VII.

Linnan avaralla marmoriterassilla, jossa köynnöskasvit ja jasminit kiipeilivät marmoriaitauksen yli ja kiertyivät sen pilarien ympäri, jossa oleanderit kasvoivat korkeissa marmoriuurnissa ja sirottelivat maahan punaisia terälehtiään, käveli Beatrice lumivalkoisessa puvussa, helmiä hiuksissa ja kaulassa, hitaasti edestakaisin lukien kirjettä.

»On olemassa muuan Peetri Marchdale — en kuitenkaan tiedä, onko tämä sama Peetri Marchdale, jota tarkoitat, vaikkei sennimellisiä liene montakaan mailmassa — joka on Archibald Marchdale-vainajan, neuvoskunnan jäsenen poika, vanhan kenraali Marchdalen (Whitstoken Marchdaleja) veljenpoika. Ovat kunnioitettua ja vankkaa Norfolksukua. En ole koskaan sattunut tapaamaan mainitsemaasi herrasmiestä, mutta minulle on kerrottu, että hän on hiukan eriskummallinen, kiertelee huvikseen mailmanrantaa ja kirjoittelee kirjoja — luullakseni romaaneja — joita ei kukaan minun tietääkseni lue. Hän kirjoittaa salanimellä Feliks — en muista varmaan onko se Mildmay vai Wildmay. Hän alkoi ensin diplomaattisella uralla ja oli jonkun aikaa lähettiläänä Berlinissä tai Pietarissa tai herra ties missä; mutta en tiedä ottiko hän virastaan eron vai eikö hän läpäissyt tutkinnoissaan. Hän on noin kolmenkymmenen paikkeilla ja lienee hänellä parin tuhannen punnan vuositulot. Hänen isänsä oli etevä lakimies ja jätti pojalle perinnöksi sievosen summan. En enää tiedä muuta hänestä kertoa kuin että hän on tuon älykkään kielikellon Margareta Winchfieldin hyvä ystävä — siitäpä huomaat, olkoonpa hän sitten vaikka kuinkakin tuntematon romaanien sepittäjänä, että hän ainakin seuraihmisenä omistaa korvaavia hyveitä — sillä rouva Winchfield ei missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka pikiintyvät hölmöihin. Etkä sinäkään — siis _verbum sap._, niinkuin pieni Freddie veljeni tapaa sanoa.»

Beatrice antoi katseensa lipua päivänpaisteista nurmikkoa pitkin. Katseli puita ja puitten pitkiä varjoja, pensaikkoa, loistavia kukkaistutuksia, marmoripenkkejä ja keinotekoisia raunioita. Katseli järveä kirjopurjeisine veneineen ja häiritsevästi puhkuvine höyrylaivoineen, katseli kauas yli laakson Monte Sfioriton rusoittavia huippuja ja taivaan tummaa sineä. Taittoi jasminioksan ja sipaisi sen viileillä valkoisilla kukilla kasvojaan hengittäen niiden tenhoisaa tuoksua.

»Tuntematon romaanien sepittäjä», kuiskasi hän itsekseen. »No hyvä, niinpä olen minä sitten tuntematon romaanien lukija. Tilatkaamme Lontoosta herra Feliks Mildmay Wildmayn teokset.»