XXII.

Voimme otaksua, että Peetri sinä iltana saapui Villa Florianoon sangen kiihtyneessä mielentilassa.

»Hänen olisi pitänyt kertoa se hänelle —»

»Hänellä oli oikeus saada se tietää —»

»Mitäpä hänen arvonsa merkitsi —»

»Hieno mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —»

»Hän olisi kenties halveksinut kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä —»

»Tuollainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen —»

»Tapaus oli aivan erikoista laatua — tavallisia sääntöjä ei siihen voinut sovelluttaa —»

»Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa hänet —»

»Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina ja minkä osan nainen siinä oli näytellyt — hänen ei olisi tarvinnut mainita rakkautta — nainen olisi ymmärtänyt —»

Herttuattaren ääni soi lakkaamatta Peetrin korvissa heleänä, viileänä ja sointuvana, herttuattaren lausumat sanat ja hänen esiintuomansa syyt palasivat yhä uudelleen ja pyörivät taukoamatta hänen mielessään.

»Olisiko minun pitänyt kertoa kaikki hänelle — siellä ja silloin? Menenkö huomenna sinne ja kerron hänelle?»

Hän koetti ajatella, mutta ei kyennyt. Kaikki hänen sielunsa kyvyt myllersivät sekaisin eikä hän voinut niitä hallita. Hän saattoi ainoastaan avuttomana odotella ajatusten huimaa vauhtia pyöriessä hänen aivoissaan. Herttuattaren sanat tulvahtivat hänen mieleensä aivan sekaisin, ilman minkäänlaista yhteyttä — hajanaisina, katkonaisina lauselmina mielettömässä epäjärjestyksessä. Jos hän yritti käydä jonkun katkelman kimppuun, pidättää ja selvittää esimerkiksi jonkun sanan, katseen tai äänensävyn, niin koko kokemus paikalla kadotti ääriviivansa, hänen muistonsa sekaantui ja hän seisoi siinä avuttomana henkisesti läähättäen.

Hän käyskenteli edestakaisin puutarhassa, hän meni asuinrakennukseen, palasi jälleen puutarhaan ja alkoi uudelleen käyskennellä, meni sisään ja pukeutui päivälliseksi, istahti puutarhapenkille ja poltteli lukemattomia sigaretteja.

»Olisikohan minun pitänyt sanoa se hänelle? Pitäisiköhän minun huomenna sanoa se hänelle?»

Aika ajoin ajatusten mellakka asettui, jättäen sijaa lyhyelle rauhan ja selvyyden väliajalle. Silloin vastaus kuului aivan selvästi:

»Tietysti kerrot sen hänelle. Kerro hänelle — ja kaikki kääntyy hyväksi. Hän on ajatuksissaan asettunut tuon otaksutun naisen sijalle ja sanoo: »miehen pitäisi kertoa se hänelle.» Hän sanoo sen kiihkeästi, oikein tosissaan ja vakaumuksenaan. Toisin sanoen, hän tarkoittaa, että jos hän olisi tuo nainen, haluaisi hän, että mies sanoisi sen hänelle. Hän halveksisi sovinnaisia esteitä — tulisi liikutetuksi, heltyisi siitä.» »Tuollainen imartelu vaikuttaa varmasti jokaiseen naiseen.» Mene huomenna hänen luokseen ja kerro se hänelle — ja kaikki kääntyy parhaaksi.»

Tällaisena hetkenä katsahti Peetri linnaan päin ja kuvitteli mielessään huomispäivän tehtävän jo suoritetuksi, hänen sydämensä sykähteli silloin rajusti. Mielikuvitus liiteli rakkauden siivillä. Hän näki herttuattaren edessään ihanteellisen naisellisena, hellänä, raikkaana ja eloisana. Peetrin puhuessa kirkastuivat ja säteilivät hänen silmänsä; veri vuoroin syöksähti poskille, vuoroin pakeni niiltä; huulet aukenivat ja sitten kuiskasi hän jotakin. Ja hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kutsui häntä nimeltä: »Beatrice! Beatrice!» Nimi tulkitsi kaiken tulkitsemattoman — tulkitsi sielun jumaloivan intohimon, näännyttävän nälän ja valtavan voitonriemun. Hän läheni Peetriä — hän ojensi kätensä. Peetri sulki hänet syliinsä — painoi hänet poveaan vasten. Hänen sydämensä sykki katketakseen. Hän ei voinut käsittää, miten hän voisi sietää, miten elää nämä inhoittavat tunnit, joiden täytyi vieriä, ennenkuin huomispäivä muuttuisi täksi päiväksi.

Mutta »sykähdeltyään rajusti alkaa sydän särkeä».

Äkkiä alkoivat ajatukset uudelleen riehua ja kun kotvan ajan kuluttua rauha taasen vallitsi, kuului aivan vastakkainen vastaus, joka tuntui yhtä luonnolliselta kuin äskeinenkin.

»Vai kertoisitko hänelle? Kunnon veikkoseni, oletko sinä hullu? Hän hämmästyisi rohkeuttasi — jäisi kauhusta sanattomaksi. Minä näen jo hengessä, miten vaikeata hänen on ottaa uskoakseen sanasi todeksi — miten musertavaa hänen ylenkatseensa on. Hänen päähänsä ei olisi voinut juolahtaakaan mitään niin mieletöntä kuin että sinä olisit rakastunut häneen, että sinä uskaltaisit nostaa katseesi häneen — sinä, joka et ole mitään — häneen, joka on sinua niin äärettömän paljon korkeammalla. Niin — sinä et ole mitään, olet aivan arvoton. Hänen mielestään sinä olet vaaraton, arvoton olento, jonka seuraa hän, ollen luonteeltaan erittäin ystävällinen, sietää — paremman puutteessa. Juuri siksi, että hän pitää sinua niin tuiki mitättömänä ja niin selvästi tajuaa mikä kuilu sinut erottaa hänestä, saattaa hän alentua seurustelemaan niin ystävällisen tutunomaisesti kanssasi. Jos sinä säätysi puolesta olisit likimainkaan hänen asteellaan, olisi hän kyllä varovaisempi. Muista, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että sinä olet Feliks Wildmay. Feliks Wildmay on hänelle vain pelkkä nimi, hänen elämäntarinansa vain hauska, viehättävä romaani, joka ei pienimmälläkään tavalla koske häntä ja hänen mielenkiintonsa siihen aivan ulkokohtaista, personatonta laatua. Kerro hänelle kaikki, jos se sinua huvittaa. Sano: »minä olen Wildmay — te olette Pauline.» Saat silloin nähdä, miten hän hämmästyy, loukkaantuu ja suuttuu.»

Ja hän katseli jälleen mieli aivan lamassa Ventiroseen päin arvellen epätoivoissaan parhaaksi panna tavaransa kokoon ja matkustaa kotiin Englantiin.

Toisin ajoin kuului vielä kolmaskin vastaus ja se oli hänen mielestään järkevin. Siinä oli osittain äärimmäistä optimismia, osittain äärimmäistä pessimismiä — siinä oli molemminpuolista myönnytystä — jollei varsin sovintoakaan.

»Kas niin, olkaamme levollisia ja järkiperäisiä! Meidän tekojemme seuraukset tässä elämässä ovat useinkin huonommat kuin olemme toivoneet, mutta myöskin useimmiten paremmat kuin mitä olemme luulleet. Katsokaamme asiaa tämän johtavan periaatteen valossa. Totta kyllä ei hän aavista, että sinä olet Wildmay. Totta kyllä hän hämmästyisi, ehkä säikähtyisi ja hämmentyisi, jos sinä äkkiarvaamatta sanoisit: »minä olen Wildmay, te olette Pauline.» Mutta miksikä hän loukkaantuisi tai suuttuisi? Mikä on oikeastaan se kuilu, joka erottaa teidät toisistanne? Mitkä nuo sovinnaiset esteet, joita sinä pidät ylipääsemättöminä? Hän on herttuatar, hän on lordin tytär ja hän on rikas. Kaikki tuo on kylläkin surkuteltavaa. Mutta et sinäkään ole mikään poroporvari etkä köyhäkaula. Sinä olet kelpo sukua, kyvykäs, ja tulosi ovat joltisetkin. Lopputulos on tämä: hän on ylhäinen nainen, sinä vaatimaton herrasmies. Tavallisissa olosuhteissa ei vaatimaton herrasmies voisi pyytää ylhäistä naista vaimokseen. Mutta tässä tapauksessa eivät olosuhteet ole tavallisia. Sallimus on sekaantunut asiaan. Miten vaatimaton herrasmies lienetkin, olette sinä ja tuo ylhäinen nainen joutuneet harvinaisiin hienon omituisiin suhteisiin. Hän sanoo itse: »tähän tapaukseen ei voi sovittaa tavallisia sääntöjä — hänen pitäisi kertoa se hänelle.» Hyvä, kerro sitten hänelle. Hän hämmästyy, mutta käsittää kyllä, ettei hänellä ole mitään syytä loukkaantua. Ja vaikka onkin ilmeistä, että sinä saat rukkaset, täytyy hänen tietysti kohdella sinua kunnioitettavana kosijana. Ja tapahtui sitten mitä tahansa, on kuitenkin parempi puhua suunsa puhtaaksi ja saada varmuutta kuin kierrellä kissan lailla kuuman puuron ympärillä. Kerro hänelle — koeta onneasi — älä toivo mitään, älä pelkää mitään — ja taivu hänen päätökseensä.»

Myöskin tämä järkevä vastaus sai osalleen vastaväitteitä.

»Voiton toiveet ovat kuin sata, jopa tuhatkin yhtä vastaan. Jos sinä kerrot hänelle kaikki eikä hän huoli sinusta, ei hän enää välitä seurastasi. Ja sinähän et tahtonut tulla karkoitetuksi. Sinä siis panisit alttiiksi suuren erikoisoikeutesi tavata häntä, seurustella hänen kanssaan, mahdollisuuden takia, joka on kuin tuhat yhtä vastaan. Sinä ylenkatsot sovinnaisia esteitä — mutta pätevimmän niistä sinä tykkänään unohdat. Hän on katolilainen ja hurskas katolilainen. Menisikö hän naimisiin protestantin kanssa? Yhtä hyvin voisi hän ajatella naimista minkä koirankuonolaisen kanssa tahansa.»

Tätä ankaraa jännitystä seurasi vihdoin herpaiseva raukeus. Kysymykset ja vastaukset vaikenivat eikä hän tehnyt enää muuta kuin tähysteli Ventiroseen päin sekä toivoi olevansa siellä. Välimatka oli aivan mitätön — viidessä minuutissa hän sen suorittaisi. Se laki oli todellakin mielivaltainen, joka tuomitsi hänet istumaan yksikseen sallien hänen vain katsella ja toivoa.

Siinä mielentilassa tapasi hänet Marietta tullessaan ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.

Peetri puisti mielestään haaveet. Tuon vanhan ruskeaihoisen eukon näkeminen, jonka kasvot säteilivät herttaista ystävällisyyttä, palautti hänet jälleen arkielämään, tosioloihin, ja hän tunsi helpoitusta joskaan ei lohdutusta.

»Päivällisellekö kutsutte minua?» kysäsi hän. »Syövätkö _perit_ päivällistä Edenin portilla?»

»Liemi on jo pöydällä», sanoi Marietta.

Peetri nousi paikaltaan, heitti vielä silmäyksen linnaan päin ja laulun säveltä hyräillen meni sisään. Ja samassa sai virkistävä vallattomuuden henki vallan hänessä.

»Kuulkaahan, Marietta, mille kannalle te asetutte seka-avioliittokysymykseen nähden», kysyi hän.

Marietta rypisti otsaansa.

»Seka-avioliitto? Mitä se on, signorino?»

»Se on protestanttien ja katolilaisten solmima avioliitto», selitti Peetri.

»Protestanttienko?» Marietan otsa oli yhä rypyssä.

»Mitä otuksia ne ovat?»

»Ne ovat otuksia — tai oikeammin ihmisiä —, jotka eivät kuulu katoliseen kirkkoon, vaan pitävät katolilaista oppia vaarallisena ja turmiollisena harhaoppina.»

Ovatko ne juutalaisia, vai?» kysäsi Marietta.

»Eivät» — eivät aivan. Heitä kutsutaan yleisesti kristityiksi. Mutta nähkääs, he panevat »protestin». »_Mi pare che la donna protesta tropp o_», laulaa runoilija. He ovat kristityltä, mutta panevat vastalauseensa paavia ja pretendenttiä vastaan.»

»Varmaankin te, signorino, tarkoitatte vapaamuurareita», sanoi Marietta.

»En tarkoita, sanoi Peetri. »Tarkoitan protestantteja.»

»Anteeksi, signorino, jolleivät he ole katolilaisia täytyy heidän olla vapaamuurareita tai juutalaisia», väitti Marietta. »He eivät voi olla kristityltä. Kristitty ja katolilainen merkitsevät aivan samaa. Kaikki kristityt ovat katolilaisia.»

»Sinäkin!» huudahti Peetri. »Vai merkitsevät nuo nimitykset teidän mielestänne aivan samaa. Saman mielipiteen olen ennenkin kuullut. Olenko minä vapaamuurarin näköinen?»

Eukko kiinnitti tutkivasti vanhat, terävät silmänsä hetkeksi Peetriin. Puisti sitten päätään ja vastasi vitkastellen:

»Ette, signorino. Minun mielestäni ette suinkaan ole vapaamuurarin näköinen.»

»No, olenko sitten juutalaisen näköinen?»

»Kaikkea vielä! Juutalaisen näköinen! Signorino!» Nauraen kohautti eukko olkapäitään.

»Ja kuitenkin olen minä niinkutsuttu protestantti», sanoi Peetri.

»Ette suinkaan», väitti Marietta.

»Olenpa vainenkin», sanoi Peetri. Kysykääpä ristikummeiltani.

»Olen oikein puhdasverinen, maltillinen valtiokirkollinen protestantti, tory ja brittiläinen ja tunnussanani on: »pois kaikki paavilliset petokset!» Ette kai sattumalta itse ole ollut naimisissa protestantin kanssa?» kysyi hän sitten.

»En, signorino. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa naimisissa. Eipä suinkaan siksi, ettei minulla olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin. Nuorena ollessani kosiskeli minua kaksikymmentä, jopa kolmekymmentä nuorukaista. Mutta — _mica!_ — en katsonutkaan heihin. Kun miehet ovat nuoria, ovat he liian huikentelevaisia aviomiehiksi, ja vanhoina ovat leinin lyömiä.»

»Sangen järkevää puhetta», sanoi Peetri. Mutta toisinaan sattuu, että miehet eivät ole nuoria, eivätkä myöskään vanhoja. On esim. kolmenkymmenenviiden vuotiaita — ja olen kuullut, että on myöskin neljänkymmenen vuotiaita miehiä. Mitä heistä?»

»On sananlasku, signorino, joka sanoo: _Sposi di quarant' anni son mai sempre tiranni_», selitti Marietta.

»Mitä siihen tulee, on olemassa toinen sananlasku, joka sanoo, että »rakkaus nauraa lukkosepille», sanoi Peetri.

»En ymmärrä», sanoi Marietta.

»Te kyllä ymmärtäisitte, jos kääntäisin sen italiankielelle. Minä vain esitin sen osoittaakseni, miten joutavia sananlaskut ovat. Mitenkä rakkaus voisi nauraa »lukkosepille», kun se ei edes kykene nauramaan niin arvottomille asioille kuin paavillisille ennakkoluuloille!

Oi, jospa olisin herttua ja pohatta! Tiedättekö jonkun, joka voisi tehdä minusta herttuan ja antaa minulle miljoonan?»

»En, signorino», vastasi eukko pudistaen päätään.

»Suloinen Cytherea, meren vaahdosta kohonnut Venus, kuolematon Afrodite ei sitä voi niin jumalainen kuin hän onkin. Asia on se, että minä tunnen itseni läpeensä väsähtyneeksi. Tuokaa minulle pullollinen asti-spumantea — tuota kuivaa valkoleimaista lajia. Kuvittelen sitten mielessäni sitä samppanjaksi. — Kertoako vaiko ei — siinä kysymys.

»A face to lose youth for, to cccupy age With the dream of, meet death with.»

Ja kuitenkaan — uskokaa pois — ei tuo mies, joka nämä sanat kynäili, koskaan ollut nähnyt häntä. Hän kynäili myöskin toisen säkeen, joka sopii mainiosti tähän tilaisuuteen, vaikkei hän ole nähnyt minuakaan:

»Is there no method to tell her in Spanish?»

Voi miten minusta »kynäillä» sana on arkipäiväinen »runoilla» sanan rinnalla! Mutta ehkä aivan yhtä nurinkurista on kuvitella astia samppanjaksi. Ei saa olla turhan tarkka. Minun täytyy todellakin keksiä jokin keino, että voisin kertoa sen hänelle espanjankielellä.»

Marietta meni noutamaan viiniä.