärpäset?» kysyi Peetri välinpitämättömänä.

»On pyhän Dominikuksen juhla. Tulikärpäset ovat saapuneet. Ne saapuvat vuosittain pyhän Dominikuksen juhlaksi. Ne ovat hänen rukousnauhansa helmiä. Ne ovat pyhän Dominikuksen rukouksia. Niitä on tuhansittain. Tulkaa, signorino! Tulkaa katsomaan!»

Eukon mustat silmät säihkyivät. Kehoittavasti viittasi hän kädellään ikkunaa kohti. Peetri nousi hitaasti paikaltaan, kulki verkkaan lattian poikki ja katseli ulos akkunasta.

Ja siellä oli todellakin tuhansittain pieniä, kullankellertäviä liekkejä, jotka luikertelivat, lepattelivat, kohoilivat ja vaipuivat illan tummansinisessä pimeässä, aivan kuin lumihiutaleet tuulessa, aivan kuin sykkivät, kultaiset sydämet — Jupiter näkymättömänä laskeutumassa Danaen luokse.

»_Son carin', eh_?» huudahti Marietta innoissaan.

»Hm — niin — ovathan ne sieviä», myönsi Peetri vastahakoisesti. »Entä sitten?» lisäsi tuo kiittämätön mies, kääntyi takaisin ja heittäytyi taasen lepotuoliinsa.

»Kuulkaapa, hyvä Marietta, ei mikään kauneus mailmassa voi salata esineitten alkuperäistä kehnoutta. Teidän tulikärpäsenne — pyhän Dominikuksen helmet, joiksi suvaitsette niitä kutsua — niin asiasta toiseen, tiedättekö miksi niitä Amerikassa sanotaan? — uskokaa pois, siellä niitä sanotaan salamalutikoiksi — niin suuri on erotus etelän runollisen ja lännen koristelemattoman kielen välillä — teidän tulikärpäsenne ovat sangen sieviä, myönnän sen. Mutta ne ovat vain Saharan erämaan kissankultaa, vain tomu- ja tuhkaruokien höystettä. Vaikka elämää kuinkakin kullalla kirjailisi, on se kuitenkin harmaata — kamala painajainen se on. En voi sanoin kuvailla, kuinka raskaana se nykyään minua painostaa. Nuoruudessani kärsin mielestäni ikävästä. Mutta silloin se vain piloillaan kiusotteli viheriätä raakiletta säästäen tuhoisammat turmansa kypsälle hedelmälle. Vakuutan teille, ettei tämä ole mikään naurunasia. Onko teillä milloinkaan ollut piintynyttä päähänpistoa? Oletteko yötä päivää kiduttanut aivojanne, manannut taivaan ja maan valtoja saadaksenne tietää onko — onko esimerkiksi _toinen mies_ mukana näytelmässä? Kas niin, tuokaa minulle jotakin juotavaa. Seltervettä ja vermutia. Tahdon etsiä unohdusta viinin huumauksesta.»

Oliko _toinen mies_ mukana näytelmässä? Miksikä ei? Niin, _oliko_? Marietan poissaollessa pyöri tuo kysymys itsepintaisesti Peetrin päässä eikä suinkaan ollut omiaan palauttamaan hänen mielenrauhaansa.

Marietta vain rohkeasti jatkoi huvittamisyrityksiään ja sanoi pari päivää myöhemmin Peetrille:

»Signorino, tahtoisitteko nauraa oikein makeasti?»

»Miksikä en», vastasi Peetri välinpitämättömänä.

»Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa minua.»

Eukko vei Peetrin puutarhaan ja sieltä läheisyydessä olevan niityn veräjälle. Sievä, mustasarvinen, valkoinen lehmä seisoi siinä — pää aidan tällä puolen — katseli tietä ja ammoi tuon tuostakin surullisesti.

»Katsokaa sitä», sanoi Marietta.

»Katsonhan minä. Entä sitten —?» virkkoi Peetri.

»Aamulla veivät siltä vasikan — se oli vieroitettava», sanoi Marietta.

»Vai veivät, ilkiöt! Entä sitten?»

»Siitä saakka on se seisonut veräjän luona, katsellut tielle ja ammonut.»

»Sääli elukkaa!» Mitä sitten?» kysyi Peetri.

»Ettekö huomaa, signorino? Katsokaa sen silmiä.

Se itkee — itkee aivan kuin kristitty ihminen.»

Peetri katseli — ja totta tosiaan virtasivat kyyneleet lehmä-raukan silmistä raskaina ja vuolaina: suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat sen suuria, tukevia, karvaisia poskipäitä pitkin ja vierivät ruohikkoon. Ne olivat avuttoman tuskan kyyneleitä, vaikka muut pitivät niitä käsittämättömän kärsimyksen kyyneleinä. »Miksi on minua näin julmasti kohdeltu?» puhuivat ne äänetöntä kieltään.

»Oletteko koskaan ennen nähnyt lehmän itkevän? Eikö se ole kovin hullunkurista?» kysyi Marietta innoissaan.

»Hullunkurista —?» toisti Peetri ja huokasi. »Hullunkurista?» miltei voihki hän.

Sitten puheli hän lehmälle.

»Lehmä-raukkani — lehmä-raukkani», tyynnytteli hän, silitteli sen pehmeätä lämpöistä kaulaa ja rapsi sen korvantaustaa. »Lehmä-raukkani, lehmä-raukkani!»

Lehmä kohotti päätään ja nojasi isoa leukaansa Peetrin olkapäähän hengittäen hänen kasvoilleen.

»Kas vain, sinä tiedät, että me kaksi olemme kovan onnen tovereita, eikö niin?» sanoi Peetri. »Minultakin ovat vieneet vasikkani — vaikka minun vasikkaani vain kuvannollisessa merkityksessä voi sanoa vasikaksi — eikä se oikeastaan minun ollutkaan — taisi jo alun pitäen kuulua jollekin toiselle. Se karvas yrtti ei ainakaan katkeroita _sinun_ murheenmaljaasi. Nyt sinun todellakin täytyy rauhoittua. Itkusta ei ole mihinkään. Sitäpaitsi on mailmassa vasikoita vaikka kuinka paljon. Ensi kerralla saat varmaankin paljoa kauniimman ja lihavamman. Sinun tulee myöskin muistaa, että tappiosi on toisen voitto — isäntäsi ei olisi syyttä suotta vienyt sinulta vasikkaa, jollei hän olisi siitä hyötynyt. Jos olet ihmisystävä, niin iloitset siitä. Älä välitä Marietasta — anna hänen vain virnistellä. Marietta kuuluu latinalaiseen rotuun. Latinalaisten käsityskanta siitä, mikä on naurettavaa, eroaa suunnattomasti teutonilaisten käsityskannasta. Sinä ja minä olemme teutonilaisia.»

»Teutonilaisia —?» kysäsi Marietta rypistäen otsaansa.

»Niin — germaanilaisia», sanoi Peetri.

»Ja minä kun luulin, että te, signorino, olitte englantilainen.»

»Niinpä olenkin.»

»Mutta lehmä ei ole germaanilainen. Nähkääs, signorino, valkoinen, mustasarvinen lehmä on puhtainta italialaista rotua.»

»_Fa niente_», selitti Peetri. »Lehmät, englantilaiset ja kaikki senkaltaiset hempeämieliset elukat — niihin kuuluvat myöskin saksalaiset — ovat germaanilaisia. Italialaiset ovat latinalaista rotua, heissä on sen lisäksi pieni erä gootilaisuutta ja vandaalisuutta. Jalopeurat ja tiikerit kiljuvat ja tappelevat, koska ovat muhamettilaisia. Koirat kantavat vielä meidänkin päivinämme syystä sykofantien vanhaa, kunniakasta nimeä. Kissat ovat ruhtinaallista, persialaista sukua, palvelevat tulta ja kaloja sekä rakastavat imartelua — olette ehkä sen huomannut. Hanhet kuuluvat mitä erilaisimpiin rotuihin — ovat yleismailmalaisia. Toisinaan olen tavannut henkilöitä, jotka kansallisuuteen katsomatta ovat pöllöjä. Ehkäpä alan minäkin vähitellen kuulua viimemainittujen joukkoon. Kas niin», lopetti hän esitelmänsä, »tästä huomaatte, että osaan puhua puuta heinää, vaikka sydäntäni kirvelee.»

»Joka tapauksessa on hullunkurista nähdä lehmän itkevän», sanoi Marietta.

»Miten lieneekään tämän asian laita, niin ei ainakaan ole hullunkurista kuulla hyenan nauravan», väitti Peetri.

»En ole sitä koskaan kuullut», sanoi Marietta.

»Rukoilkaa sitten hartaasti, ettette milloinkaan joutuisi sitä kuulemaan. Sen äänen kuuleminen tekisi teistä ikälopun ja panisi veret suonissanne jähmettymään.

»_Davvero_?» sanoi Marietta.

»_Davvero_», vakuutti Peetri.

Heidän jutellessaan seisoi lehmä hievahtamatta nojaten päätään Peetrin olkapäähän ja itkien lakkaamatta.

Jäähyväisiksi silitteli Peetri lehmän turpaa.

»Hyvästi», sanoi hän sitten. »Henkesi tuoksuaa mesiangervolle. Älä itke, elä vain toivossa. Huomenna tulen sinua katsomaan ja tuon sinulle oikein hyvää, karkeata suolaa. Hyvästi!»

Mutta kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, kulki lehmä laitumella aivan rauhallisena ja pureskeli ruohoa. Peetri tarjosi sille suolaa ja se nautti sitä kuin herkkua ainakin. Ensin pisti se esiin pehmeän, valkoisen kielensä, nuoleksi tarkasti suolan Peetrin kädestä, imeskeli sitä tyynesti ja murskasi sitten hampaillaan oikein märehtijän riemulla karkeimmat suolajyväset. Niinkö lyhytaikainen olikin murhe? He eivät enää olleet onnettomuustovereita. »Ehkä kuitenkin olet latinalaista rotua», sanoi Peetri ja poistui pettyneenä lehmän luota.

Iltapäivällä kysäsi Marietta:

»Haluatteko käydä linnassa, signorino?»

Peetri istui virran reunalla, salavan siimeksessä vedellen haikuja aikansa kuluksi.

Marietta viittasi Ventiroseen päin.

»Miksikä?» kysyi Peetri.

»Perhe on matkoilla. Omistajan poissaollessa saa yleisö näytettyään käyntikorttinsa käydä linnassa.»

»Oho-o-o!» huudahti Peetri. »Vai matkoilla!»

»Niin, signorino.»

»Ahaa!» huudahti Peetri. »Perhe on matkoilla! Se selvittää asiat. Milloinka — milloinka matkustivat?»

»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten, signorino!»

»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten!» Peetri ponnahti paikaltaan äkäisenä. »Voi teitä vietävän salaperäistä noituria! Ja siitä asiasta ette ole minulle virkkanut halaistua sanaa!»

Marietta näytti säikähtyneeltä.

»En siitä itsekään tiennyt», selitti hän nöyrästi. »Kun aamulla kävin kylässä ostamassa signorinolle karkeata suolaa, kuulin siitä.»

»Hyvä, nyt ymmärrän. Peetri vaipui takaisin puutarhapenkilleen. »Annan teille anteeksi.» Ja anteeksiannon merkiksi ojensi hän kätensä Marietalle. »Tulevatko milloinkaan takaisin?»

»Tietysti, signorino.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Onhan aivan luonnollista, että tulevat takaisin.»

»Onnittelen teitä teidän hartaan, yksinkertaisen uskonne johdosta. Milloinka tulevat?»

»_Oh, fra poco_. Ovat matkustaneet Roomaan.»

»Roomaanko? Te hulluttelette. Ei kukaan elokuussa matkusta Roomaan.»

»Anteeksi, signorino. Monet matkustavat sinne neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Ne ovat viidentenätoista päivänä. Juhlilta palaavat takaisin», sanoi Marietta vakuuttavasti.

»Minä en väitä vastaan», sanoi Peetri. »He ovat siis matkustaneet Roomaan neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Juhlilta palaavat takaisin.»

»Aivan niin, signorino. Voitte nyt käydä linnassa, jos vain näytätte käyntikorttinne. Kääntykää portinvartijan puoleen. Linna on suuri ja komea. Yksin juhlasali on kolmekymmentä metriä pitkä.»

Marietta ojensi kätensä oikealle ja vasemmalle niin pitkälle kuin vain voi.

»Marietta, oletteko kuullut puhuttavan »Hamlet» nimisestä murhenäytelmästä», kysyi Peetri.

Marietta siristi silmiään.

»En, signorino.»

»Ette ainakaan ole lukenut sitä kuuluisata painosta, josta Tanskan prinssin osa on jätetty pois?»

Marietta pudisteli päätään väsyneesti. Hänen kärsivällisyytensä oli rajaton.

»En, signorino», vastasi hän raukeasti.

»En minäkään», sanoi Peetri. »Enkä haluaisikaan.»

Marietta kohotti olkapäitään ja jatkoi sitten jälleen selityksiään.

»Jos teitä, signorino, haluttaa käydä linnassa, niin saatte nähdä Farfalla perheen, entisten omistajien, maanalaiset hautakammiot. Ne ovat mustaa marmoria ja alabasteria sekä runsaasti kullalla koristettuja. Onpa teillä tilaisuus nähdä viinikellaritkin. Monta vuotta sitten halkesi suuri viinitynnyri ja muuan palvelija hukkui viiniin. Saatte myöskin nähdä vuoteen, jossa _Nabulione_, Euroopan keisari, nukkui yönsä ollessaan näillä mailla. Ja myöskin vanhan keittiön. Monta vuotta sitten kovan myrskyn raivotessa tupsahti savutorvesta ihmisluuranko liedelle. Siellä on myöskin niinkutsuttu kettutarha. Muinoin raivosi kerran kettujen joukossa rutto ja tuhansia kettuja syöksyi lukemattomissa laumoissa metsistä ihmisten asuinsijoille. Linnan herrat, talonpojat ja kylän väki, kaikki, kaikki jänistivät tiehensä, muuten olisivat ketut syöneet heidät suuhunsa. Ja kettutarhassa kettujen kuningas eleli valtiaana. Puisto on myös näkemisen arvoinen. Siellä on kuvapatsaita, raunioita ja valkoisia riikinkukkoja.»

»Mitäpä minä raunioista ja valkoisista riikinkukoista?» sanoi Peetri surullisena, kun Marietta oli lopettanut vilkaseleisen ja -liikkeisen selostuksensa. »Minä tahdon nyt kerta kaikkiaan teroittaa mieleenne, etten ole mikään tavallinen matkailija. En välitä linnan tyhjästä juhlasalista. Mitä taas puistoon tulee, näen siitä oman puutarhani hiljaisesta sopukasta sen verran kuin minua haluttaa. Aikoja sitten on minulle selvinnyt, että hullu se tyystin tutkii asiat, viisas ymmärtää pysyä loitommalla. Nykyään herättää minussa Ventirosen puisto kaikenlaisia haaveita — saa minut päivälläkin uneksimaan. Se on kuin kuvastinmailma — määrättyyn paikkaan saakka voin nähdä, kauemmaksi en — sen takana on salaperäisyyttä, pelkkiä mahdollisuuksia — _terra incognita_, voin kansoittaa sen joko hirviöillä tai sulottarilla aivan mieleni mukaan. Miksikä riistäisin itseltäni tämän hauskan ajanvieton?»

»Kun perhe on palannut takaisin ei yleisö enää saa käydä linnassa», sanoi Marietta. »Mutta nyt —.»

»Vie portinvartija minut, näytettyäni hänelle käyntikorttini, toisesta pettymyksestä toiseen. Kiitoksia paljon. Jos asianlaita olisi päinvastainen, olisi aivan toista. Jos linna ja puisto olisivat matkustaneet Roomaan ja minä, näytettyäni käyntikorttini, voisin käydä perheen luona, niin ehkä minua silloin haluttaisi.»

»Mutta sehän on sulaa mahdottomuutta.»