XX.

»Hän siis vihdoinkin tapasi hänet?» kysyi herttuatar.

»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin.»

He istuivat valkoisen telttakatoksen siimeksessä terassilla, josta oli näköala kukkaistutuksille, järvelle ja kukkuloille, Peetri oli kiittämässä päivällisten johdosta. Oli lämmin, tyyni ja ihana elokuun päivä — tuollainen kultainen, sametinpehmyt, sulotuoksuinen päivä. Herttuatar istui matalassa lepotuolissa pehmeitten silkkityynyjen varassa ja Peetri katseli häntä ja ajatteli: »ole varoillasi, poikaseni, äärimmäisen varoillasi!»

»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin», virkkoi hän uudestaan.

»Todellako? Entä sitten —?» kysyi herttuatar kiihkeästi ja hänen hymyilevä katseensa kohtasi Peetriä. »Mitä tapahtui? Vastasiko hän ystävänne toiveita? Vai pettyikö ystävänne kuten useimmiten tapahtuu tässä mailmassa? Minä olen halunnut — _palavasti_ halunnut kuulla tarinan jatkoa.»

Ja hänen silmänsä hymyilivät Peetrille niin että tämän sydän sykähteli rajusti. »Minun täytyy olla varoillani», ajatteli Peetri jälleen. »Monessa suhteessa on tämä tärkeä hetki. Minun täytyy näytellä osani taitavasti, olla näennäisesti aivan huoleton ja avomielinen.

»Ei, ei — päinvastoin», vastasi hän teeskennellen huolettomuutta ja avomielisyyttä. »Hän oli _ihana yllätys_, tuhannen kertaa suloisempi kuin miksi ystäväni rohkeimmissakaan unelmissaan oli hänet haaveillut — ja te tiedätte, millaiseksi hän oli hänet kuvannut. Pauline Fleuvières oli vain heikko ja epätäydellinen kajastus hänestä.»

Herttuatar istui vaiti, mietteisiin vaipuneena. Virkkoi tuokion kuluttua:

»Minusta se on kerrassaan mahdotonta. Tässä tapauksessa olisi ollut aivan luonnollista, että todellisuus olisi muodostunut pettymykseksi.»

»Niinpä luulisi», myönsi Peetri, »mutta tässä tapauksessa ei se kuitenkaan ollut pettymys. Ystäväni mielikuvitus oli runoillut hänet hurmaavaksi, mutta todellisuudessa oli hän vielä monta vertaa hurmaavampi. Hän oli itse olemus — ystäväni mielikuva oli vain hänen varjonsa. Wildmayn mielikuvitus oli hahmoitellut hänet yksipuolisesti — ja hänessä oli monta puolta. Pauline kuvasi vain heikosti yhtä puolta hänessä — Pauline oli vain kynäpiirros, profiiliharjoitelma.»

Herttuatar pudisti päätään ihmeissään ja hymyili uudelleen.

»Yhä uusia ja uusia ihmeitä!» huudahti hän sitten. »Olisiko todellisuus ihanampi runoilijan ihannekuvaa? Olisivatko nuo pilvien piirittämät vuorenkärjet, jotka etäisyyden tenhovoiman vaikutuksesta noin ihanina loistavat — olisivatkohan ne läheltä katsottuina vieläkin säteilevämpiä! Sehän sotii ilmeisesti yleisiä sääntöjä vastaan. Miten voisi kukaan nainen olla miellyttävämpi kuin ihastuttavan suloinen Pauline! Se on kerrassaan uskomatonta! No, niin, kertokaapa nyt, mitä _tapahtui_? Oliko hän lukenut ystävänne kirjan?»

»Ei mitään tapahtunut», sanoi Peetri. »Minä jo kerroin teille, ettei siinä näytelmässä ollut ollenkaan toimintaa. Luonnollisesti tapahtui yhtä ja toista hiljaisuudessa Wildmayn sielussa. Mutta ulkonaisesti ei tapahtunut mitään. He vain tarinoivat toistensa kanssa — vaihtoivat ajatuksia tavallisten tuttavain lailla. En usko, että hän silloin oli lukenut kirjaa. Mutta myöhemmin luki hän sen.»

»Ja miellyttikö se häntä?»

»Hän sanoi sen miellyttäneen.»

»Entä —? Entä sitten —?» Herttuatar pani Peetrin oikein lujalle. »Eikö hän joutunut aivan haltioihinsa huomatessaan, mitä osaa hän oli näytellyt? Eikö tuo tieto vaikuttanut häneen järkyttävästi? Eikö hän suuresti hämmästynyt — heltynyt?»

Herttuatar oli kumartunut hieman eteenpäin ja hänen silmänsä säteilivät. Hänen huulensa olivat jääneet hieman auki, niin että Peetri niiden lämpöisen ruusunhohteen lomasta saattoi nähdä hänen valkoisen, hienon hammasrivinsä välkähtelyn. Peetrin sydän sykähteli taasen rajusti. »Minun täytyy olla varovainen, varovainen», ajatteli hän ja ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen mieltään.

»Hän ei milloinkaan saanut sitä tietää», vastasi hän.

»Mitä te sanotte?» huudahti herttuatar ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Ne kuvastivat synkeää pettymystä — hän ei voinut käsittää tarinan jatkoa. »Oikeinko — oikeinko tosissanne tarkoitatte, ettei hän kertonut sitä hänelle. Herttuattaren äänensävy ilmaisi, että hän vain vastenmielisesti uskoi sen, melkeinpä paheksui sitä.

Peetrin täytyi uudelleen ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen mieltään.

»Miten olisi hän voinut kertoa?» kysyi Peetri.

Herttuattaren otsa painui ryppyihin, ja hänen kasvoillaan kuvastui nyt ilmeistä paheksumista sekä jonkinlaista tuskallista hämmästystä.

»Mitenkä _saattoi_ hän olla kertomatta sitä hänelle», huudahti herttuatar. »Miten saattoi hän salata tuon tärkeän tosiasian, joka ikäänkuin liitti heidät toisiinsa. Koskihan se asia läheisesti myöskin naista — sehän vaikutti hänen kohtaloonsa. Hänellä oli oikeus tietää se. »Ettehän te toki tarkoittane, ettei ystävänne kertonut sitä hänelle. _Miksikä_ hän vaikeni? Mitkä syyt estivät häntä puhumasta?»

Herttuattaren ääni miltei värähteli.

»Minun täytyy näytellä osani taitavasti, olla huoleton ja avomielinen», ajatteli Peetri.

Ystäväni kai arveli olleensa liiaksi omavaltainen — ja tuo hänen omavaltaisuutensa, sanoisinko julkeutensa esti luullakseni osaksi häntä puhumasta. Ja olihan tosiaankin ollut julkeata ruumiillisentaa käsitystään hänestä romaanissa ja jättää julkaisu naakkojen nokittavaksi?»

»Voi tuota hölmöä!» huudahti herttuatar pudistaen päätään. »Mikä typerä brittiläinen itsetietoisuus! Mikä brittiläinen kykenemättömyys asettua toisen sijalle, katsoa asiaa toisen näkökannalta! Eikö ystävänne ilman muuta voinut käsittää, että tuolla naisella omalta, jopa muittenkin kannalta katsottuna oli _oikeus_ saada se tietää? Että asia osaltaan koski häntä yhtä paljon kuin ystäväänne? Koskapa hän noin haltioivasti oli vaikuttanut sekä mieheen itseensä että hänen taiteeseensa, niin oli hänellä toki oikeus saada se tietää! Eikö hän käsittänyt, että hänen julkeutensa — hänen ainoa julkeutensa oli juuri siinä, että hän salasi naiselta luvun tämän omasta elämäntarinasta? Oi, hänen olisi pitänyt kertoa kaikki, hänen olisi pitänyt kertoa kaikki hänelle!

Herttuatar vaipui takaisin lepotuoliinsa, pudisti vielä kerran surullisena päätään antaen surumielisen katseensa solua päivänpaisteista maisemaa pitkin tuoksuavan ilman halki kauas kullanautereiseen etäisyyteen.

Peetri katsahti häneen — mutta varovaisuuden vuoksi siirti paikalla silmänsä toisaanne päin.

»Oli siinä vielä muitakin asianhaaroja estämässä», puhkesi hän sitten puhumaan.

Herttuatar kohotti katseensa. »Mitä muita?» kysyi hän totisena.

»Jos hän olisi ilmaissut sen hänelle, olisi se samalla ollut rakkaudentunnustus», sanoi Peetri tarkastellen vasemman kätensä pikku sormessa olevaa sinettisormusta.

»Rakkaudentunnustusko?» Herttuatar punnitsi tuokion asiaa mielessään. »Niin kylläkin — ehkä tavallaan», myönsi hän. »Mutta mitäpä siitä?» kysyi hän vielä kotvan mietittyään asiaa. »Minkätähden hän ei sitten olisi saanut tunnustaa rakkauttaan? Olihan hän rakastunut, vai mitä?»

Tuo avomielisen suora kysymys osoitti Peetrille aivan julman selvästi, miten ulkokohtainen ja personaton herttuattaren mielenkiinto oli.

»Aivan hulluuteen saakka», vastasi Peetri varovaisuuden vuoksi kiinnittäen silmänsä Monte Sfioriton kullanautereisiin huippuihin. »Tavallaan rakastui hän häneen jo ensi näkemältä. Tavattuaan hänet, rakastui hän uudelleen. Hänen sielunsa ja hänen mielikuvituksensa olivat jo ennemmin rakastuneet luomaansa kuvaan. Mutta nyt rakasti _mies naista_ aivan hulluuteen asti. Ja hänen rakkautensa oli aivan tavallista inhimillistä laatua. Mutta oli asianhaaroja, jotka pakoittivat hänet vaikenemaan.»

»Minkälaisia asianhaaroja?» Sama avomielisen kysyvä katse! »Tarkoitatteko te, että nainen oli naimisissa?»

»Enhän toki. Jumalan kiitos, hän oli leski», virkkoi Peetri pannen erityisesti painoa sanoilleen.

Herttuatar purskahti nauruun.

»Ihailen hurskauttanne», sanoi hän.

Ja Peetrikin naurahti ajatellessaan kiivasta huudahdustaan.

»Entä sitten —?» jatkoi herttuatar. »Jatkakaa! Jumalan kiitos, hän oli leski. Mitkä muut seikat kahlehtivat hänen kieltään?»

»Tuhannet seikat», vastasi Peetri hieman levottomana. Miltei kaikki sovinnaiset esteet, jotka yhteiskunta on keksinyt, erottivat heitä toisistaan. Muun muassa oli hän ylimysnainen.»

»Ylimysnainen —?» Herttuatar katsahti ylös.

»Niin», sanoi Peetri, »hän oli huimaavan korkealla, yläpuolella ystävääni — yhteiskunnan kukkuloilla, niin korkealla, etteivät monetkaan olleet arvossa hänen vertaisiaan. Peetri hymyili väkinäisesti.

»Mitäpä siitä», sanoi herttuatar. Herra Wildmayhan on hienosti sivistynyt mies.»

»Mistä te sen tiedätte?» kysyi Peetri vaihtaakseen puheenainetta.

»Tietysti hän on, aivan luonnollisesti. Ainoastaan hieno mies olisi voinut kokea tuollaista, kirjoittaa tuollaisen kirjan. Niin, ja sitäpaitsi on hän teidän ystävänne. Aivan varmasti on hän hienosti sivistynyt mies», vastasi kekseliäs herttuatar.

»On eri hienostumisen asteita, luullakseni. Hän, tuo nainen, oli ylimmällä asteella. Ystäväni — niin hänestä voi ainakin sanoa, että hän tiesi paikkansa. Hänessä oli liian paljon huumoria ja hän näki liian selvästi eri asteet tullakseen ajatelleeksikaan tarjota hänelle kättään.»

»Hienosti sivistynyt mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa — jollei tämä ole kuninkaallista sukua.»

»Epäilemättä voi hän sen tehdä ja myöskin saada rukkaset», vastasi Peetri. »Mutta hänen korkea säätynsä ei yksin ollut esteenä. Hän oli myöskin suunnattoman rikas. Ja sitten — ja sitten —! Oli vielä tuhansia muita esteitä. Luulen kuitenkin painavimmaksi sen, että Wildmay pelkäsi rakkaudentunnustuksensa seurauksia — pelkäsi tulevansa karkoitetuksi hänen läheisyydestään. Eikä hän suinkaan tahtonut tulla karkoitetuksi.»

»Vai oli hän pelkuri!» sanoi herttuatar. »Hänen olisi kuitenkin pitänyt kertoa naiselle kaikki. Mutta tämä tapaus oli ihmeellinen, ainoa laatuaan. Siihen ei voinut sovelluttaa tavallisia sääntöjä. Eikä hän myöskään saattanut tietää ylenkatsoisiko nainen mahdollisesti kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä. Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa hänet. Nainen ei olisi voinut olla välittämättä ystävästänne, jos tämä olisi kertonut kaikki, hän ei olisi voinut olla kylmä ja välinpitämätön miestä kohtaan, joka hänen haltioimanaan oli kuvannut ihanan Paulinen. Tuonkaltainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen. Pidän yhä edelleen kiinni mielipiteestäni. Naisella oli oikeus saada se tietää. Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina ja mainita minkä osan nainen siinä oli näytellyt. Nainen olisi silloin ymmärtänyt kaiken muun. Miehen ei olisi tarvinnut puhua mitään rakkaudesta — tarkoitan nyt itse sanaa.»

»No niin», sanoi Peetri, »ehkä hän vielä ajoissa katuu ja herkkänä hetkenä kertoo hänelle koko tarinan.»

Peetrin sielussa taisteli kaksi eri ääntä keskenään. »Kerro hänelle — kerro hänelle — kerro hänelle! Kerro hänelle nyt paikalla ja luota onneesi», käski toinen. »Ei — ei — ei — älä suinkaan kerro», kielsi toinen. »Hän on ottanut asiat ihan ulkokohtaisesti. Hän ei voi uneksiakaan, että sinä olet se mies — että hän on se nainen. Jos hän vähänkään aavistaisi asian laitaa, olisi aivan toinen ääni kellossa. Ole varovainen! Ole varovainen!»

Peetri katseli herttuatarta — hän oli lämpöinen, tuoksuava ja säteilevä pehmoisessa valkoisessa puvussaan istuessaan siinä matalassa lepotuolissa lähellä Peetriä — hän katseli hänen säihkyviä silmiään, hänen punaisia huuliaan, tuuheata, ruskeata tukkaa, valkeata ruusuista hipiää, otsan hienoja, sinertäviä suonia, valkoisia hienoja käsiä, jotka sirosti yhteenliitettyinä lepäsivät helmassa, vartalon sulavia viivoja, sen notkeaa viehkeyttä ja voimaa. Ja hänen ympärillään säteili elokuun kultainen päivä aivan kuin hänen riemukseen. Peetri katseli myöskin päivänpaisteista puistoa, suloista tyyntä ilmaa, sinistä sisäjärveä, sinistä taivasta ja vuoria tummansinisine varjoineen, avaraa marmoriterassia, rakennuksen hohtavaa marmorifasaadia sekä marmoriaitausta, jonka pylväitä pitkin jasminit kiemurtelivat. Kuva oli ihmeen ihana, mutta siitä puuttui jotakin, joka olisi tehnyt sen kauneuden täydelliseksi — ja se, mikä puuttui, soi valtavana hänen sielussaan hänen suontensa tykytysten säestämänä. Ja hän halusi, halusi palavasti kertoa hänelle, mutta ei uskaltanut. Hän empi...

Ja hänen siinä empiessään osui hänen korvaansa kavioiden kapse ja vaununpyöräin ratina hiekkakäytävältä — ja niin joko pelastui asema, tai solui otollinen hetki hänen käsistään, aivan miltä kannalta asian ottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi palvelija terassille ja ilmoitti rouva O'Donovan Florencen saapuneen.

Melkein heti vieraan saavuttua kumarsi Peetri ja poistui.