X.

Kirjeitten joukossa, jotka sinä iltana Englannista saapuivat Peetrille, oli muuan hänen ystävättäreltään rouva Winchfieldiltä ja se sisälsi erinäisiä tietoja.

»Teidän herttuattarenne _oli_ todellakin niinkuin teidän vanha, lystikäs palvelijanne teille kertoi, englantilaista sukuperää: lordi Belfontin ainoa lapsi ja perillinen. Lancashiren Belfontit — teidän herttuattarenne on ainoa elossa oleva jälkeläinen — olivat mitä piintyneimpiä katolilaisia, kasvattivat aina tyttärensä ulkolaisissa luostareissa ja naittivat heidät useimmiten ulkolaisille. Belfontin perheen miehisetkin jäsenet naivat toisinaan ulkomaalaisia, — joten teidän herttuattarenne entisissä englantilaisissa suonissa virtailee siis paljonkin muukalaista verta.

»Hän syntyi — aateliskalenteri on sen minulle kielinyt — vuonna 1870, ja lähenee siis yhtä paljon kolmeakymmentä (mikä vaarallinen ikä!) kuin kahtakymmentäkuutta, jonka ikäiseksi teidän vanha Mariettanne hänet ilmoittaa. Hänen ristimänimensä ovat Beatrice Antonia Teresa Mary — valitkaa minkä haluatte. Yhdeksäntoistavuotiaana meni hän naimisiin Baldassarre Agoston kanssa, joka kantaa seuraavat arvonimet: Udeschinin prinssi, Santangiolon herttua, Castellofrancon markiisi, pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pyhän Hengen — ja Pyhän Gregoriuksen veljeskunnan ritari (joko ällistytte?) ja joka kuoli Frontinin mukaan armon vuonna —93. Koska ei ollut lapsia, peri hänen veljensä Filipe Lorenzo arvonimet. Nuorempi veli on Sardagnan piispana ja kardinaali Udeschini on heidän setänsä.

»Kas niin, rakas poikani, nyt olen tyhjentänyt tietovarastoni. Ehkä minulla kuitenkin olisi suurempi varasto hyviä neuvoja, mutta sitä lipasta en vielä ole aukaissut. Ja parempi kai on etten siihen puutu. Muistakaa vain se, että siellä kesän helteessä Italian hempeän järvimaiseman vaikutelmain alaisena saattaa nuoren yksinäisen miehen aivoissa syntyä ajatuksia, jotka ovat — mielettömiä. Pitäkää silmällä ystävääni Peetri Marchdalea.»

Nuori yksinäinen mies punnitsi mielessään pitkät ajat rouva Winchfieldin sanoja.

»Lordin tytär ja herttuan leski ja kardinaalin veljentytär (naimisen kautta)», murahti hän itsekseen. »Siinä olisi jo mielestäni kylliksi — mutta vielä kaupanpäällisiksi piintynyt katolilainen. Ja kuitenkin — ja kuitenkin», jatkoi hän rohkaisten mieltään, »mitä katoliskiihkoisuuteen tulee, niin se vaikutin ainakin kirkon käynneistä päättäen ei paljoakaan vaa'assa paina.»

Pohdittuaan näitä mietteitä vielä kotvan aikaa meni hän alas virran rannalle, kulki puutarhansa kautta, joka huokui yön raikasta viileyttä ja sulotuoksuja sekä alkoi tuijottaa pimeyteen Ventirosen linnaan päin. Siellä täällä huomasi hän kellertävän välkkeen — valaistun ikkunan, joka pilkisti näkyviin puiden lehtien lomitse. Tuhannet hyönteiset säestivät äänettömyyttä yksitoikkoisella surinallaan. Ja Gnisin metsän uumenista kuului oudon metsänotuksen — liekö ollut nelijalkaisen vai siivekkään — uusiutuva ääni kammottavana ja tenhoisana. Peetrin jalkain juuressa värähtelevän Acon kalvoon kuvastuivat tähdet särkyneinä välkkyen kuin katkenneet keihäänkärjet.

Hän sytytti sigaretin ja seisoskeli paikallaan kunnes oli poltellut sen loppuun. Lopuksi hän huoahti ja suuntasi askeleensa huvilaan päin.

»Tietenkin», ajatteli hän sitten, »täytyy minun pitää silmällä ystäväämme Peetri Marchdalea. Mutta pelkäänpä olevan jo hiukan liian myöhäistä — _troppo tardo_», sanoi hän Marietalle, joka juuri oli tuomassa lämmintä vettä hänen pukuhuoneeseensa.

»Ei ole vielä varsin myöhäistä», vastasi Marietta, »kello on vasta puoli yksitoista.»

»Hän on nainen — siksi täytyy häntä rakastaa; herttuatar — siksi täytyy hänet menettää», selitti nuori mies äidinkielellään.

»_Cosa_?» kysäsi Marietta käyttäen hänkin äidinkieltään.