II.

»Miellyttääkö näköala teitä?» kysäsi joku englanninkielellä.

Ääni oli naisen. Se oli heleän sointuva ja eloisa, mutta samalla hillitty.

Peetri katseli ympärilleen.

Acon vastakkaisella rantamalla Ventirosen alueella, noin viiden, kuuden metrin päässä, seisoi nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.

Peetrin katse kiintyi nuoren naisen silmiin, kiintyi hänen kasvoihinsa... Ja äkkiä alkoi hänen sydämensä kiihkeästi sykkiä. Taukosi sitten kokonaan seuraavassa hetkessä alkaakseen uudelleen herpaisevan rajusti. — — — Syystäkin — — — erittäin painavista syistä. Mutta juuri niistä tarinani johtuu.

Nuori nainen oli solakka ja siro varreltaan, yllään oli hänellä valkea puku, hartioilla ihmeen hieno, ilmava, pitseillä koristettu harsoliina. Hän oli avopäin. Hänen tukkansa — varjossa lämpimän ruskea — säihkyi aaltoilevana kultana päivän siihen sattuessa.

»Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —», sykki Peetrin sydän ja hänen päänsä oli aivan pyörällä.

Oliko ihme tapahtunut? Hän sai kuitenkin ponnahdetuksi penkiltään ja kumarsi jäykänlaisesti.

Nainen nyökäytti miellyttävästi päätään.

»Näköala ei ole mielestänne hulluimpia — vai mitä?» kysäsi hän sointuvalla äänellään ja kohottaen silmäkulmiaan katsahti Peetriin hieman veitikkamaisen levottomasti.

Mielenliikutuksestaan huolimatta oli Peetrin pakko vastata.

Ja olosuhteiden pakoittamana vastasi koneellinen toinen-minä hänen puolestaan:

»Varsin ihastuttava.»

»Niinkö —?»

Ja nyt kohtasi Peetriä oudonkysyvä katse. Nainen tarkasteli kriitillisesti maisemaa.

»Eikö se mielestänne ole liian teatterimainen, liian teennäinen?» Ja hän katsahti jälleen Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut kohteliaasti jättää tämän asian hänen ratkaistavakseen.

»Emme saa», arveli tuo koneellinen toinen-minä, »arvostella sitä kovin ankarasti. Sehän kaikki on vain avuttoman luonnon työtä.»

Nuoren naisen silmät välähtivät ja hän näytti miettivän — en tiedä miettikö hän puhujan sanoja, vai ajatteliko häntä itseään.

»Todellako?» virkkoi hän lopuksi. »Luontoko — luontoko rakensi huvilat ja kylvi viljavainiot?»

Mutta koneellinen toinen-minä ei ollut niinkään helposti nolattavissa.

»Aivan niin», väitteli se rohkeasti, »ihmiset, jotka rakentavat huviloita ja kylvävät viljavainioita, ovat katsottavat luonnonvoimiksi.»

Nainen naurahti — näytti sitten miettivän tuokion.

Sitten nyökäytti hän vielä kerran miellyttävästi päätään ja kysyvä katse silmissään sanoi:

»Te olette varmaankin herra Marchdale — eikö niin?»

Peetri kumarsi.

»Minua ilahuttaa suuresti, että pidätte näköalastamme», jatkoi hän katsoen Monte Sfioritoon päin. »Minä» — hiukan epäröiden — »minä olen emäntänne.»

Peetri kumarsi kolmannen kerran. Ja tällä kertaa jo erittäin kohteliaasti ja nöyrän kunnioittavasti.

»Tänään iltapäivälläkö saavuitte tänne?»

»Niin, sillä junalla, joka lähtee Bergamosta 5,25.»

»Erittäin mukava juna», arveli nuori nainen ja lisäsi viehättävän herttaisesti:

»Jääkää hyvästi.»

Hänen herttaisuuteensa ikäänkuin peittyi jäähyväissanojen hiukan omituinen muoto.

»Hyvää iltaa», vastasi Peetri kumartaen neljännen kerran.

Nuori nainen poistui rannalta, astui keveästi vehmaan vehreätä, pehmyttä nurmikkoa Ventirosen puistoon päin ja hänen valkea, hulmuava hameensa häämötti kauvan vehreitten, lehtevien puitten välistä.

Peetri seisoi hievahtamatta ja katseli poistuvaa. Tämän kadottua näkyvistä vaipui hän puutarhapenkille aivan kuin olisi ollut tuiki uupunut. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hän oli oudon kalpea. »Mikä onni — mikä ääretön onni! — riemuitsi hän. Se on _hän_! — se on kuin onkin _hän_! Oi, mikä verraton onni!»