XVI.

Ventirosen linnassa 21 p. elokuuta.

Arvoisa herra Marchdale! Minua suuresti ilahuttaisi, jos suvaitsisitte syödä päivällistä luonamme ensi torstaina kello kahdeksan. Setäni, kardinaali Udeschini, joka on tullut käymään luonani, haluaa tutustua teihin.

Olen lukenut uudestaan »Sanojen miehen». Ja tahtoisin, että kertoisitte minulle vielä paljon kirjailijaystävästänne.

Suosiollisesti

Beatrice Santangiolo.

On kerrassaan ihmeellistä, mitenkä miehet toisinaan voivat ihailla joutavia esineitä ja pitää niitä tavattoman kallisarvoisina. Peetri Marchdale esim. ihailee ja pitää tavattoman kallisarvoisena tuota jäykkään, aivan yleiseen tyyliin tekaistua kirjelippusta, josta ylläoleva on jäljennös.

Alkuperäisen tekeleen käsiala on pientä ja yhteentungettua, ehkä hieman epäselvää, mutta »omaperäistä». Paperi on sinertävää, ja asianmukaista kulmaa koristaa pieni herttuallinen kruunu, jonka alle nimen alkukirjaimet »B.S.» ovat omituisesti yhteensommitellut.

Kun Peetri vastaanotti kirjeen ja painoi sen kasvojaan vasten, oli hän tuntevinaan orvokin vienoa tuoksua. Tuo hieno, hento tuoksu oli kuin aavistus, kuiskaus, henkäys — häilyvä ja epämääräinen sekä herätti aavistuksen hienoista tutunomaisista esineistä — vienon naisellisista, hienon henkilökohtaisista. En tiedä, montako kertaa hän painoi kirjettä kasvojaan vasten, tiedän vain, että kun minulla muutama kuukausi myöhemmin oli kunnia kosketella sitä, en tuntenut muuta kuin tupakan hajua.

En tiedä myöskään montako kertaa hän sitä luki ja tutkisteli ikäänkuin olisi rivien välissä piillyt salaisuuksia, ikäänkuin olisi hänen katseensa saattanut loihtia näkyviin salakirjoituksen tai keksiä sanoille salaisen merkityksen.

Ja totta kyllä oli kirjeellä salainen syrjätarkoituksensa, mutta sitä tarkoitusta ei Peetri tietysti voinut aavistaa. Miten olisi hän voinutkaan arvata, että kirje vain oli välikappale ja hän itse paavillisten salavehkeitten uhri. Miten ajatellakaan, että kirjeen kirjoittaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin hän itse kuka »Sanojen miehen» tekijä oli.

Ja sitten aivan yhtäkkiä uusi huoli alkoi hänen mieltään painostaa. Tuokion mietiskeli hän äänettömänä, otsa syvissä rypyissä. Kääntyi sitten Marietan puoleen.

»Oletteko milloinkaan syönyt päivällistä jonkun kardinaalin seurassa?»

»En, signorino», vastasi eukko alistuvan nöyrästi.

»Minä olen joutunut kovaan pinteeseen.»

Marietta katsahti Peetriin odottaen selitystä.

»Niin, nähkääs, olen matkustanut Lontoosta saakka tänne ottamatta mukaani hienompaa pukua kuin päivällis-takkini.»

»Mikä sellainen on?» kysyi Marietta.

»Yhdentekevää mikä se on — pääasia on, ettei se ole, mitä sen pitäisi olla. Se ei ole mikään juhlapuku.»

»_Non é un abito nero_», sanoi Marietta pitäen velvollisuutenaan vastata jotakin.

»No —! Ymmärrättekö nyt missä pulassa olen? Osaisitteko te ommella minulle sellaisen?»

»Signorinolleko juhlapuvun? Ettäkö minä? Enpä vainenkaan», pudisteli eukko päätään.

»Sitäpä minäkin ajattelin. Onko kylässä kelvollista räätäliä?»

»Ei ole, signorino.»

»Eikä koko tällä niemimaalla, vaikka etsiskelisit joka kolkasta. Mikä neuvoksi? Mitenkä voin syödä päivällistä kardinaalin seurassa? Uskotteko te, että kardinaali saisi halvauksen, jos herrasmies yksinkertaiseen takkiin puettuna ilmestyisi hänen seuraansa päivällisille?»

»Ettäkö hän saisi halvauksen? Mistä syystä, signorino?» kysäsi Marietta räpäyttäen silmiään.

»Pitelisiköhän kardinaali häntä pahoin? Julistaisiko ehkä kirkonkiroihin?»

»Joutavia, signorino!» Ja eukon koko asento osoitti, että Peetrin pelko oli turha.

»Hyvä», sanoi Peetri. »Te arvelette siis, ettei mikään vaara minua uhkaa. Te neuvotte minua häikäilemättä pukeutumaan päivällis-takkiini ja rohkeasti esiintymään siinä.»

»En ymmärrä teitä signorino», sanoi Marietta.

»Kaiken ymmärtäminen on kaiken anteeksiantamista», sanoi Peetri. »Ja kuitenkaan ei voi tällä tavoin laskea leikkiä englantilaisten palvelijoiden kanssa, vaikka _heidän_ pitäisi ymmärtää pilaa, vai mitä? Joka tapauksessa aijon nyt seurata teidän neuvoanne. Minä pukeudun siis seurustelupukuuni ja esiinnyn siinä oikein yleväryhtisenä — hovimiehen tavalla. Onko tuo puutarhuri — tuo mies nimittäin, joka työskentelee puutarhassa?»

Marietta katsoi sinnepäin, minne Peetri viittasi.

»On, signorino. Sama, joka työskentelee täällä kolme kertaa viikossa.»

»Vai niin, todellako? Hän on aivan merirosvon näköinen.»

»Merirosvonko näköinen? Luigiko merirosvon näköinen?» ihmetteli eukko.

»Onpa kuin onkin», vakuutti hänen isäntänsä. »Hänellä on vihreät housut, punainen vyö ja sininen paita — aito merirosvon puku. Hän on tummaihoinen ja pistävän mustasilmäinen ja tukka on yhtä pikimusta kuin »Roger pirteän». Noista merkeistä tuntee merirosvon, vaikkei hän olekaan varsinaisessa virkapuvussaan. Vai Luigi on hänen nimensä?»

»On, signorino — Luigi Maroni. Kutsumme häntä Gigiksi.»

»Onko Gigi monipuolinen?»

»Monipuolinen?» toisti Marietta ymmärtämättä Peetrin puhetta. Uskalsi sentään selittää oudon sanan omalla tavallaan ja vastasi:

»Ei, signorino. Hän on meidän puolen miehiä.»

Vai niin —! Meidänkö puolen miehiä? Sitä parempi. Silloin hän varmaan osaa Ventirosen linnaan?»

»Tietenkin, signorino», vastasi Marietta nyökäyttäen päätään.

»Ja luuletteko, että hän, vaikkei olekkaan monipuolinen, suostuisi vaihtamaan puutarhuritoimensa sanansaattajantoimeen?»

»Haluaisitteko sanansaattajan, signorino?»

»Haluaisinpa kylläkin — tuollaisen yksityisen viestinviejän. Uskotteko että hänet saisi liikkeelle — että hän lähtisi linnaan kirjettä viemään?»

»Tietysti, signorino. Hänen on pakko totella teidän käskyjänne, signorino», selitti Marietta kohottaen olkapäitään ja säestäen sanojaan vilkkain elein.

»Tehkää siis hyvin ja pyytäkää häntä siistimään pukuaan. Sillä aikaa tekaisen minä kirjeen.»

Kun kirje oli valmis, seisoi merirosvon näköinen Luigi jo odottamassa ja Peetri ojensi kirjeen hänelle selittäen miten hänen tulisi menetellä.

Gigi hymyili aitoitalialaiseen tapaan osoitukseksi, että ymmärsi tehtävänsä — pisti kirjeen hattuunsa ja hatun päähänsä. Sitten lähti hän rivakasti liikkeelle väärään suuntaan: hän ei ohjannut kulkuaan tielle, joka vei kylän kautta, sillan yli, kierrellen kaarrellen Ventirosen puiston veräjille, vaan pujahti suoraan Peetrin omaan työkaluvajaan, matalaan, punatiilikattoiseen rakennukseen, joka sijaitsi vastapäätä Marietan keittiön ovea.

Peetri oli aikeessa huutaa hänet takaisin huomauttaakseen häntä väärästä suunnasta. Mutta sitten muuttikin hän mielensä. Hän päätti hiukan odottaa nähdäksensä mitä miehellä oli tekeillä.

Hän odotti hetkisen ja niin selvisivät hänelle miehen hommat.

Gigi astui tuokion kuluttua vajasta kantaen tikapuita. Ne hän kuletti rannalle ja jätti siihen. Palasi sitten ja nouti täyden sylillisen noin jalan levyisiä ja viiden, kuuden jalan pituisia laudanpätkiä. Sitten ryhtyi hän työhön: nosti tikapuut pystyyn ja laski ne virran yli poikkipäin niin, että toinen pää lepäsi omalla rannalla, toinen painui vastakkaista rantaa vastaan. Lopuksi asetti hän pitkittäin laudanpätkän läheisimmille välipuille ja kulki niin pitkälle kuin pääsi. Jatkoi sitten sillan rakentamista toisella laudanpätkällä, kolmannella j.n.e., kunnes oli päässyt virran toiselle puolelle Ventirosen alueelle.

Hän oli täten tekaissut sillan — sillan, joka tosin kyllä keskikohdaltaan hieman huojui, mutta oli silti täysin käyttökelpoinen. Hän oli vähentänyt matkan kolmella engl. peninkulmalla, jotka hänen olisi täytynyt astua, jos hän olisi kulkenut edestakaisin maantietä pitkin.

Peetri katseli ja ihmetteli.

»Ja minä kun kysyin oliko hän monipuolinen!» sopersi Peetri. »Italialainen kyllä ymmärtää, että »hullu paljon työtä tekee, viisas tulee vähemmälläkin toimeen.» Onhan vähän niinkuin omankäden oikeutta tunkeutua tällä tavoin toisen alueelle — mutta painakaamme kuitenkin tämä sukkela temppu mieleemme.»

Hän veti taskustaan herttuattaren kirjeen, luki sen uudelleen ja painoi sen sitten kasvojaan vasten saadakseen nauttia sen tuoksusta.

»Hyvä jumala, kuinka se tuo mieleen harsokangasta!» huudahti Peetri. »Torstaina — torstaina —! Oi jospa saisin elää torstaihin!»