V.

Peetri ei varmaan paljoakaan nukkunut ensi yönä huvilassaan ja uskonpa että hän kerran ja toisenkin toisti eiliset hurskaat sanansa: »mikä onni! Mikä ääretön onni!» Hän oli kuitenkin seuraavana aamuna ani varhain jalkeilla — ja liikkeellä puutarhassaan.

»On tämä puutarhani sentään aika hauska», tuumiskeli hän. »Asiamieheni ei liikoja kehuskellut ja kuvatkin olivat odottamattoman todenmukaisia.»

Siellä kasvoi kauniita, vanhoja puita, lehmuksia, akasia- ja kastanjapuita, tasalatvainen lombardialainen pinjapuu, tummahko kivitammi ja virran kupeella salava, jonka oksat sipaisivat veden kalvoa ja rantamilla pitkässä jonossa jäykkinä törröttäviä poppelipuita; siellä kiemurteli sinertävän vihreä virta, joka laulaen ja karkeloiden kiiti eteenpäin ja sen kalvossa kimalteli tuhansia timantteja päivän suudellessa sen väreitä. Siellä oli viehättäviä nurmikkoja ja viileyttä huokuva, soliseva suihkukaivo, jonka hienot säteet säihkyivät auringon kullassa sateenkaaren karvaisina. Siellä oli loistavia begonia- ja geraniumlavoja ja etelän huumaavan väkevätuoksuisia oleandereita. Omenapuitten kukat näyttivät hehkuvilta harsokiehkuroilta ja valkoiset hajuneilikat, tuoksuherneet, heliotroopit, resedat ja ruusut levittivät tuoksujaan. Oi sitä lintujen paljoutta! Joka taholla kuulit heidän riemuisaa pirteätä viserrystään ja heidän siipiensä suhahtelua. Siellä oli kultasirkkusia, mustarastaita ja muitakin rastaita poikasineen — poikaset olivat pyöreitä, kömpelöitä, pörhösiipisiä pikku hölmöjä, jotka kokeilivat ensi lentojaan ja tuottivat vanhemmilleen kauheata huolta — sekä suuri joukko meluavia varpusia. Siellä surisi mehiläisiä ja kimalaisia, siellä lenteli säteilevän loistavia, vaarallisennäköisiä sudenkorentoja, lepatteli kaksittain valkeita ja sinisiä perhosia ja olipa paarmojakin pahaksi onneksi. Kukapa Italiassa ottaisi suuttuakseen paarmoihin! Talon toisella puolella kasvoi viikuna- ja persikkapuita sekä pystypäisiä artisokkoja jäykissä riveissä ja pohjanpuolista muuria koristi viiniköynnös, jossa täyteläiset kellertävät rypäletertut heloittivat. Aamuilma oli raikasta ja ihanaa — väkevää ja virkistävää, tulvillaan meheviä elon tuoreita tuoksuja: mustan mullan muheata tuoksua, vehmaan vehreyden ja versovan kasvillisuuden tuoksua. Nurmikon kattoi kaste ikäänkuin helmeilevänä hopeisena harsona. Iloisa lännenpuoleinen luonto viinitarhoineen ja valkeine huviloineen hymyili päivän paisteessa Gnisille, joka idän varjoissa synkkähahmoisena jurotti. Järvi lepäsi rauhaisana ja syvänä tumman safiirin kaltaisena. Ja laakson taustassa kohosi satumaisena vaalean siniharmaa Monte Sfiorito taivasta kohti, jossa vielä heikosti heloitti aamusarastuksen puna.

Olipa se verraton yrttitarha! Mutta vaikka Peetri oleskeli koko päivän puutarhassaan — kuljeskeli rantaa pitkin ja heitteli tuhansia kaihoavia katseita puiden lomitse nurmikkojen yli Ventirosen linnaan päin — ei hän vilahdukseltakaan saanut nähdä herttuatar di Santangioloa.

Ei seuraavana päivänä; eikä sitäkään seuraavana.

»Miksikä tuo vanha eläkearmo ei käy virtaansa tarkastamassa?» kysäsi hän Marietalta. »Eipä hän siitä liikoja huolehdi. Saattaisi hänen tietämättään turmella hänen joenpuoleiset maansa.»

»Tuo vanha eläkearmo —?»toisti Marietta ymmärtämättä toisen puhetta.

»Niin, tuo vanha leski — emäntäni — leskiherttuatar di Santangiolo.»

»Ei hän ole varsin vanha — vain kuusikolmatta, seitsemänkolmatta vuotta», sanoi Marietta.

»Älkää luulotelkokaan minulle ettei hän olisi siinä ijässä, jolloin tuollaisia asioita jo kyetään ymmärtämään», tokaisi Peetri tuimasti.

»Hänellä on tilusten tarkastajia ja metsänhoitajia, jotka pitävät huolta hänen omaisuudestaan», vastasi Marietta.

»Tilusten tarkastajat ja metsänhoitajat ovat vain palkkalaisia. Jos haluaa saada jonkun työn kunnolla suoritetuksi, täytyy tehdä se itse», selitti Peetri synkän mahtipontisesti.

Sunnuntaina käväisi Peetri pienessä harmaassa rokokootyyliin rakennetussa kyläkirkossa. Siellä pidettiin kaksi messua, toinen kello kahdeksan, toinen kello kymmenen — ja kirkko sijaitsi kummulla engl. peninkulman päässä »Villa Florianosta» ja Italian helle oli polttava — mutta hurskas nuori mies kävi molemmissa. Herttuatarta ei ollut kummassakaan.

»Millä tavalla hän huolehtii kuolemattomasta sielustaan?» sanoi Peetri Marietalle.

Maanantaina hän lähti kylän vaaleanpunaiseen postitaloon. Sen edustalla seisoivat pienet, sirot ajoneuvot; valjaissa vilkkaat, hentosääriset raudikot. Vaunujen kupeita koristivat herttualliset vaakunat.

Peetrin sydän alkoi sykähdellä. Hänen ollessaan kahden vaiheilla astuako sisään vai poistua, avautui ovi ja herttuatar ilmestyi portaille, solakkana, komeana, valkeassa puvussa, päässä ihmeellinen, musta, sulkatöyhtöinen hattu ja kädessään ihastuttava, valkea, pitsillä koristettu päivänvarjostin. Nuori tyttö seurasi häntä, soma tummanverinen tyttö, noin neljän- viidentoista vuotias. Hänen silmänsä olivat ystävälliset, tummat, aitoitalialaiset, loistavan ruskeat — ja poskilla rusoitti vieno puna — etelämainen vieno puna, joka hehkui lämpöisen pehmeästi hienon hienon hipiän läpi.

Peetri kumarsi ja siirtyi syrjemmälle antaakseen heidän kulkea ohi.

Mutta kohottaessaan katseensa huomasi hän herttuattaren pysähtyneen ja hymyilevän hänelle.

Hänen sydämensä sykki vieläkin rajummin.

»Herttainen päivä», virkkoi herttuatar.

»Erittäin ihana», myönsi Peetri kahden sydämensykähdyksen lomassa.

Ja kuitenkin näytti hän siinä portailla seisoessaan harmaassa flanellipuvussaan, olkihattuineen, nenälaseineen, laihoine värittömine kasvoineen ja pystyviiksineen aitoenglantilaisen, kylmäverisen tyyneyden perikuvalta.

»Ehkä hiukan liian lämmin?» huomautti herttuatar jättäen kohteliaasti — vai sanoisinko veitikkamaisesti — hymyillen tämän asian Peetrin ratkaistavaksi.

»Eikö mitä», vastasi Peetri. »Italian kesän ehdoton velvollisuus on kai olla hiukan liian lämmin.»

Herttuatar hymyili.

»Te rakastatte lämpöä, samoin minä. Mutta maa kaipaa tällä haavaa kipeästi sadetta.»

»Toivokaamme siis ettei maan kaipuu tule tyydytetyksi.»

Herttuatar naurahti.

»Ajatelkaa toki maamiesparkoja», sanoi hän moittivasti.

»On aivan turhaa ajatella heitä», vastasi Peetri. »On täysin todistettu asia, etteivät minkäänlaiset ilmat milloinkaan tyydytä maamiestä.»

Herttuatar nauroi makeasti.

»Olette oikeassa», myönsi hän, »niinpä minäkin yhdyn toivomukseenne kauniin sään suhteen. »Minä — minä toivon», — erittäin ystävällisesti — »ettette varsin huonosti viihdy »Villa Florianossa».

»En uskalla puhuakaan »Villa Florianosta», vastasi Peetri. »Joutuisin ihan haltioihin. Se on ihastuttavin paikka mailmassa.»

»Ja puutarha on kaunis — muistaakseni te ihailitte näköalaa», puheli herttuatar. »Niin ja vanha Marietta? Toivottavasti on hän mieleisenne.» Ja herttuatar katsahti Peetriin hyväntahtoisen — vai sanoisinko veitikkamaisen — levottomasti.

»Hän pitää minusta erinomaista huolta. Marietta eukko on verraton aarre», vakuutti Peetri.

»Hyvä ruuanlaittaja?»

»Mainio ruuanlaittaja — sen ohessa neuvonantaja ja ystävä. Aika suulas eukko!»

Herttuatar puhkesi sydämelliseen nauruun.

»Oi noita lombardialaisia talonpoikaisnaisia! Hepä vasta osaavat väsymättä soittaa suutaan.»

»Luulenpa sentään Marietan osaavan yhtä hyvin kuunnella kuin puhella», piti Peetri velvollisuutenaan tunnustaa. »Oikeastaan olen vain yhdessä kohden pettynyt hänen suhteensa.»

»Niinkö? — ihmetteli herttuatar kysyvä ilme katseessaan.

»Marietta vannoo, ettei kanna tikaria sukkarihmassaan ja väittää ettei milloinkaan ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan», selitti Peetri. »Nytpä nähdään», tuumiskeli hän itsekseen, »onko meidän arvoisa emäntämme perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen.»

Herttuatar nauroi nauramistaan. Nähtävästi oli hän perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen. Ainakin —.

»Tuollaisia ovat vain tytöt Lombardian rannikolla», huomautti herttuatar. »Me olemme rauhallista sisämaan väkeä kaukana merenrannikolta. Teidän on kuitenkin parasta olla varuillanne.» Hän puisti päätään varoittavasti. »Näillä tienoin kerrotaan nimittäin, että Marietta osaa tehdä taikoja.»

»Sitä parempi», sanoi Peetri häikäilemättä. »Silloinhan hänestä on kaksin verroin hyötyä. Kotiuduttuani panen hänet paikalla koetteelle.»

»Pirskoitatteko pyhää vettä hänen päälleen?» naurahti herttuatar. »Pitäkää varanne. Entäpä jos hän muuttuisikin mustaksi kissaksi ja lentäisi tiehensä luudanvarrella. Sitä ette milloinkaan antaisi itsellenne anteeksi.»

Tämän sanottuaan astui hän kevyesti portaita alas ja nousi vaunuihinsa, nuoren tytön seuraamana.

Tuliset, ranskalaiset raudikot keikauttivat päätään, niin että valjaat välähtivät. Palvelija nousi ajajan viereen ja vaunut vierivät tiehensä.

Peetri seisoi tuokion portailla hievahtamatta ja katseli huumaantuneena satumaista, pitkää, suoraa kyläkatua, sen poppelipuita, siltaa, vanhaa, kivistä ristiä ja epäsäännöllisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia taloja. Kevyt tomupilvi tuprusi vaunujen jälessä, hienon valkoisen savupilven lailla hohtaen hopealle päivänpaisteessa.

»Sinä itse olet velhotar, joka osaat loihtia monta vertaa paremmin kuin Marietta», tuumi Peetri mielessään astellessaan hiljaista huvilaansa kohti.