XIII.

Peetri käveli virran toisella puolella olevaa maantietä — Bergamon ja Milanon välistä valtamaantietä.

Oli myöhäinen iltapäivä. Läntiselle taivaalle alkoi jo mailleen menevä aurinko luoda hehkuvaa ruskeaan. Itäinen taivaanranta — Peetri näki sen kahden samansuuntaisen poppelipuurivin puitteissa — näytti tummansiniseltä samettiverholta. Peetri istahti ruohikkoon maantien viereen, pensasaidan katveeseen — tietenkin ruusupensaikon — ja pisti tupakaksi.

Kaukana pölyisellä maantiellä, kaartuvan sinitaivaan alla näkyi kaksi pientä, mustaa pilkkua. Hetken perästä astui poppelipuiden varjosta kaksi pientä ihmistainta, jotka lähenemistään lähenivät. Pian huomasi Peetri heidät pojaksi ja tytöksi. Pikku raukat olivat ryysyiset, pölyiset ja avojaloin. Poika kantoi selässään korean värisiä pajuvasuja.

Peetri arvaili mielessään heidän olevan jonkun lähitienoolla asuvan talonpojan lapsia, jotka palasivat kotiinsa kylästä.

Lasten saavuttua ihan Peetrin kohdalle, tervehtivät he kansan tapaan. Poika kohotti nukkavierua huopahattuaan, tyttö notkisti polviaan ja molemmat sanoivat: »_Buona sera Eccellenza_». Ja kulkivat eteenpäin.

Peetri kopeloi taskuaan.

»Kas tässä, tyttöseni.»

Pikku tyttö katsoi häneen epäröiden.

»Tuleppa lähemmäksi», kehoitti Peetri.

Kysyvin katsein lähestyi tyttö ja Peetri antoi pienokaiselle muutaman kuparilantin.

»Osta tällä makeisia.»

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten vielä kerran.

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika, joka oli pysytellyt etäämpänä, ja nosti kulunutta hattuaan.

Ja he jatkoivat matkaansa.

Mutta Peetri seurasi heitä katseillaan — ja hänen omatuntonsa alkoi häntä soimata. He olivat varmaankin köyhälistön köyhimpiä. Hän muisteli sadun Hannua ja Liisaa. Miksi oli hän antanut heille vain roposen? Hän huhuili kutsuen heidät takaisin.

Pikku tyttö tuli juosten.

Peetri nousi ja meni häntä vastaan.

»Ostappas itsellesi myöskin vähän kaunista nauhaa», sanoi hän antaen tytölle pari liiraa.

Tyttöriepu katseli rahaa ihmeissään — hieman epäilevänä. Oli kai hänen mielestään suurikin summa.

»Ota — ota!» kehoitti Peetri, »ja juokse sitten veikkosi luo.»

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten kolmannen kerran ja livahti tiehensä.

»Minne ovat he matkalla?» kuului ääni Peetrin takana. Samassa seisoi herttuatar hänen edessään polkupyöränsä vieressä sinisessä urheilupuvussa, päässään veikeä merimieshattu, jota koristi sininen nauha. Vaikkakin myrskyiset tunteet alkoivat liikehtiä Peetrin rinnassa, äkkäsi hän kuitenkin, että hänen herttuattarensa ensi kerran esiintyi muunlaisessa puvussa kuin valkoisessa.

Herttuattaren huomio oli kokonaan kiintynyt lapsiin — Peetri oli varmaankin jo mielessään karkoittanut heidät hiiteen.

»Minne he olivat matkalla?» kysäsi herttuatar ja ääni ja katse ilmaisivat levottomuutta.

Peetri malttoi mielensä.

»Lapsetko? En tiedä — en tullut kysyneeksi. Kotiin varmaankin, ettekö usko?»

»Kotiinko? Eivät suinkaan. He eivät asu näillä seuduin. Minä tunnen tämän tienoon kaikki köyhät. — »Hoi lapset! Lapset! Lapset!» huusi hän.

Mutta he olivat jo siksi kaukana, etteivät kuulleet huutoa.

»Kutsunko heidät takaisin?» kysyi Peetri.

»Tietysti, tietysti», vastasi herttuatar vähän kärsimättömästi.

Peetri nosti sormensa huulilleen ja vihelsi koulupoikien tapaan.

Lapset kuulivat tämän, pysähtyivät ja katselivat hämmästyneesti ympärilleen.

»Tulkaa takaisin — tulkaa takaisin!» huudahti herttuatar viitaten heille kädellään.

He palasivat takaisin.

»Voi, miten säälittäviä nuo pikku raukat ovat», sanoi herttuatar lasten lähestyessä.

Poika oli tanakka, lyhyenläntä, noin kahden-, kolmentoista vuotias pieni miehenalku. Hän oli ruskeatukkainen, tummaihoinen, kirkassilmäinen. Hänessä oli jotakin ennenaikojaan kypsynyttä ja hänen piirteensä ilmaisivat kestäväisyyttä ja edesvastuun tuntemusta. Hänellä oli yllään vanha, kulunut ja kauhtunut hännystakki, jonka liepeet ulottuivat jalkoihin saakka.

Tyttö oli noin kymmenen, yhdentoista vuotias. Hän oli kalpea ja laiha, nälistyneen ja surullisen näköinen. Tumma oli hänenkin tukkansa kerran ollut, mutta nyt se oli kalvennut tuhanväriseksi — melkeinpä harmahtavaksi. Hänen pieni, kalpea otsansa oli kurttuinen kuin vanhan eukon — tuska ja nääntymys oli varmaankin rypyt uurtanut.

Herttuatar asteli pyörineen Peetrin rinnalla lapsia vastaan. Peetri ei ollut koskaan ollut niin lähellä herttuatartaan — tuon tuostakin tämän käsivarsi miltei sipaisi Peetrin hihaa. Ja arvatenkin Peetri nyt alkoi siunata lasten läsnäoloa.

»Minne olette matkalla?» kysäsi herttuatar hymyillen ystävällisesti pikkutytölle ja katsellen hänen surumielisiä kasvojaan.

Tyttö ei ollut arastellut Peetriä, mutta nähtävästi pelkäsi hän tätä hienoa, ylhäistä naista. Hänen paljaat varpaansa alkoivat hermostuneesti rapsia maantien hiekkaa. Pää kallellaan seisoi hän siinä arkaillen ja katsoi veljeensä.

Poika nosti hattuaan ja kumarsi italialaisen talonpojan tapaan — toisin sanoen hovimiehen tapaan — ja vastasi rohkeasti:

»Torinoon, teidän jalosukuisuutenne.» Ja äänestä päättäen olisi voinut luulla, että hän aikoi lähimpään maakartanoon.

Herttuattarelle oli vastaus yllätys. Hämmästyneenä huudahti hän:

»Torinoonko?»

»Niin, Torinoon, teidän armonne.»

»Mutta — Torinoon — Torinoon on satoja kilometrejä», sai hän ihmetykseltään töin tuskin sanotuksi.

»Niin on», sanoi poika.

»Aijotteko todellakin Torinoon — te kaksi lapsukaista — jalkaisin?»

»Aijomme, teidän ylhäisyytenne.»

»Mutta — mutta sellaiseen matkaanhan menee koko kuukausi!»

»Anteeksi, jalo rouva. Luvallanne teidän ylhäisyytenne — kerrottiin meille matkan kestävän viisitoista päivää.»

»No, mistä te sitten tulette?» kysyi herttuatar.

»Bergamosta, teidän ylhäisyytenne.»

»Milloin te läksitte Bergamosta?»

»Eilen aamulla, teidän ylhäisyytenne.»

»Onko tämä pikku tyttö sisaresi?»

»On, teidän ylhäisyytenne.»

»Elävätkö teidän äitinne ja isänne?»

»Isä elää, teidän ylhäisyytenne. Äiti on kuollut.»

Lapset tekivät molemmat ristinmerkin. Hämmästyksekseen huomasi Peetri herttuattaren tekevän samoin. Hänen oli vielä opittava hurskasten lombardialaisten kaunis tapa. Vainajien nimiä mainittaessa tekevät he ristinmerkin ja sielunsa syvyydessä kuiskaavat he kirkon vanhan perinnäisen rukouksen: »Levätkööt heidän sielunsa, ja kaikkien uskossa nukkuneiden, Jumalan armosta rauhassa.»

»Missä on isänne?» kysyi herttuatar.

»Torinossa, teidän ylhäisyytenne», vastasi poika. »Hän on lasinpuhaltaja. Bergamon lakon jälkeen läksi hän Torinoon työn ansiota etsimään. Nyt on hän saanut työtä ja lähettänyt meille sanan tulla hänen luokseen.»

»Ja te molemmat lapsukaiset aijotte jalkaisin ja aivan yksin kulkea koko tuon pitkän matkan Torinoon!» Sääli ja ihmettely oli vallannut hänet kokonaan.

»Niin on aikomuksemme, teidän ylhäisyytenne.»

»Noitten pikku kulkurien kohtalo on sydäntäsärkevä», sanoi herttuatar englanninkielellä miltei nyyhkyttäen. Sitten jatkoi hän italiankielellä: »Mutta — mutta, miten saatte ruokaa matkalla?»

Poika näytti vasujaan ja sanoi: »Kaupustelemme näitä, teidän ylhäisyytenne.»

»Mitä ne maksavat?» kysyi herttuatar.

»Kolmekymmentä soldia, teidän ylhäisyytenne.»

»Oletteko matkallanne myyneet montakin?»

Poika kääntyi poispäin. Nyt hän vuorostaan seisoi siinä allapäin ja rapsi varpaillaan maantien hiekkaa.

»Ettekö ole vielä myyneet _ainoatakaan_?» huudahti herttuatar tehden päätelmiään.

»Emme, teidän ylhäisyytenne, huonosti ovat kaupat käyneet», myönsi poika surullisesti ja katsoi maahan.

»Lapsiraukat», sopersi herttuatar. »Missä aijotte olla yötä?»

»Eräässä talossa, teidän ylhäisyytenne.»

Mutta tämä vastaus oli herttuattaren mielestä hyvin epämääräinen ja siksi kysäsi hän:

»Missä talossa?»

»En tiedä, teidän ylhäisyytenne», oli pojan pakko vastata. »Kyllä me osumme johonkin taloon.»

»Tahtoisitteko tulla minun kanssani ja nukkua minun talossani?»

Poika ja tyttö neuvottelivat katseillaan.

»Anteeksi, teidän jalosukuisuutenne, uskallanko kysyä onko sinne pitkäkin matka?»

»Ei varsin lyhytkään — sinne on noin kolme, neljä kilometriä.»

Uudelleen vaihtoivat lapset katseita, ääneti neuvotellen. Sitten pudisti poika päätään ja sanoi:

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne, jos sallitte — emme käänny takaisin. Meidän täytyy vielä tänään kulkea kappale matkaa. Yöksi joudimme varmaankin johonkin taloon.»

»He ovat liian ylpeitä tunnustamaan, että heidän talonsa tietenkin tulee olemaan pensasto», sanoi herttuatar Peetrille taasen englanninkielellä.

»Onko teidän nälkä?» kysyi hän lapsilta.

»Ei, teidän ylhäisyytenne. Saimme tuolla kylässä leipää», vastasi poika.

»Ettekö nyt sittenkin tahdo seurata minua kotiini? Saisitte hyvän päivällisen ja pehmeän vuoteen yöksi.»

»Älkää pahastuko, teidän ylhäisyytenne, isä ei soisi meidän kääntyvän takaisin.»

Herttuatar katseli pikku tyttöstä.

Pieni tyttö kantoi kaulassaan neitsyt Maarian kuvaa, joka oli kiinnitetty siniseen, kovin kuluneeseen ja kauhtuneeseen nauhaan.

»Kas vain, sinulla on pyhä mitali», sanoi herttuatar.

»Niin on, jalo rouva», sanoi tyttö ja kohotti häneen päin pienet kalpeat kasvonsa.

»Hän on matkalla lukenut rukouksia», selitti poika.

»Sepä oikein, tyttöseni», sanoi herttuatar ystävällisesti.

»Oletko jo käynyt ripillä?»

»En, teidän ylhäisyytenne. Mutta toivon pääseväni ensi vuonna.»

»Entä sinä?» kysäsi herttuatar pojalta.

»Minä pääsin ripille Kristuksen ruumiinjuhlan aikana», vastasi poika ylpeän näköisenä.

Herttuatar kääntyi Peetrin puoleen.

»Ajatelkaahan, minulla ei ole penniäkään mukanani.

Minulta unohtui kukkaro kotiin.»

»Paljonko uskaltaisi antaa heille?» kysyi Peetri.

»Se vaara on aina käsillä, että rahat voidaan heiltä ryöstää. Jos annamme heille suuren setelin, täytyy heidän vaihtaa se, ja varmasti se heiltä ryöstetään. Mitä tekisimme?»

»Minä puhun pojalle», sanoi Peetri. »Tahtoisitko mennä junassa Torinoon?» kysyi hän sitten pojalta.

Poika ja tyttö katsoivat toisiinsa.

»Tahtoisin, teidän ylhäisyytenne.»

»Jos annan teille rahaa matkaa varten, osaatko pitää varasi ja varjella rahasi varkailta?»

»Osaan kyllä, teidän ylhäisyytenne.»

»Saatatte illalla nousta junaan Venzonassa. — Täältä on sinne noin kaksi kilometriä. Kuljette aivan samaan suuntaan koko ajan. Noin tunnin tai parin jälkeen saavutte sitten Milanoon ja siellä astutte Torinoon lähtevään junaan. Huomenna olette perillä.»

»Niin, teidän ylhäisyytenne.»

»Jos saatte rahaa, voitteko nyt vain suojella niitä rosvoilta? Jos antaisin teille esimerkiksi sata liiraa.»

Poika hätkähti ja tuijotti kauhistuneena Peetriin.

»Satako liiraa —?» kysyi hän.

»Aivan niin», vastasi Peetri.

Poika katsahti taasen sisareensa.

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, uskallanko kysyä, maksaako matka Torinoon sata liiraa?»

»Ei suinkaan. Se maksaa noin kahdeksan tai kymmenen liiraa.»

Taasen katsahti poika sisareensa.

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, luvallanne emme silloin voi ottaa sataa liiraa.»

Älkäämme moittiko herttuatarta ja Peetriä vaikka he nyt hymähtivät ja katsahtivat hekin toinen toiseensa.

»Entä, jos antaisin teille viisikymmentä?» kysyi Peetri.

»Viisikymmentä liiraako, teidän ylhäisyytenne?» Peetri nyökkäsi päätään.

Vielä kerran kyseli poika katseellaan neuvoa siskoltaan.

»Ottaisimme mielellämme viisikymmentä liiraa, teidän ylhäisyytenne», sanoi hän sitten.

»Oletko ihan varma, että voit varjella rahasi — ettei varas vie?» kysyi herttuatar huolestuneena. »Tietysti yrittävät ryöstää rahasi. Jos vain nukut junassa, niin tutkivat taskusi tyystin.»

»Minä kätken ne, jalo rouva. Jos nukun junassa, niin panen ne alleni ja siskoni valvoo. Hänen nukkuessaan valvon minä», vakuutti poika luottavasti.

»Antakaa heille tuo summa niin pienissä rahoissa kuin mahdollista», neuvoi herttuatar.

Peetri kokosi yhden-, kahden- ja kymmenenliiran seteleitä ja vähän hopeaa ja kuparia, kunnes summa oli täysi.

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika kumartaen erittäin kohteliaasti ja alkaen kätkeä rahoja lukuisiin salataskuihinsa.

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten.

»_Addio, e buon' viaggio_», sanoi Peetri.

»_Addio, Eccellenze_», sanoi poika.

»_Addio, Eccellenze_», sanoi tyttö.

Mutta herttuatar oli niin liikutettu, että hän äkkiä kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen pientä, ryppyistä otsaansa. Ja hänen katsahtaessaan ylös näki Peetri kyyneleen hänen silmässään.

Lapset lähtivät liikkeelle. Kulkiessaan supattivat he keskenään vilkkain liikkein — aitoitalialaiseen tapaan — ja keskustelivat innokkaasti. Äkkiä he pysähtyivät ja poika tuli juosten takaisin, tytön jäädessä paikalleen odottamaan.

Poika pyyhkäisi hatun päästään ja sanoi:

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, teidän ylhäisyytenne —.»

»No, mikä hätänä?»

»Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, kysyisin onko meidän pakko kulkea rautatiellä?»

»Pakko —!» toisti Peetri neuvottomana. »Mitä sinä tarkoitat?»

»Jollei meidän ole pakko, niin me, luvallanne, teidän ylhäisyytenne, säästäisimme rahat.»

»Mutta — silloinhan teidän täytyy kulkea jalan koko matka!» huudahti Peetri.

»Jollei meidän ole pakko kulkea junalla, pyytäisimme teidän ylhäisyydeltänne lupaa saada säästää rahat. Me tahtoisimme kovin mielellämme säästää rahat antaaksemme ne isällemme. Isä on niin kovin köyhä. Viisikymmentä liiraa on suuri summa.»

Tällä kertaa katsahti Peetri herttuattareen kysyen neuvoa.

Herttuattaren kyyneleisistä silmistä luki Peetri vastauksen: »tehkööt mielensä mukaan!»

»Ei teidän suinkaan ole pakko — se oli vain neuvomme», sanoi hän pojalle, voimatta pidättää hymyään. »Tehkää, miten vain tahdotte. Teidän sijassanne säästäisin kuitenkin pikku jalkaraukkoja.»

»_Mille grazie, Eccellenze_», sanoi poika heilauttaen hyvästiksi repaleista hattuaan. Hän juoksi takaisin sisarensa luokse ja seuraavassa tuokiossa kulkivat lapset rinnakkain reippaasti länteen päin häipyen illan rusoittavaan hohteeseen.

Herttuatar ja Peetri seisoivat kotvan ääneti ja katselivat poistuvia lapsia.

Ja viimein puhkesi herttuatar puhumaan — saneli aivan kuin itsekseen:

»Kas siinä, Feliks Wildmay, te satujen sepittäjä, olisi teidän mielenne mukainen aihe!»

Arvannet, lukija, miten Peetri säpsähti. Olikohan herttuatar päässyt hänen salaisuutensa perille? Hämillään änkytti Peetri jotakin — sanat miltei takertuivat hänen kurkkuunsa.

Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan mitään.

»Ettekö usko, että ystävänne tästä liikuttavasta tapauksesta voisi sepittää kauniin tarinan?»

Arvannet, lukija, että Peetri tunsi vapautusta.

»Uskon kylläkin», vastasi Peetri hätäisesti aivan kuin se, joka päästyään jostakin pälkäästä on valmis myöntymään vaikka mihin.

»Oletteko milloinkaan ennen nähnyt noin rohkeita lapsia?» jatkoi herttuatar. »Ihmeelliset pienokaiset! Ajatelkaahan — viisitoista päivää ja yötä saavat nuo pikku raukat olla yksin ja turvattomina maantiellä! Varmaankin heidän sydämensä monesti sykähtelee kauhusta ja pelosta. Kukapa pelotta lähtisikään sellaiselle taipaleelle. Mutta kuinka urheasti he salasivatkaan pelkonsa ja hillitsivät tunteensa! Toivon hartaasti, että he onnellisesti pääsevät perille. Jumala heitä suojelkoon!»

»Niin, Jumala heitä suojelkoon», sanoi Peetri.

»Voi pikku tyttöstä pyhine mitaleineen! Isä ei varmaankaan ole sellainen roisto, kuin miksi häntä syrjästä katsoen luulisi, koska hän on kasvattanut lapsensa niin hurskaiksi. Minä uskon varmasti, että pyhä neitsyt itse lähetti meidät heidän avukseen siten kuullen pikku tytön rukoukset.»

»Arvattavasti», vastasi Peetri, ehkä hiukan kaksimielisesti. Mutta herttuattaren käyttämä »meidät» sana, joka heidät ikäänkuin yhdisti toisiinsa, miellytti häntä suuresti.

»Mikä tietysti teistä», lisäsi herttuatar vakavasti hymyillen, »on sulaa mielettömyyttä.»

»Miksikä se minusta olisi sulaa mielettömyyttä?»

»Olette arvatenkin protestantti?»

»Olen tietenkin, mutta mitäpä siitä? Joka tapauksessa uskon, että maan ja taivaan välillä on paljon sellaista, josta ei mikään filosofia ole uneksinutkaan. Ja miksikä ei pyhä neitsyt olisi voinut lähettää meitä heidän avukseen!»

»Mitä teidän protestanttiset pappinne ja opettajanne sanoisivatkaan lausumastanne mielipiteestä? Sanoisivatkohan sitä paavilliseksi taikauskoksi?»

»Mahdollisesti. Muuten en tiedä, onko taikauskoa olemassakaan. Taikausko vain osaltaan tulkitsee sitä totuutta, ettei tässä salaperäisessä ja ristiriitaisessa mailmassa, jossa elämme, mikään järjellinen eikä järjetön ole mahdotonta.»

»Oi, ei, ei!» huudahti herttuatar. »Taikauskoon liittyy aina jotakin rumaa ja ilkeää, tarkoituksetonta. Siinä juuri se eroaa _uskosta_. Uskoon taasen sisältyy vain ihanata ja hyvää, tarkoituksellista. Se valaisee elämän outoja ongelmia — se avaa silmämme näkemään ja auttaa meitä elämään.»

»Olette oikeassa», myönsi Peetri. Tuokion kuluttua lisäsi hän ikäänkuin kysyen:

»Luulin, että kaikkien katolilaisten on velvollisuus sunnuntaisin käydä messussa.»

»Niin heidän onkin — luonnollisesti.»

»Mutta — entä te —?»

»Minä en käy messussa ainoastaan sunnuntaisin, vaan myöskin arkipäivisin, alottaen sillä tavalla jokaisen eloni päivän.»

»Niinkö —? Todellako —? Pyydän anteeksi», sopersi Peetri hämillään. »Minä — te —.te ette milloinkaan käy kylän kirkossa.»

»En. Meillä on linnassa kappeli ja oma pappi.»

Herttuatar nousi pyörälleen. Tervehti Peetriä hyvästiksi ja polki kevyesti tiehensä.

»Vai niin —! Hänen katolisuutensa ei siis ole niinkään halveksittavaa», puheli Peetri itsekseen.

»Mitäpä siitä», sanoi hän Marietalle, tämän tarjoillessa päivällispöydässä, »mitäpä siitä, jos tie taas nouseekin pystyyn, onhan jo ennestäänkin ylipääsemätön kuilu erottamassa ihmisiä toisistaan. Katsokaahan tuota virtaa!» Hän osoitti avonaisesta ikkunasta Acoa. »Se on vertauskuva. _Hän_ seisoo toisella puolella virtaa, minä toisella ja tuon tuostakin puhelemme leikkiä laskien, mutta virta siinä aina kohisee välillämme — erottaen meidät toisistamme. Hän on lordin tytär, herttuattaren leski, sukunsa ihanin, miljoonain omistaja ja katolilainen. Mitäpä minä olen —? Älyäni en kiellä. Mutta kuitenkin kaikitenkin... Marietta hyvä, lyhyesti sanoen — olen joutunut onnettoman — en, vaan nurinkurisen rakkauden uhriksi.»

»_Non capisco Francese_», sanoi Marietta.