XVII.

Mutta Peetrin ei tarvinnutkaan odottaa torstaihin asti — onnenoikku johdatti herttuattaren hänen tielleen jo samana iltapäivänä.

Onhan yleiseen tunnettua, miten rajuilma äkkiä yllättää, miten aavistamatta myrsky puhkeaa ilmoille tässä järvien ja tunturien maassa.

Kello oli noin kolmen tienoissa ja Peetri istui puutarhassaan lukemassa. Aurinko heloitti täydeltä terältään — koko luonto paistatti päivää.

Mutta äkkiä tuntui siltä kuin olisi luonnossa tapahtumassa muutos. Aurinko ei paistanut yhtä kirkkaasti, varjot kävivät epäselviksi, vähemmän jyrkiksi. Tämä oli tuskin havaittavissa, täytyi katsella uudestaan tullaksensa vakuutetuksi, ettei kaikki ollut vain mielikuvitusta. Hieno harso tuntui verhoavan aurinkoa ja hienosti himmentävän sitä, kuitenkaan sitä samentamatta. Vaikka kuinka olisi tarkastanut taivasta, ei olisi voinut huomata pienintäkään pilvenhattaraa.

Ilma, joka koko päivän oli ollut helteinen, mutta silti kevyt ja virkistävä ja täynnä happea — muuttui yhtäkkiä sameaksi ja tukahuttavan painostavaksi, siinä ei ollut jälkeäkään sen tavallisesta eloisuudesta ja se näytti ikäänkuin raskaana taakkana painostavan maata. Kaiken yli laskeutui outo hiljaisuus — äänet, joita luonnon helmassa kuulee, vaikenivat hetkessä: sirkka ei sirittänyt, lintu ei liverrellyt, lehti ei liikahtanut, koko maa ikäänkuin pidätti henkeään. Virran vaahtoavat vedet, ne tosin yhä kohisivat, mutta tämä vain selvemmin esiintoi ja enensi tuota ääretöntä hiljaisuutta.

Vieläkään ei saattanut huomata pilvenhattaraa taivaalla — vielä kesti tuokion... Ja sitten äkkiä ikäänkuin taikaiskusta olivat Monte Sfioriton lumihuiput kokonaan pilviin peittyneet.

Ja pilvet levisivät hämmästyttävän nopeasti — levisivät ja laskeusivat, pimittivät auringon, verhosivat vaippaansa Gnisin vyötäisiä myöten, kiertelivät, kaartelivat savupyörteiden lailla Cornobastonen huippuja, muuttivat järven safiirisinen teräksen harmaaksi, käärivät koko laakson salaperäiseen hämäryyteen ja tenhoisaan, kalpeaan valonhohteeseen. Keskitaivas näytti äärettömältä lyijynkarvaiselta, untuvanpehmoiselta kunniakatokselta; sen lännenpuolista reunaa koristivat tulipunaiset ripset, joiden alle kirkas taivaanranta loi keltaista metalliloistetta — himmeätä vaskihohdetta.

Samassa kuului etäisyydestä ukkosen kumeata jyrinää; äkkiä paisui se äkäiseksi paukkinaksi aivankuin olisi ensi jyrähdys ollut vain uhkaus, joka oli jäänyt huomioonottamatta. Tuli sitten vinha, tuima tuulenpuuska — se tuoksui metsältä, josta se oli tullutkin — ja tempaisi mukaansa kaikki, mikä sen tielle sattui: pölyn, kellastuneet lehvät, kukkien maahan varisseet terälehdet. Se sai puut tuskaisesti vääntelehtimään kuin olisivat ne olleet jättiläisiä, jotka kamppailivat näkymättömiä vihollisia vastaan. Se sai hennot ruohonvarret vavahtelemaan ja virran teräskalvon värähtelemään. Tuokion perästä tipahteli kaksi, kolme suurta vesipisaraa — sitten tuli vedenpaisumus.

Peetri kapusi tähystystorniinsa — se oli pieni, neliskulmainen, katolla sijaitseva tornikammio — tarkkailemaan ja ihailemaan rajuilmaa. Kyllä sitä kelpasikin katsella ja kuunnella! Se oli suurenmoinen ja riehui ja raivosi kuin vihan vimmoissaan. Sellaista vesitulvaa ei Peetri muistanut eläissään nähneensä. Järvi, lännenpuoliset huvilat ja viinitarhat olivat kuin poispyyhkäistyt äärettömien vesimuurien peittoon. Hän tuskin saattoi erottaa Ventirosen lähimpiä istutuksia ja oman puutarhansa äärimmäisiä perukoita — ne olivat kuin sumuun verhottuja. Suuret vesipisarat sinkoilivat virtaan kuin tykinkuulat ja ponnahtivat sitten räiskyen ilmaan monin kerroin suurempina. Ja tiilinen katos hänen päänsä yläpuolella narskui ja ratisi kuin lukemattomat rautakenkäpeikot olisivat siellä karkeloineet. Ukkonen jyski ja jyrisi, paukkui ja pamahteli sellaisella voimalla, että olisi luullut suurten rakennusten romahtaen syöksyvän maahan. Häikäisevän kirkkaat salamat viilsivät ristiin rastiin synkeän mustaa taivaankantta. Tuuli vinkui ja vonkui, ulvoi ja uhkasi — ja pieni tornikammio, jossa Peetri seisoi, tärisi ja tutisi tuulen iskiessä siihen. Tuulenhenki täytti sen jäytävällä koleudellaan ja tuoksullaan. Totisesti oli tämä ylen suurenmoista ja juhlallista.

Hänen puutarhansa käytävät lorisivat liejuisina puroina ja pensaikon toisella puolella oleva maantie juoksi matalana, vuolaana virtana... Siinä samassa äkkäsi Peetri keskellä tuota virtaa jotakin, joka sai hänen sydämensä rajusti sykkimään.

Kolme sateesta likomärkää olentoa liikkui miltei juoksujalassa maantiellä — herttuatar di Santangiolo, Emilia Manfredi ja muuan pappi.

Tuossa tuokiossa oli Peetri avopäin veräjänsä luona.

»Astukaa sisään — tehkää hyvin!» huudahti hän.

»Me olemme läpimärät — me tuomme vedenpaisumuksen taloonne», huudahti herttuatar Peetrin viedessä heitä arkihuoneeseen.

Heistä virtasi tulvanaan vettä ja he olivat polviin saakka ryvettyneet.

»Hyvä isä! Kuinka taivaan tähden lähditte kävelylle tällaisessa rankkasateessa?» ihmetteli Peetri aivan typertyneenä.

Herttuatar hymyili hieman hämillään.

»Ei kukaan sanonut meille, että sade oli tulossa ja niin läksimme pitkälle kävelylle — huviksemme.»

»Te olette varmaankin aivan läpimärät — ja viluissanne», sanoi Peetri katsahtaen toisesta vieraasta toiseen.

»Niin kyllä me olemme puolikuolleita vilusta», myönsi herttuatar.

»Enkä minä voi tarjota teille edes takkavalkeatakaan — täällä ei ole minkäänlaisia tulisijoja», valitteli Peetri osoittaen kädellään vetoista kylmänkoleata huonetta.

»Mutta eikö teillä ole keittiötä?» kysäsi herttuatar ja hänen huolestuneilla kasvoillaan välähti jo pieni veitikka.

»Pääni taitaa olla aivan pyörällä Tietysti minulla on keittiö. Minäpä käsken Marietan panna tulta pesään.»

Kumarrettuaan vierailleen poistui hän huoneesta ja läksi Mariettaa hakemaan. Hän tapasi eukon tämän omassa pienessä kammiossa. Marietta oli polvillaan lattialla ja luki innokkaasti rukouksiaan hypistellen rukousnauhaansa, nähtävästi mielettömän kauhun vallassa. Pelkäänpä, että Peetri jotenkin kiivaasti keskeytti eukon uskonnolliset hartaudenharjoitukset.

»Olkaa hyvä ja pankaa aika valkea keittiön pesään — ja oikein nopsasti.»

Ja hän palasi vieraittensa luokse.

»Tehkää hyvin ja tulkaa tätä tietä», virkkoi hän kohteliaasti.

Hetken kuluttua räiskyi jo keittiön pesässä kunnon pystyvalkea pölkyistä ja kuusenkävyistä. Marietta niiasi syvään herttuattarelle, vieläkin syvemmin papille — Peetrin mielestä hän miltei polvistui kirkonmiehen eteen tämän tehdessä pikaisen kädenliikkeen eukon pään yli — ehkä ristinmerkin.

Pappi oli pieni, valkohapsinen, kaikesta päättäen vaatimaton kirkon palvelija, hänen kasvonsa olivat erittäin viisaat, veitikkamaiset ja ystävälliset; hänen kauhtanansa oli tavattoman kulunut. Varmaankin herttuattaren kappalainen, ajatteli Peetri. Mitenkä hänen mieleensä olisi voinut juolahtaakaan, että tämä mies oli kardinaali Udeschini? Saattaako mitenkään ajatella, että kardinaalit käyttävät kuluneita kauhtanoita ja näyttävät vaatimattomilta ja veitikkamaisilta? Käyskentelevätkö he maanteillä sateessa nuorten naisten ja tyttösten seurassa? Ja olisikohan ennen vanhaan voinut ajatellakaan heitä _pienikasvuisiksi_? Tosin oli hänen kuluneessa kauhtanassaan punaiset napit ja kupeilla oli punainen silkkivyö ja nimettömässä sormessa säihkyi himmeään kultaan juotettu suuri ametisti. Mutta Peetri ei ollut kylliksi perehtynyt kanoonisiin tapoihin ymmärtääkseen näiden merkityksen.

Herttuatar puolestaan ei voinut aavistaa, että Peetri kaipasi selityksiä. Muodon vuoksi virkkoi hän: »sallikaa minun esittää teidät»; ja papin puoleen kääntyen: »kas tässä on herra Marchdale, josta ennen olen puhunut.»

Valkohapsinen vanhus hymyili herttaisesti Peetrille ja ojensi hänelle hienon, tuntehikkaan, vanhan kätensä.

»_È cattivo vento che non è huono per qualcuno — debbo a questa burrasca la pregustazione d'un piacere_», sanoi hän hieman jäykän kohteliaasti, mutta samalla herttaisen ystävällisesti, ja hänen ijälleen ja säädylleen ominaisella tavalla.

Tietämättä varsinaista syytä kumarsi Peetri aivan vaistomaisesti erittäin kohteliaasti, paljoa kohteliaammin kuin mitä hänen ikäisensä ja säätyisensä mies tavallisesti kumartaa ja sopersi: »_Grand' onore_.»

Marietta asetti sitten muutaman tuolin lieden ääreen ja alkoi isäntänsä pyynnöstä valmistaa teetä.

»Ehkäpä ensin ottaisitte pienen konjakkiryypyn», esitti Peetri. »Kuivia vaatteita en valitettavasti voi teille tarjota, mutta eiköhän pieni annos alkohoolia korvaisi niitä?»

Pappi-vanhus naurahti ja laski kätensä Emilian olkapäälle.

»Te olette vapauttanut tämän nuoren neitosen nöyryyttävästä tunnustuksesta. Hän oli paraikaa kokoamassa rohkeuttansa uskaltaaksensa pyytää teiltä juuri sitä.»

»Enpä suinkaan», väitti Emilia, syvä italialainen sävy äänessä ja kovin totisen näköisenä.

Mutta Peetri käväsi noutamassa karahvin ja täytti jokaiselle lasin.

»Terveydeksenne! Toivonpa, ettette varsin pahasti ole kylmettyneet.»

»Oi, meillä on jo aivan lämmin», sanoi herttuatar. »Olemme kuin Noakin arkissa Araratin vuorella.»

»On meitä oikein runsaalla kädellä kasteltu — ehkäpä siitä vielä kasvamme. Ettepä te, Emilia, enkä minäkään sitä suinkaan surisi», arveli pappi.

Herttuattaren poskille oli noussut heleä puna ja hänen silmänsä olivat tavattoman säteilevät. Tukka oli joutunut epäjärjestykseen, valahtanut ohimoille ja aaltoili otsalla vapaina, viehkeinä kiharoina. Keittiössä oli hämärä, sitä valaisi vain takkavalkean hohde, joka kummasti kisaili katossa ja seinämillä saaden Marietan kuparikannut ja -kasarit välkkymään. Sade yhä rajusti räiskyi, tuuli vinkui savutorvessa, salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi. Peetri katsahti herttuattareen — ja siunasi sielussaan rajuilmaa. Siinä istui hänen herttuattarensa läpimärkänä, aivan kuin kotonaan, hänen keittiössään, hänen takkavalkeansa ääressä, heloittavin poskin, säteilevin silmin ja tukka ihastuttavassa epäjärjestyksessä — mikä ihmeitten ihme! Ja sanomaton ihastus veti hänen sydämensä ikäänkuin sykkyrälle. Ja tuo tuoksu, hieno, salaperäinen, tenhoisa tuoksu, joka huokui herttuattaren olennosta, ei suinkaan ollut omiaan Peetrin liikutusta laimentamaan.

»Pahastuisitteko te», — ja herttuatar heitti vallattoman silmäyksen Peetriin — »jos ottaisin hatun päästäni, sillä se on oikea vesisäiliö ja siitä tipahtelee koko ajan vettä niskaani.»

Herttuatar riisui hatun päästään — sepä lennätti Peetrin aivan onnen kukkuloille.

»Oi, tehkää hyvin —», vastasi hän innoissaan.

»Ota sinäkin, Emilia kulta, hattu päästäsi», kääntyi herttuatar nuoren tytön puoleen.

»Ihailkaa miehen älykkäisyyttä», sanoi pappi. »Minä jo pyyhkäisin sen päästäni tullessani sisään.»

»Sallikaa minun ripustaa ne naulaan», pyysi Peetri.

Ihmeellistä oli pidellä _hänen_ hattuaan kädessään — se oli melkein samaa kuin kosketella häntä itseään. Salaa siveli hän sillä poskeaan, ennenkuin ripusti päähineen naulaan. Ja hieno tuoksu, joka vastauksena hänen hyväilyynsä lehahti häntä vastaan, ei suinkaan ollut omiansa tyynnyttämään hänen tunteittensa kuohua.

Marietta asetti pöydälle teevehkeet, kauniit siniset, kiinalaiset kupit, tulen hohteessa kimaltelevat hopeat, valmiiksi laitettuja voileipiä, paahdettua leipää ja leivoksia.

»Rohkenisinko pyytää teitä olemaan niin ystävällinen, että kaataisitte teetä kuppeihin?» kysäsi Peetri herttuattarelta.

Herttuatar toimi sitten emäntänä. Kaatoi teetä kuppeihin ja Peetri seisoi vieressä ja vastaanotti kupit hänen kädestään ja tarjosi vieraille. Nuoren miehen sydän sykki melkein kuuluvasti. Kerran herttuattaren sormenpäät sipaisivat hänen kättään — miltähän mahtoi tuntua? Tuo lumoava tuoksu yhä kiiri ilmassa ja huumasi hänet kokonaan. Hänestä tuntui kuin olisi hiljainen, tenhoisa ääni kuiskannut hänen korvaansa ihmeellisiä salaisuuksia.

»Miksikähän me italialaiset niin harvoin juomme teetä», ihmetteli pappi-vanhus. »Joka kerta teetä juodessani, päätän nauttia sitä useammin. Muistan, miten lasna ollessani äidit käyttivät sitä lääkkeenä; sitä oli vain apteekista saatavissa.»

»Se on nykyään jo käytännössä Roomassa — valkoisten joukossa», sanoi herttuatar.

»Valkoistenko joukossa?» huudahti kardinaali teeskennellen kauhua. »Sitä sinun ei olisi pitänyt kertoa, ennenkuin olen saanut teeni juoduksi. Nytpä minusta tuntuu kuin minäkin noudattaisin vastustajiemme kevytmielistä elintapaa.

»Päinvastoin tämä tieto kai maustaa teesi», naurahti herttuatar. »Emmekä me saa syytää kaikkia vastoinkäymisiämme vastustajiemme niskoille — moni heistä ei ole niinkään valkoinen kuin miksi hänet leimataan. Se joukko olisi suureksi osaksi siivoa väkeä — jolleivät olisi niin läpeensä arki ihmisiä.»

»Jos tuolla tavalla puolustat valkoisia, kun minä kerran tulen paaviksi, niin julistan sinut kirkon kiroihin», uhkasi pappi. »Sitä ennen voit kertoa minulle mitä sinulla on mustia vastaan?»

»Mustat ovat, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia mustempia kuin miksi heidät kuvataan: mutta hekin olisivat tavallaan siivoa väkeä — jolleivät olisi niin kovin kunnianarvoisia. Siksi Rooma onkin aivan mahdoton olinsijaksi sille, joka rakastaa ihmisten seuraa. Valkoisten seurassa on kovin arkipäiväistä — mustien joukossa taasen kuolettavan ikävää.»

»Omituista on», virkkoi pappi, »että kummankin puolueen päämies kantaa vastustajansa värejä. _Meidän_ päämiehemme käy valkoisissa — kun taas _heidän_ ajelee joka päivä katuloilla mustissa.»

Tämän tuttavallisen puhelun aikana sai Peetri mielin määrin ihailla herttuatarta.

»Kenties ette vielä ole siinä ijässä, että ymmärrätte panna arvoa nuuskalle?» puheli pappi ottaessaan esille hienon, hopeisen nuuskarasian. Hän avasi kannen ja tarjosi Peetrille.

»Päinvastoin — kiitän nöyrimmästi», vastasi Peetri ja nuuskasi kuin vanha tottunut ainakin.

»Miten ihmeessä osaatte nuuskata aivastelematta?» huudahti herttuatar hämmästyneenä.

»Kauan aikaa sitten työskentelin diplomaattisella uralla ja silloin oli tämäkin taito omattava.»

Emilia Manfredi katsahti Peetriin suurin, hämmästynein silmin ja huudahti:

»Miten kummallista!»

»Eipä puoleksikaan niin kummallista, kultaseni, kuin jos se todellakin olisi totta», selitti herttuatar.

»Oh? Eikö se ole totta?» sopersi Emilia pettymyksen pimentäessä hänen katseensa.

Sillä välin tarkasteli Peetri papin kädessä olevaa nuuskarasiaa, ihaili sen siroja lehti- ja kukkakoristeita sekä kanteen kaiverrettua vaakunaa. Jospa hän olisi voinut arvata, minkä osan hän oli näytellyt nuuskarasian hankkimisjutussa — taikka mitä osaa _se_ vielä tulisi näyttelemään hänen elämässään! Arvoisa lukija, paina vieläkin kerran mieleesi nämä ennustuksen sanat!

»Luulen, että rajuilma kohta on ohi», sanoi pappi.

»Sen pahempi», ajatteli Peetri.

Sadekuuro ja myrsky olivat todellakin miltei ohi, ukkonen jyrähteli vain etäisyydessä ja taivas oli alkanut kirkastua.

»Vielä on meillä pulmallinen asia ratkaistavana. Mitenkä pääsemme Ventiroseen? Tiet ovat kovin kuraisia — vajoisimme aivan liejuun?»

»Jospa tahtoisitte olla niin erinomaisen hyvä —», alkoi Peetri.

»Ja mitä sitten —?» kysäsi herttuatar.

»Ja sallia minun käydä linnassa hankkimassa teille vaunut.»

»Sitä minä en suinkaan salli», vastasi herttuatar ankarasti. »Eikö täällä ole ketään muuta viestin viejää?»

»En mielelläni lähetä Mariettaa ja muita ei ole talossa. Mutta vakuutan teille, että minusta olisi erittäin hauskaa itse käydä linnassa.»

Herttuatar pudisteli päätään ja hymyili Peetrille leikillisen säälivästi.

»Todellako? Säälin teitä! Siitä hauskuudesta täytyy teidän valitettavasti luopua. Ei saa vaatia liikoja tässä murheen laaksossa.»

»No, hyvä», sanoi Peetri, »tiedänpä toisenkin keinon. Voisittekohan kulkea kapeata porrassiltaa pitkin?»

»Mitenkä?» — kysäsi herttuatar.

»Virran yli johtavan porrassillan voisin ehkä tekaista.»

»Luulen, että on lakannut satamasta», arveli pappi tähystellen ikkunaan päin.

Peetri nousi paikaltaan, poistui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos.

»Tosiaankin —! On lakannut satamasta», sanoi hän koettaen salata apeata mieltään.

Myrskypilvet repesivät ja hävisivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin. Pohjoinen taivas oli kirkas ja pilvetön — siinsi säihkyvän sinisenä seinämänä. Tumma pilvenpeite painui etelään päin. Äkkiä aurinko puhkaisi pilvet, loi ensin Monte Sfioriton lumenpeitteiset huiput kultaan, antoi sitten sädevirtojensa silmänräpäyksessä tulvia yli koko maiseman ja vuodattaa yltympäri tenhoisaa, kellertävää hohdetta moniväristen usvapyörteitten kohotessa — miltei päärlypylväitten kaltaisina — sitä kohti. Ja kaikki märät pinnat, lehvät, nurmikot, puunrungot, talojen katot ja Gnisin karut kalliot säihkyivät puhtaassa kullassa.

Raikas ilma puhalsi keittiöön ja täytti sen märän maan omituisen kirpeällä tuoksulla. Pappi, herttuatar ja Emilia asettuivat myöskin avonaiselle ovelle.

»Voi, miten surkean näköinen puutarhanne on!» huudahti herttuatar.

Ja kovin kourin oli rajuilma todellakin pidellyt puutarhaa. Kukat oli se luhistanut maahan — ne viruivat siinä liejussa, nurmikoille oli se viskellyt huiskin haiskin lehviä ja muutamista puista riistänyt oksiakin. Jokaista ruusupensasta ympäröivät vaaleanpunaiset ruusulehtinietokset. Ja käytävillä oli lukemattomia lätäkköjä, jotka päivänpaisteessa loistivat kuin tulessa.

»Puutarhuri voi tuon kaiken järjestää entiselleen», virkkoi Peetri huomatessaan kuinka verrattain pienen verotuksen rajuilma oli häneltä vaatinut korvaukseksi suomastaan mielihyvästä.

»Meidän hattu-poloisemme, miltä ne näyttävätkään!» valitteli herttuatar tarkastaessaan koristehienouksia, jotka sade kokonaan oli pilannut. Pelkään pahoin, ettei mikään puutarhuri voi saada _näitä_ entiselleen.»

»Näyttää hyvin epäkohteliaalta, mutta minun on kai nyt mentävä siltaa rakentamaan», sanoi Peetri.

»Ja hän viskasi tikapuut virran poikki ja asetti laudanpätkät samalla tavalla kuin oli nähnyt Gigin tekevän edellisenä päivänä.

»Miten sukkelaa — ja yksinkertaista niinkuin kaikki nerokkaat keksinnöt!» naurahti herttuatar.

Peetri viittasi kädellään aivan kuin olisi tahtonut vaatimattomasti kieltäytyä ottamasta vastaan kiitosta, mutta kuitenkin, häpeä tunnustaa, omisti hän itselleen kunnian keksinnöstä.

»Tässäpä vaaditaan uskallusta», ajatteli herttuatar katsellessaan kapeata porrassiltaa ja hyrskivää, vihreätä vettä.

Ja tarttuen hameensa helmoihin astui hän rohkeasti »sillalle» suoriutuen vaikeasta tehtävästä ilman pienintäkään seikkailua. Pappi ja Emilia tarttuivat myöskin »hameisiinsa» ja seurasivat häntä.

Päästyään toiselle rannalle pysähtyi herttuatar ja katsahti hymyillen Peetriin.

»Koska olette näin tehokkaalla tavalla vähentänyt asuntojemme keskinäistä välimatkaa, toivon että itsekin käytätte siltaa hyväksenne milloin vain sopiva tilaisuus tarjoutuu, esimerkiksi torstaina.»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri.

»Onhan mahdollista, että me kaikki vielä kuolemme veden tulvan aiheuttamasta vilustuksesta», jatkoi herttuatar. »Ehkä osoittaisi se naapurimme puolelta ystävällisyyttä, jos hän huomenna kävisi vointiamme kysymässä. Tulkaa kello neljä ja jos vielä olemme elävien joukossa, saatte taasen hyppysellisen nuuskaa», sanoi hän naurahtaen.

»Minä jumaloin teitä», ajatteli Peetri. Mutta ääneen vastasi hän: »Tulen suurimmalla mielihyvällä.»

* * * * *

Samana iltapäivänä päivällistä syödessään sanoi hän Marietalle: »kerronpa teille, että silta on rakennettu Acon yli. Lombardia on nyt kadottanut yhden vertauskuvistaan. Mutta miksi — suonette anteeksi kysymykseni tutunomaisen sävyn — miksi käyttää herttuattaren kappalainen punaisia sukkia?»

»Herttuattaren kappalainen —?» toisti Marietta rypistäen otsaansa.

»Niin — herttuatar di Santangiolon kappalainen. Hänellä oli punaiset sukat ja hopeasolkiset jalkineet.

Onko se teistä oikein sopivaa — eikö se kirkon palvelijalle ole hiukan kevytmielistä?»

»Kuka —? Ketä te tarkoitatte —?» kysäsi Marietta.

»Tarkoitan tietenkin herttuattaren kappalaista, joka kävi täällä iltapäivällä.»

»Herttuattaren kappalaista?» ihmetteli eukko. »Onko hän tänään käynyt täällä? Ei, ei hän ole käynyt tänään meillä. Mutta hänen korkea-arvoisuutensa ruhtinaskardinaali Udeschini kävi täällä tänään iltapäivällä.»

»Mitä te sanotte?» huudahti Peetri.

»Niin», pääsi Marietalta.

»Oliko tuo kardinaali Udeschini — tuo pieni, hyväntahtoisen ja herttaisen näköinen vanhus?»

»Oli kuin olikin — herttuattaren setä», selitti Marietta.

»Auta armias!» huoahti Peetri. »Minä laskin leikkiä hänen kanssaan hyvän toverin lailla!»

»Niin», sanoi Marietta.

»Älkää turhia höpiskö», itsehän te keittiössänne kestitsitte häntä teellä», sanoi Peetri.

»Kuinka?» kysyi Marietta.

»Ehkäpä kaikki oli parahiksi. En tiedä olisinko käyttäytynyt ihmisiksi, jos olisin tiennyt kuka hän oli», ajatteli hän sitten.

»Kardinaalin tulo esti salaman iskemästä taloomme», ilmoitti Marietta.

»Vai todellako?» huudahti Peetri.

»Aivan niin, signorino. Salama ei milloinkaan iske taloon, jossa vierailee hänen ylhäisyytensä ruhtinaskardinaali.»

»Ymmärrän — ei se uskaltaisi. Mutta iskiköhän se joka taloon, missä kardinaali ei vieraillut?»

»En usko sitä, signorino. _Ma non fa niente._ Rajuilma oli kamala — aivan kauhea. Salama oli juuri iskemäisillään meidän taloomme, kun hänen ylhäisyytensä kardinaali astui sisään.»

»Hm», sanoi Peetri. »Silloin on sekä teillä että minulla syytä uskoa, että kaitselmus hänet meille lähetti.»