XI.

Beatrice ja Emilia kävelivät kummun kupeella olevaa kukkaisaa tietä pitkin. Kulkivat milloin rivissä törröttävien poppelipuiden varjossa, milloin ruusupensastojen ja punakipsisten rappeutuneitten muurien välissä, joita alppiorvokit ja leijonakidat koristivat. Retkeilyllään tapasivat he vanhan Marietan, joka juuri oli tulossa mäkeä alas ja kantoi käsivarrellaan koppaa.

Marietta niiasi syvään.

»Mitenkä jaksatte, Marietta?» kysyi Beatrice.

»Kiitos kysymästä, teidän ylhäisyytenne. Siinähän menettelee. Selkääni kyllä tuon tuostakin kolottaa, ja viime viikolla minulta katkesi hammas, mutta muuten ei ole valittamisen syytä. Entä teidän jalosukuisuutenne?» kysäsi Marietta topakasti.

Beatrice hymyili. »_Bene grazie_. Uusi isäntänne — tuo nuori englantilainen, onko hän ystävällinen ja helposti tyydytettävissä?»

»On hän ystävällinen, teidän ylhäisyytenne, ja myöskin helposti tyydytettävissä. Mutta —!» Marietta kohautti olkapäitään ja nyökäytti parisen kertaa merkitsevästi päätään.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi Beatrice ja kohotti silmäkulmiaan.

»Hän on erittäin ystävällinen, teidän armonne — mutta yksinkertainen, kovin yksinkertainen», selitti Marietta napsauttaen ruskealla sormellaan kurttuista otsaansa.

»Todellako —?» ihmetteli Beatrice.

»Niin, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marietta. »Lempeä kuin kanarialintu, mutta kovin viaton ja kovin yksinkertainen.»

»Te hämmästytätte minua», sanoi Beatrice. »Mistä sen päätätte?»

»Kummia hän kyselee, teidän armonne, ja peräti hulluja haastelee», ehätti eukko selittämään.

»Mitä esimerkiksi —?» kysäsi Beatrice.

Marietta vaikeni tuokion ja tuumi mielessään. »Niin, teidän armonne, hän kutsuu esimerkiksi vasikanpaistia linnuksi. Eräänä päivänä, kun annoin hänelle vasikanpaistia aamiaiseksi, sanoi hän minulle: »Marietta, tällä linnulla ei ole siipiä.» Tietäähän tyhminkin ihminen ettei vasikka ole mikään lintu. Mitenkä vasikalla olisi siivet!»

»Kuinka ihmeessä?» sanoi Beatrice myötätuntoisesti. Ja jos hänen suupielensä yrittivät epäilyttävästi pyrkiä ylöspäin, pakoitti hän ne paikalla taas alas. »Mutta ehkei hän oikein osaa italiankieltä?» sanoi hän sitten.

»_Maché, Potenza!_ Kaikki ihmiset osaavat italiankieltä», vakuutti Marietta.

»Todellako?» sanoi Beatrice.

»Tietenkin, teidän armonne — kaikki kristityt», selitti Marietta.

»Vai niin, sitä minä en tiennyt», sanoi Beatrice ystävällisesti. »Jos hän todellakin osaa italiankieltä, niin on varsin mieletöntä kutsua vasikkaa linnuksi.»

»Voi, teidän ylhäisyytenne», jatkoi Marietta innostuen puheen aineistoon, »tämä ei ole ainoa todiste hänen yksinkertaisuudestaan. Kerran kysyi hän minulta: »Kuka on sivellyt Monte Sfioriton kalkilla valkoiseksi?» Ja kun minä sitten sanoin hänelle, ettei se ollut kalkkia, vaan lunta, vastasi hän: »mistä te sen tiedätte.» Tietäähän hölmökin sen olevan lunta. Luulla lunta _kalkiksi_!»

Vilkaseleinen eukko heilautti koko ruumistaan osoittaakseen, miten surkean säälittävää se hänestä oli. Samassa kuului kopasta hiljaista, valittavaa vikinää.

»Mitä teillä on kopassanne?» kysyi Beatrice.

»Pieni imuporsas, teidän armonne — _un piccolo porcellino_», vastasi Marietta.

Hän kohotti tuuman verran kopan kantta ja näytti heille pienen porsasraukan säikähtyneen naaman.

»_E carino?_» kysäsi hän. Ja hänen silmänsä säteilivät miltei äidillistä ylpeyttä.

»Mitä kummaa aiotte sillä tehdä?» kysäsi Beatrice.

»Minä tapan sen, teidän armonne», sanoi Marietta järkähtämättömän päättäväisesti. »Täytän sen manteleilla, rusinoilla, rosmarineilla ja sipuleilla, panen siihen sekä makeaa että hapanta, koristan sen punajuurikka-ruusuilla ja tarjoan sen sunnuntaina päivälliseksi signorinolle.

»Oh-h-h!» huudahtivat Beatrice ja Emilia yhtaikaa ja heitä oikein puistatti. Jatkoivat sitten matkaansa.