XXIII.

Pukeutuessaan seuraavana aamuna, alkoi Peetri pilkata kulunutta yötä.

»Voi sinua paljastettua petturia, sinua verekseltä kiinni saatua veitikkaa!» huudahti hän. »Sinä elät neuvonantajanimesi kustannuksella — vain siitä syystä me sinua siedämme. _La nuit porte conseil!_ — yö tuo neuvon —: mutta mitä neuvoja sinä olet tuonut minulle? Ja minä kun juuri tällä hetkellä kipeästi kaipaan neuvoja. Menenkö hänen luokseen iltapäivällä ja uskon hänelle salaisuuteni — vai enkö? Sinä olet jättänyt minut samaan tilaan, jossa minut tapasit — samalle epäröivälle, vapaalle ja puolueettomalle kannalle. Sinäpä olet luotettava neuvonantaja, sinä!»

Hän seisoi pukupöytänsä ääressä ja suki tukkaansa. Kuvastimesta murjottivat hänelle hänen omat synkät kasvonsa. Äkkiä muuan ajatus iski häneen.

»Joka tapauksessa lähdemme nyt aamulla Spiaggiaan ja leikkautamme tukkamme», päätteli hän.

Hän käveli sitten kylään joutuen juuri ajoissa omnibukseen, joka kello kymmeneltä lähti Spiaggiaan. Kun tukka oli leikattu, lähti Peetri Hotel de Russiehin ja söi aamiaista puutarhassa. Aterioituaan meni hän tietysti Kasinon alueelle ja käyskenteli edestakaisin iloisen ihmisvirran mukana, joka liikkui rantapenkereellä. Naisten valkoiset puvut, värikkäät hatut ja päivänvarjostimet näyttivät liikkuvilta, suunnattoman suurilta kukkasilta. Soittokunta säesti reippaasti ihmisäänten pirteätä sorinaa — italian-, englannin- ja saksankieltä puheltiin sekaisin. Puhtaan ilman tärvelsivät vieraat tuoksut — naisten hajuvedet ja miesten tupakansavut. Tunturijärven tummansininen vesi värähteli vienon tuulen sitä kosketellessa ja säihkyi auringonpaisteessa, ja Monte Sfioriton lumihuiput näyttivät olevan aivan lähellä — luulipa melkein voivansa ojentaa keppinsä ja kirjoittaa lumeen nimensä... Täällä toi sattuman oikku Peetrin tielle rouva O'Donovan Florencen.

»Kas vain, hyvää päivää», sanoi hän ojentaen kätensä Peetrille.

»Hyvää päivää», vastasi Peetri.

»Kaunis päivä tänään.»

»Erittäin kaunis.»

»Kertoisinko teille jotakin?»

»Kertokaa vain.»

»Voinko aivan varmasti luottaa teihin?» Ja rouva O'Donovanin tutkiva katse kiintyi epäilevänä Peetriin.

»Koettakaa, niin saatte nähdä.»

»No niin, sanonpa sitten teille, että minun kauheasti on tehnyt mieleni istahtaa pöydän ääreen ja tilata kahvia. Mutta kun ei minulla ollut miehistä seuraa, en uskaltanut.

»Tehkää hyvin», sanoi Peetri tehden kohteliaan kädenliikkeen. Ja vei sitten rouva O'Donovan Florencen ympyriäisen marmoripöydän ääreen. »Kaksi kuppia kahvia, olkaa hyvä», sanoi hän korealle tarjoilijaneidille, joka kiirehti heidän luokseen. Tällä oli sirotekoiset, hopeaiset kaulakoristeet, korvarenkaat, soljet sekä silkkiset, tulipunaiset päähineet ja esiliinat.

»Odottakaahan hieman», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Ei kahvin pisaraakaan minulle. Haluaisin appelsiinijäätelöä, jos suvaitsette. Kahvi oli vain vertauskuva — tarkoitin yleensä keveitä virvokkeita.»

Naurahtaen antoi Peetri uuden määräyksen.

»Näettekö noita kolmea pienokaista, jotka leikkivät tuolla wellingtoniapuun siimeksessä hoitajattarensa kanssa?» kysyi rouva O'Donovan Florence.

»Tuoko pieni valkeapukuinen tyttö ja nuo molemmat pojat?»

»Aivan niin. He ovat minun lapsiani.»

»Todellako?» huudahti Peetri ja hänen äänensävynsä osoitti vilkasta ja harrasta mielenkiintoa. Ja sehän on useimmiten tapamme, kun vanhemmat alkavat puhua lapsistaan.

»Vakuutan kunniasanallani», sanoi tuo pirteä irlantilainen rouva. En kerro sitä kehuakseni, vaan aivan yksinkertaisesti osoittaakseni teille, etten ole aivan yksin ja turvaton. Mutta asiasta toiseen. Hotellissamme on muuan amerikkalainen, joka kertoo kaikille, jotka vain viitsivät kuulla, että tuo puu tuolla on _washingtonia_ ja sättii kyynelsilmin englantilaisia, jotka ovat olleet siksi hävittömiä, että ovat muuttaneet Washingtonin Wellingtoniksi. Mies on kunnioitettavan näköinen ja hänellä on täysikasvuisia tyttäriä, siksipä luulen, että hän kenties on oikeassa?»

»Mahdollisesti», sanoi Peetri. »Onhan puu kotoisin Amerikasta.»

»Oli sen asian laita miten tahansa, mutta se ainakin on varma, että te englantilaiset olette kylmäverisimmät otukset pohjoisen napapiirin eteläpuolella.»

»Niinkö —? Olemmeko —?» sanoi Peetri epäillen.

»Olette kuin olettekin», sanoi rouva O'Donovan Florence surumielisesti.

»Siinä tapauksessa ei veremme lämpömäärä merkitse mitään», vastasi Peetri. »Onhan yleisesti tunnettua, että me olemme lämminsydämisiä.»

»Tosiaanko!» huudahti rouva O'Donovan Florence. »Silloinpa tuo yleisesti tunnettu asia on hyvin harvojen tiedossa ja teidän lämpönne kovin viileätä.»

Peetri nauroi.

»Te olette kovin varovaisia ja viisaita. Te olette järkenne orjia. Pää hallitsee teitä, eikä sydän. Te ette juuri ole laskukoneita paljoa paremmat. Onko milloinkaan esimerkiksi kuultu, että te olisitte panneet taivaan ja maan ja kaikki mitä niiden välillä on alttiiksi jonkun äkkinäisen, ajattelemattoman mielijohteen vuoksi?

»Eipä usein», myönsi Peetri.

»Siinä te istutte jäykkänä kuin mikäkin kuvapatsas ja myönnätte sen silmiänne räpäyttämättä», sanoi rouva O'Donovan Florence moittiva sävy äänessä.

»Englantilaisenahan minun on pakko näyttää siivolta ja itsekylläisen tyytyväiseltä, eikö niin?»

»Olette oikeassa», myönsi nuori rouva. »Tahtoisinpa mielelläni tietää», jatkoi hän oltuaan kotvan aikaa vaiti mietteisiinsä vaipuneena, »hyökkäisittekö te tuhoten sen henkilön kimppuun, joka uskaltaisi antaa teille hyväntahtoisen neuvon?»

»Istuisin jäykkänä kuin kuvapatsas ja kuuntelisin silmiäni räpäyttämättä», vakuutti Peetri.

»No, sanokaahan minulle sitten», alkoi rouva O'Donovan Florence ja kumartuen vähän lähemmäksi kuiskasi: »miksikä ette rohkaise mieltänne ja kysy häneltä?»

Peetrin silmät repesivät suuriksi.

»Seuratkaa neuvoani — ja kysykää», sanoi pirteä irlantilainen rouva.

»_Mitä_ minun pitää kysyä?» sanoi Peetri hämmentyneenä.

»Kysykää häneltä tahtooko hän mennä teidän kanssanne naimisiin», vastasi rouva O'Donovan Florence ystävällisesti. Ja antamatta Peetrille aikaa ajatella mitä vastata, huudahti hän ihastuneena: »osasinpa oikeaan! Teidän punastumisenne todistaa sen. Olettepa kaunis kuvapatsas! »He eivät rakasta, jotka eivät rakkauttaan ilmaise», sanotaan. Mutta te näytätte sen jokaiselle, joka viitsii teitä tarkata. Teidän silmänne ilmiantavat teidät joka kerta kun katsotte _häneen_. Olin tuskin tarkastanut teitä kahta minuuttia, kun jo tunsin salaisuutenne aivan kuin olisitte sen minulle uskonut. Mutta mikä kahlehtii kieltänne? Ettehän te toki voi vaatia, että _hän_ kosii. Kutsukaa vain minua »hävittömäksi» irlantilaiseksi, jos teitä haluttaa — mutta miksikä ihmeessä, ette lankea hänen jalkainsa juureen ja rohkeasti kysy, huoliiko hän teistä?»

»Mitenkä minä uskaltaisin?» sanoi Peetri koettamattakaan peittää totuutta. On hyvin luultavaa, että hän pikemmin oli mielissään kuin pahoillaan tuon irlantilaisen rouvan »hävittömyydestä».

»Mikä teitä estäisi?»

»Kaikki», vastasi Peetri.

»Kaikki ei merkitse mitään. Sanokaahan mikä?»

»Hyvä rouva. Ensiksikin on hän inhoittavan rikas.»

»Ei, menkää nyt pellolle!» huudahti tuo hyvä rouva kiivaasti. »Mitä on rahoilla tekemistä rakkauden kanssa, Tuo on niin aitoenglantilaista — oikeita kylmäverisiä laskelmia! Te kytkette luonnolliset mielijohteenne kahleisiin, aivan kuin olisivat ne vaarallisia eläimiä. Hänen rahansa eivät estäneet teitä joutumasta hänen sulojensa pauloihin. Minkätähden estäisivät ne teitä tunnustamasta hänelle rakkauttanne?»

»Yhteiskunta on yleensä taipuvainen leimaamaan onnenonkijaksi köyhän miehen, joka kosii rikasta naista», sanoi Peetri.

»Viis minä yhteiskunnan mielipiteistä», sanoi rouva O'Donovan Florence. Teidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin ihailemanne naisen mielipiteestä. Minä olin myöskin rikas perijätär ja uskon totta tosiaan, ettei Teddy O'Donovan kosiessaan minua omistanut korkkiruuvia enempää tässä mailmassa. Älkää rahtuakaan välittäkö hänen kolikoistaan.»

Peetri naurahti.

»Tupakoivathan herrat tavallisesti juotuaan kahvia. Minun puolestani saatte mielellänne sytyttää sigaretin. Voitte silloin paremmin säilyttää mielenmalttianne.»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri ja pisti tupakaksi.

»Sitä näytte kyllä tarvitsevan, kun voitte tuolla tavalla lörpötellä hänen rahoistaan. Voin teille kertoa — ehkä se hieman lohduttaa teitä — ettei hänen tuleva miehensä siinäkään tapauksessa että hän on onnenonkija hyvin paljoa tule kostumaan hänen rahoistaan, sillä suurimman osan uhraa hän hyväätekeviin tarkoituksiin ja uskonpa, että hän vuosittain käyttää vain pari tuhatta puntaa omiin tarpeisiinsa.»

»Todellako?» sanoi Peetri. Ja ensi hetkessä tuo tieto tuntui hänestä jossain määrin lohduttavalta.

»Niin, voitte arvioida hänet kahdentuhannen punnan omistajaksi vuodessa», sanoi rouva O'Donovan Florence. Sen verran kai itsekin omistatte. Se este siis häviää.»

Toivon välke, joka silmänräpäyksen oli leimahtanut, sammui jälleen.

»Onnettomuudeksi on muitakin esteitä», huomautti Peetri synkän näköisenä.

»Nimittäkää ne», pyysi rouva O'Donovan Florence.

»Hänen ylhäinen säätynsä.»

Peetrin vilkas neuvonantaja osoitti kiivaalla kädenliikkeellä halveksimistaan.

»Hänen säätynsäkö?» huudahti hän. »Mitäpä hänen säädystään! Mitä merkitsee sääty rakkauden rinnalla? Nainen on vain nainen nimittäköön itseään herttuattareksi tai meijeritytöksi. Nainen, jolla on hiukankin omaa tahtoa, menee naimisiin vaikka pankkimiehen kanssa, jos hän rakastaa häntä. Mies on mies.

»Älkää välittäkö _tuon enempää_ hänen ylhäisestä säädystään.»

Ja rouva O'Donovan Florence säesti sormien näppäyksellä sanojaan.

»Oletan, että tiedätte minun olevan protestantin», sanoi Peetri.

»Oletteko —? Voi pimitettyä sieluraukkaa! Mutta siitä pulmasta päästään helposti. Menkää paikalla ja antakaa kastaa itsenne.» Ja hän viittasi kädellään kaupunkiin päin, aivan kuin olisi hän suositellut tuon pyhän toimituksen välitöntä suorittamista.

»Pelkäänpä, ettei tuohesta tule takkia»... virkkoi Peetri naurahtaen.

»Tuleepa kylläkin!» huudahti rouva O Donovan Florence. »Te seisotte vain hievahtamatta papin pirskoittaessa päällenne pyhää vettä. Ettehän te suinkaan», lisäsi hän intoilevalla epäjohdonmukaisuudella, »aijo antaa niin mitättömän asian kuin rakkauden naiseen estää teitä tunnustamasta tosi-oppia.»

»Jospa vain uskoisin sen totuuksiin», huomautti Peetri yhä hymyillen.

»Kuka käskee teitä niitä epäilemään? Ja toiseksi on aivan yhdentekevää uskotteko vai ette. Muistan koulutyttönä aina epäilleeni Euklideen väittämien todenperäisyyttä, mutta esitin ne kuitenkin iloisen rohkeana, saadakseni hyvät arvosanat. Ja matematiikan ikuiset totuudet pysyivät järkkymättöminä minun epäilyksistä huolimatta.»

»Te puhutte varsin älykkäästi», naurahti Peetri. »Mutta pahin pulma on se, että vaikka olisinkin kymmenkertaisesti katolilainen, ei hän sittenkään huolisi minusta. Mitä se siinä tapauksessa hyödyttäisi?»

»Eihän mies koskaan voi tietää, huoliiko nainen hänestä vai eikö, ennenkuin hän on kosinut. Vaikka nainen vastaakin kieltävästi, niin ei sittenkään ole syytä epätoivoon. Oma mieheni kosi minua kolme kertaa ja kolme kertaa annoin hänelle rukkaset. Sitten alkoi hän sepitellä runoja — ja minä huomasin, että oli olemassa vain yksi keino, jolla saisin hänet luopumaan siitä. Niin me menimme naimisiin. Kosikaa ja kosimasta päästyänne kosikaa yhä uudelleen. Runojen sepittämistä voitte sitten käyttää viimeisenä hätäkeinona.

»Kas niin», sanoi nuori rouva nousten paikaltaan, »olen puhunut suuni puhtaaksi ja jätän teidät oman onnenne nojaan. Minun täytyy palata hotelliin ryhtyäkseni oikeudenkäyntiin. Tuolla ruohikossa leikkivien pienokaisteni, vaikka he näyttävätkin kovin viattomilta, on onnistunut rikkoa arkihuoneessani sähkövalaistus. He ovat kutsutut kuulusteltaviksi kello kolmelta. Pankaa nyt sanani piippuunne ja polttakaa ne — kas siinä äidin viime sanat. Jos en ole kyennyt kannustamaan teitä ratkaisevaan päätökseen, niin täytyyhän teidän kuitenkin myöntää, että olen rohkaissut teitä. Pankaa nyt sanani piippuunne ja ehkäpä te oikein innokkaasti puhaltamalla voitte saada rohkaisun kytevän hiiloksen leimahtamaan päättäväisyyden liekkiin.

Petri alkoi uudelleen käyskennellä edestakaisin järven rannalla. Oli kylläkin hyvä saada rohkaisua, mutta... »Puhunko — vai enkö? Puhunko — vai enkö? Puhunko — vai enkö?» Tämä kysymys pyöri lakkaamatta hänen päässään. Hän tuijotti avaruuteen ja yritti tehdä ratkaisevan päätöksen.

»Pelkäänpä, ettei minussa ole rahtuakaan päättäväisyyttä», sanoi hän liikuttavan vaatimattomasti.

Ja sitten polki hän jalkaa.

»Kas niin! Hiiteen tuollainen horjuvaisuus! Puhu! Puhu!» kehoitti hänen miehekkäämpi minänsä.

»Tuumasta toimeen!» Ja hän vetäsi syvään henkeään puristaen kätensä nyrkkiin.

Hän poistui Kasinosta ja lähti matkalle Ventiroseen päin. Hän ei malttanut odottaa omnibusta, joka lähti vasta kello neljältä. Hänen täytyi iskeä käsiksi tahdon ollessa tarmokkaana.

Hän kulki nopeasti ja vajaassa tunnissa oli hän joutunut puiston kullatulle ristikkoveräjälle. Hän pysähtyi hetkeksi ja antoi katseensa vaeltaa suoraa kastanjakujaa pitkin linnan läntiselle seinämälle, jota ilta-aurinko heikosti valaisi. Hän tarttui jo punotusta raudasta tehdyn kellonnuoran ripaan kutsuakseen veräjän vartijan saapuville. Seuraavassa hetkessä olisi hän soittanut ja veräjä auennut. Mutta samassa muuan noista pienistä paholaisista, jotka ilmassa asuskelevat, käytti tilaisuutta hyväkseen ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen asianhaaraan, jota hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi.

»Odotappas tuokio», kuiskasi se hänen korvaansa. »Olit siellä eilen. Tietysti näyttää kovin kummalta, jos käyt siellä uudestaan tänään. Sinulla täytyy olla varalla jokin puolustus, selitys. Ajattele esimerkiksi, että hän sinun tullessasi tervehtii sinua aivan kuin immyt ballaadissa »hämmästyksen kummin katsein» — mitä sinä silloin teet, veli hyvä? Et kai sinä silloin voi esiintuoda oikeata syytä? Jos hän tervehtii sinua hämmästyksen kummin katsein, olet jo saanut vastauksesi, ennenkuin olet kysymyksesi tehnyt — ja tiedät, ettei sinulla ole mitään toivoa. Tulinen rakkaudentunnustus ei silloin ole paikallaan. Minkä — minkä verukkeen sinä sitten keksit käyntisi puolustukseksi? Mitenkä siitä pulmasta suoriudut?»

»Hm», sanoi Peetri. »Kannattaahan tuota hieman tuumiskella.»

»Kannattaa paljonkin», intti hornanhenki. »Sinulla täytyy olla jokin puolustus-veruke varalla. Todellinen syysi on kylläkin pätevä, mutta kun joutuu oikein pahaan pinteeseen, täytyy hätätilassa turvautua tekosyyhyn.»

»Hm», sanoi Peetri.

Mutta jos on olemassa hornanhenkiä, on myöskin hyviä henkiä ja paljon enemmän kuin uskommekaan. Peetrin siinä seistessä punniten mielessään kiusanhengen jotenkin jääväämätöntä vastaväitettä, sattui hänen silmänsä esineeseen, joka kimalteli ruohikossa tienvieressä.

»Kardinaalin nuuskarasia», huudahti hän nostaen sen maasta.

Kardinaali oli hukannut nuuskarasiansa. Kas siinä kylläkin tepsivä syy. Peetri soitti kelloa.