XXIV.

Ja aivan kuin immyt ballaadissa tervehti herttuatar Peetriä hämmästyksen kummin katsein.

Ainakin saattoi tästä katseesta, joka tuijotti kohotettujen silmäkulmien alta, ja jossa ei hymyn varjoakaan väikkynyt, lukea hänen ääneen lausumiensa tervehdyssanojen ohella mykän kysymyksen: »miksi on hän tullut?»

Sinä, arvoisa lukijani ja minä ja rouva O'Donovan Florence tuntien asianlaidan olisimme pikemminkin luulleet hänen katseensa ilmaisevan hermostunutta pelkoa. Ainakin oli se sellainen, että se ehkäisi Peetrin kiihkeän aikomuksen. Hänessä jokin kieli katkasi tai höltyi ja hän käsitti, ettei tulinen rakkaudentunnustus nyt ollut paikallaan.

Ja sitten sattui kohtaus, joka oli kovin koomillinen ja lapsekas — asianomaiset ovat varmaankin jälestäpäin sitä kohtausta muistellessaan monesti makeasti nauraneet, vaikka ainakin Peetrin kannalta katsoen siihen silloin koomillisuuden ohella sekoittui hyvä annos traagillisuutta.

Peetri tapasi herttuattaren leveällä hiekoitetulla ajotiellä aivan suuren eteisoven edustalla. Hänellä oli hattu päässään ja hansikkaat kädessään aivan kuin olisi hän lähdössä jonnekin. Peetristä hän näytti hieman kalpealta; hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat ja totisemmat. Hänen katseessaan kuvastui kuin kuvastuikin kylmää hämmästystä tai hermostunutta pelkoa — miten asian ottaa — eikä hänen käytöksensä ollut enää ollenkaan ystävällistä. Hänen esiintymisensä ei suinkaan vaikuttanut rohkaisevasti. Hänessä ei ollut rahtuakaan tuota entistä avomielistä, veitikkamaista ja hyväntahtoista herttaisuutta. Hänessä oli jotakin jäykkää, suljettua ja pidätettyä.

»En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena», ajatteli Peetri katsellessaan hänen kalpeita kasvojaan ja tummia totisia silmiään. »Hän on ihanampi kuin koskaan ennen. Eikä minulla ole toivon kipinääkään.»

»Hyvää päivää, herra Marchdale», virkkoi hän hymyilemättä ja näytti siltä kuin olisi odottanut Peetrin sanovan asiansa. Hän ei ojentanut kättään, mutta siinä suhteessa olisi hän voinut puolustautua sillä, että hänen oli mahdoton sitä tehdä, koska hänellä toisessa kädessä oli päivänvarjostin ja toisessa koruommeltu silkkinen laukku, jota naiset käyttävät taskun asemasta.

Ensi hetkessä tunsi Peetri pettymystä, mutta sitten jonkinlaista suuttumusta. Millä oikeudella hän vastaanotti hänet tuolla tavalla — aivan kuin olisi hän ollut tunkeileva muukalainen. Olisivathan jo tavallinen kohteliaisuus ja oikeus vaatineet, että hän olisi olettanut pätevien syitten aiheuttaneen Peetrin tulon.

Ja sitten Peetrin ollessa kiukkunsa vallassa tuo hullunkurinen kohtaus alkoi.

Pyrkiessään osaltaan esiintymään yhtä suljetun hillitysti kuin herttuatarkin, sanoi hän: »satuin tässä kulkemaan teidän ristikkoveräjänne ohi, löysin tämän tienviereltä ja rohkenin itse tulla tuomaan sen teille.»

Ja Peetri ojensi herttuattarelle kardinaalin nuuskarasian, jonka tämä saattoi ottaa vastaan, vaikkakin hänellä ennestään oli niin paljon kannettavaa.

»_Rohkenin_!» ajatteli Peetri hampaitaan kiristellen. »Todellakin sattuva sana! Hän olisi kai suonut minun jättävän sen vartijalle veräjätupaan. Ehkä hänen mielestään jo liiaksi hätäilin nostaessani sen maasta.

Ja Peetrin kiukku kasvoi kasvamistaan.

»Tepä olitte ystävällinen», sanoi herttuatar. »Setäni ei voinut ymmärtää, minne hän oli sen hukannut.»

»Mikä onni siis minulle, että sain palauttaa sen omistajalleen», sanoi Peetri.

Hetken vaitiolon jälkeen — herttuatar ei nimittäin sanonut sanaakaan, tarkasti vain nuuskarasiaa aivan kuin olisi se ollut hänelle ihkasen uusi — nosti Peetri hattuaan ja kumarsi aikoen poistua lehtikujaa myöten.

»Oi, setäni tahtoo tietysti kiittää teitä», huudahti herttuatar katsahtaen ylös hämmästyneenä. Peetrin käytös oli hänelle yllätys. »Ettekö suvaitse käydä sisään?» Minä — minä käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.»

Herttuatar liikahti aivan kuin olisi aikonut lähteä asuinrakennukseen. Hän oli jo käynyt hiukan ystävällisemmäksi.

Mutta mikäli herttuatar suli, sikäli jähmettyi ja jäykistyi Peetri vihassaan. »Käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.» Nuo sanat loukkasivat Peetrin korvaa. Ja mahdollisesti ei tuo lauselma ollutkaan niin varsin paikallaan. Mutta ehkäpä herttuatarraukan oli vallannut hermostunut pelko —?

»Älkää mitenkään häiritkö kardinaali Udeschiniä», sanoi Peetri erittäin arvokkaasti. »Ei todellakaan kannata, Sehän on aivan mitätön asia.»

Mikäli Peetri jäykkeni, sikäli herttuatar heltyi.

»Niin, mutta sedästäni ja meistä muista se ei ole mikään mitätön asia», sanoi herttuatar ja hänen huulillaan väikkyi jo hymyn varjo. Olemme etsiskelleet sitä joka sopukasta ja pelkäsimme sen joutuneen hukkaan ikiajoiksi. Se on varmaankin pudonnut setäni taskusta hänen ollessaan kävelyllä. Hän tahtoo tietysti itse kiittää teitä.»

»Kiitosta olen jo saanut riittämiin asti», sanoi Peetri. — Pahaksi onneksi me usein, pyrkiessämme esiintymään arvokkaasti, käyttäydymmekin jäykän kömpelösti.

Ja Peetri teki tämän naurettavan kohtauksen vieläkin naurettavammaksi — unohtumattoman naurettavaksi — nostaessaan uudelleen hattuaan ja poistuessaan.

»Miten suvaitsette», sanoi herttuatar äänenväreellä, joka ei enää osunut Peetrin korvaan. Jos hän olisi sen kuullut, olisi hän ehkä palannut takaisin ja paljon olisi ehkä tapahtunut. Minä puolestani uskon, että äänensävyssä oli myöskin mielipahaa eikä vain uhmaa. Herttuatar seisoi tuokion paikallaan ja hänen tummat, totiset silmänsä seurasivat Peetriä tämän kulkea tallustellessa lehtokujaa myöten. Viimein teki hän pienen mielipahan? uhman? kärsimättömyyden? liikkeen — ja hävisi asuinrakennukseen.

»Tässä on nuuskarasiasi», sanoi hän kardinaalille.

Vanhus siirsi syrjään rukouskirjansa hän oli istunut avonaisen ikkunan ääressä lukemassa päivän rukouksia — hymyili, otti nuuskarasiansa ja hiveli sitä hellästi sormellaan. Sitten ravisteli hän sitä, avasi sen ja otti hyppysellisen nuuskaa.

»Mistä sen löysit?» kysäsi hän.

»Tuo herra Marchdale löysi sen tienviereltä puiston veräjien ulkopuolelta. Sinä kai hukkasit sen aamulla ollessasi Emilian kanssa kävelemässä.

»Tuo herra Marchdale?» huudahti kardinaali. »Mikä omituinen sattuma.»

»Mikä sattuma?» kysyi Beatrice.

»Niin, eikö minun oikeastaan ole kiittäminen herra Marchdalea koko nuuskarasiasta?»

»Niinkö arvelet? Minäpä luulin, että sinä olit siitä kiitollisuuden velassa minulle.»

»Niinpä niinkin», sanoi kardinaali ja veitikan piirteet suupielessä syvenivät, »mutta muistathan, että sain sen palkinnoksi, kun lupasin yhtyä kanssasi salaliittoon käännyttääksemme hänet. Asiasta toiseen, miten käännytystyösi edistyy?»

Kardinaali katsahti veljentyttäreensä mielenkiintoisena.

»Se ei edisty ollenkaan. Minulla ei ole mitään toiveita», sanoi Beatrice äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän oli hieman hermostuneen ärtyisellä tuulella.

»Todellako —?» sanoi kardinaali.

»Ei pienimpiäkään», sanoi Beatrice.

»Minä kun luulin, että hänessä oli kääntymisen »oireita».

»Erehdyit. Niitä hänessä ei koskaan ole ollut. Hän on hyvin ikävä ja typerä ihminen. Hän ei ole käännyttämisen arvoinen», selitti Beatrice empimättä.

»Sepä surkeata!» sanoi kardinaali.

Hän tarttui jälleen kirjaansa. Mutta tuon tuostakin keskeytti hän lukemisensa ja katsahti ulos ikkunasta ja otsan kurtut osoittivat, että hän mietiskeli jotakin. Sitten pudisti hän merkitsevästi päätään ja nuuskasi.

* * * * *

Peetri kulkea tallusteli lehtikujaa myöten mieli mustana ja sydän sairaana.

Herttuattaren kopea käytös oli surmannut kaikki toiveet ja samalla myöskin kipeästi loukannut hänen miehistä ylpeyttään. Peetri tunsi itsensä nolatuksi ja nöyryytetyksi. Tosin oli herttuatar loppupuolella hiukan heltynyt. Mutta katse, jonka hän tervehtiessään oli Peetriin luonut, pisti — kasvojenilme, joka osoitti miten hän odotti, että Peetri sanoisi asiansa, kidutti — ja molemmat syöpyivät sydämeen.

Hän oli suuttunut herttuattareen, suuttunut olosuhteisiin ja elämään, suuttunut itseensä.

»Minä olen houkkio — kaksinkertainen, kolminkertainen houkkio», sanoi hän. Houkkio kun koskaan olen ajatellut häntä; kaksinkerroin mieletön kun olen ajatellut häntä niin usein; kolminkerroin, nelinkerroin, viisinkerroin hölmö, kun hetkeäkään olen mielessäni kuvitellut tästä jotakin koituvan. Olen tuhlannut aivan liiaksi aikaa. Voitto on paras, tappion tieto lähinnä paras. Tunnustan tappioni. Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin kiireimmän kautta.»

Synkkänä katseli hän tuttua laaksoaan ja vannoi pyhästi, ettei milloinkaan palaisi takaisin.

Olympoon jumalten nauru kajahti nyt varmaankin.