XXVI.

Ja sitten Marietta sairastui.

Kun hän eräänä aamuna tuli Peetrin huoneeseen teetä tuomaan ja vetämään sälekaihtimet ikkunoista, ei hän tavallisuuden mukaan pirteästi tervehtinyt »_Buon' giorno, signorino_.»

Huomatessaan tämän huudahti Peetri ihmeissään päänalukseltaan: »_Buon' giorno, Marietta_».

»_Buon' giorno, signorino_», vastasi Marietta kuiskaten.

»Mikä teidän on? Miksi olette niin salaperäinen?» kysyi Peetri.

»Olen vilustunut, signorino», kuiskasi eukko painaen kädellään poveaan. »En saa puhutuksi.»

Kaihtimet eivät enää varjostaneet ikkunoita, huone oli tulvillaan päivänpaistetta. Peetri katseli Mariettaa. Jokin eukon ulkomuodossa säikähdytti häntä. Kasvot olivat kummasti muuttuneet, olivat veltot ja punaläikkäiset.

»Tulkaa lähemmäksi», sanoi Peetri käskevästi. »Antakaa minulle kätenne.»

Eukko pyyhki huolellisesti vanhan ruskean kätensä esiliinaansa ja ojensi sen sitten Peetrille.

Se oli kuiva ja kuumeinen.

»Teissä on kuumetta», sanoi Peetri. »Teidän täytyy paneutua makuulle ja pysyä vuoteessa, kunnes kuume on ohi.»

»En voi paneutua makuulle, signorino», selitti eukko, »Miks'ette? Oletteko koettanut?»

»En, signorino.»

»Teidän on mahdoton tietää, voitteko vai ette, ennenkuin olette koettanut. Koettakaahan! Jollei ensi yritys onnistu, niin koettakaa uudestaan ja taas uudestaan.»

»En voi. Kuka silloin hoitaisi signorinon taloutta?»

»Hiiteen signorinon talous! Hoitakoon se itsensä! Ettekö milloinkaan ole huomannut, että jos oikein tunnollisesti laiminlyö työnsä, niin se jollakin ihmeellisellä tavalla kuitenkin tulee suoritetuksi. Te olette vilustunut, olette kuumeessa. Teidän täytyy välttää vetoa, ja ainoa paikka, joka saattaa suojella teitä vedolta — on vuode. Menkää siis paikalla makuulle.»

Marietta poistui huoneesta.

Kun Peetri puolen tunnin kuluttua tuli alakertaan, kuuli hän Marietan liikkuvan keittiössä.

»Marietta!» huudahti hän astuen sisään ankaran näköisenä kuin itse koston jumala. Sanoinhan teille, että menisitte makuulle.»

Marietta hätkähti ja näytti hieman säikähtyneeltä aivan kuin olisi hänet yllätetty rikoksen teosta.

»Sanoitte kyllä, signorino», kuiskasi hän.

»Entä —? Oletteko nyt vuoteessa?» kysyi Peetri.

»En», myönsi eukko.

»Onko minun pakko panna teidät vuoteeseen?»

»Ei, ei signorino», kuiskasi eukko kauhuissaan.

»Menkää sitten paikalla makuulle. Jos vielä viivyttelette tuokion, niin syytän teitä tahallisesta uppiniskaisuudesta.»

»_Hyvä, signorino_», sanoi Marietta suostuen vastahakoisesti.

Peetri meni puutarhaansa. Gigi, puutarhuri, työskenteli siellä.

»Tuota miestäpä juuri halusin tavata», sanoi Peetri ja viittasi hänelle. »Onko kylässä lääkäriä? kysyi hän Gigin tultua lähettyville.

»On, signorino. Kylän asiamies, tohtori Carretaji, on lääkäri.»

»Hyvä», sanoi Peetri. »Olkaa hyvä ja menkää kylään kutsumaan tohtori Carretajia jos mahdollista tänään sairaskäynnille tänne. Marietta on sairastunut.»

»Mielelläni, signorino.»

»Odottakaahan hieman. Onko kylässä vaimoihmisiä?»

»Onpa kylläkin, signorino! On oikein kosolta», vastasi Gigi pyörittäen tummia silmiään ja huitoen käsiään.

»Olen vain yhden ainoan tarpeessa. Tarvitsen naisen, joka tulee tänne päiväksi tai pariksi ja suorittaa Marietan työt: keittää ruokaa, siivoo ja tekee muuta sen tapaista. Voitteko te hankkia minulle sellaisen vaimoihmisen?»

»Minun naiseni ei ole niinkään kykenemätön», sanoi Gigi, »ehkä hän kelpaisi signorinolle.»

»Oo, en tiennyt, että olitte naimisissa. Onnittelen tuhatkertaisesti. Niin, teidän vaimonne on kylläkin sopiva. Tehkää hyvin ja pyytäkää häntä tulemaan tänne sijaiskuningattareksi Marietan sairastaessa.»

Gigi lähti kylään.

Peetri meni asuinrakennukseen ja koputti Marietan makuuhuoneen ovelle. Hän tapasi Marietan makuulta rukousnauha sormien välissä. Jollei eukko jaksanutkaan tehdä työtä, ei hän kuitenkaan tahtonut hukata aikaa. Marietan yksinkertaisessa elämän järjestelmässä, esiintyivät työ ja rukous, rukous ja työ vaihtuvina, toisiaan täydentävinä velvollisuuksina.

»Mutta eihän teidän peitteenne ole tarpeeksi lämmin», sanoi Peetri.

Hän kävi noutamassa oman matkapeittonsa ja levitti sen huolellisesti eukon yli. Sitten meni hän keittiöön, jonka takkaan Marietta äskettäin oli tehnyt tulen ja täytti pullon kuumalla vedellä.

»Pankaa tämä jalkapuoleen», sanoi hän antaessaan eukolle pullon.

»On aivan nurinkurista, että signorino minua palvelee. En mitenkään voi sitä sallia», kuiskasi vanhus ponnistaen kaikki voimansa saadakseen sanansa kuuluville.

»Signorinosta on se hauskaa — ja kovin terveellistä on hiukan jaloitella», vakuutti Peetri.

Tohtori Carretaji saapui kahdentoista paikkeilla. Hän oli lihavahko, keski-ikäinen mies, kiehkura tummaa tukkaa koristi hänen norsunluunkeltaista päälakeaan, hänellä oli paksut kultavitjat (niitä koristi tuo välttämätön suippokärkinen koralli) ja hänen kätensä olivat paksut ja karvaiset. Mutta hän näytti ystävälliseltä ja rehelliseltä ja ammattiinsa perehtyneeltä.

»Hänessä on kurkunpään tulehdus, ja pelkäänpä, että henkitorvessakin on tulehduksen oireita», selitti lääkäri.

»Onko hengenvaaraa?» kysyi Peetri.

»Ei pienintäkään. Hänen täytyy pysyttäytyä vuoteessa ja usein nauttia ravintoa. Kuumaa maitoa ja silloin tällöin lihalientä. Lähetän teille lääkkeitä. Mutta ruoka ja lämpö ovat kuitenkin tehokkain parannuskeino. Käyn huomenna potilasta katsomassa.»

Gigin vaimo saapui. Hän oli pitkä, roteva, tummasilmäinen, punaposkinen nuori nainen ja Gigin silmät säihkyivät ylpeyttä hänen kertoessaan, että vaimon nimi oli Karolina Maddalena.

Peetrin oli pakko koko päivän pitää huolta siitä, että Marietta säännöllisesti nautti lihalientä, maitoa ja lääkkeitä. Eukko oli pitkät ajat unenhorroksissa. Valveilla ollessaan kosketteli hän rukousnauhansa helmiä lukien rukouksia.

Mutta seuraavana päivänä oli hän ilmeisesti huonompi.

»Niin — henkitorven tulehdusta, kuten pelkäsin», sanoi lääkäri. »Vaaraako? Ei, ei vähääkään, jos häntä huolellisesti hoidetaan. Pankaa hiukan konjakkia maidon sekaan ja antakaa hänen juoda vähintäin pieni kupillinen joka puolen tunnin päästä. Paras olisi hankkia sairaanhoitajatar. Jonkun täytyy öisin valvoa hänen luonaan. Venzonassa on laupeudensisarten luostari. Jos haluatte, niin soitan sinne ja hankin teille hoitajattaren.»

»Olisin kovin kiitollinen, jos tekisitte sen», sanoi Peetri.

Iltapäivällä saapui sisar Scholastica ja ryhtyi toimeensa. Sisar Scholastica oli nuori, kalpea, maltillinen ja toimeensa perehtynyt. Mutta toisinaan täytyi hänen kuitenkin turvautua Peetriin.

»Potilas kieltäytyy juomasta maitoa. Kenties te saatte hänet taipumaan», sanoi sisar.

Käyttäen isäntävaltaansa, sanoi Peetri silloin puolittain ankaran, puolittain leikillisen käskevästi:

»Kas niin, Marietta. Juokaa heti paikalla maitonne. Se on signorinon tahto. Teidän täytyy totella signorinoa.»

Peetrin sanat herättivät eukon järkiin ja hän tyhjensi maitokupin, jonka Peetri oli vienyt hänen huulilleen.

Kolmannen päivän aamuna sanoi sisar Scholastica: »hän kuvittelee olevansa huonompi. Minä puolestani en sitä usko. Mutta hän kuvailee yhtenään, että hän kuolee. Hän tahtoo puhutella pappia ja luulenpa, että se rauhoittaisi hänen mieltään. Olkaa hyvä ja lähettäkää noutamaan pitäjän pappia ja ilmoittakaa myöskin hyväntahtoisesti, ettei ole mitään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista, mutta että papin käynti ehkä rauhoittaa häntä.» Ja lääkäri, joka myöskin oli saapuvilla, yhtyi sairaanhoitajan mielipiteeseen.

»Hänen tilansa ei suinkaan ole huonompi — pikemmin parempi. Taudin kehitys on aivan luonnollinen. Mutta hänen kaltaisensa henkilöt uskovat aina kuolevansa, jos ovat siksi sairaita, että heidän täytyy pysyttäytyä vuoteessa. Tuo pelko johtuu tietämättömyydestä. Uskonpa, että hänen mielensä rauhoittuisi, jos hän saisi puhutella pappia. Mutta ei ole pienintäkään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista.»

Siis lähetti Peetri Gigin hakemaan pitäjän pappia. Gigi palasi kuitenkin yksin ja kertoi, ettei pappi ollut kotosalla. Hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen toimittaakseen erinäisiä hartausharjoituksia ja palaisi vasta sunnuntaina. Tänään oli keskiviikko.

»Mitä meidän on tekeminen?» kysyi Peetri sisar Scholasticalta.

»Kutsukaa monsignore Langshawe Ventirosen linnasta, ehdotti sisar.

»Käyköhän tämä päinsä?» kysyi Peetri.

»Aivan hyvin», vastasi sisar. »Sairastapauksissa saattaa vallan hyvin kääntyä lähimmän papin puoleen, joka aina kernaasti noudattaa kutsua».

Ja Peetri lähetti Gigin viemään kirjelippusta monsignore Langshawelle.

Kotvan ajan kuluttua pyörähtivät vaunut kartanolle, Gigi istui ajajan vieressä ja vaunuista ei astunut monsignore Langshawe, vaan kardinaali Udeschini Emilia Manfredin seuraamana.

Kardinaali ojensi Peetrille kätensä ja hymyili. Ja hänen hymynsä oli suloisen lempeää, virkistävää, ja aurinkoista, oli aivan kuin vienoa soittoa, ajatteli Peetri. Oli kuin äänetön ylistyslaulu.

»Monsignore Langshawe on matkustanut Skotlantiin viettääkseen siellä loma-aikansa, ja minä olen tullut hänen sijaansa. Teidän lähettiläänne kertoi minulle, mistä oli kysymys», selitti kardinaali.

»En voi kyllin kiittää teidän ylhäisyyttänne», sopersi Peetri ja johdatti hänet Marietan huoneeseen.

Sisar Scholastica lankesi polvilleen, painoi huulensa kardinaalin sormukseen ja vastaanotti häneltä siunauksen. Sitten poistuivat hän ja Peetri, ja menivät puutarhaan.

Sisar lyöttäytyi paikalla Emilian seuraan ja molemmat käyskentelivät jutellen edestakaisin käytävällä. Peetri istuutui puutarhapenkille tavalliselle paikalle, veteli haikuja ja odotteli.

Miltei tunti kului.

Viimein tuli kardinaali ulos.

Peetri nousi paikaltaan ja meni häntä vastaan.

Kardinaali hymyili, mutta silmässä kimalteli vielä kyynel.

»Herra Marchdale, teidän taloudenhoitajanne on kovissa omantunnon tuskissa muutamien rikosten johdosta, joita hän on tehnyt teitä vastaan», sanoi hän. »Meidän kesken puhuen tuntuvat ne minusta vähäisiltä. Mutta minä en saa eukon päätä kääntymään. Hän ei saa mielenrauhaa, ennenkuin on pyytänyt ja saanut teiltä anteeksi.

»Rikkonutko _minua_ vastaan?» ihmetteli Peetri. »Jollei rikoksena pidetä sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jota hän on osoittanut isäntänsä oikkuihin nähden — ei hän ole mitään rikkonut minua vastaan.»

»Samapa tuo», sanoi kardinaali. »Hänen omatuntonsa soimaa häntä — hänen täytyy totella sen ääntä. Tulkaa kanssani hänen luokseen.»

Kardinaali istahti Marietan vuoteen pääpuoleen ja tarttui eukon käteen.

»Rakas ystävä», puhui kardinaali hellästi ja lempeästi kuin olisi hän jutellut rakkaalle lapsoselle, »nyt on herra Marchdale täällä. Sanokaa hänellä, mikä mieltänne painaa. Hän mielellään kuulee ja suo teille anteeksi.»

Marietta kiinnitti levottomana katseensa Peetriin.

»Ensiksikin tahdon pyytää signorinolta anteeksi, että tuotan hänelle niin kovin paljon vaivaa», kuiskasi hän. »Minä olen signorinon palvelija, mutta sen sijaan, että palvelisin häntä, olen hänelle vain vastukseksi.»

Hän vaikeni. Kardinaali hymyili Peetrille.

Peetri vastasi: »kuulkaa, Marietta, jos puhutte tuolla tavalla, niin houkuttelette minun itkemään. Te olette paras palvelija auringon alla, ettekä ole minulle ollenkaan vastukseksi. Te päinvastoin annatte minulle tilaisuuden — joka minua suuresti ilahuttaisi, jollei se samalla tuottaisi teille tuskaa — osoittaa teille, miten kiintynyt olen teihin ja miten kiitollinen olen teille.»

»Siinähän sen nyt kuulette, ettei signorino ollenkaan paheksu sitä», sanoi kardinaali. »Nyt seuraavaan asiaan! Jatkakaa!»

»Pyydän signorinolta anteeksi julkeuttani», kuiskasi Marietta.

»Julkeuttanne —?» toisti Peetri ihmeissään. »Koska te olette ollut julkea?»

»_Olen, signorino_», jatkoi eukko kuiskaten. »Olen toisinaan väittänyt signorinoa vastaan. Minä intin vastaan, kun signorino sanoi, että Paduan pyhä Antonio oli syntynyt Lissabonissa. On julkeata palvelijattarelta kiistellä isäntänsä kanssa. Ja nyt hänen korkea ylhäisyytensä sanoo, että signorino oli oikeassa. Pyydän tuhannesti anteeksi.»

Hymysuin katsahti kardinaali taasen Peetriin.

»Voi teitä, kunnon, hyvää eukkoa», sanoi Peetri, eikä tiennyt nauraisiko vai itkisikö, »eihän tässä voi olla kysymystäkään anteeksiannosta, mehän vain olimme eri mieltä asiasta. Voi teitä, herttaista vanhusta!»

Kardinaali hymyili ja taputteli Marietan kättä. »Signorino on aivan liian hyvä», huoahti Marietta. »Jatkakaa, ystäväni», sanoi kardinaali.

»Olen panetellut — olen vikapää kuolemansyntiin. Olen panetellut signorinoa», jatkoi eukko. »Sanoin — sanoin ihmisille — että signorino oli yksinkertainen — yksinkertainen ja luonnollinen. Kas, minä uskoin sen silloin. Nyt tiedän, ettei se ole totta. Ymmärrän sen johtuvan vain siitä, että signorino on englantilainen.

Vielä kerran katsahti kardinaali Peetriin ja hymyili.

Ja vielä kerran pyrki Peetriltä sekä nauru että itku.

»Kunnon Marietta! Minä olen sekä yksinkertainen että luonnollinen. Ainakin pyrin olemaan. Kas niin! Katsokaa nyt minuun ja hymyilkää! Luvatkaa, ettette enää ole huolissanne näistä asioista.»

Marietta katsahti Peetriin ja yritti hymyillä.

»Signorino on aivan liian hyvä», kuiskasi hän.

»Kotvan vaitiolon jälkeen virkkoi kardinaali: »kas niin, ystäväni, tunnustakaa nyt viimeinen syntinne.»

Marietta vaikeroi hiljaa ja väänteli ja käänteli päätään sieluntuskissa.

»Ei teidän tarvitse ollenkaan olla peloissanne», sanoi kardinaali. Kyllä herra Marchdale varmasti antaa teille anteeksi.»

»Voi — voi — voi —,» valitteli Marietta tuijottaen kattoon.

Kardinaali taputti hänen kättään. »Rohkeutta vain», sanoi hän.

»Oi, _signorino mio_, tätä syntiä ette koskaan suo minulle anteeksi», sanoi eukko. »Muistattehan, signorino, tuota pientä porsasta, jota te kutsuitte Francescoksi?»

»Muistan, muistan», vastasi Peetri.

»Tehän käskitte minun viedä pois tuon pienen porsaan ja hankkia sille kodin. Ja minä sanoin vieväni sen veljenpojalleni, joka on maanviljelijä ja asuu lähellä Foglianoa. Muistattehan, signorino»?

»Muistan kyllä, Marietta hyvä», vastasi Peetri.

Marietta veti syvään henkeään ja kooten kaiken rohkeutensa virkkoi:

»Mutta nähkääs, minä en vienytkään sitä veljenpojalleni. Se joutui sittenkin signorinon — syötäväksi.

Peetrin oli kovin vaikeata olla purskahtamatta nauruun. Hän sai vain kurkustaan puserretuksi tukahdetun »oh» sanan.

»Niin», kuiskasi Marietta. »Olihan se ostettu signorinon rahoilla. Enkä tahtonut, että signorinon rahat menisivät hukkaan. Siksi petin signorinon. Te saitte sen kananpoikapiirakkana.»

Pelkäänpä, että Peetri nyt todellakin purskahti nauruun. Ja kardinaalikin hymähti — niin, miltei nauraa kihersi. Hän otti aika hyppysellisen nuuskaa.

»Minä tapoin Francescon ja petin signorinon. Olen nyt siitä kovin pahoillani», sanoi Marietta.

Peetri kumartui Marietan puoleen.

»Marietta», sanoi hän, »teidän omatuntonne on aivan liian arka. Mitä Francescon tappamiseen tulee — niin olemmehan kaikki kuolevaisia eikä hän olisi voinut elää ikuisesti. Ja mitä pettämiseen tulee, niin teittehän sen minun parhaakseni. Muistan varsin hyvin tuon piirakan. Se oli parasta, mitä ilmoisna ikänä olen syönyt. Älkää enää murehtiko tuon pikku porsaan tähden.»

Marietta käänsi kasvonsa Peetrin puoleen ja hymyili. »Voitteko te, signorino, antaa anteeksi palvelijallenne?» kuiskasi hän.

Liikutuksen valtaamana kumartui Peetri eukon yli ja suuteli hänen ruskeata, kurttuista poskeaan.

»Kyllä hän nyt rauhoittuu», sanoi kardinaali. »Minä jään hänen luokseen vielä vähäksi aikaa.»

Peetri poistui huoneesta. Kohtaus oli ollut lapsellinen — eikö totta? — naurettava, jopa kerrassaan koomillinen. Ja kuitenkin tuntui Peetristä kuin olisi hänen sydämensä ollut tulvillaan kyyneleitä. Kun hän muisteli kardinaalia, hänen kasvojaan, hänen hymyään, hänen äänen värettään, hänen sanojaan, muisteli miten kardinaali oli pidellyt Marietan kättä ja taputellut sitä — niin outo riemu, omituinen innostuksen ja haltioitumisen tunne täytti hänen sydämensä.

»Mikä taivaallinen vanhus!» ajatteli hän.

Puutarhassa kävelivät yhä vielä sisar Scholastica ja Emilia rinnan.

He pysähtyivät Peetrin tullessa puutarhaan ja Emilia virkkoi: »teidän luvallanne, signore, on sisar Scholastica ottanut minut apulaisekseen. Tulen tänne joka aamu ja istun sitten Marietan luona päivisin. Se helpoittaa hiukan sisaren työtä, hänen kun täytyy valvoa öisin sairaan luona.»

Sitten tuli Emilia joka aamu. Kulki puiston kautta ja astui virran poikki tikapuuporrasta myöten, jonka Peetri oli jättänyt sinne vakituista käyttöä varten. Ja pari kertaa viikossa illansuussa tuli kardinaali keveissä vaunuissaan ja oltuaan hetken Marietan luona, vei Emilian mukanaan kotiin.

Sairashuoneessa luki Emilia tavallisesti ääneen Marietalle tai auttoi häntä rukousnauhan käytössä.

Marietta parani päivä päivältä. Parin viikon kuluttua saattoi hän iltapäivisin noin tunniksi tai pariksi nousta vuoteesta ja istua auringonpaisteessa puutarhassa. Ja sitten sisar Scholastica palasi kotiin luostariinsa Venzonaan. Kolmannen viikon loppupuoliskolla saattoi Marietta olla jalkeilla koko päivän. Mutta Gigin topakka Karolina Maddalena hallitsi yhä sijaiskuningattarena keittiössä. Ja Emilia tuli yhä edelleen joka aamu.

»Minkätähden ei herttuatar milloinkaan tule?» ihmetteli Peetri. »Sietäisipä hänenkin tulla katsomaan Marietta-raukkaa.»

Niin usein kun hän ajatteli kardinaali Udeschiniä, läikähti hänen sydämessään sama outo riemuntunne, joka oli hänet vallannut, hänen jättäessään Marietan yksin herttaisen vanhuksen seuraan, kun tämä ensi kerran kävi eukkoa katsomassa. Aluksi saattoi hän vain hyvin ylimalkaisesti ja epämääräisesti tulkita tuon tunteen. »Hän on mies, joka uudistaa uskomme moneen asiaan, joka herättää inhimillisyyden meissä eloon.» Mutta vähitellen tämä tunne kiteytyi, otollisella hetkellä löysi se itselleen ilmaisumuodon, joka ei enää ollut epämääräinen.

Muutamana iltapäivänä oli hän juuri saattanut kardinaalin ja Emilian heidän vaunujensa luo. Hän seisoi kotvan aikaa veräjällä ja katseli poisvieriviä vaunuja.

»Tuossa vanhuksessa on todellakin jotakin taivaallista», ajatteli hän.

Yhä katsoen poisvieriviä vaunuja tapasi hän itsensä, kulkiessaan puutarhaa kohti, lausumasta puoliääneen:

»_Et tiedä sinä, miten lähimmäisesi uskoa olet vahvistanut._»

Sanat, jotka pulpahtivat Peetrin huulilta, lausuttiin kardinaalille, jonka hänen sielunsa silmä oli nähnyt, hänen mielikuvituksensa sivellin piirtänyt. Nuo sanat kumpuilivat aivan itsestään, olivat hänelle miltei yllätys, joku toinen tuntui ne lausuneen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän ne oli ottanut, eikä hän myöskään muistanut, kuka runoilija oli ne tekaissut. Emersonin sanojako ne olivat? Hän ei ollut moneen vuoteen lukenut ainoatakaan Emersonin kirjoittamaa riviä.

Mutta koko illan soivat nuo sanat hänen korvissaan. Ja tuo sydämellisen riemun ja hartauden tunne ei ollut hänestä enää niin oudon ihmeellistä. Ja minä uskon, että tuo tuntemus yhä syventymistään syventyi.

Kun kardinaali seuraavalla kerralla saapui Villa Florianoon ja ojensi Peetrille kätensä, ei tämä tyytynyt vain puristamaan sitä englantilaiseen tapaan, niinkuin ennen oli tehnyt.

Kardinaali näytti hämmästyvän. Mutta sitten katseli hän silmänräpäyksen Peetrin kasvoja terävästi ja tutkivasti ja hänen silmänsä kävivät lempeiksi. Niistä säteili ihmeellisen kirkas loiste, ihmeellisen puhdas, ihana valo.

»_Benedicat te Omnipotens Deus, Pater, et Filius, et Spiritus Sanotus_», sanoi hän tehden ristinmerkin.