XXV.

Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin »kiireimmän kautta».

Kuitenkaan hän ei pistänyt »pillejä pussiin» — eikä ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle.

»Toivon on vaikea kuolla», sanoo muuan tarkkanäköinen, ranskalainen sanomalehtimies.

Peetri uskoi toivon saaneen kuoliniskun sinä iltapäivänä. Mutta iltaan mennessä alkoi se jo elpyä. Se oli kovin heikonlainen ja kituva, mutta eloa siinä oli. Se ilmeni kenties vain siinä, että jokin hämärä tuntemus kielsi häntä palaamasta noin päätäpahkaa Englantiin, niinkuin hän vihan ensi vimmoissa ja epätoivon tuskassa oli aikonut. _Piano, piano_! Viisaampaa oli tietenkin toimia hitaasti, järkevämpää olla kiirehtimättä.

Mutta hän ei ollut onnellinen — kaukana siitä. Yö oli kauhea ja aamu tapasi hänet tuskallisen rauhattomana. Hän kulki melkoisia matkoja — ensin puutarhassa, mutta kun hän ei enää ijänikuisesti sietänyt nähdä noita samoja puita ja pensaita, meni hän kylään ja kulki rantatietä poppelipuitten siimeksessä seuraten kohisevaa Acoa, joka vähitellen kelmeni ja laajeni. En tosiaankaan tiedä, montako riemutonta ja palkatonta penikulmaa hän vaelsi.

Kun hän päivällisaikaan saapui kotiin väsyneenä ja pölyisenä, ojensi Marietta hänelle kauneimmalla tarjottimellaan käyntikortin ja eukon silmät loistivat kerskailevasta ylpeydestä.

Käyntikortti oli tavallista kokoa paljon suurempi ja näytti osapuilleen tämän muotoiselta:

Il Cardle Udeschini

Sacr: Congr: Archiv; et Inscript: Praef:

Palazzo Udeschini.

Ja yläreunaan oli lyijykynällä kirjoitettu pienellä, vanhanaikaisella käsialalla tavattoman sirosti ja selvästi:

»Kiittäen herra Marchdalea hänen ystävällisyydestään palauttaa nuuskarasiani.»

»Hänen ruhtinaallinen korkeutensa kardinaali Udeschini on käynyt täällä», sanoi Marietta juhlallisesti ja äänensävyssä oli hiukan moitetta siitä, ettei Peetri ollut pysytellyt kotona.

»Eiköhän tämä selvitä asiaa», sanoi Peetri heiluttaen korttia. »Tiedättehän te, että me englantilaiset olemme erittäin sukkelia tekemään johtopäätöksiä.»

»Hän tuli vaunuissa», sanoi Marietta.

»Tosiaanko?» virkkoi hänen isäntänsä.

»Niin — aivan varmasti», vakuutti eukko.

»Oliko — oliko hän yksin?» kysyi Peetri, jonka sydämessä pieni toivon kipinä alkoi syttyä.

»Ei, signorino. Ja sitten lisäsi eukko kerskailevan pöyhkeästi: »_Un amplissimo porporato non va mai solo._»

Peetrin olisi pitänyt syleillä eukkoa tuon _amplissimo porporaton_ takia. Mutta hän oli itsekkäästi kiintynyt omiin mietelmiinsä.

»Kuka oli hänen seurassaan?» kysäsi hän ikäänkuin sivumennen, teeskennellen välinpitämättömyyttä.

»Signorina Manfredi oli hänen kanssaan, vastasi Marietta vähääkään aavistamatta kuinka pelkät sanat voivat pistää.

»Vai niin», sanoi Peetri.

»Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä oli kovin pahoillaan, ettei saanut tavata signorinoa», jatkoi Marietta.

»Niinkö —? Sääli miestä! Toivokaamme, että hänen mielipahansa aikaa myöten haihtuu», sanoi Peetri ivallisesti.

»Olinkohan minä eilen vähän liiaksi äkkipikainen?» ajatteli hän sitten. »Jos olisin viivähtänyt hetkisen, ei kardinaalin olisi tarvinnut vaivautua tänne tänään — olisihan minun pitänyt ymmärtää, että hän tulisi italialaisethan ovat niin kovin kohteliaita — ja jos olisin viivähtänyt — jäänyt sinne tuokioksi — niin ehkä — mahdollisesti —»

Mahdollista mitä? Oi, ei mitään. Ja kuitenkin, jos hän olisi jäänyt... olisi hän ainakin voittanut aikaa. Herttuatar oli jo alkanut heltyä. Hän ei voinut tuon _jos_ sanan suhteen päästä mihinkään suoranaiseen johtopäätökseen, mutta häntä hiukan kadutti, ettei hän ollut jäänyt, hänen omatuntonsa soimasi häntä yltiöpäisyydestä. Ja kumma kyllä virkistivät omantunnon soimaukset eloonherännyttä toivoa.

»Enpä eilen kunnollisesti tutkinut olosuhteita», sanoi hän.

Ja tästä tietysti johtui, että hänen jonakuna toisena päivänä oli ne paremmin tutkittava.

Mutta hänen toivonsa oli vielä kovin heikko ja kituva ja mielensä yhä vielä mustana.

»Signorino, te ette syö mitään», sanoi Marietta katsoen häneen epäilevästi ja moittivasti.

»Enhän toki ole sanonutkaan syöväni», intti Peetri.

»Oletteko sairas, signorino?» kysyi eukko levottomana.

»En — en suinkaan; signorinonne voi sangen hyvin», vastasi Peetri.

»Silloin kai ruoka on huonoa?» Eukon oli äärettömän vaikea saada suustaan tämä peloittava otaksuma ja jännityksellä odotti hän nyt vastausta.

»Ruoka on erinomaista, jos uskaltaa arvostella sitä, vaikkei ole syönyt sitä», sanoi Peetri. »Minä en salli, että minun keittäjätärtäni panetellaan.»

»Ah-h-h!» Marietalta pääsi syvä helpoituksen huokaus.

»Vika ei ole signorinossa eikä ruoassa, vaan mailmassa, joka on vallan kiperä», selitti Peetri surun voittoisena. »Aika on luisunut oikealta tolalta. Sukupuolessa on jotain nurinkurista, se on uudistuksen ja parannuksen tarpeessa.»

»Mikä sukupuoli?» kysyi Marietta.

»_Sukupuoli_», sanoi Peetri hymähtäen.

Kaunopuhujat ovat kaikki yksimielisiä siitä, että on olemassa vain yksi sukupuoli: kaunis sukupuoli, ilkeä sukupuoli, hempeä sukupuoli, julma sukupuoli. Me miehet emme muodosta mitään sukupuolta, olemme vain joukon jatkona. Olemme vain — teidän välikappaleitanne ja kisakalujanne — teidän sulkapallojanne, joita te mielivaltaisesti mailanne avulla singahutatte minne milloinkin — teidän häilyvä häntänne ja henkivartionne. Nainen meidät synnyttää, kapaloi ja kasvattaa, nainen meitä hallitsee, nainen meidät pauloihinsa kiehtoo, tenhoo, rohkaisee ja luotansa työntää, nainen meitä kiduttaa, kiusaa ja sortaa, nainen meidät lopuksi kuolinvaatteisiin käärii. Miehen elämä, syntymä ja kuolema pyörivät naisen ympärillä aivan kuin akselin. Olen aina ollut _misantrooppi_, mutta nytpä olen vähällä tulla _misogyyniksi_. Tahdotteko auttaa minua siihen?»

»Misogyyni?» Mikä se on, signorino?» kysäsi Marietta.

»Naisvihaaja», selitti Peetri, »henkilö, joka inhoo ja vieroo naissukupuolta, henkilö, joka on heittänyt luotaan ruusunhohtoiset silmälasit ja näkee naisen sinänsä ilman pettävän mielikuvituksen väritystä ja hohdetta — hän on päässyt naisen olemuksen perille. Eikä hänellä ole muuta neuvoa kuin ruveta naisvihaajaksi. Ainoastaan siten voi pysyä haavoittumattomana. Se on varmaankin ainoa tepsivä keino. Ollessani tänään kävelyllä, kiskoin muistini erinäisistä lokeroista koko joukon teräviä mietelauselmia, jotka kaikki kohdistuivat naiseen ja asetin ne johdonmukaiseen järjestykseen. Naisen turmeltunut makuhan aikojen hämärässä sarastuksessa toi mailmaan synnin ja kärsimyksen. Olihan Pandorakin nainen, Pandora, tuo ihana immyt, joka lippaastaan päästi vapaaksi parven siivekkäitä kiusanhenkiä, jotka alituisesti ahdistavat meitä. En tahdo johdattaa mieleennekään pyhän Johannes Krysostomuksen kultaista vertauskuvaa muutamasta temppelistä ja siitä mistä sen rakennuttaminen aiheutui. Mutta minä tahdon käydä asian ytimeen ja kysyä onko totta, että »kaikki naiset ovat riitapukareita», niinkuin muuan runoilija suvaitsee sanoa.»

Marietta katseli kärsivällisenä taivasta kohti. Hän ei vastannut sanaakaan.

»Kieli on naisen ase, samoin kuin nyrkki miehen», jatkoi Peetri jälleen puhettaan. »Ja se on paljon vaarallisempi ase. Sanat eivät riko luita — mutta ne särkevät sen sijaan sydämiä. Mutta ajatelkaa, jos miehet olisivat likimainkaan yhtä kärkkäitä käyttämään nyrkkiään kuin naiset terävää, myrkyllistä kieltään, kuinka raakoina ja hurjapäisinä pitäisittekään heitä, ja miten paljon työtä saisivatkaan esivallan edustajat! Kas siinä kunnon vanhoista mietelmistä muuan, joka juolahti mieleeni kävellessäni. Kaikki naiset ovat samanlaisia — eivätkä nuo elävät muotinuket suurestikaan eroa toisistaan — kas siinä toinen mietelmä! Nainen on oikkujensa orja — hänen miehensä, lapsensa ja palvelijansa ovat niiden uhreja — siinä kolmas. Nainen on kourallinen neuloja, mies hänen neulatyynynsä. Kun nainen rakastaa, ei hän rakasta miestä, vaan miehen imartelua; naisen rakkaus on hänen itserakkautensa kajastusta. Mies, joka nai, kytkee itsensä kahleisiin. Avioliitto on kuin lintuhäkki puutarhassa. Ulkopuolella olevat linnut pyrkivät väkisin häkkiin, mutta häkkilinnut tietävät, ettei kenenkään tila ole niin kadehdittava kuin ulkopuolella olevien lintujen. No, sanokaa toki jotakin! Mitä arvelette asiasta? Neuvotteko minua rupeamaan naisvihaajaksi?»

»En ymmärrä hölyn pölyä», sanoi Marietta.

»Tietysti ette ymmärrä», sanoi Peetri. »Kukapa voisi tällaista pötyä ymmärtää? Siinähän se pahin pulma onkin. Jos vain voisi ymmärtää ja uskoa, niin saavuttaisi mielen rauhan ja saattaisi alistua. Mutta voi minua! En ole koskaan oikein uskonut ihmisen pahuuteen, enkä myöskään voi uskoa, vaikka kuinka koettaisin, ettei naista kannata tavoitella. Siksipä nyt näette minun sulavan kyyneleihin kykenemättömänä syömään päivällistäni. Oi, ajatelkaapas», sanoi hän kiihkeästi, alkaen äkkiä puhella englanninkieltä, »ajatelkaa, noin neljätoista päivää sitten, noin kaksi pientä viikkopahasta sitten, istui _hän_ tässä keittiössä, istui aivan kotiutuneena märissä vaatteissaan kaataen teetä meille kaikille aivan kuin olisi hän ollut talon emäntä.»

Päivät vierivät. Peetri ei voinut käydä Ventirosessa — ainakin tuntui hänestä siltä. Hän alkoi taas vanhaan tapaansa oleskella puutarhassa, kuljeskella virran rantamaa pitkin ja nälkäisin ja valppain katsein tähystellä linnaan päin. Virta hyrskyi ja kohisi, aurinko paistoi täydeltä terältään, suihkukaivo solisi; lintuset lentelivät sinne tänne omissa hommissaan, kukkaset levittivät sulotuoksujaan; Gnisi törrötti synkkähahmoisena ja lännenpuoleinen luonto hymyili. Monte Sfiorito koreili kaiken mailman väreissä — ei vain näyttäytynyt omissa valkeissa tamineissaan. Kaikki oli entisellään — hän vain itse oli muuttunut. Viikko vieri. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt herttuatarta. Ja kuitenkaan ei hän ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle.